The Project Gutenberg EBook of Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina;
Alma, by Aleksis Kivi

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Olviretki Schleusingenissae; Leo ja Liina; Alma

Author: Aleksis Kivi

Release Date: July 5, 2004 [EBook #12824]

Language: Finnish

Character set encoding: ASCII

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OLVIRETKI SCHLEUSINGENISS ***




Produced by Tapio Riikonen





OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSAe; LEO JA LIINA; ALMA


Kirj.

Aleksis Kivi


1916.




OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSAe

Naeytelmaellinen osotelma neljaessae osassa



HENKILOeT:

PATRIK, kapteeni.
TOMMI.
ANTON.
ARISTARKUS.
TIMOTEUS.
TITUS.
MAKS.
FUCHS.
1:N, 2:N, 3:S.
MESTARI BONIFACIUS.
FAUSTUS.
GILBERT.
MIKKEL, faentrikki.
1:N, 2:N.
MAURA, kapakka-eukko.
MARIANA, palvelijansa.
MUORI KUNIGUNDA.
Sotamiehiae ja naisia.
Sotamiehiae.
Kapteenia.
Bayerilaisia.
Preussilaeisiae.

Tapaus: Schleusingenissae Saksanmaalla, kesaellae 1866.




Ensimmaeinen Osa.


(Avoin paikka Schleusingenissae: oikealla olvitoikka, Maura istuen sen
takana; vasemmalla huone, eraes sotamieskortteeri; samalla puolella
perempaenae rahi, jossa Timoteus istuu vartijana kivaeaeri kaedessae ja
olvituoppi vieressae; perillae ja oikealla puolella on toinen rahi, jossa
vartijana istuu Titus kivaeaerinensae ja olvituoppinensa. Jokaiset, sekae
sotamiehet ettae kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiae kovin
punertavilla nenillae.)

TIMOTEUS. Maura, mun frouvani!

MAURA. Jaha, mun sankarini vieraasta maasta, mikae on toivonne?

TIMOTEUS. Ettae nukkuis toverini tuolla.

MAURA. Miksi toivotte niin?

TIMOTEUS. Hm!

MAURA. (Erikseen) Haa! minae jotain aavistan. No, miksi tempoellen
sykaehtelet taas, mun kurja leskisydaemmeni? Aina levoton, aina juonikas
ja kapinallinen! Mutta vaiti nyt, maeae luulen, ettae toivon saari
siintaeae.

TIMOTEUS. Tuhannen peeveliae, ettei haen nuku!

MAURA. Se nukkuminen tulis haenelle kalliiksi. Ai, ai! miksi tahtoisitte
koota tuhon myrskyjae toverinne kiirehelle?

TIMOTEUS. Tosi, ettei sotavartija saa nukkua, mutta ensimmaeisen
nukahduksen vahti-ajallamme, joka kestaeae kaksi tuntia, saamme anteeksi,
niin on kapteenin maeaeraeys, vaihka onkin haen kiivas mies. Siis haenelle
tuossa ei paljon harmia pienestae unesta mutta muille kenties iloa ja
onnee.

MAURA. (Eriks.) Kymmenen vasten yhtae, haen lemmestae kanssani keskustella
tahtoo. (Korkeest) Jaa, haen valvoo eikae ole voimassanne haentae nukuttaa.

TIMOTEUS. Mutta teidaen voimassanne.

MAURA. Miten, uljas sankarini?

TIMOTEUS. Sen tuoppi oltta matkaansaattaa. Haen on jo huikeassa
vauhdissa.

TITUS. (Eriks.) Mitae haastelee haen tuolla eukon kanssa? Jonkun sanan
kuulen, mutta yhtaeaen en jaerjestyksessae. (Korkeest) Mitae livertelet
siellae?

TIMOTEUS. Vaiti, me saamme oltta, joka ei juuri vahingoita; sillae pitkae
on vartijan aika.

TITUS. Totisesti.

TIMOTEUS. Haen on hyvae muori.

TITUS. Verraton.

MAURA. Jaa, te mukulat siinae. Kyllae minae teidaen annan. Sanosinpa
jotain, mutta olkoon nyt sillaeaensae. (Menee ja taeyttaeae Tiituksen tuopin
olvella)

TITUS. Se vasta muori on.

TIMOTEUS. Niitae ensimmaeisiae.

MAURA. Juo nyt ja istu kiltisti rahillas. (Taeyttaeae myoes Timoteuksen
tuopin) Sinaekoe myoes, kanalja siinae.

TIMOTEUS. Muori kuin kultanen heinaesuova! Hih!

MAURA. Juo nyt ja ole vait, sanon minae. (Menee istumaan toikkansa
taakse)

TIMOTEUS. (Laulaa)

    "Wenn das die Preussen vuesten,
    Das sie morgen sterben muesten."
    Hurraa!

MAURA. (Eriks.) Haen nukuttaa toveriansa, joka jo naeyttaeae kovin
uniseksi. (Mariana tulee Mauran huoneesta) Sinaekoe siinae taas sinkoillen
mun tiellaeni ja hyvaen tilaisuuden kaesistaeni saattaen pois? Mutta kyllae
sun tiedaen siirtaeae taestae. (Korkeest) Mitae siinae pyhiittaevaeae? Tuopit
ovat puhtaita kyllae. Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse
venyttelemaessae taess' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minae; mene
sepaeltae hiivaa peraeaen. Paikalla, sinae lunttu!

MARIANA. (Eriks.) Sun rutto nielkoeoen, aemmae. (Menee)

MAURA. (Ottaa salmikirjan ja lukee, huiskutellen itseaensae) Hoh hoo!

TIMOTEUS. Ja jumalinen myoes.

MAURA. Hoh hoo, taetae mailmaa! (Aina lukien)

TIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinae noita-aemmae musta niinkuin saunan raunio ja
kiukkuinen kuin ampiain! Ja haen on rakastunut minuun, sen tiedaen
varmaan. Ha haa, ennen naskalisaekin kanssa morsiusvuoteeseen kuin
syleilemaeaen taetae peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas
leikitellae ja leikitessae voida niinkuin Otaheitissae sekae ruuan ettae
juoman puolesta. Niin; tyhmaepae on muotoni, mutta kas kuin loeytyy toki,
keltaeaen luulematta, joku mitta vikkelyyttae taeaellae, luun ja nahaan
vaelissae. (Laulaa)

    "Wenn das die Preussen vuesten,
    Das sie morgen sterben muesten."

(Titus on nukkunut)

MAURA. No kas, toivos on nyt taeyttynyt. Haen makaa makeasti. Mitae tahdot
lapsikurjalle?

TIMOTEUS. Mitae meitistae oikein luulette, muori?

MAURA. Olettepa hyviae vihollisija.

TIMOTEUS. Mutta minusta erittaein?

MAURA. Paras viholliseni.

TIMOTEUS. Teidaen ystaevaenne. Onneton se, joka uskaltaa paeaellenne vaan
katsoa karsasti! Haenen manaan heti veriseen taisteloon.

MAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.

TIMOTEUS. Mae tahdon teille kertoa eraeaen tarinan.

MAURA. Mae tahdon kernaasti kuultella.

TIMOTEUS. Kaevit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista
valtakuntaa. Rynkaesipae aekisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin
ja otti siinae itsellensae majan. Kaupungissa oli eraes pulski muori ja
majailipa luonansa myoes eraes pulski sotamies, ja rupesitpa viimein
naemaet kaksi keskenaensae vaihettelemaan armahimpia silmaeniskuja. Mutta
kiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta
tietaemaettoemiin, mutta kas, koska vihdoin jaellen rauha hengitti, niin,
peijakas vie! astuipa eraeaenae koreana iltana sen pulskin muorin
huoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kaevi sitten? kysyy nyt
frouva. Kuinka kaevi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on
ilonen ravintolan isaentae ja muori vielae ilosempa emaentae.

MAURA. Kas noita vaan.

TIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikoe se todeksi muuttua
taida, muori kultasein?

MAURA. (Erikseen) No nyt haen on tehnyt lempensae ilmoituksen.

TIMOTEUS. Tarina, eikoe se todeksi muuttua taida?

MAURA. O jaa, o jaa.

TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minae olen saanut: jaa. Toki, enpae ole mitaeaen
luvannut, sentaehdenpae taidan rauhallisella omatunnolla nauttia haenen
hyvyyttaensae ja viimein kiepasta tieheeni.

MAURA. (Eriks.) Toki, enpae ole mitaeaen luvannut, sentaehdenpae taidan
haenen jaettaeae taas, jos onni, ennen taemaen liiton vahvistusta, saattais
helmahaani sulhasen vielae uhkeamman haentae; sillae nyt on miehiae kurjan
ympaerillae kuin saeaekseae.--Mutta ylistetty olkoon taemae paeivae! (Korkeest)
Miksi taemae aeaenettoemyys? Miksi muutuimme aekisti niin miettiviksi? Hei!--
Oltta, sankarini. (Menee ja taeyttaeae Timoteuksen tuopin)

TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.--Taemae paeivae on riemupaeivae Timoteukselle.

MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?

TIMOTEUS. Hm!

MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina
loppuamme, rukoillen viisautta ja sydaemmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee
huiskutellen itseaensae)

TIMOTEUS. Ja jumalinen myoes. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat:
"poika, katso, ettae nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa
pelkaeaevae, siinae loeydaet ankkurikarin, joka myrskyssae kestaeae."

MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enaeaen epaeillae?

TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle taenkaltain
vaimo!

MAURA. Hy hyh! (Lukee)

TIMOTEUS. (Eriks.) Mutta Mariana tulee. Piki-rakas tyttoeoen, piki-rakas
tyttoeraeaesyyn olen, ja jos en erehdy, niin eipae ole haenenkaen
sydaennippunsa kaukana minusta. Jos vaan saisin tilaisuuden muutaman
sanan vaihetukseen haenen kanssaan tuon toverini maatessa. (Mariana
tulee, panee kaedestaeaen toikalle eraeaen potellin)

MARIANA. Taessae, emaentae, hiivanne.

MAURA. Kaey sisaeaen askareihis.

TIMOTEUS. Mutta, frouvani: puoli mittaa oltta vielae. Sen saattakoon
taenne tuo tyttoelunttu.

MAURA. Onko sinulla korvia, flikka? (Mariana vie oltta Timoteukselle)

TIMOTEUS. (Kuiskavalla aeaenellae Marianalle) Pari sanaa kanssas,
kaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millae keinolla
siirrettaeisi taestae hetkeksi tuo aemmae?

MARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvae! Naeinpae Maalarin-Hannen
matkustavan maalle. Siis taidan sepittaeae pienen valheen, pelkaeaemaettae
heti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkaeaet, emaentae, mae taidan kertoa
uusia.

MAURA. Jaa, mene sinae kertomuksines.--Noo, mitae tiedaet sitten?

MARIANA. Minae kerron mitae kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin
laehteissaensae maalle. Mutta enpae tiedae, jos haasteli haen totta; haen oli
niinkuin vaehaen paeissaeaen.

MAURA. Sinae kiusan henki, mitae tiesi haen kertoa?

MARIANA. Ettae vanha taeti on tullut kotia Rothenburgista monilla
tuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistae ja verisistae
tappeloista.

MAURA. (Panee korvamyssyn paeaehaensae) Istu taessae ja pidae tarkka raekninki
olven menekistae. Istu taessae; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut
toikan aeaerestae. (Menee)

TIMOTEUS. Kas sitae kanaljaa tyttoeae.

MARIANA. Minae tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin
piikansakin. Jaa, mitae on sinulla sanottavaa?

TIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkaetae
esiin kuin kaevis tieni vasten kanuunan kitaa.--Mariana, minae pidaen
sinusta.

MARIANA. Kiitoksia vaan.

TIMOTEUS. Minae pidaen sinusta paljon.

MARIANA. Kiitoksia paljon.

TIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.

MARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittaeae.

TIMOTEUS. Minae kurja tarhapoelloe olen rakastunut sinuun auttamattomasti.
Sentaehden teen nyt taemaen kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:
Rakastatko sinae minua?

MARIANA. Ja minae teen taemaen kysymyksen: Olenko minae silmissaesi
naarastarhapoelloe?

TIMOTEUS. Sae olet kyhkynen, lupauksen lintu.

MARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentaemaeaen tarhapoelloen kitaan,
taemaen petolinnun ruuaksi?

TIMOTEUS. Tosi; sillae niin sua rakastan, ettae olsin valmis syoemaeaen
sinun, pistaemaeaen kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen
sianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydaemmeni loiskii, kimoilee ja
saerkee kuin likistelis sitae pienet perkeleet, mutta sinae taidat sen
auttaa.

MARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitae.

TIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellae ainoalla sanalla.

MARIANA. Mikae on taemae sana?

TIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidaetkoe minusta?

MARIANA. Yhdellae ehdolla.

TIMOTEUS. Ja taemae ehto? Sano, ja minae kaeyn vaihka vasten poeyreaetae
karhua pieni puukko kaedessae, jos niin vaadit. Sano, mikae on ehtos?

MARIANA. Ettae otat minun vaimokses.

TIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinae! sehaen on tarkoitukseni, sehaen kultanen
meininkini. Katsos taessae. (Suutelee haentae) Katsos. Mutta minaekoe
suutella uskallan? Minae! Sitae en olis uskonut. Mutta siinae, missae
klasit ja olvituopit kalisee, siinae paukahtelee myoes suudelmat.

MARIANA. Ja siinae on myoes rakkautta.

TIMOTEUS. No no, piikaseni; mikae ennen on kytenyt sydaemmen pohjassa,
leimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.

MARIANA. Sinisiksi liekeiksi.

TIMOTEUS. Juuri niin; sillae sininen on rakkauden karva.--Rakkaan miehen
saat, hyvaen miehen. Elae katso haenen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessae
sanottu, on vaehaen niinkuin haerkaemaeinen, vaan katso sydaemmeensae, se on
hyvae.--Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava
mansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestae?

MARIANA. Moni tyttoe ennen minua on ollut yhtae hullu ja iskenyt kouransa
sotamiehen patruunataskuun.

TIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttoe, kelpo tyttoe; mutta emaentaes, luulen,
ei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.

MARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-aemmaen! Haen ei suo minulle hyvaeae
sanaa, ja kaikki haenen haeijyn kissansa rikkomat astiat on minun
palkkani saanut kaersiae.

TIMOTEUS. Ole suruton; minae imen haeneltae kaikki takaisin kasvojen
kanssa.--Kaey nyt taasen toikkas taakse. Taeytyy heraettaeae tuon makaavan
aasin. (Kovalla aeaenellae Titukselle) Titus! Hei! Karauul!

TITUS. (Heraeyy maristen) Mitae tahdot?

TIMOTEUS. Huomaa, ettae olet maannut.

TITUS. Taemae on ensimmaeinen kerta, ja sen saan anteeksi.

TIMOTEUS. Yksi kerta vielae, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtae
armottomasti pitaeae kersantin saarnaman sinulle kuin aesken haen jyritteli
minun korviini.

TITUS. Tuoppi oltta, tyttoe, unen karkottajaksi!

MARIANA. Tuossa tulee emaentaeni.

TIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.
(Maura tulee vihaisena)

MAURA. Sinae naasikka, pidaetkoe mun narrina, sinae ilkeae harakka, pidaetkoe
mun narrina?

MARIANA. Hyvae frouva, minae olen viaton; sanoin vaan mitae Maalarin-Hanne
sanoi.

MAURA. Minae sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.

TIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!

MAURA. Elae ihmettele, Timoteus, ettae taeytyy mun naein usein riidellae
kansaansa; sillae tiedae, haenen vertaistansa haevyttoemyydessae ei loeydy
maan piirin paeaellae. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja,
mutta ei vielae tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minae: onneton taeaellae se,
jonka taeytyy pitaeae palvelusvaekeae, onneton se!

MARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella taeytyy.

MAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole taessae vapaa sanavalta.

TIMOTEUS. Armahimmat flikat, vaehempae aeaeni! Minae rukoilen. (Tommi,
Anton, Aristarkus ja muita sotamiehiae olvituopit kaesissae tulee
huoneesta vasemmalla) Taessae tulee teidaen ystaeviaenne. Vaehempae aeaeni.

TOMMI. Bir!

ANTON. Bir, eukko!

ARISTARKUS. Bir, eukko, bir!

MAURA. Kaada heille oltta. (Tuopit taeytetaeaen)

TOMMI. Onko muori aekeae? (Taputtaa Mauraa)

MAURA. Suo mun olla rauhassa; minae pyydaen.

TOMMI. No no; onhan se se iloinen frouva Maura.

MAURA. Nyt en ole iloinen.

TOMMI. Hyi! Elae rumenna sun ihanata muotoas tuonkaltaisilla rypyillae.

MAURA. Mitaemae sitten taessae, villittyjen kanssa? Kun ma sanonki.

ANTON. Villittyjen? Mekoe?

ARISTARKUS. Me olemme kuninkaan miehiae ja teidaen herrojanne. Yksi
viittaus kapteenilta, ja kaupunginne on tulinen meri.

TOMMI. Hiljaa, Aristarkus!

MAURA. Mitae on minulla teitae vastaan? Mutta tuo vuorivuohi tuossa.--
Minae taidan haljeta!

TOMMI. Tyttoekoe? Hyvae flikka vaihka vaehaen vallaton; mutta veri virtaa
haenen povessansa kuin nuoren jalopeuran povessa. Haen tarvitsee miestae,
niinkuin pieni frouvammekin. (Ottaa Mauraa leuvan alta) Jaa jaa, eikoe
tosi? No hymykaeaet nyt vaehaen. Kas niin.

MAURA. Mene mene!

TOMMI. Niin; kirkas paeivaenpaiste taas. Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja
laulakaamme, ettae maa ja taivas huiskuu.

MAURA. (Lukee huiskutellen itseaensae) Hoh hoo! Jumala armahtakoon taetae
mailmaa! (Timoteus nukkuu rahille)

TOMMI. "Wenn das", sankarveljeni. (Sotamiehet laulaa)

    "Wenn das die Preussen vuesten,
    Das sie morgen sterben muesten.
          Hurra!
    Wenn das die Preussen vuesten,
    Das sie morgen sterben muesten."
          Hurra! Hurra!

TITUS. Heraeae sinae siellae, joka makaat.

TOMMI. Makaat! Ken makaa meistae? Etkoe naee, ettae juomme kiltisti oltta?

ARISTARKUS. Ja uljastamme itseaemme vihaisella laululla.--Sinae onneton
Preussilaeinen!

TOMMI. Huikea elaemae!

ARISTARKUS. Sinae onneton Preussilaeinen!

TITUS. Teitae ja teidaen kaeytoestaenne en moitikkaan, mutta tuota
kiusankappaletta, joka istuu ja makaa tuolla rahilla. Haen on jo
kolmannen kerran nukkunut taellae vahti-ajalla.

ANTON. Ai ai, kolmannen kerran!

MAURA. (Erikseen) Timoteus parka! Taivas suojelkoon haenen selkaeaensae!

MARIANA. Ja te ette heraetae haentae.

MAURA. Jaa, miksi ette sitae tee, te haenen kumppaninsa?

ANTON. Yloes, Timoteus.

ARISTARKUS. Yloes, ja elae istu siinae kuin huhkain ladonkatolla.

TOMMI. Yloes ja ole iloinen; sillae kauvan elaeae iloinen mieli.

ARISTARKUS. Heraetae kantoa ennen.

TITUS. Olenpa haenen taehtensae kiipaleissa. Ankaran maeaeraeyksen on
kapteenimme tehnyt, ja kuuluu se naein. Ensimmaeinen nukkuminen
annettakoon anteeksi, toista seuratkoon kersantin nuhteet, mutta jos se
kolmannen kerran tapahtuu, niin tulkoon raportti haenelle, nimittaein
kapteenille. Ensimmaeisen kerran on haen nukkunut, sen sai haen anteeksi,
toisen kerran on haen nukkunut, ja aesken juuri laeksi taestae kersanttimme
hirmuisella kirouksella, pauhulla ja jyryllae; mutta nyt on mies
nukkunut kolmannen kerran.

TOMMI. Ja nyt pitaeae sataman, sataman rakeita jyrinaen peraeaen.

TITUS. Ei auta, vaan kapteenille tieto. (Huutaen) Kapteeni! Herra
kapteeni! Saata sana esiin, seuraava vahtimies siellae.

AeAeNI. (Ulkona) Herra kapteeni!

MAURA. (Eriks.) Voi Timoteusta!

ANTON. (Ravistaen Timoteusta) Nouse nyt yloes, muuton paehkinaekeppi
paukkuu. Nouse, hyvae toveri, nouse.

ARISTARKUS. Elae marise, vaan avaa sun sonnisilmaes.

TOMMI. Yloes, ja eteenpaein mars, Berliniin mars! Siellae juomme ja
makaamme, ja saammepa vielae tusinan muhkeita Preussin tyttoejae miestae
paeaelle. Yloes, Timoteus.

ANTON. Kuuletko, sinae riivattu?

ARISTARKUS. Kapteeni tulee.

ANTON. Hyvae, Timoteus, hyvae!

MAURA. (Eriks.) Voi sinae onneton lapsi!

MARIANA. (Eriks.) Kuinka kaeynee kanssansa nyt?

ANTON. Haen tulee, ja onpa ukolla kiiru.

TOMMI. Haen kaapasee kuin Lunkentus, haen lentaeae naeaeveliensae siivillae,
joiden vinkuna kuuluu aina taenne asti.

ARISTARKUS. Ja ympyrjaeiset, suuret klasisilmaensae saeteilee ja loistaa
kuin aurinko taivaalla.

TOMMI. Ja nenaensae hohtaa kuin kekaele helvetissae.

ANTON. No no, haen on kapteenimme.

ARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan.

TOMMI. Hyvae kapteeni, hyvae! (Patrik tulee oikealta. Titus kyldraeae
istuessansa rahilla. Patrik vastaa haentae, pannen kaksi sormea
silmaekulmallensa)

SOTAMIEHET. Elaekoeoen kapteenimme, elaekoeoen haen!

ANTON. Elaekoeoen haen kauvan, kauvan!

TOMMI. Valaisten mailmaa!

ARISTARKUS. Haen elaekoeoen tuomiopaeivaeaen asti!

TOMMI. Ja sitten taivaassa ijankaikkisesti!

KAIKKI. Hurraa!

PATRIK. Kiitoksia, pussikat, kiitoksia. Mutta mikae on kysymyksenae?

ANTON. Pieni ihmisellinen heikkous, pieni komme, jonka toivomme herra
kapteenin antavan anteiksi.

PATRIK. Mutta asia?

TITUS. (Aina kyldraeten) Kun haen makaa tuolla.

PATRIK. Ken makaa, ken?

TITUS. Hae Timoteus tuolla rahilla, vahtia pitaeessae.

PATRIK. Haa! Kuinka monta kertaa on haen nukkunut?

TITUS. Kolme.

PATRIK. Haa! Saiko kersanttimme tiedon haenen nukuttuansa toisen kerran?

TITUS. Hetki sitten laeksi haen taestae paermaenttaeaemaestae.

PATRIK. Kuinka monta tuoppia on haen tyhjentaenyt taellae vahti-ajallansa?

TITUS. Viisi.

PATRIK. Viisi! Koska oli haen tyhjentaenyt kolmannen, saatoitko raportin
kersantille? Sano totuus, ja kauhistu jos valehtelet.

TITUS. Anteeksi, herra kapteeni, sitae en tehnyt.

PATRIK. Miksi et, miksi et, sinae haerkaepaeae? Kuinka kuuluu tuima
maeaeraeykseni, ei ainoastaan nukkumisesta, mutta myoeskin olven
nauttimisesta vahdissa? Kuinka kuuluu se olvesta?

TITUS. "Yhden tuopin oltta tyhjentaekoeoen vahtimies vahti-ajallansa, jos
kaksi haen tyhjentaeae, se annettakoon haenelle anteeksi, kolmas saattakoon
nuhteita kersantilta, mutta jos haen neljaennen kumoo, raportteerattakoon
asia kapteenille."

PATRIK. Niin, "raportteerattakoon asia kapteenille". Taemae on saeaentoeni.
Ja "lipparia", se tahtoo sanoo, oltta ja viinaa sekaisin, ei ollenkaan
ole lupa nauttia. Mutta jos ei tarkka katsantoni erehdy, niin viittaapa
sun silmaes vaehaen sitae kohden.

TITUS. Ei, herra kapteeni, ei!

PATRIK. Sano, etkoe ole pistaenyt vaksiis vaehaen lipparia?

TITUS. Ei, ei!

PATRIK. Sopiihan sitae tutkistella. (Kumartaa itsensae alas asettaen
nenaensae laehelle Tituksen suuta). Puhalla raikkaasti. (Titus puhaltaa,
mutta kovin heikeesti ja pitkaeaen) Puhalla tuimemmin, sinae puukuva!--
(Lyoe jalkaansa) Tuimasti, hohauttaen! muuton laukee nyrkkini sun
kiireelles kuin rautamoukari. (Titus puhaltaa kolmannen kerran mutta
tuskin tuimemmin ensimmaeistae) Lipparista en kaey vannomaan, mutta oltta,
oltta sangen paljon, jaa, totisesti sangen paljon. Tunnusta kuinka
monta tuoppia.

TITUS. Kolme!

PATRIK. Haa!

TITUS. Anteeksi korkea kapteeni; sillae asia on sitae laatua, ettae
rasittaa minua itsepintainen koehae, niinkuin, sen pahempi, se nyt kuulla
taittaan.

PATRIK. Miksi saatat itselles koehaeae, sinae kirottu mies? Miksi pinnaat
oltta kylmaenae naamaas? Miksi et laemmitae sitae? kysyn minae. Haa! kyllae
sun opetan. Miksi et laemmitae olttas? (Kaeaentyy Timoteusta kohden.) Ja
sinae (Ravistaa Timoteusta) Nouse yloes, lapseni. (Vetaeae miekkansa) Haa!
jos ei uni olis pyhae, niin, sankarkunniani nimessae! sun heti
laehettaeisin Karonin venoseen.

TOMMI. Sepae olis, kantaa kehtoon lapsen torkkuvan.

PATRIK. Mitae sanot?

TOMMI. Sen haen olis ansainnut. Sotavartija nukkua!

PATRIK. Niin. Sotavartija nukkua! (Ravistelee Timoteusta) Nouse yloes,
lapseni. Sotavartija nukkua! Mutta nyt sun pitaeae saaman aika
rapsauksen.

MAURA. (Eriks.) Voi, mun sydaemmeni musertuu!

PATRIK. Viipymaettae nyt saattakaat taenne Mestari Bonifacius. (Yksi
sotamiehistae menee)

MAURA. (Eriks.) Jumal'avita! mitae jaksan nyt tahdon pyristellae vastaan.

ANTON. Kenties on taessae vielae anteeksantamuksen sijaa, herra
kapteenimme.

PATRIK. Ei yhtaeaen, pussikkani. Taellae retkellae olen anteiksi antanut jo
kolme kertaa Timoteukselle; ensi kerta Nuernbergissae, toinen ja kolmas
kerta Bambergissa; Titusta olen armahtanut kaksi reisua; ensin
Erlangenissae ja sitten Bambergissa, mutta nyt pitaeae heidaen molempaen
saada aika kropsun. (Ravistelee Timoteusta) Nouse yloes, lapseni. Haa,
sotavartija nukkua! Yloes, yloes! Mun saatat muuton vimmaan, mun saatat
vielae upottamaan kirkkaan miekkani oman maamieheni vereen. Heraey! No
pilvien leimaus, mun sappeni jo kiehuu!

TOMMI. Tuoppi oltta heraettaekoeoen haenen.

PATRIK. Mitae sanot?

TOMMI. Valaus tuoppi oltta miehen kiireelle haenen kyllae heraettaeae.

PATRIK. He heh! Vikkelae aije; mutta olkaamme toki pilkkaamatta
jumalanlahjaa. Vettae kaeyttaekaeaemme olven sijassa, puhdasta vettae.--Muori
siellae toikan takana, tuoppi vettae taenne. (Eraes sotamiehistae valaa
tuopillisen vettae Timoteuksen paeaehaen, joka heraeae pahalla marinalla,
nousee yloes pyristellen itseaensae. Patrik nauraa sydaemmellisesti ja
kauvan pidellen vatsaansa) Jaa, sinae junkkari. (Timoteus kyldraeae,
Patrik vastaa haentae, pannen kaksi sormea silmaensae juurelle) Niin niin,
mutta kivaeaeri pois ja rahi esiin. (Rahi vedetaeaen esiin)

MAURA. Armollinen, korkea herra!

PATRIK. Ole rauhassa, eukko, ole rauhassa. (Mestari Bonifacius,
punapartanen ja punatukkanen mies puettuna punasiin housuin,
samankarvaseen haennystakkiin ja hattuun, joka on tavattoman korkea ja
sokeritopin kaavanen, tulee vitsakippu kainalossa)

MAURA. Herra minun jumalani!

PATRIK. Kas taessae tulee mies, joka sankarlaumani pitaeae Herran
nuhteessa.--Onko sinulla hyviae vitsoja?

BONIFACIUS. Ihan tuoreita Thyringenin metsaestae.

PATRIK. Hyvae! Nyt tulet niitae kaeyttaemaeaen kuin mies; sillae taessae ei ole
leikki kaesissae.

BONIFACIUS. Missae on minun poikani?

PATRIK. Ota takki paeaeltaes, Timoteus, ja kumarru taenne. Sinae ensin,
Titus sitten.

TIMOTEUS. Armoo, kapteeni, armoo!

PATRIK. Ei, lapseni, ei.

MAURA. (Ryhtyen kapteeniin) Armollinen, korkeasti ylistettaevae herra,
teitae rukoilen heidaen puolestansa.

MARIANA. Hyvae kapteeni!

MAURA. Kunnioitettava herra!

PATRIK. No noo, muoriseni, nyt ei auta. Heidaen taeytyy saada; ei auta.

MAURA. (Kovalla aeaenellae) Ei, ei! Minae rukoilen. Taenne kaikki naiset
naapureista! Tulkaat, tulkaat! (Mariana poistuu kiireesti)

PATRIK. He heh! Turha puuha, pikku frouvani.--Kaeykaeaemme kaesiin,
Bonifacius.

BONIFACIUS. Takki pois ja taivu alas rahille, mies.

MAURA. Kapteeni kulta, kulta kapteeni!

PATRIK. Oikea mutta kova mies.

BONIFACIUS. Pois, muori!--Alas rahille, mies.

MAURA. Ah ei ei! (Hallitsee Timoteusta) Armahtakaat haentae ja
kumppaniansa tuolla. (Mariana ja seurassansa joukko naisia tulee ja
yhtyvaet rukoukseen, mikae torjuvilla koikkauksilla pidellen kiinni
Timoteuksesta, mikae tarttuen Patrikin liepeisiin. Kova aeaeni ja meteli)

1:N AeAeNI. Anteeksi heille, anteeksi!

2:N AeAeNI. Heitae armahtakaat, niin armahtaa teitae Jumala.

3:N AeAeNI. Elkaeaet tuomitkaat, ettei viimein teitae tuomittaisi.

PATRIK. Kas kas.

TITUS. (Erittaein naisille) Taemae on hyvae asia, ettae rukoilette. Jaa,
jaa; rukoilkaat vahvasti vaan.

MAURA. Korea herra!

1:N AeAeNI. Ihana herra!

2:N AeAeNI. Makea herra!

TITUS. Kas niin; rukoilkaat vahvasti vaan. Taemae on hyvae asia.

3:S AeAeNI. Armon he saa, korkeasti kunnioitettava sankari? Jaa jaa, he
armon saa!

PATRIK. (Erikseen) Ha haa! Onpa taemae hetki mulle ihastuksen hetki.
Kynnet pystyssae mun ympaerillaeni seisoo naisten kirjava lauma mua
hartaasti rukoillen kuin jyskyttaejaeae Olympin kiireellae. Nyt olen ukko,
ukko itse. Tuhannen taaleria taestae hetkestae!

MAURA. Minkae tuomion kuulemme suloisilta huuliltanne?

1:N AeAeNI. Oi, se olkoon laupias ja rakkautta taeys!

PATRIK. Kaeykaeaet nyt siivosti kukin kotianne sekae eukot ettae tytoet. Mua
ette jaerkaeytae. Asia on taerkeae ja aika ankara, sodan-aika vielae
kaupanpaeaelle. Ei auta, ei, vaan saakoot he nyt oivallisen saunan.--
Derschi, mestari Bonifacius!

BONIFACIUS. Pois tieltae, hameet!

MARIANA. Pois itse, sinae tulipunanen saatana!

BONIFACIUS. Tyttoe! (Taputtaa kaedellaeaen vitsanippua)

MAURA. Kaey kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten
mennessaensae Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa haen
juoksee pois. Bonifacius kiitaeae julmistuneena haenen peraessaensae; Mariana
viskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu
kainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)

PATRIK. Kas sitae nenaekaestae tyttoeae. Hai djai!

BONIFACIUS. Saakoot aemmaet ensin, herra kapteeni. Olkoon se kaeskynne, ja
kohta pitaeae plaeikymaen. He ovat vankejamme; antakaat plaeikyae.

PATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella taetae heikkoa astiaa, vaan ei
sitae saerkeae. Jumal' avita! mae vannon, joka hiuskarvanki heiltae
vaeaeristaeae, haen kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.

2:N AeAeNI. Sinae sankarten sankari.

2:N AeAeNI. Sinae korkea sielu!

3:S AeAeNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielae, jos haen rukouksemme kuulee
nyt.

TITUS. Niin; rukoilkaat vaesymaettae meidaen edestaemme.

PATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette kaesitae sitae vastausta, joka painaa
sotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien
juoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka
maessaeae ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon
purpuraisen jaerven. Naiset. Huu!

PATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin
iltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo vaeijyy meitae kuni kissa kurjaa
hiirtae, tahi kuni jaenistae kirkassilmaenen ilves. Taellae hetkellae
seisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinaeaen. Ja koska viimein taasen
pasuunan pauhussa yloesnousemme, sillonpa mun astua taeytyy naeiden
pussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, naein sanooden: taessae
olen minae ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun
kauttani heidaen kallis verensae hukkaan menetettiin! Sillon kohta kaeyvaet
tuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kaemmenpaeistaeni imemaeaen
takaisin kaiken taemaen veren. Niin niin!--Ja vaehaessae paljon seisoo.
Pieni erehdys, pieni laimiinlyoeminen mailman kumota taitaa. Kerran,
koska se suuri Caesar kaevi Galliassa sotaa, tapahtui eraeaenae pimeaenae
yoenae, ettae koko Gallialaisten sotajoukko laehestyi haenen leiriaensae salaa
hiipistellen; mutta kas, eipae torkkunut sillon romalainen vahti, ei,
vaan nostipa heti hirmuisen raehinaen, ja vilauksessa seisoi jalo Julius
valmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian
takaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta _posito_, ettae vartija sillon olis
maannut, niinkuin Timoteus aesken tuossa rahilla, niin olispa kenties
nyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, ettae aesken, Timoteuksen
maatessa, Preussilaeinen aekisti olisi karannut paeaellemme. Haa! ken menee
takaukseen, ettei taestae hetkestae Europan kartta muodostuisi perin
toisin? Niinpae taitaa pienimmaestae kipenaestae nousta hirvein tulipalo.
Sentaehden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa taehaen
eteenne muistuttavan esimerkin.--Timoteus, nyt takki koreasti paeaeltaes
ja taivu taenne rahille. Ole naerisemaettae, sinae itsepintaisin kaikista
miehistaeni. Alas rahille! (Muori Kunigunda, lihava, paksu eukko
suurilla ympyrjaeisillae silmaeklaseilla ja ryhevae korvamyssy paeaessae,
tulee ja Mariana)

MAURA. Muori Kunigunda, tehkaeaet parastanne, tehkaeaet parastanne,
kultamuori. Taemaen miehen ainoa rikos on, ettae haen pikkaraisen vaan
nukahti kuin kukko orrella.

KUNIGUNDA. (Lankee polvillensa Patrikin eteen, pitellen haenen
saeaeriaensae) Korkea, laupias herra, teitae rukoilen taessae polvillani
armahtamaan naeitae kahta kurjaa, heikkoa ihmislasta!

PATRIK. Nouskaa yloes, kunnioitettava mummo; minae haepeen; nouskaat yloes.

KUNIGUNDA. En nouse, taessae viivyn, vaihka sankarmiekkanne mun maahan
naulitsis. Taessae viivyn siksi kuin suustanne kuulen sen suloisimman
sanan taessae murheen-laaksossa, sanan, joka jumalten istuimilta kotosin
on, sanan, joka langeneelle ihmissukukunnalle uuden, ijankaikkisen
toivon toi, ja taemae sana on armo.

PATRIK. (Lyoeden kaedellaeaen vasten otsaansa) Ah!

KUNIGUNDA. Minae varron, ystaevaeni vartovat, korkeuden sinertaevae vahvuus
vartoo, vartoo hengittaemaettae.

PATRIK. No niin: olkoon armo! Nouskaat yloes, korkeamielinen mummo. He
heh! (Suutelee Kunigundaa) He heh! Taellae suudelmalla vahvistan
lupaukseni. Kas niin.--Me olemme vihollisijanne; mutta taidatteko
sanoa, taidatteko sanoa, ettae kaeytaemme itseaemme teitae kohtaan kuin
viholliset? Hi hi hi!

KUNIGUNDA. Taivas, vuorita kerran haenen kiireensae kunnian loistavalla
kruunulla! (Menee. Eukot pyhkiilevaet silmiaensae)

MAURA. Elae kauvan, elae onnellisna, sae armas sielu!

1:N AeAeNI. Makea sankar!

2:N AeAeNI. Nimes maine pian ympaer mailmaa viekoeoen!

PATRIK. No no no; menkaeaet nyt vaan, menkaeaet nyt vaan.

3:S AeAeNI. Sae kunnian helmalapsi, rakkauden sydaemmellinen sulhanen!

PATRIK. He heh! Menkaeaet nyt, menkaeaet nyt.

TITUS. (Naisille, jotka katsovat sinnen taennen) Suur kiitost, eukot;
suur kiitost, paljon kiitoksia. (Kumartelee syvaeaen)

PATRIK. Ota kivaeaeris, Timoteus, istu sijalles ja paranna itses, samoin
sinae, Titus; sillae muistakaat, jos taestaelaehin vielae kerran saman
kompeen teette, ei loeydy teille armoni valosta kaukaisinta piirtoakaan,
vaan vihani mustat ukkospilvet teidaet kaeaerii kierroksiinsa, nielee
teidaet. Sentaehden ottakaat vaari.

TITUS. Kyll' kyll'.

PATRIK. Te toiset myoes, ottakaat vaari.

SOTAMIEHET. Kyllae me sen teemme.

PATRIK. Niin, ja kuulkaat lupaukseni. Jos kerran vielae olven henki mun
leiriin jotain selkkausta saattaa, niin kuluessa kahdentoist pitkaen
tunnin ei tulkoon huulillenne taemaen nesteen pisarata. Se olkoon
tuomionne.--Mutta toivonpa teiltae kaikin tavoin oikeitten urosten
kaeytoestae, niin toivon ja olen taas taeydessae sovinnossa kanssanne, mun
toverini ja veljeni sodan verisellae kentaellae, ja mielin nyt tyhjentaeae
seurassanne iloisen maljan, tyhjentaeae sen pohjaan asti. (Tuopit
taeytetaeaen)

ANTON. Herra kapteeni piti eilen oivallisen puheen.

TOMMI. Vaiti vaiti!

PATRIK. (Seisten olvituoppi kaedessae, ja samoin sotamiehet) Jaa,
viritetty onpi sodan tuli, sankarjoukko kuni lohikaerme yloes pohjaan
kiemartelee, tahi matelee kuin iiliskotti harjasmetsae seljaessae,
harjasmetsae kirkkaista painetiista. Berlin, Berlin, sae jalo kaupunki,
mun ennustukseni kuule. "Uhrilammas vavisten seisoo seppel paeaessae ja
uhraaja tulee." Niin ennustan ja kuulen korkuudesta. Kostottaren
huudon: "tule tule!" Ja haen tulee. Yloes yloes kylmaeaen Hyperboreaan
tiemme kulkee, ja edellaemme kiitaeae kipenoeitsevissae vaunuissansa
hirmuinen Ares, tykkijyskeen ja trumpupaerinaen rakastaja.

SOTAMIEHET. Elaekoeoen Ares, elaekoeoen Ares! Hurraa! (Heiluttavat hattujansa
ilmassa ja Bonifacius vitsakippuansa)

PATRIK. Liehuvilla hiuksilla kiitaeae villityillae katsannoilla haenen
rinnallansa Eris ja Enyo, ja haenen varsojansa ohjaa Doimos se kauhea ja
Fobos toista kauheampa vielae.

SOTAMIEHET. Elaekoeoen Fobos, elaekoeoen Fobos, elaekoeoen haen! Hurraa!

PATRIK. Hepae liehtarimme ovat pohjaan korkeaan ja jaeiseen; ja
vietettyaemme ankaran helavalkean siellae puolyoen valtakunnassa, me taas
takasin loikerramme isiemme maahan kruutipoltetuilla poskilla, ja
sankararvet otsissamme ja rinnoissamme. Elaekoeoen isaeinmaa ja sen
uroslauma! Heidaen kunnioiksensa nyt tyhjennaen taemaen maljan. (Juovat
tuoppinsa pohjaan)

SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa, hurraa! (Laulu; Patrik lyoe tahtia kaedellaeaen
laululle)

    "Wenn das die Preussen vuesten,
    Das sie morgen sterben muesten.
          Hurra, hurra!
    Wenn das die Preussen vuesten,
    Das sie morgen sterben muesten."
          Hurra!

(Sotamiehet kantavat pois Patrikin kovalla hurrauksella, Bonifacius,
heilutellen vitsakippuansa, seuraa heitae.)

MAURA. Mikae meno, mikae huuto! Hirmuinen on sodan meteli. Oo, oo!

TITUS. Huomaa, Timoteus, Bonifacius saa heiltae kyydin takasin.

TIMOTEUS. Oikein haenelle! Mitae tekee haen siinae, missae kunnia kaikuu?
Mielinpae naeyttaeae haenelle pitkaen nenaen; siihen on nyt kaksin kerroin
syy.

TITUS. Elae, veljeni, vaan kiittaekaeaemme, ettae asia sammui naein.

TIMOTEUS. Haen tulee. Sinae punapartanen Goljati!--Sano, toverini, mikae
on sun sydaemmes salainen toivotus tuota miestae kohtaan?

TITUS. Antaa haenen olla. Haen toimittaa virkaansa.

MARIANA. Haenen virkansa. Haenelle tahtoisin antaa uuniluudasta, jaa,
teenpae haenelle jonkun keposen.

MAURA. Lapsi lapsi, mitae haastelet! Muista muista, ettae on haen
Jumalalta pantu jaesen valtakunnassa, kuritukseksi syntisille ihmisille.
(Bonifacius tulee)

BONIFACIUS. (Eriks.) Taessae pataljoonissa ei kohdella minua ansiotani
mukaan. Eikae siis tullut nytkaeaen saunoitusta. Peeveli! useinpa taessae
kyllae uhkaillaan, mutta harvoin paukkuu, ja siitaepae tuskittelee paksu
sydaemmein, vimmastelee, jaa, kasvaa, sen tunnen. Mutta nyt olkoon
paeaetetty: koska kaikki on sodan melske, niin taestae pois, pois toiseen
pataljooniin, jossa enemmin ruoskia kulutetaan. Sillae ihanata, kaeydae
kohisevassa metsaessae ja leikellae suoria paehkinaekeppiae koreaan kippuun
ja sitten, sitten niitae vinkutella! Mutta taessae, peeveli viekoeoen! taessae
saavat he rauhassa kuivata lipeekaloiksi. Taemae ei kaey laatuun,
Bonifacius. Pois toiseen pataljooniin, jossa sielus usein paeaesee
uiskentelemaan oikeaan elementtiinsae: ilma, jossa vitsa kiljuu. Jaa,
taessae minua ei kohdella ansiotani mukaan, minua, joka pidaetaen matkan
paeaessae alammaisen veitsen kuninkaan kurkusta. Haa! ilman minua ei
voittoa sodassa, ilman minua mailma niinkuin vaska uisakkaa loeis,
vikuroitsis kuin hurjapaeinen orhi. Mutta kiittaemaettoemyys, niin kuin
tiettaeaen, on taeaellae oikean ansion palkka.--Kaey komeroos, Bonifacius,
kaey komeroos katselemaan ihanata paehkinaekippuas, ja sydaemmes
lohdutukseksi nielkoeoen kitas korttelin pirunpihka-viinaa. (Menee)




Toinen Osa


(Sama paikka kuin ensimmaeisessae naeytoeksessae, ja sama kappaleen loppuun
asti. Timoteus ja Titus istuvat vielae vahteina, Maura toikan takana
lukien ja Mariana kutoen sukkaa.)

TIMOTEUS. Ja ette anna meille oltta, ryhevae muori?

MAURA. Ei ennen vahtituntinne paeaettymistae, ee-eh!

TIMOTEUS. Muorimme on kova, Titus.

TITUS. Koetetaan kaersiae, kumppanini. Eihaen paeivae niin pitkae, ettei yoe
peraessae.

TIMOTEUS. Pitkae on paeivae olla eroitettuna sydaemmensae parhaasta
ystaevaestae.

MAURA. Olvi sydaemmes paras ystaevae! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS. Paitsi yksi toinen, jonka kaetkenyt olen sydaemmeni
sisimmaeiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA. (Molemmat erikseen) Se on minae!

TIMOTEUS. No, muori, paeaestaekaeaet vaehaen suljetusta kultahelmeilevaestae
patamasta.

MAURA. Ee-eh!

TIMOTEUS. Haastel haenelle parhaaksemme, Mariana.

MARIANA. Sen tahdon tehdae.

TIMOTEUS. No, kuinka sanot?

MARIANA. Mun frouvani, heille elkaeaet antakaat tippaakaan; uskokaat
minua, se on heidaen parhaaksensa.

MAURA. Haasteleepa tuokin kerran viisaasti.

TIMOTEUS. Te kaksi olette niinkuin vaehaen ystaeviae nyt; mutta, ah Herra!
kuinka kauvan?

MARIANA. Herran avulla aina (hiljemmaellae aeaenellae Timoteukselle) iltaan
asti, koska aemmae leipoo.

TIMOTEUS. Jos ei perkele tule vaeliin.

MAURA. (Huokaen) Hoh hoo! (Katsahtaa korkuuteen)

MARIANA. Perkeleitae ei ole taessae.

TIMOTEUS. Ei krouvitoikalla?

MARIANA. Taemae on saarnastuoli, taeaeltae puhalletaan he huokauksilla pois.

MAURA. Katso etten puhalla sinua helvettiin, sinae nenaekaes penikka.

MARIANA. No hyvae frouva, miksi haukkuu haen huonettamme?

TIMOTEUS. Todistanpa tehneeni pahoin. Olkaat kipenoeitsemaettae haenen
paeaellensae, muorinen, haen antoi minulle vaehaen nuuskakammarin katolle, ja
ansiosta.

TITUS. Ole sinae vait, Timo, minae rukoilen. Elae sekau muiden asioisiin,
minae rukoilen.

MAURA. Minae tunnen haenen, minae: koreaksi vaerjaetty kaerme myrkyllisellae
kielellae, yksi vekama syntiae taeys, ja suurin jumalansanan pilkkaaja.
Mutta ah, sinae lunttu! kyllaes kuultelisit vielae lukua ja sanaa.

MARIANA. (Erikseen) Marrittele marrittele; se ohitse virtaa
samentamatta nuoren immen raikasta mieltae. Kohta olen sinusta vapaa,
jaa kohta.

MAURA. Kuultelisitpa vielae hartaastikin vaihka seinaen takana
paukahtelevassa talvipakkasessa. Mutta ota siitae, koska tanssii
ympaerillaes perkeleitten lauma kuin laulava saeaeksiparvi.

TIMOTEUS. Taessae tulee heitae kuin saeaekseae vaan.

TITUS. Taessae tulee Max ja Fuchs.

TIMOTEUS. Ja heidaen seurassansa koko joukko pieniae ukkoja, niinkuin he
kutsuvat ne muilta naekymaettoemaet herrat.--Missae ovat pojat olleet, koska
en ole naehnyt heitae kahtena vuorokautena?

TITUS. Lasareetissae. Sinae tiedaet, he ovat juoneet yhdessae kolme
kuukautta naekemaettae yhtae ainoaa selvyyden paeivaeae.

MAURA. Voi hirmut, voi hirmut!

TIMOTEUS. Vaelskaerimme on aprikoinnut, ettae olvi, jonka ukot taellae
ajalla ovat ryypiskelleet partaansa, tekis pienen jaerven, jonka
pinnalla he molemmat vaehaeisellae venosella taitaisit itseaensae huvitella
tointumiseksensa, rekolligerata itseaensae, naeetkoes.

TITUS. Ei siis ihme, ettae he nyt pitaevaet itsensae kenraaleina ja
killistelevaet ympaerillensae, loeylytellen pikku-tonttuja ja peikkoja.

TIMOTEUS. Myoes pitaevaet he itsensae veljinae vaihka eri aeiteistae mutta
samasta isaestae, ja toki, yksi heistae hautasi isaensae vuosi sitten ja
toinen jaetti pappansa vetelemaeaen pikilankaa.--Kas kuinka rakkaasti he
taluttavat toinentoistansa, ja taennenpae pyrkivaet.

MAURA. Oltta kohden. Oltta heille! En pisaratakaan anna.

TITUS. Vaehaen taeytyy heidaen saada; sillae jyrkkae lopetus on vaarallinen,
niin on vaelskaerimme sanonut.

MAURA. Uskaltaisinko heille antaa?

TITUS. Ilman pelkoa; mutta saakoot kohtuudella.

MAURA. Siis vastakaat jos pahempata seuraa.--Voi heidaen muotojansa!

TIMOTEUS. Kuin frouva Mauran simpulat tuolla torilla honkasella
toikalla, niin hiivaa ja ilmaa taeys.

MARIANA. Ja pieni nenae kuin punertaa kuin poltettu manteli
sokerileipojan poeydaellae.

TIMOTEUS. Hm!

TITUS. No no, ei nenaestae puhuta mitaeaen.--Mutta tuossa kumppanimme.
(Max ja Fuchs, paljain paein, taluttaen toinen toistansa ja tuijotellen
eteensae, tulevat)

FUCHS. Haenellae oli vaan yksi silmae.

MAX. Ja senkin olisin haeneltae ampunut pois ilman sinun haetaeilemistaes.

FUCHS. Parasta haenestae paeaestae niin kiireesti kuin taisimme; ja pois haen
kiiti kuin tuulispaeae, jaettaeen jaelkeensae kovan tulikivi-sauvun.

MAX. Haa! vielaepae karvastelee kurkkuni. Tuoppi oltta, eukko.

FUCHS. Tuoppi oltta, arvoisa mummo.

MAURA. Hoh hoo, kurjaa ihmislasta sentaeaen! Kaada heille vaehaen. Juokaat
nyt laeaekitykseksenne, mutta kohtuullisesti.

MAX. Tietty asia. Kenraalein tulee aina kaeyskellae hyvillae esimerkeillae
vaekensae edellae, liionki mitae kuuluu juomiseen.

MAURA. So so soo! Niinkoe on laitanne, kurjat lapset? Voi raukkoja
teitae! Ja teitaekin on kerran hellae aeiti huiskutellut kaesivarrellansa ja
paljastanut teille povensa.

MARIANA. Ja sanonut: tule, pieni enkelini, tule, kultapalloni, saamaan
mammalta "eijaa".

TIMOTEUS. (Eriks.) Ah, sinae lunttu! Teethaen mun hulluksi paeaestaeni.

MAX. Meillae on itsellae lapsia. Minulla on yksi kohta. Kuinka monta
taasen sinulla, veli kenraali?

FUCHS. Kyllae minulla on, Jumalan kiitos, kolme.

MAX. Poikia vai tyttoejae?

FUCHS. Kolme poikaa.

Max. Kolme kenraalin-poikaa.--Tule istumaan taenne viereeni, sinulta
kysyn jotain syvimmaessae salaisuudessa. (Istuvat laattialle
olvituoppinensa) Nyt kieles totta sanelkoon. Miten tuomitset sen asian,
ettae saatoit he meidaet kenraalein arvoon ja rankiin?

FUCHS. Paha merkki.

MAX. Kas niin; mitae olen minae aatellut?

FUCHS. Paha merkki. Jotain on heillae nahaassa, jotain hirveaetae
sepitellaeaen meitae kohtaan, siitae olen varmaa; ja ukko itse, se
kaviojalkanen ruhtinas, on heidaen kanssansa samassa juonessa.--Ah
kuinka kuiskutteli haen mua korvaan menneenae yoenae! Arvaas mitae sanoi
saakeli? "Nyt ei ole sulla muuta tietae taestae puristimesta kuin
paeistikkaan syoestae itses Werran laineisiin", niin sanoi haen.

MAX. Ahaa!

FUCHS. Niin, toverini. Eikae ilman, ettei haen mua saata vaehaen kamaliin
luuloin. En miestae ole murhannut, en ryoevaennyt, enkae hoeyhentaenyt
pataljoonin kassa-arkkua, mutta tuntonipa huutaa toki toisin, mua
tehden murheenlaakson suurimmaksi syntiseksi, jaa, suuremmaksi
Kukkaro-Juutasta ja Paapelin porttoa, ehkei frouvani tarvitse minua
moittia yhdestae ainoasta luvattomasta suudelmastakaan. Mutta mitae olen
minae tehnyt, suulla tai kaesillae tai jaloilla? Miksi halaa kaikki mailma
meitae kynsiae, niellae kitaansa kuin naelkaenen haukka?

MAX. He tahtovat kurjaa henkeaemme, mutta sitae ei heille pistetae juuri
ilmatteeksi; vaan kilpi kaesivarrella, miekka kaedessae seiskaeaemme
kannallamme yksimielisesti, selkae vasten selkaeae.

FUCHS. Niin seiskaeaemme. Yksimielisyys antaa voimaa.--Juodaan nyt.
(Juovat. Sotamiehet tulevat takaisin)

TOMMI. Bir!

ANTON. Bir!

ARISTARKUS. Bir! (Jokainen ottaa tuoppinsa) Haa! hiki virtaa joka
huokuimesta.

ANTON. Sepae taakka oli. Jumala siunakkoon! Taakka verraton.

ARISTARKUS. Mies painoi kuin seittemaen viikkoa syoetetty
seittemaenvuotinen karju.

TOMMI. Ja niin haen sylissaemme roehisi.

ANTON. Jumala siunakkoon kaesivarsiani! (Max ja Fuchs kuiskuttelevat
vilkkaasti keskenaensae, sillon taelloen ryypiskellen)

ARISTARKUS. Ukko nukkui kohta makeaan uneen kuin saunasta tullut lapsi.

TOMMI. Kuin hautaan kannettu vanhus makeasti nukkuu hienon santapeiton
alle, ja me, haenen kantajansa, nukumme pian yhtae makeasti. Kas nytpae on
tuoppi oltta niinkuin "terve, rabbi"!

FUCHS. Hi hi hi! Olisko asia niin? Nyt ehkae erehdyt, veli kenraali.

MAX. (Purten hammasta) Hm, hm!

ARISTARKUS. Kuka siellae marisee?

ANTON. Ne uskolliset toverit Max ja Fuchs, luulen minae.

ARISTARKUS. Se onneton haerkaepari. Katsos noita kahta tuossa, Tommi.
Mitae sanot heistae?

TOMMI. Kaksi Jumalan kuvaa, jaa totisesti, jos he Atamista ovat
kotoisin.

FUCHS. Jaa, me olemme kaksi yhdenkuvaista veljeae; kuin kaksi kaakkua,
niin yksimuotoset veljekset, vaihka eri aeitien kohduista mutta samasta
isaestae; juuri kuin kaksi kaakkua.

TOMMI. Kaksi kaakkua samasta viljasta mutta eri uuneissa paistetut.
Mutta kuinka ovat he paeaesneet ulos?

ANTON. Kaeykaeaet nyt koreasti hospitaaliin takaisin, muuton annamme
teille luudasta, te viimeiset vaivaset, te ryysyt.

TOMMI. Mutta antaa toki ryysyen tuultua.

ANTON. Tuultua, pinnaen oltta naamaansa?

TOMMI. Raikas ilma ja raikas olvi on paras laeaekaeri.

ANTON. Taemae ei kaey paeisin, mummo, teillae ei ole lupa heille antaa
houreensa kannatteeksi. Me kiellaemme.

MAURA. Pidae kitas, sinae roisto. Heille annan vaelskaerin luvalla.

ANTON. Vaelskaerin luvalla?

TITUS. Vaehaen taeytyy heidaen saada; sillae jyrkkae lopetus on vaarallinen,
niin on vaelskaerimme sanonut.

TOMMI. Samoin lausun minae, lausun lakkaamatta. Lopetus tapahtukoon
ankaran pitkaellisesti, jos siitae pikaista hyoetyae varromme.
Ensimmaeisellae parannuksen paeivaellae kymmenen tuoppia, sitten paeivae
paeivaeltae yksi luvusta pois kunnes on jaeljellae viisi, johon maeaeraeaen
pysaeyt ja jossa seisot aina haudan partahalle. Toki olkoon laki toinen
paeivinae koska vieraas kunnioittaa sun huonettas tahi koska kiivaasti
teet tyoetae tahi koska musta murhe tahi liekehtivae ilo sua kohtavat tahi
jos muuton paeivaes tuntuu ikaevaeksi, sillon, senkaltaisilla paeivillae,
olkoon laki toinen, sillon taasen virtakoon kihisevae neste.--Ja nuo
veljekset tuossa eivaet joisi oltta koska tohtoori on kaeskenyt! Haa!
koska taidamme paremmalla omatunnolla oltta kitaamme kulauttaa?

ANTON. Juokaat sitten mutta naetisti ja maeaeraellae ja koettakaas kaeydae
kaakertelemaan ulos kaupunkiin. Saatattepa pian pataljoonimme pahaan
huutoon, (Max ja Fuchs juovat)

TOMMI. Oikein! Istukaat siinae ja ryypiskelkaeaet koreasti, olkaat iloiset
ja karkoittakaat murhe meren syvyyteen. Iloinen mieli elaeae kauvan, jaa,
kauvan elaeae iloinen mieli. Se on Tommin paeaestin taeaellae. Elaekoeoen ilo ja
elaekoeoen vahtova olvi! Kosk ystaevaes sae kadotat, juo oltta, kosk tyttoes
sun pettaeae, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee
verisellae paeaellae, juo oltta kuin ennen Olvi-Goeran se suuri, ukko
Herrassa lepaeaevae nyt. Yhdestae suusta, toverit, laulakaamme olven
kunniaa. Heleijaa! yhdestae suusta. (Sotamiehet, paitsi Max ja Fuchs,
laulavat)

    Terve, ruskee ohranneste,
    Terve, jumal' kultasuu!
    Sua ain tahdon kunnioittaa
    Kumartuen tomuhuun,
        Sulle annan
        Sydaemmeni,
        Sulle kannan
        Kiitosuhrit
    Mae temppelissaes kontien.
    Oi olvi ijankaikkinen!
    Valvoissani, maatessani
    Muistan voimaas kuohuvaa.

    Terve, ruskee ohranneste,
    Terve, voima kuohuva!
    Kaikki menkoeoen suren suuhun,
    Kuin vaan olvi olla saa.
        Mitae huolin
        Vaihka iskis
        Taivaan nuoli
        Mailman halki
    Ja polttais palleroisen maan,
    Kuin mae ja olvi ollaan vaan?
    Terve, ruskee ohranneste,
    Terve, voima kuohuva!

FUCHS. (Katselee olvituoppiinsa ja huutaa kovalla aeaenellae) Kivaeaeriin!
Tuolla on koko komppani Preussilaeisiae! Karauul! Koko komppani! (Kova
meno. Sotamiehet tuijottelee vastoin toinentoistansa)

TIMOTEUS. Kivaeaeriin! Pataljooni Preussilaeisiae karkaa paeaelle!

ARISTARKUS. Missae ovat he?

TITUS. Kivaeaeriin! Preussilaeinen tulee, viidessae pataljoonissa!

3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kivaeaeriin! Preussilaeinen tulee! Kymmenen
pataljoonia!

FUCHS. Koko komppani tanssivia Preussilaeisiae.

MAX. Missae, mun rakas veljeni, missae?

FUCHS. Tuolla olvituopissa. Kas kas! Hii! Taivas varjelkoon!

MAX. Pane kansi kiin. Pian pian! (Ottaa Fuchsilta tuopin ja painaa
kannen lujasti kiinni) Kas noin, nyt ei enaeaen yhtaeaen haetaeae. Pitaeae aina
kohta lyoemaen kannen kiin niin pian kuin jotain senlaista huomaa. Taessae
on suuri valtakunnan petos tekeillae.

TOMMI. Missae?

ANTON. Olkaat meitae pelaeaettaemaettae turhaan.

ARISTARKUS. Missae hiiessae on teidaen Preussilaeisenne?

FUCHS. Taeaellae olvituopissa.

MAX. Tosi, mutta kansi on lujasti kiinni, ja he ovat kovin pieniae.

FUCHS. Ja niin konstillisia.

ARISTARKUS. Halkasenko paeaekollos, mies?

TOMMI. Tunke haen olvituoppiin paeae edellae pienten pirujen ruuaksi.

ARISTARKUS. Kuul, alarmi kaey. Te kirotut kappaleet!

ANTON. Elae elae koske haeneen, haen on sairas.

ARISTARKUS. Sairas, joka kuolee paikalla. (Nostaa nyrkkinsae, Anton
pidaettaeae haentae)

ANTON. Hiljaa! Kapteeni tulee.

ARISTARKUS. Exelent!

TOMMI. Kontraraportti, kontraraportti! Kaikki hyvin. Anna kaeydae, mies.

TIMOTEUS. Kaikki hyvin!

TITUS. Kaikki hyvin!

3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kaikki hyvin!

ARISTARKUS. Haen tulee, aekeae ja unenpoeyreae kuin kevaeaenen karhu.

TOMMI. Minae naeen ainoastaan laehenevaen pilvipatsaan. Vihansa ukkospilvi,
joka niin olentonsa on vuorittanut.

ANTON. Makeimmasta unestansa olemme nyt heraettaeneet kapteenimme.
(Patrik tulee, vahtimiehet kyldraeae, ja haen vastaa heille pikaisesti)

PATRIK. Surma ja kuolema! Mikae saattoi taemaen haelinaen? (Vetaeae miekkansa)
Haa, totuus esiin, jos hengenne on teille rakas! (Antonille) Sano
paikalla, sinae onneton!

ANTON. Herra, viaton olen minae.

FUCHS. Kapakkamuori on keittaenyt taemaen sopan. Jos haen vielae voi pitaeae
arvossa muutaman hetken armonajasta, niin ei suinkaan haen kiellae
vetaemaestae samaa nuottaa Preussilaeisten kanssa.

MAURA. Oih hoih hoih!

PATRIK. Todista sun paeaetoekses, onneton.

ANTON. Herrani, he ovat kovin...

PATRIK. Kitas kiin kitas kiin! Yksi vaelaeys ja mailma pyoerii mustana
teidaen ympaer. Nyt olen kuin kruutitynnoeri; hiisku vielae sananen ja
taestae pilkusta te kohta kimmahdatte sata syltaeae pois. (Huutaa kovin)
Kimmahdatte tosin ja suutelette povea syntisen maan, meidaen kaikkein,
ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen kukoistavan aeitimme povea. Haa,
mun sieluni silmae mustenee, aatukseni harhailee ja pyoertyy! Kitas
kiinni vaan. (Huutaa)

TOMMI. (Eriks.) Suutella kukoistavaa povea; eipae juuri huonoin
_affair_.

PATRIK. Te kaksi siinae, nouskaat yloes. (Nousevat) Ja sinae, Fuchs,
todista sanas.

FUCHS. Tietkaeaet, ettae olvituoppini tuossa on taeys, ihan pisipinneillaeaen
pieniae Preussin katettia. Taessae on valtapetos kysymyksenae.

MAX. Tosi, mutta minae, tietkaeaet se, kaemaeytin kannen kiin. Iloitkaamme!
sillae surman suu on tukettu, suljettu on sen kiukkuisen traakin kita.
Iloitkaamme!

PATRIK. Te viheliaeiset.

MAX. Mitae sanotaan?

PATRIK. Te viheliaeiset te viheliaeiset, sanon minae; sillae nytpae naeen
kuinka laitanne on.

ANTON. Korkea herra, he ovat vaehaen niinkuin sairaita ja erinomaisessa
houreessa naekevaet he alati ympaerillaensae jotain pientae kansaa,
lintukotolaisia.

FUCHS. He ovat semmosia pikkuruhtinoita, jotka tahtovat meitae nyljetae
ja sitten viskata nahaan saunanorrelle kuivaamaan.

PATRIK. Vai niin, vai saunanorrelle kuivaamaan. Voi viheliaeiset
itseaenne! Ja te, te toiset heidaet sallitte taessae istua ja niellae
kuohuvaa oltta, edistaeen taudin juonia ja laskein kiveae kiven niskaan
syntitaakkahansa, ja heitae kenties vielae yllytaette kiirehtimaeaen
olentonsa perikatoon. Haa, te onnettomat! kuinka uskallatte?

ANTON. Herra, tehkaeaet hyvin ja kuulkaat mitae sanoo vahtimies tuolla.

PATRIK. Tahdonpa kuulla. Sano pian.

TITUS. Vaehaen taeytyy heidaen saada; sillae jyrkkae lopetus on vaarallinen;
niin on vaelskaerimme sanonut.

PATRIK. Ryypiskelkoeoet sitten paranteeksensa hospitaalissa ja
olkoot kaeyskelemaettae ulkona kaduilla ja toreilla saattaen alarmia
paeaekortteeriin.--Menkaet nyt siivosti kotia.

FUCHS. Se kenties on parasta, ehkae velvollisuutemme toki sanoo toista.

PATRIK. Mikae velvollisuutenne, te lurifaksit, mikae velvollisuutenne?

MAX. Te ette siis tiedae, ettae me olemme ylennetyt kenraaleiksi?

PATRIK. No voi minun paeiviaeni! Hi hi hi hi! "Ettae me olemme ylennetyt
kenraaleiksi"! Hi hi hi!

MAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympaerkiertoilla kuin kotka, vakoen
joukkonsa tilaa ja kaeytoestae.

FUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.

PATRIK. Te kurjat!

FUCHS. Totisesti; sillae vaikea on virkamme harjoitus.

MAX. Tulkoon virka-ero. Taestae korkeasta arvosta me tahdomme astua alas,
pyhkaeisten jalkaamme; sillae taessae alla lepaeae joku musta koira
haudattuna. Haa! jos tietaeisin kenen konsti taemae, ettae meitae,
mielessaensae kavaluus ja surmamme, nostettiin taehaen korkuuteen, niin
Jumal' avita! haenen laehettaeisin heti sinnen missae pippuri kasvaa.

TOMMI. Laehetae sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.

PATRIK. He heh!

MAX. Onko se haen?

TOMMI. Totisesti.

MAX. Sinae tiedaet sen?

TOMMI. Varmaasta laehteestae.

MAX. Haentae en tunnekkaan.

FUCHS. En tunne minae haentae.

MAX. Mitae hyvaeae vartoo haen meiltae?

TOMMI. Ettae kaetkette haenen sydaemmihinne, ylistaette haenen kunniaansa
"kurkuill', trumpuill', symbaleill'", mutta mitae haen viimein teitae
kohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.

FUCHS. Pahinta peljaetkaeaemme.

MAX. Kuinka tulee meidaen nyt itseaemme kaeyttaeae haentae kohtaan?

TOMMI. Jyrkaesti katsoa haen yloen, ei olla haenestae tietaevaenaeaen, unohtaa
haen perin, ja haen pian tekee teistae taasen simppelit sotamiehet.

PATRIK. (Tommille) Ah sinae kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira
viekoeoen, sinae olet minun pussikkani!--Olvipa miehen tekee aika
hanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun
silmaeae himmentaeae, ei, vaan kuni paeinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on
laita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!

TOMMI. Mutta mitae tuumailet niin hartaasti, Max?

MAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiae kohtaan?

TOMMI. Tehkaeaet niin.

PATRIK. Juuri niin, ja kaeykaeaet nyt koreasti kotia.

MAX. Yksi rongi vielae, yksi ympaerkaeynti jokaiseen kortteeriin.

PATRIK. Hoeh!

FUCHS. Se tehkaeaemme. Astukaamme hevosen rattaisiin.

Max. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllae ja taerinaellae!

FUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillae aika on taerkeae ja
ankara.

PATRIK. Kotia! sanon minae. Mars!

MAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minae!

PATRIK. Sinae kirottu mies, kopeiletko?

ANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!

MAX. Elae ryhdy minuun; sillae nytpae olen voimakas, jaa kaksinkerroin.

TOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitae
ettes saanut saparalles.

PATRIK. Pois vilauksessa! (Huutaa)

MAX. Tuommoinen Aakusti.

FUCHS. Ole moittimatta sitae kapteenia. Haenen tunnen minae. Haen ei ole
mikaeaen kaemaeleuka, ei mikaeaen nurkkajulli eikae mikaeaen likahousu, sanalla
sanoen, ei mikaeaen lammasnahkapeitturi.

PATRIK. Minae sinun peittoon. (Tukistaa Fuchsia)

MAURA. Oi hirmuinen elaemae!

MAX. Olkaat haentae tukistamatta, herra Aakusti Patrik.

PATRIK. Yksi sana vielae, Max, ja miekkani tukitsee sun kitas
ijankaikkisesti.

MAX. Olkaat haentae tukistamatta.

PATRIK. Haa!

FUCHS. Anna haenen tukistaa; haen syoekoeoen sen tukan, sen valkean tukan.
(Patrik kaeyskelee perillae edestakaisin vinhasti ja vaelillae lyoeden
jalkaansa)

ANTON. Kaeykaeaet pois, mun rakkaat veljeni, minae rukoilen.

MAX. Sinusta olen aina pitaenyt, sinusta ja Pikku-Hermannista. Olis
minulla tyttaeriae, niin teidaet kohta valitsisin vaevykseni.

FUCHS. Olis minulla kaksi kaunista tytaertae! Saata vaunumme taenne,
Anton.

ANTON. Ei, veljeni, ei.

FUCHS. Sinae sydaemmeni veli. Ah! olis minulla talo ja kaksi kaunista
tytaertae.

ANTON. Ei auttais sittenkaeaen.

TOMMI. Ei vaihka lupaisit haenelle puolen taloas ja vanhimman tyttaeres
vaimoksensa, kuin kuningas itaeisellae maalla.

FUCHS. Ei kuningas, ei; kenraalikin piisaa, ja siinaekin on liiaksi.
Haa, ne kavaltavat vintioet! Kohta tekemaeaen meitae naein suuriksi ukoiksi!

TOMMI. Ja tee kohta tekemaeaen pieniae-ukkoja, te hunsvotit! Mutta pois
nyt, muuton usutamme paeaellenne kaikki teidaen pienet perkeleenne.

MAX. Katso itses, mies. Me olemme paastoneet kaksi vuorokautta, ja nyt
ovat enkelit meidaet piirittaeneet kuin sulttaanin henkivartijat. Taessae
seisomme kuin kaksi tulista muuria. Ken uskaltaa meitae laehestyae?

FUCHS. Ei kenkaeaen ei kenkaeaen. Ja mitae kuuluu siihen pieneen kansaan,
niin ovatpa meidaet jo jaettaeneet; sen teit he taellae ijankaikkisella
hetkellae.

MAX. Minae tiedaen jotain. Suotko sanasen kuiskaavani korvaas, veli
Tommi. (Erittaein Tommille) Katso, he meiltae kiepasit teille. Ho hoo,
mies, he jo parveilevat sun ympaerillaes kuin paeaeskoesliuta ympaeri haukan.
No peijakas! jopa yksi heistae on ottanut kortteerinsa punertavalle
nenaelleskin.

TOMMI. (Erittaein Maxille) Ihanata! Paeaeskoenen on hauska korteerimies, ja
vedaenpae taestaelaehin sieraimiini puhdasta terveyden ilmaa keskellae
hoeyryvaeae krouvii. Ihana asia!

PATRIK. Mitae kuiskasi mies? Mitae tietaeae haen? Tarkan sotaherran tulee
kaikkiaalta kiehtoa tietoja, ja narrit ja hullut ovat usein
ilmoittaneet taerkeimmaet salaisuudet. Mitae tiesi haen kertoa?

TOMMI. Nyt en kernaasti tahtois...

PATRIK. Et tahtois? Sano paikalla.

TOMMI. (Eriks.) Jaa, mielinpae nyt ravita sun aemmaekkaeaen uteliaisuutes.
(Aeaeneensae) Koko pikku-ukkoin liuta, niin lausui haen, on nyt ympaeroeinyt
herra kapteenin, ja yhden heistae sanoo haen jo rusottelevan itseaensae
teidaen nenaellaennekin. Pyydaen anteeksi; sillae niinpae kertoi Max.
Nokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, ettae valehtelen, toverini,
puhuttuani ulos polttavan totuuden.

MAX. Kas kas taetae ihmissukua!

PATRIK. Jumalan taehden! saattakaat he silmistaeni pois, muuton heidaet
tempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan taehden, sanon
minae.

ANTON. Nyt pojat, eteenpaein! Muuton vankkaa.

FUCHS. Mennaeaen, Max, mennaeaen.

MAX. Kyllae me menemme, kyllae kyllae.

FUCHS. Mennaeaen yhdessae.

MAX. Yhdessae, kaesi kaedessae! (Menevaet; Anton seuraa heitae)

PATRIK. (Toikan aeaeressae tyhjennettyaensae oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei
saada heiltae unen rauhaa; ja taeyttaeae sydaemmeni naein. (Aeaeneensae) Enemmin
oltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyaensae vielae yhden tuopin)
Riivatut! (Jaettaeae aekisti tuopin ja kaeaentyy kiivaasti sotamiehiae kohden)
(Aeaeneensae) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran
vielae olvi leirissaeni haeirioen saattaa, niin kuluessa kahdentoist
tunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkaeaen teistae maistakoon taetae
juomaa, jos haen selkaeaensae tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja
tiedaenpae nyt seistae sanassani. (Hiljainen myrinae sotamiesten joukossa)
Ei yhtaeaen morinaa! Kahtenatoista tuntina, taestae vilauksesta luettu, ei
nielkoeoen kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.

ARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.

PATRIK. Kaksitoista tuntia!--Taessae naeitte, noissa kahdessa, surkeimmat
seuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytaenpae taemaen
ohranesteen tulvan minae, ja tahdon teitae totuttaa kaipauksen ja
itsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen
Moses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan,
niinpae sepittelin minae teitae kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa.
--Nyt alkaen, tuomitsen mae teidaen kaksitoista tuntia neitseelliseen
puhtauteen, ja se, joka taemaen maeaeraeykseni rikkoo, se rikkoo selkaensae.
(Haen tulee paeihinsae) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne
pettaeae. Haa! enpae tarvitse yhtaeaen todistajan silmaeae, mun katsantoni
huomaa kohta mitae tavaraa veressaenne kiehuu, se katsanto, jonka saede
laepitunkee ohkasemman laudanki. Ettekoe usko sitae?

TOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme naehdae kuinka
Preussilaeinen kaatuu laevistettynae katsantonne saedemiekalta.

PATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi.--"Kuinka Preussilaeinen kaatuu".
Sinae kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi taemae kerta vielae.--Mutta
minae teidaet laeaekitsen.

TOMMI. (Erikseen) Koska sitten kaey sairas parantajana jos ei nyt?

PATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti
miekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin
toikkanne ja moekkinne kukistan yloesalas.

MAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitae, kernaasti,
herrani. Heidaen ei pidae saaman niin paljon kuin minun syntiseen
silmaeaeni.

PATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kaerkeen)

MAURA. Ei ei, herra kapteeni.

PATRIK. Jaa-ah, se muistakaat.--Huomenaamulla me murramme matkalle yloes
Schleusinkiae kohden. Kaikki taeytyy olla kuin masiina.--Aristarkus, tule
taenne. (Aristarkus laehenee haentae) Eilen illalla annoin minae
helmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinae
satuit naekemaeaen. Noo, siitae en suurtakaan huoli. Mutta sinae satuit
naekemaeaen. (Kiristaeae Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon,
jos taestae asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka,
niinkuin tiedaet, on minun emaennoeitsijaeni.

ARISTARKUS. Hellittaekaeaet! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletoen?

PATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, ettae se hukkui
veriselle tappotanterelle.

ARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nuernbergissae.

PATRIK. Haeh! Nuernbergissae? Missae ollaan nyt sitten?

ARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissae!

PATRIK. (Tuijottelee hetken ympaerillensae) Mene nyt, ja--aeaenettae,
aeaenettae! (Aristarkus siirtyy haenestae) Niin; kaksitoista tuntia, pojat.
Ei auta.--Nyt laehen teistae, ja jos vielae kolmannen kerran olvi taessae
jonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmaeisessae
tappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa
alle kaeytte ja kiepasette haepeaelliseen kaepaelaemaekeen, niin ravistakaat
sitten kaettae olven kanssa ijankaikkisiksi jaeaehyvaeisiks'. Ei pidae sen
kastaman kieltaenne niinkauvan kuin minae elaen ja olen paeaellysmiehenne.
Ei, vaan haastelettepa kerran keskenaenne entisestae olvesta kuin
Mammut-elaeimestae. (Kaey poispaein, hoipertellen vaehaen, mutta kaeaentyy
aekisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, ettae taemae on mikaeaen
olviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myoeten.

TOMMI. Verta, ettae viisisyltaenen hirsi keveaesti kaeaentyae taitaa.

PATRIK. Mitae sanot?

TOMMI. Verta, ettae mastohirsi siinae taitaa leiskua kuin pieni kiiski
valtameressae.

PATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseaenne miehen innolla taehaen suureen
kamppaukseen, kuin mies nyt kestaekaeaet taemae rangaistuksenne, ja
tietkaeaet, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtae
suosiollinen kuin ennenkin. Heh! minae olen kuin hellae aeiti, joka
lastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska haen sitae vitsalla pieksee.
--Adjoe! (Poistuu, vahtimiehet kyldraeae, Patrik vastaa)

TOMMI. (Eriks.) "Aijoeoe, sano aemmae." (Aeaeneensae) Mutta elaekoeoen
kapteenimme! Hurraa!

SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!

PATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)

MAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat
kaupungista kaeykoeoet sisaeaen. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee
sisaeaen olviastioita)

ARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!

TOMMI. Oi ijankaikkisuus!

ARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!

TOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen,
leikkaa pois se jaesen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa
pois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen--nyt ei muuta kuin
mieheltae kurkku poikki! Ja siinaepae _summa summarum_ (Anton tulee) Me
olemme tuomitut, Anton.

ARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.

ANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennaeaen maata ja koetetaan nukkua.--
Kas kas, sitae kapteenia!

ARISTARKUS. Istu ja pala!

TOMMI. Aukene, musta maa!

ANTON. Olkaat aerjymaettae, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme,
totisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevaet huoneeseen
vasemmalla)




Kolmas Osa


(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiae istuu seinien
nojalla viheliaeisinae haamuina tuijotellen eteensae. 1:n ja 2:n sotamies
istuvat vahteina.)

ARISTARKUS. Sano, vartija, mitae kello on.

1:N SOTAMIES. Neljae lyoenyt.

ARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittaeneet taetae tyhjyyttae?

1:N SOTAMIES. Seittemaen tuntia.

ARISTARKUS. Viisi on siis jaeljellae. Hyvae! Haa! Hyvae!

ANTON. Viisi tuntia! Minae naeaennyn, kuolen!

TITUS. En minae juuri kuole vielae, mutta kovin kipeae olen ja kohta
peraessaes tulen.

ARISTARKUS. Sano haenelle: terve tuloo!

TITUS. Mitae pahaa olisin minae haenelle tehnyt, ettae sois haen minun
kuolevan?

ARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vaehaen kuinka jaksavat
ystaevaeni ja viholliseni elaemaessae, jota itse en enaeaen saa nauttia.
Vaihka kierittelisit heitae hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan,
niin kaikkea taetae katselisin kylmaellae silmaellae kuin karhu
talvikonnostansa.

TITUS. Mikae hirmuinen itsekkaeisyys, mikae aeaeretoen omahyoety! Muistelenpa
mitae aina lausui minulle Koulumestari-setaeni. "Mun itseni kanssa
kaeykoeoen miten kaey, mae sankarina tahdon henkeni heittaeae ja sieluni
paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys taeaellae
viimein voiton saa." Niin sanoi setae.

ARISTARKUS. Siis sanoi haen naein: "istukoon sieluni vaihka helvetin
tulessa kaiken ijankaikkisuuden yoen ja paistukoon, kuin vaan viimein
taeaellae  maapallon paeaellae oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!" Niinpae
siis haenen meininkinsae.

TITUS. Elae tee pilkkaa helvetistae.

ARISTARKUS. Ja perkeleistae. Haa! mitae sanot? Pitaeaekoe meidaen heitae
kunnioittaman, sinae anttikristus? Pitaeaekoe heitae kunniassa pidettaemaen?

TITUS. Sitae en sano.

ARISTARKUS. Elae sano mitaeaen, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa
muuton tuon puupoelkyn.

TITUS. Minkae puupoelkyn?

ARISTARKUS. Sen, jonka sinae kutsut paeaekses. Nyt olen kuin suola
kuumassa uunissa, minae raeiskyn ja kipenoeitsen. Haa! Oltta oltta! Mitae
olis Saksalainen ilman oltta! Mitae olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun
puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste
auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu
jotain, sinae tiedaet yhtae ja toista; sillae onpa sinua kohtanut se onni,
joka ei lankee osaksi kaikille koeyhien lapsille. Sinua on, naeetkoes,
aeitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein
niinkuin vaehaen puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen,
taeysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain
oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit
Syrakuusassa, tai jotain taemaenkaltaista. Tommi, Tommi!

TOMMI. Anna minun olla, minae en jaksa hyvin.

ARISTARKUS. Enkae minae myoes. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeaetae
sydaentaeni. Tommi!

TOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!

TITUS. Mitae haen huoli toisen vammoista?

ARISTARKUS. Suus kiin, "Titus tienvieressae".--Tommi, "ilonen mieli elaeae
kauvan".

TOMMI. Kaikki menkoeoen hiiteen!

ARISTARKUS. Tunsinpa kerran eraeaen miehen, jonka mielilause, elaemaen
paeaestin oli taemae, "ilonen mieli elaeae kauvan, kauvan elaeae ilonen mieli".

TOMMI. Kuinka kauvan meidaen sitten pitaeae elaemaen taeaellae?

ARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sae peraeyt istumaan epaeilyksen tylsyyteen.
Mutta koe toki kerran vielae jaennittaeae sun luontos ja elae istu siinae
vaeaeraenae kuin suutari.

TOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman peraeaen.

ARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jaelellae.

TOMMI. Oi piina! Minae en kestae taetae. Ilma, jota hengitaen, on vimmatun
ohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elaemae.

ANTON. Minae taasen tuskin taidan hengittaeae. Olennossani tunnen niinkuin
jotain varjommaista, kuin vaeikkyis ympaerillaeni ihmeellinen sumukierros.

TITUS. Niin minunkin.

TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissae kuin Jumala.

ANTON. Nykyinen hetki on kuin aeskoenen hetki ja paeinvastoin.

TITUS. Niin minunki.

TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja paeinvastoin. Tuhannen
vuotta on kuin yksi vuosi, ja, paeinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen
vuotta. Niinpae aika Jumalanki edessae. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa
pilvistoen sumukerroksessa.

ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyoes! Naemaet kaksi
kumppania olet sae nostanut korkealle, ettae tuskin silmaemme heitae
erottaa. O ihme!

TITUS. Jos toki voisit olla aeaenettae, sinae omahyoetynen ja ylpeae kukko.

ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.

TOMMI. Tuskin tuskin.--Kukko omahyoetynen? Vaeaerae soimaus. Katsele haentae
kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistae kaeytoestaensae
kansaansa kohtaan. Haen naekee onkimadon, ei haen sitae nauti itse, vaan
kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia
haen rakastaa, kaikkia haen suosii, niin sitae vilkasta, taeyshoeyhenistae
kanaa, kuin sitae, jonka siivet rippuu; eikae haen ketaeaen hylkaeae. Haen on
kuin Isae-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! taemae kuva on kovin alhanen
ja halpa, mutta todempaa en loeydae sun isaellisyytes huolelle. Ja
niinkuin meidaen isaemme meitae suojelee perkeleen juonista, niin suojelee
myoes kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistae.

ARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minae itse samassa korkuudessa kuin
te. Kiitoksia, ettaes teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi.
Kukko ja Jupiter, se vertaus lyoe naulaa kantaan.--Terve, itsekielto ja
selvyys! te korotatte meitae pyoerryttaeviin tienoisiin. Ihanata! Skool!
"Skool, sille asialle", tahdoin minae sanoa; mutta loeytyykoe koiran
koijussa leipaeae? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitae se Timoteus
siellae muorin luonna kaeyskelee niin ahkeraan?

TOMMI. Luultavasti peseskelee haen muijan olviastijoita.

ARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.

TIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elaemaetae taida aatella taemaen taehtisen
taivaan alla kuin nuorenmiehen elaemae rikkaassa huoneessa, jossa sekae
emaentae ettae piika sua rakastavat kuin hullut. Siinaepae on sinulle kaikki
yltaekyllin, siinae paistetaan sinulle kilpaa vehnae-plaettyjae, emaentae
paeivaellae, piika yoellae, emaennaen nukkuessa, ja siinae lainehtii olvi. Ja
siitaepae se suuri eroitus minun ja noiden vaelillae tuolla seinaen
juurella. Minae jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat,
riutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikae piru. Kuin nyt vaan
taitasin itseaeni oikein teeskennellae. (Tekee itsensae kovin
viheliaeiseksi laehestyessaensae toisia) (Aeaeneensae) Aih, aih! Mikae on taemae
mailma? Autio eraemaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita
virtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin
kohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme.
Sitten kahnailemme taasen eteenpaein toivon ja epaeilyksen vaelissae. Mitae
taeaellae? Tule tule, sinae kurittu viikatemies! Taessae on sinulle valmis
niitto.--Mitae teette te taessae?

TOMMI. Me filosoferaamme; sillae me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme
taetae mailmaa ja sitae ihmeteltaevaeae, jaerestyksellistae rakentoa, joka
kutsutaan elaemaeksi.

TIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi loeydaette itsenne niissae
aatuksissa?

TOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota
kapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.

TIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinae sanoa?

TOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minae, haentae, joka meitae nyt viettelee ja
kiusaa nauttimaan kielttyae hedelmaeae. Mutta haentae peittoa, se korottaa.
Seittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin
seittemaen penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta yloes, joka naekyy
allamme kuin maanmittarikartta.

TIMOTEUS. Istuttepa mielestaeni nyt alempana kuin ennen.

TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyoeriskelee rinkitanssissa
sineydessae tuolla. Oi herraus! Nytpae naeen miksi filosoofit ovat niin
taipuvat koeyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja raepaeleisiin, likaan ja
syoepaelaeisiin, miksi he suovat miekan alati kaeyskelevaen laepi heidaen
sydaemmensae, jaa, ettae revittaeis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen naeen
koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi
herraus!

TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minaekin, mutta toki ehtimaettae niin kauvas
vielae. Nytpae tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, ettae
ylivoittaa itsensae, on taeaellae kamalin ja suurin voitto. Taemae on totuus.

TOMMI. Mutta muotos ei juur naeytae kuin olsit olentellut syvaessae
kaipauksessa. Katsokaat, veljet, haen punertaa ja hohtaa kuin taeyskuu
kesaellae.

TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus naein soittaa kaiken vereni paeaehaen.

TOMMI. Pelkaeaenpae sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja
siitae kenties naemaet punertavat posket.

ARISTARKUS. Tarvitseeko epaeillae sitae. Timoteus, katso selkaes.

TIMOTEUS. Selkaeni? Se on jo kyllae murrettu puutaakoista ja
vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-aemmaelle.

ARISTARKUS. Ken kaeskee herran kaeydae palvelijansa palvelijaksi? Emmekoe
ole herroja taessae, me?

TIMOTEUS. Mun noitusi haen muuton taehaen seisomaan suolapatsaaksi, koska
te toiset kaeytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvae lyoedae
leikkiae pirun-aeitin kanssa, mahdatte tietaeae. (3:s sotamies tulee) Mutta
tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen naeen.

TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille
taenne. Mutta mies, oletko uskaltanut kaeydae yli linjan, siirtyae taestae
kauemmas kuin kaksikymmentae syltaeae?

3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen
kuinka eletaeaen juopuneitten maassa.

TOMMI. No, kuinka siellae kiiriskellaeaen?

3:S SOTAMIES. Olvilekkeriae sieltae kiiritetaeaen taenne.

TOMMI. Olvilekkeriae!

ARISTARKUS. Mitae sanot?

3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat yloes ja katsahtavat
sitae kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)

ARISTARKUS. Lekkeri helmeilevaeae oltta! Totisesti!

ANTON. Paeaetaeni pyoerryttaeae.

TITUS. Sydaentaeni hiukasee.

TOMMI. Kuinka ovat he kaesittaeneet taemaen?

3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mae tahdon kertoa. He ovat miehiae toisesta
komppanista, lekkerin he ryoevaesit kellarista, joka naekyy matkanpaeaessae
tuolla, nyt he sitae kiirittaevaet taestae ihan ohitsemme tuonne
kortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on
lekkeri taeys, minae tiedaen sen.

ARISTARKUS. Kiusaus laehestyy, kiusaus verraton.

TOMMI. Vaehempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista;
rautavuori laehestyy manjettia ja neula kaey levottomaksi, mun veressaeni
on jotain heimoutta tuon lekkerin sisaellyksen kanssa, ja siitaepae
sydaemmeni nyt ammahtelee.

TITUS. Jos se pieni tynnoeri olis meillae.

TOMMI. Se taitaa vielae olla meillae; sillae koska ryoevaeri ryoevaeriltae
ryoevaeae, sitae Jumalakin nauraa.

ARISTARKUS. Sen otamme heiltae, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.

ANTON. Minae protesteeraan.

TIMOTEUS. Minae samoin.

ARISTARKUS. Minae myoennyn.

TOMMI. Minae samoin.

ANTON. Onko teillae jaerkeae? Hullut ja villityt! Mitae sanot, Titus?

TITUS. En paein enkae vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnoeri olis
meillae.

ANTON. Pidae nyt leukas siitae tynnoeristae, kiiritpae muuton itse pienenae
tynnoerinae tuolla mullassa. Sinae sammakko!

TITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi,
elaetettynae rieskalla ja simpuloilla. (Kaey Antonia kohden)

ANTON. Pysy pois minusta, minae en tahdo tapella.

TITUS. Koetetaanpas!

ANTON. Minae en tahdo tapella.

TOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinaeinen riita pois; sillae kohta
tarvitsemme yhdistettyjae voimia. Ja sitten--sillae kylmae tuuli kaey--
majaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympaerillae tyhjennaemme lekkerin.

ARISTARKUS. Sanotpa jotain.

TOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.

TIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?

TOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitae huolimme? (Titus lyoe
nyrkillaensae Anttonia niskaan)

TITUS. Koetetaanpas!

ANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minae en millaeaen muotoa tahdo
tappelusta.

TOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi
matoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmaet pystyssae,
tunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin
arvaas kenen polvet luulisin leikissae notkistuvan? Respekt, Titukselle!
sanon minae. (Nauraa)

TITUS. Minae lyoen haenen kuoliaaksi juuri paikalla.

TOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin jaerkevaeae miestae.

TITUS. Niin minae teen koska kerran vihastun.

ARISTARKUS. Nyt vihastun myoes minae. Alalleen, Titus!

1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessae!

2:N SOTAMIES. (Taeraeyttaeen kivaeaeriinsae maahan) Alalleen
korkeakortteerissa! Kuninkaan nimessae, alalleen!

TITUS. Tulkoon lekkeri saaliiksemme, pojat, vaihka olis meillae tuhannen
selkaeae tarjottavana Bonifaciukselle.

TOMMI. Kohta on se taessae. Olkaam valmiit!

TIMOTEUS. Taessae melakassa tahdon olla osaton ja pakenen sisaeaen, koska
vannoa en tahdo toverieni paeaelle. (Menee Mauran huoneeseen)

ANTON. Viaton olen minae.

TOMMI. Juo kuitenkin oltta kanssamme.--He tulevat. Olkaam valmiit.
Ensin toki vaehaen vaelipuhetta, mutta jos ei hyoetyae siitae, niin
vaekivalta.

1:N SOTAMIES. Taidammeko antaa tapahtua mitae tapahtuu, me, joiden tulee
suojella yleistae rauhaa?

TOMMI. Mitae tapahtuman pitaeae tapahtuu, eikae auta siinae ihmislapsen
vastaanponnistus. Istukaat rauhassa vaan, niin olette viattomat kuin
lampaat. Ja tietkaeaet, ettemme teitaekaeaen jaetae osattomiksi. (Muutama
sotamies tulee, kiiritellen olvilekkeriae) Seis, kuninkaan nimessae,
seis!

TITUS. Vartokaat vaehaen sen lekkerin kanssa.

ARISTARKUS. Seis, muuton leimahtaa, paukahtaa ja kiljahtaa!

4:S SOTAMIES. Mitae tahdotte?

TOMMI. Vaehaen vuorotella kanssanne. Ettehaen jaksa kauvemmas. Jum avita!
te ette jaksa.

ARISTARKUS. Olvilekkeri taenne!

4:S SOTAMIES. Mistae syystae?

TOMMI. Me luulemme, ettae se on hyvaeae oltta.

4:S SOTAMIES. Hyvaeae oltta. Onkon taemae syy?

TOMMI. Hyvae syy.

4:S SOTAMIES. Totisesti on se hyvaeae oltta ja sentaehden pidaemme sen.

ARISTARKUS. Sentaehden otamme sen.

5:S SOTAMIES. Sitae emme usko.

TOMMI. Te epae-uskoset, ette usko ennen kuin lyoemme teitae sokeudella
kuin ennen Damaskuussa.

TITUS. Antakaat nyt olvi hyvaellae taenne. Tekoe vaan yksin joisitte? Vai
niin! Kyllae sitten kaeskis.--Herrajesta! me olemme niin kauvan
oljentelleet taessae sydaemmen hivennyksessae.--Jaa, kyllae teidaen taeytyy
antaa se meille. Luuletteko meitae paeaeskoesen poikasiksi, tuomitut
istumaan taessae pesaessaemme ilman yhtaeaen juoma-ainetta? Kyllae sitten
kaeskis.

ARISTARKUS. Lekkeri taenne!

4:S SOTAMIES. Te haevyttoemaet, millae oikeudella?

ARISTARKUS. Sillae vanhimmalla oikeudella, voiman oikeudella. Sepae nyt
vallitsee Saksanmaassa.--Millae oikeudella? Millae olette sen itse
kaesittaeneet? Luuletteko, ettemme taida ryoevaetae yhtae hyvin kuin te?

TITUS. Kyllae teidaen taeytyy antaa se meille.

4:S SOTAMIES. Se on kunniallinen sotasaalimme, jota emme mieli jakaa
muiden kanssa.

TOMMI. Jakaus ei tule kysymykseen, tynnoerin otamme tykkaenaeaen.

5:S SOTAMIES. Sae rietas vintioe, pois tieltae! Me tahdomme retkeillae
eteenpaein.

ARISTARKUS. Heleijaa, pojat! (Tappelus lekkerin ympaerillae)

ANTON. Naehkaeaet, minae kaeteni pesen ja olen viaton taehaen kahakaan.

4:S SOTAMIES. Hengemme olven edestae!

5:S SOTAMIES. Joka veripisara!

TITUS. Kyllae sitten kaeskis. (Lekkeri ryoevaetaeaen toisen komppanin
miehiltae; Tommi ja 3:s sotamies kaeyvaet kiirittaemaeaen sitae kortteeriinsa
kohden, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiae tappelevat, torjuen
lekkeriae)

TOMMI. Varjelkaat trossi varjelkaat trossi! Olkaat te hevosvaeki ja
suojelkaat retrettimme.

ANTON. Menen sisaeaen koettamaan kaeaentaeae kaikki parhaaksi vielae. (Menee
huoneeseen vasemmalla, jaettaeen oven auki)

TOMMI. Sankarteos ihmeteltaevae, mestarillinen retretti! (Lekkeri
kannetaan kortteerihuoneesen, kaikki kaeyvaet sisaeaen ja ovi lukitaan;
toisen komppanin miehet jaeaevaet seisomaan ulkopuolelle)

4:S SOTAMIES. Haa! minae tunnen kuinka silmaeni kurtistuvat ja kaeyvaet
viherjiksi.

5:S SOTAMIES. Taemae paeaestaekoeoen irti perkeleet.

4:S SOTAMIES. Sydaemmeni tahtoo haljeta kuin tuliluoti. (Sisaeltae kuuluu
laulu, hurraus ja ilometeli) Kuules riemupauhuansa.

5:S SOTAMIES. Nyt tunnen mikae autuus kostossa. Emmekoe kostais?

4:S SOTAMIES. Ytimeen asti.

5:S SOTAMIES. Ettae itse luonto itkee ja huokaa kuin kurja aeiti, koska
veli veljeaensae veristaeae.

4:S SOTAMIES. Temmasta kaesistaemme saalin, jonka kunnialla viholliselta
ryoevaesimme vihollismaassa!

5:S SOTAMIES. He ovat virittaeneet ilovalkean majaansa ja istuvat nyt
ympaer kultasen liekin, horien kitaansa kuohuvaa juomaa.

4:S SOTAMIES. Jos toki paeaesisimme sisaeaen haeiritsemaeaen kestiaensae vaehaen.
(Tempoilee ovea, kierrellen avainta edestakaisin)

1:N SOTAMIES. Ole kiertelemaettae sitae avainta; ovi on kernas solaumaan,
kaeymaeaen takalukkoon.

5:S SOTAMIES. Kiertel sitae kiukkusemmin, veljeni.

4:S SOTAMIES. Vaiti, nyt on se tehty. Naehkoeoet edes vaehaen kiusaa,
ennenkuin sieltae ulospaeaeseevaet.

5:S SOTAMIES. Ja missae oltta juodaan, siinae ovetkin paukahtelee. Hyvae!
(Ilolaulu sisaellae)

4:S SOTAMIES. Mutta nyt--no tuhannen saakelii!--nyt keksin keinon heitae
kostaaksemme.

5:S SOTAMIES. Sano.

4:S SOTAMIES. Ho hoo! Ovi lukkoon, torvi tukkoon ja juomaleiriin sauvu
virtakoon!

5:S SOTAMIES. Kiitos, veli kultanen! Minae riennaen katolle tukkemaan
torven. Tuollapa eraes vanha niinimatto, niinkuin kaesketty. (Menee)

4:S SOTAMIES. Takalukossa niinkuin pitaeaekin; mutta visseyden taehden
taemae tynkoe vielae vasten ovea; samoin myoes Muori Mauran ovelle, ja
vartokoo hetken ennenkuin ehti heille apu. (Asettavat raskaan tukin
sekae ovelle vasemmalla ettae Mauran ovelle)

TOMMI. (Huoneessa) Hyvaeae oltta.

ARISTARKUS. (Huoneessa) Peijakkaan hyvaeae!

TOMMI. Skool! Elaekoeoen kuningas!

KAIKKI. (Huoneessa) Hurraa!

TOMMI. Skool, te siellae oven takana, skool, koko mailma!

KAIKKI. Hurraa! (Laulu)

4:S SOTAMIES. Hyvin tehty! Taemaen pitaeae heitae puristaman vaehaen, ja
nahkansa pitaeae heidaen jaettaemaen, ennenkuin runsaat ruumiinsa ovat
likistetyt ulos taestae pienestae akkunasta. (5:s sotamies tulee)

5:S SOTAMIES. Sauvutorvi on tukettu kuin viinapannu, ja kohta pitaeae
sieltae kuuluman toisenlainen musiiki.

4:S SOTAMIES. Kaikki hyvin! (1:selle ja 2:selle sotamiehelle) Ja te,
jos kaeytte askeltakaan heitae auttamaan, niin vartokaat sitae pahinta
meiltae.

5:S SOTAMIES. Ensimmaeisen luotimme ensimmaeisessae tappelossa
Preussilaeisten kanssa lahjoitamme teille, olkaat varmaat siitae.

4:S SOTAMIES. Ja toiseksi, muistakaat, ettae vahtimies on sidottuna
vahtipaikkaansa ankarimman rangaistuksen kautta. (Yskimistae kuuluu
huoneesta) Minae luulen, ettae sauvu rupee vaikuttamaan ketun poikasiin.

TOMMI. (Huoneessa) Pelti auki!

TITUS. Onhan se auki, niinkuin naeette.

ARISTARKUS. Helvetistaekoe se sauvu tulee?

TITUS. Sitae en totisesti ymmaerrae. (Kova yskiminen. He lyoevaet ovelle)

ARISTARKUS. Ulos taeaeltae!

TITUS. Me olemme teljetyt. Laskekaat meitae ulos, me tukahdumme sauvuun.

4:S SOTAMIES. Juokaat oltta vaan.

5:S SOTAMIES. Se on hyvaeae oltta.

4:S SOTAMIES. Peijakkaan hyvaeae.

TITUS. Mitae te sanotte?

4:S SOTAMIES. Elaekoeoen kuningas!

ANTON. Mutta me kuolemme. (Kova huuto ja yskiminen)

TITUS. Herra varjel meitae!

4:S SOTAMIES. Juokaat oltta juokaat oltta ja laulakaat ja olkaat ilosia
poikia.

TOMMI. He ovat tukkeneet sauvutorven katolla, nyt ymmaerraen. Peijakkaan
keponen!

ARISTARKUS. Haa! Kuulkaat siellae: niin totta kuin vaimosta syntyneet
olette, ette kostamatta paeaese. Kuuletteko sanani?

4:S SOTAMIES. Sen kuulemme ja ymmaerraemme yskaes myoes.

ARISTARKUS. Hyvae!

4:S SOTAMIES. Ja te nupisette vielae! Taessae seisomme me ihan kuivin
suin, siellae istutte te ilovalkean ympaerillae parrat vahdossa; te
Onnettaren rintalapset.

5:S SOTAMIES. Ai ai!

ARISTARKUS. Hyvae! (Maura lyoe ovellensa, pitaeen kovaa aeaentae)

5:S SOTAMIES. Jo muijakin huomaitsee jotain.

4:S SOTAMIES. Nyt laehtekaeaemme.--Jaeaekaeaet hyvaesti, kamraatit, voikaat
hyvin ja juokaat oltta, se maistuu hyvaelle saunassa. (4:s, 5:s ja muut
sotamiehet menee)

MAURA. Mikae meteli siellae? Miksi on oveni tiljetty? Taivas siunakkoon
minua! Auttakaat, auttakaat!

ANTON. Auttakaat meitae myoes, ovi murtakaat ulkoolta, emmepae voi sitae
taeaeltae.

TITUS. Tulkaat nyt pian.

ARISTARKUS. Taemae on helvetillistae. Akkuna saepaeleiksi ja siitae ulos!

ANTON. Siitae emme mahdu.

TITUS. Mahdotonta!

ARISTARKUS. Ulos ulos! Valkea on irti!

ANTON. Palaa jo vaehaesen!

TITUS. Jaa, vaehaesen. (Maura huutaa kovin)

1:N SOTAMIES. Sinae kuulit?

2:N SOTAMIES. Meidaen kenties taeytyy raportteerata.

ANTON. Haetaekello soimaan, valkea on irti!

1:N SOTAMIES. Valkea on irti!--Anna kaeydae.

2:N SOTAMIES. Valkea on irti!

AeAeNI. (Ulkona) Valkea on irti. (Timoteus, tyoenaesten auki Mauran oven
tuimalla vauhdilla, tulee ja jaelessaensae Maura ja Mariana. Aina kova
meno ja yskiminen vasemmalla. Timoteus lykkaeae tynkoen ovelta)

TIMOTEUS. No tulkaat sitten ulos pesaestaenne, mesiaeiset.

MAURA. Valkea irti, valkea on irti leipomushuoneessani! Taenne ruiskut
ja vettae!

TIMOTEUS. Olkaat toki kirkumatta, muori; enpae luule vaaraa juuri
suureksi.--Tulkaat ulos sieltae.

TITUS. Ovi on takalukossa ja pitaeae murrettaman ulkoolta. Me emme jaksa.

ANTON. Pian pian!

TIMOTEUS. Ha ha haa! Mitae voin minae?

MAURA. Kiirehtikaeaet taenne sieltae raheilta te.

1:N SOTAMIES. Emme uskalla.

MAURA. Mitae! Koska tuli riehuu ja ihmisten henget on vaarassa.

2:N SOTAMIES. Me olemme sen jo raportteeranneet.

1:N SOTAMIES. Vahtimies ei saa jaettaeae vahtikoppiansa ennenkuin on se
tulelta sytytetty; niin seisoo sota-arttikkelin jaerkaehtaemaettoemaessae
saeaennoessae.

MAURA. Mutta eihaen ole teillae yhtaeaen koppia, vaan istuttehan raheilla.

2:N SOTAMIES. Siis saamme vartoa kunnes rahimme rupeaa palamaan.

1:N SOTAMIES. Totta!

MARIANA. Te olvipurkit, joiden killisilmistae ei paista enemmin aatoksen
valoa kuin haeraeaen silmistae.

2:N SOTAMIES. Haeh?

MARIANA. Haeh, hah, mitae, pata-kuningas siinae, sinae olvitynnoeri!

1:N SOTAMIES. Elae sinae... (Huoneesta vasemmalla kuuluu aina kovempa
yskiminen ja myrinae. Haetaekello soi)

ARISTARKUS. Akkuna ulos! (Saerkee akkunan, tunkee ulos paeaensae, yskien)

ANTON. (Huoneessa) Riennae riennae, Aristarkus, ettae paeaesemme peraessaes

ARISTARKUS. Kuin mahtusin taestae ometan-aukosta.

ANTON. Auta haentae, Timoteus.

TIMOTEUS. Kuin jaksasin taessae pelon vavistuksessa. (Erikseen) Lystiae!
Kestaekoeoen kauvan taetae!

ANTON. Auttakaat haentae, hyvaet naiset.

MAURA. Taenne, Mariana. (Maura ja Mariana rupevat kiskomaan Aristarkusta
akkunasta ulos) Voi onnettomat! Kuka on taemaen tehnyt?

ARISTARKUS. Vetaekaeaet paeaelle ja elkae kyselkaeaet. (Patrik, kovin
paeissaensae, tulee paljastettu miekka kaedessae. Vahtimiehet kyldraeae, haen
vastaa pikasesti)

PATRIK. Vai naein! (Lyoe Aristarkusta, jonka jalat vielae on sisaellae
huoneessa, lappealla miekalla muutaman kerran reiteen)

MAURA. Kapteeni kulta! (Aristarkus vedetaeaen ulos, Anton tunkee itseaensae
akkunasta ulos)

ANTON. Vetaekaeaet minua nyt koreasti. (Naiset kiskovat haentae)

PATRIK. Onko valkea irti?

ANTON. Ei haetaeae sentaehden, vaihka haedaen tuskissa niin luulimme.

PATRIK. Haetaekello seiskoeoen!

MAURA. Voih voih! Kuka on taemaen tehnyt?

ANTON. Hae toisen komppanin miehet; tukkesivat sauvutorven katolla ja
panit oven takalukkoon.

PATRIK. Ettekoe saa haentae sieltae ulos?

ANTON. Kaersimystae, kunnioitettava kapteeni; kyllae minae taeaeltae
vaehitellen tulen.

PATRIK. Vai naein te tahtositte elaeae, tansmestarit! Kyllae sitten
kelpais. Me olemme Saksalaisia, koko mailman silmaet on nyt teroitetut
meitae kohtaan, jotka olemme Europan... (Lyoe miekallansa Anttonia
reiteen)

MAURA. Armahtakaat haentae, herra!

PATRIK. Jotka olemme Europan sivistyneimpae kansa. Tiedaettekoe siitae, te
siat? (Anton vedetaeaen ulos)

TITUS. (Pistaeae paeaensae ikkunasta ulos) Nyt minae tulen.

TIMOTEUS. (Eriks.) "Nyt tulen minae, minun Jumalani." (Kiertelee avainta
kuin tahtoisi haen avata ovea) (Aeaeneensae) Se noiduttu lukko! (Naiset
kiskovat Titusta ulos)

PATRIK. Te rahjut! kaesittaekaeaet olevamme sitae kansaa, joka mailmalle toi
tietojen valon, joka filosofian tulisoiton nosti korkuuteen, joka
tutkisteli ja selitteli ihmissuvulle himpeaen entisyyden kalliit
hengenaarteet, sitae kansaa, jonka kieli kaikkialla maa-pallon kamaralla
kaikuu, idaessae, laennessae, pohjassa ja meress'. Tiedaettekoe, roistot,
ettae olemme ihan taetae kansaa?--Ja te nyt saattaisitte saksalaiset
haepeaeaen? Patrikin komppani? Pois se! Ennen peittoon teidaen maan
mateleviksi. (Hakkaa miekallaan Titusta vinhasti reiteen) Kas naein minae
teille annan, naein naein, kas naein!

TITUS. Herra kapteeni!

MAURA. Armoo armoo armoo!

PATRIK. Kyllae sitten kelpais. (Titus vedetaeaen ulos. Tommi, 3:s sotamies
ja pari muuta tyoenaesevaet oven auki kovalla vauhdilla, Timoteus
kiirahtaa selaellensae, ja rynkaeaevaet ulos yskien. Haetaekello on vaijenut,
muutamia kaupungin asujamista kokounut teaterin perille)

MAURA JA MARIANA. (Yhtaikaa) Timoteus! (Tarttuvat Timoteukseen)

MAURA. Oletko loukkaunut?

MARIANA. Rintas, luulen, sai kovan taerraeyksen.

TIMOTEUS. Rinta ja selkae. (Pitelee rintaansa ja selkaeaensae)

PATRIK. Jumalan kuolema! Taemae paeivae olkoon teille kauhistuksen paeivae,
armo poistukoon Uranuksen kaukaisuuteen ja vaelaehtelkoeoen rangaistuksen
miekka! Jumalan kuolema! Kuinka sai asia alkunsa? (1:selle
sotamiehelle) Kerro minulle lapsukaisen vilpittoemyydellae.

1:N SOTAMIES. Tuolta kiirittivaet olvitynnoeriae muutama toisen komppanin
miehistae. "Antakaat se tynnoeri meille", sanoit meidaen miehet, "emme
anna", vastasit toiset, "jassoo, te ette anna", sanoit taas meidaen
miehet, ja sitten nousi tuima tappelus ja kaeskaehmae...

PATRIK. Kuinka kaevi tynnoerin kanssa?

1:N SOTAMIES. Meidaen miehet otit sen heiltae ja kannoit sen tuonne
tupaan. Toisetpa sitten vihoissansa tukkesit sauvutorven ja panit
suuren tynkoen ovelle, ja siitaepae vasta raehinae nousi.

ANTON. Mutta mitaes minae tein?

1:N SOTAMIES. Kielsit kumppanias taestae juonesta, pesit kaetes ennakolta
ja menit koreasti sisaeaen.

ANTON. Niin.

PATRIK. Kenen neuvosta tapahtui taemae? Kuka oli siinae niinkuin
johdattaja, paeaemies?

1:N SOTAMIES. Tommi ja Aristarkus, jaa totisesti; jos valehtelen, niin
niskani poikki.

PATRIK. Onko tosi, Tommi?

TOMMI. Tosi, herra kapteeni!

PATRIK. Onko tosi, Aristarkus?

ARISTARKUS. Ei sanaakaan valetta!

PATRIK. Haa!--Ja sinae Tommi, niin nuori vielae, jonka nenae tuskin on
ehtinyt punertumaan, jaa, sinae! Pidinpae sinusta paljon, mutta nyt olet
repinnyt alas kaikki, kaikki.--Oi te pedot! Mutta nytpae taestae jotain
nousee.--Riviin, pojat, koreasti riviin, lapsiset. (Asettaa heitae
seisomaan riviin) Taemae ei ole vielae mitaeaen, vedenpae vielae henkeaeni.
Oletteko huomainnut pienen lapsen kaeytoestae koska se itsensae oikein
todenperaeaen loukkaa, koska se esimerkiksi kiirahtaa portaan
ylimmaeiseltae pykaelaeltae alas tanterelle? Ensteen kuulet kolinan, sitten
on aeaenettoemyys kauvan kauvan, mutta paraseepa se viimein, ettae luulisit
mailman repeevaen. Niin minunkin sydaemmeni tila nyt, vasta olen
kellahtanut alas, makaan vielae tanterella ja ankara kipu mojoo
aeaenetoennae povessani, mutta kohta remahtaa. (Kaeyskelee hetken
aeaenettae ja vinhasti edestakaisin, lyoeden vaelillae tuimasti jalkaansa)
Kas niin, taessae seiskaeaet ja haevetkaeaet kaiken kansan edessae. Kaeykaeaet
taenne sekae nuoret ettae vanhat katsomaan taemaenkaltaisia miehiae. Tulkaat,
tulkaat! (Taluttaa esiin eraeaen pojan kansan joukosta sotamiesten eteen)
Taenne, poikaiseni, ja haevetkoeoen sinunkin edessaes. Sano heille jotain
pelkaeaemaettae; sillae seisotpa minun siipieni suojassa. Sano heille pari
sanaa, poika.

POIKA. Tuommoisia miehiae; kaeykaeaet te sotaan sammakkoja vastaan.

PATRIK. He heh!

POIKA. Mikae loistava koristus-kivi on tuo ylaepuolella teidaen naamaanne?
Voi te kiiltomadot, voi sinae heinaesirkka-parvi etelaeisiltae mailta, joka
maessaeaet meidaen kedoilla.

PATRIK. No noh!

POIKA. Te sotamiehiae? Heittaekaeaet nyt kivaeaerinne nurkkaan ja kaeykaeaet
saunaan lapsen-synnyttaejaen kanssa; ei, vaan saunan taakse, sillae onpa
muotonne kuin syymaekivi siellae, jonka paeaelle tuskin iljen sylkeae.

PATRIK. (Katsahtaen tarkasti poikaa kohden) Kyllae vaehempaekin sentaehden
piisais.

TITUS. Syymaekivi? Minussa ei ole ollut syymaeae sitten piennae lapsena.
Pidae suus kiin vaan, poika.

POIKA. Tuommoisia miehiae! Mutta taessaekin kaey toteen vanha sananlasku:
"Millainen ampuja, sellainen koiransa." (Juoksee kiivaasti pois, Patrik
muutaman askeleen haenen jaelessaensae)

PATRIK. Sinae riivattu! Kyllae sinun opetan vielae. (Kaeaentyen kansan
puoleen) Kenen poika se oli?

ERAeS AeAeNI JOUKOSTA. On se raukka eraeaen koeyhaen lesken ainoa vekama,
tekee tuskin muuta kuin koiranjuonia ja pelailee knappeja kaduilla;
vahinko pojasta, suuri vahinko, ettei jaksa aeiti parka haentae kouluttaa;
sillae se on niin viisasta lasta.

PATRIK. Vai "viisasta lasta", vai niin.--Menkaeaet hiiteen taestae! Mitae on
teillae taessae kurkisteltavaa? Pois, roistokansa! (Ajaa pois heidaet)
"Viisasta lasta"! (Mauralle) Tuoppi oltta taenne, ja pian!

MAURA. (Marianalle) Astu vaehaen pikemmin, sinae laiskiainen. (Mariana
menee sisaeaen)

PATRIK. (Eriks.) Se kirottu nallikka! (Aeaeneensae) Kiireesti, eukko,
kiireesti! (Huutaen) Sa saa!

MAURA. Kohta, armollisin herra! (Mariana tuo oltta, Patrik juo)

PATRIK. (Erikseen ja keskeyttaeen aekisti juomistansa) Riivatut!
(Tyhjentaeae tuopin ja kaeaentyy kiivaasti sotamiehiae kohden) Mitae pitaeae
minun tekemaen teille? Sanokaat, mitae pitaeae minun tekemaen? Jaa, mitae
teen? Tommi, astu esiin. (Tommi laehenee haentae, Patrik pitelee haenen
knappiansa) Sano nyt, poikani, mitae pitaeae minun teille tekemaen? Mitae
mitae, sinae junkkari? Sanoppas; aeaenestae, mae mielin kuulla.

TOMMI. Koska suotte minulle luvan aeaenestykseen, niin tahdonpa sanoa
sydaemmeni aatoksen. Minun mielestaeni olis meille yleinen armo paras.

PATRIK. Vai armo! Ha haa! Vai armo, vai armo! Hm! Vai armo! Kaeske ennen
Helionin loimon astumaan istuimeltansa alas. Vai armoa!--Kaey nyt riviis
taas, poikaiseni, ja kuulkaat kaikki mitae lausun. Kakstoista tuntia
teidaet tuomitsin olven kaipoon, mutta rikoittepa taemaen tuomion, ja
kaikki myllersi taas olven perkel yloes alas. Saeaentoeni rikoitte, ehkae
tiesitte millae uhkasin teitae siitae. Siis kuulkaat nyt miten uhkaus kaey
todeksi. Taestaelaehin ei kasteen helmen verta teille oltta, ennen kuin
veressae ja voittajina palaamme ensimmaeisestae tappelosta. Mutta jos
teitae sillon miellyttaeis naeyttaeae selkaetaulunne voittavalle
viholliselle, niin totisesti ette naee koskaan enaeaen olven vahtoo. Se on
sanottu.

ANTON. Hirmuinen tuomio!

TOMMI. Verraton!

PATRIK. Ja siinae ei kaikki vielae. Tiedaettepae mun ei millonkaan
jakelevan miehilleni pryyliae koska laehellae on synkeae yoe, vaan pidaetaenpae
aina kaettaeni seuraavaan aamuun. Taellae hetkellae siis pelastutte siitae,
mutta mitae tapahtuu huomenna koitteessa ihanan paeivaen, sitae takaamaan
en kaey, mutta visseyden taehden parkitkaat selkaenne. Aavistanpa jotain.
Varmaan en ole vielae paeaettaenyt, mutta minae pelkaeaen.

TOMMI. Minae uskallan sanoa: nyt on kapteenimme liian ankara.

PATRIK. Vait, sinae kirottu kappale! Kaikki aeaenettae kuin muuri! Haa! jos
tietaesitte kuinka sydaemmeni kiertyy ja vaeaentyy, kuinka se kiiriskelee,
temmeltaeae ja teiskaa, juuri kuin koska katselemme kirkkaassa
vesilammikossa pientae pussia elaeviae kissanpoikasia taeys; se kierii ja
se vierii, se liikkuu ja se kiikkuu, semmenkin jos on pussissa liian
vaehaen kivipainoa. Haa! oletteko naehnyt taetae leikkiae, te saatanat?
(Ravistaa Anttonia kauluksesta) Oletko naehnyt? Te kiusan henget, te
saatatte mun riivioeoen, etten enaeaen huomaa mitae teen ja lausun.
(Ravistaa Aristarkusta kauluksesta) Oletko naehnyt taetae leikkiae, sinae
peikko? Oletko naehnyt taetae? (Ravistaa Tommia) Oletko naehnyt taetae? Sano
sano, sinae onneton.

TOMMI. Olen olen, ja vielae hullumpaakin, herra kapteeni, jaa monin
kerroin hullumpaa, niinkuin koska aukenee pussin-suu ja poikaset ryoemii
rannoille. Silloinpa taeydet kaesissaes; sae haetaeilet ja keikahtelet,
keikahtelet etkae tiedae mihen ensin kaeaennyt. (Patrik astuu muutaman
askeleen takaperin hoipertellen ja katsoen vissisti Tommia kohden)

PATRIK. (Eriks.) Jassoo! (Aeaeneensae) Tule taennen, Tommi. (Tommi laehenee
haentae) Kukas minae olen?

TOMMI. Kuninkaan kapteeni ja sankari. (Eriks.) Olinpa liian rohkea.

PATRIK. Kukas sinae olet?

TOMMI. Herra kapteenin mies. Kaeskekaeaet minua tuleen, minae menen; se on
velvollisuuteni.

PATRIK. Mutta katsos, jos mielit kaeydae liian pitkaelle sukkeluuksines,
niin voinpa minaekin sanoa jotain puolestani. Tiedaetkoes mitae taidan
tehdae?

TOMMI. Taidattepa asettaa minun alas maahan suoraksi kuin ranka ja
kaeskeae Bonifaciuksen loeylyttaemaeaen oikein sakramenskatusti.

PATRIK. Jaa-ah, sen minae taidan. Kaey nyt riviis taas ja kiitae onneas,
paeaestyaesi naein. (Erikseen ja kaeyskellen edestakaisin hoipertellen)
"Koska pussin-suu aukenee"... Hmm! "Poikaset rannoilla ryoemii." Hajdja!
(Aeaeneensae) Saattakaat paikalla Mestari Bonifacius taenne. Nyt ei auta.

TOMMI. Herra! taessae naeette viheliaeisen vikkeloeitsijaen, oikein saksan
vizailijan, joka taasen haevetae saa. Niinpae kaey.--Jo vuosia sitten tein
mae paeaetoeksen, poisheittaeae kaikki kokkapuheet, mutta enpae mieletoen
seisnyt siinae, ja sentaehden seison nyt taessae syllaen pitkaellae nenaellae.
Sillae se, joka taeaellae itseaensae edes johonkin maeaerin viisaasti kaeyttaeae
tahtoo, se olkoon aina mykkae, karmea ja kylmae kuin rautvuori, mutta voi
sitae, joka lyoe itsensae vizsailemaan, se olkoon varmaa kerran joutuvansa
narriksi kuin Tommi nyt. Me luisahdamme niin pian yli rajan; sillae
kiitos kiihoittaa omaa-rakkautta, joka taasen pimittaeae jaerjen
kirkkaan loimon kuin musta sauvu paeivaen valon; mies rynkaeae esiin
itsetyytyvaeisyydestae liekehtivaellae katsannolla tietaemaettae ennenkuin on
narrilakki paeaessaensae aina korvia myoeden, kuin Tommin nyt, joka on perin
lyoety, ja lyoetyae miestae ette enaeaen lyoedae mahda, herra. (Eriks.) Jos ei
taemae saarna ole pelastanut selkaeaeni, niin tahdon muuttua koiraksi.

PATRIK. (Eriks.) Jos ei taemae liikuta sydaentaeni, niin tahdon muuttua
koiraksi. (Aeaeneensae) Jaa, Tommi, niinpae kaey. Toki, naeenpae, ettae kytee
vielae povessas pieni kipenae johonki parempaan. Ja muista, ettes laske
sitae sammumaan, minae rukoilen sinua: elae laske sitae sammumaan.

TOMMI. No noh.

PATRIK. Seis rauhassa rivissaes, seis rauhassa. (Torven aeaeni kuuluu)
Mitae merkitsee taemae torven toeraeys?

AeAeNIAe. (Ulkona) Preussilaeinen tulee, Preussilaeinen tulee!

PATRIK. Siinae on haen. Nyt katsokaatpas kuinka kaeytte vastaan taetae
vierasta naein humalaisina ja silmissaenne sauvun pusertamat kyyneleet.
Oi synti ja haepeae! (6:s sotamies tulee kiireesti)

6:S SOTAMIES. Sana oeverstiltae. Haen kaeskee teitae kohta kaeymaeaen esiin,
rakentaen oikean flygelin; sillae alas vuorelta, sen taidatte naehdae, jo
astuu Preussilaeinen, ja mentyaeae muutaman minuutin, seisomme tulessa.
Kerkeae on aika.

PATRIK. (Eriks.) Nyt tahdon olla lakoninen, sillae vastaukseni kohta
luetaan sanomissa ympaer mailmaa.--(Aeaeneensae) _Venio_. Taemae on ylevaeae
roomalaiskieltae ja tahtoo sanoa niin paljon kuin, minae mielin tulla.
Taemae vastaus vie oeverstilles: venio. (Sotamies menee) (Patrik eriks.)
Taemae vastaus on kerran loeytyvae mailmanhistorjassa ja useinkin saattava
ruoskan monen nuorukaisen kaemmenelle. (Ulkona soivat torvet ja trumput
ja sekavia aeaeniae kuuluu) Niin laehestyy nyt kunnia ja kuoleman paeivae
kuin paeivae tuomion jyryllae ja pauhinalla. Nyt uljas mieli, ja kaikki
olkaat valmiit: jaentevaessae kourassa tulta ja kuolemaa oksentava traaki
kirkkaalla teraeskielellaensae; polvi jaeykkae niinkuin kivipylvaes, kaesi
tukeva ja silmae kirkas, rinnassa sydaen ja sydaemmessae Jumalan-poika, ja
sitten eteenpaein kuin hirmumyrsky, joka mereltae rynkaeae yloes, laineet
kohinalla korkeuteen nostaa ja murtaa satavuotiset maennyt vuorten
harjanteilla! Uljas mieli, pojat, ja kaikki viha pois, kaeydessaemme
Bellonan haeihin! Oi sinae Aristarkus-poikani! (Suutelee Aristarkusta) Ja
Tommi minun pikku-varikseni! (Suutelee Tommia)--ja Titus sitten!
(Suutelee Titusta) Jumala auta meitae! Ja minun armas Antonini myoes!
(Suutelee Antonia) Niin niin! teitae kaikkia nyt mielisin syleillae ja
suutella, mutta aika on hirveaen taerkki. Sotatorvi soikoon, ja nyt
eteenpaein mars! Jumala auta meitae! Jessus! (Menevaet, Patrik edellae,
heilutellen miekkaa ilmassa ja hoipertellen sinnen taennen, sotamiehet
haenen jaelessaensae yksi ja toinen heistae myoes hoipertellen.
Komantohuudot, torvet ja trumput kuuluvat kaikkialta)




Neljaes Osa


(Oikealta kuuluu sotajyry: Maura istuu toikan takana, avattu kirja
helmassa, kaedet ristissae ja silmaet teroitettuna korkeuteen; Mariana
seisoo samalla sivulla, mutta perempaenae, katsahtaen sinne, josta kuuluu
taistelon meteli.)


MAURA. Oi! mille naeyttaeae taistelon tienoo nyt, Mariana tyttoesein?

MARIANA. Valkeita sauvupilviae pyoerii lakkaamatta yloes laaksosta tuolla
vuorien vaelissae ja sillon taelloen kirmasee yksinaeinen ratsastaja salavan
vauhdilla yli lakeuden tuossa.

MAURA. Oi kauheuksia, joita vielae silmaeni naekemaen pitaeae ja korvani
kuuleman!--Kuinka onpi nyt, pieni Mariana?

MARIANA. Siinae, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta
kappale siitae se taasen monin kerroin sakeampana pyoeraehtaeae yloes ja
jyrinae niinkuin laehenis. Mutta nytpae naeen yhdet vankkurit taetaekohden
kulkevan ja vankkureissa istuu miehiae rippuvilla paeillae ja kelmeillae
kasvoilla.

MAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.

MARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eraes mies, joka ontuen rupeaa
kaeyskelemaeaen taenne, mutta toisialle pyoeriilee vaunut.

MAURA. Ken ollee taemae mies? Ehkae Timoteus. Riennae haentae vastaan; minae
istun taessae rukoillen ja kaeaentaemaettae kasvojani kohden hirmuista sotaa.
(Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta
pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpaein ja taluttaen
toinentoistansa, tulevat vasemmalta)

FUCHS. Mennaeaen yhdessae.

MAX. Yhdessae, veljeni, yhdessae!

FUCHS. Nytpae ei olis terveellistae vaeltella yksin, sillae onpa heitae
taas ympaerillaemme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessae.

MAX. Yhdessae, kaesi kaedessae vaihka surenkuoppaan.

FUCHS. Menneenae yoenae uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittaenyt, ja
koska kaevin sitae katsomaan, niin oli se ulvovia susia taeys, jaa, olipa
harja paeaellae vielae. Mitae merkitsi se muuta kuin taetae hirveaetae sotaa?

MAX. Kuules, mikae meteli ja ryske.

FUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?

MAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enaeaen kiveae kiven paeaellae
siitae suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme taessae nyt ja missae
istumme? Olimmehan aesken juuri tulisessa taistelossa keskellae sauvuvia
raunioita. (Paeivae haemaertyy)

FUCHS. Haa! Peittaekaeaet meitae, tunturit ja vuoret!

MAX. Miksi toivot niin?

FUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa haemaeryyden maassa.
Keihaestihaen meidaet molemmat yhtaikaa eraes partanen kranatoeoeri siinae
kadun ristissae.

MAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en
muista taetae. Siis kaeyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!

FUCHS. Oo, oo! Mutta mikae on taemae seutu oikeammiten?

MAX. Ei rautahaarut eikae kanget helise vielae.

FUCHS. Eikae palmutkaan kaesissaemme liehu.

MAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.

FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeaessae maassa! Millainen on mieles, veli?

MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis
tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitae
tuleman pitaeae. (Puree hammasta) Hmm!

FUCHS. Oi onneton! kopeiletko taessae vielae? Ylvaesteletkoe, hirmu mies?
Ken voi kaetkeae povessansa kipenaeaekaen miehuuden jaentevyyttae, koska pitaeae
haenen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitae?
Ei kenkaeaen maassa eikae taivaassa.

MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielae.

FUCHS. Olkoon niin!

MAX. En kaermettaekaeaen, vaihka olis se mua sadat kerrat pistaenyt, en
vihamiestaeni suurimpaa mae syoeksis taehaen maasuuniin, niin miksi sitten
haen tuolla pilvien paeaellae, jolla tiedaen olevan sydaemmen paljon paremman
kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole haentae
pistaenyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseaenipae enemmitten pistellyt
olen? Sen on haen tekemaettae, niin uskon ja vakavana varron mitae
annetaan, ja taehaen paeaeni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitae annetaan,
ja taehaen paeaeni torkahtaen kallistan. (Painaa paeaensae alas Maxin viereen)

MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt
kiitelee! Ihmislapset! yksi teistae verta vuodattaen taeaellae taistelee,
toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe,
sota ja surkeus. Oo! (Preussilaeinen kansalaulu kuuluu oikealta)

FUCHS. (Nostamatta paeaetaensae yloes) Enkelit laulaa.

MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat kaesi kaedessae,
jaelkimmaeinen ontuu)

MAURA. Timoteus! Siis elaet vielae!

TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.

MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?

TIMOTEUS. Ei juuri haetaeae; vaehaen nyrjaeynyt vaan, mutta pakoittipa mun
kuitenkin jaettaemaeaen kamppaustantereen.

MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.

TIMOTEUS. On siellae kuumaa; ja nytpae olvi kurkulleni kuin vaimo
miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.

MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentaehden en uskalla.

TIMOTEUS. Mitae nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan
puhkaisnut auki kolme preussilaeistae mahaa kuin kolme saekkipilliae vaan,
sen olen tehnyt, ja eivaetpae toverinikaan ole juuri haevaeisneet itsiaensae,
totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa
kuin tahtoisi haen taellae leiskunalla, huudolla ja kaesivarsien
vaesymaettoemaellae viskelemisellae niinkuin estellae naekymaestae jotain pientae
oravata, joka hyppelee haenen housuissansa, mutta tappeleepa haen toki
kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelae, ja pistelee ettae tuntuu,
Titus, aeaenetoen ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikae
jaerkaehdae, ja Anton haen huokailee ja lyoe.

MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.

TIMOTEUS. Etkoe luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet,
ettae olemme itsemme kaeyttaeneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen
on taenaepaenae onni meitae kohtaan, ja luultakseni kaeymme taessae kahakassa
tappiolle, niin naeytti taistelon muoto, koska sen jaetin, ja
arvattavasti joutuu Timoteus Preussilaeisten vangiksi; sillae tuskinpa
taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentaehden, ettae henkeni pelastui;
sillae minae olen yksinkertainen ja tyhmae sotamies enkae taida itseaeni
teeskennellae. Jos olisin upseeri, niin eipae taemae juuri mallaisi, vaan
taeytyis minun antaa huulen rippua ja silmaen tuijotella murheellisesti
eteeni, vaihka sydaen povessa salaisesti laulaa: "sull' kiitos", ettae
paeaesin kuin madammi Bergstroemska. (Sotahaelinae laehenee) He laehestyvaet.
Niin niin! Niinpae kaey kuin ennustin. Meidaen joukko pakenee ja
Preussilaeinen vainoo.

MAURA. Taivaan Herra! He rynkaeaevaet ihan taetae kohden! (Timoteus ja
Mariana kuiskailevat keskenaensae)

TIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtaeaen pelkoa, armas
muorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minae takaan sen. (Patrik,
ilman hattua ja miekka kaedessae, juoksee yli teaterin oikealta
vasemmalle ja haenen jaelessaensae Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita
sotamiehiae. Timoteus, ontuen, laehtee myoes kirmasemaan samaa tietae,
haentae seuraa Mariana halliten haenen patruuna-taskustansa. Maura juoksee
muutaman askeleen heidaen peraessaensae huutaen kovin, mutta samassa
amputaan muutama kivaeaerinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu
kiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussilaeisiae sotamiehiae tulee. Max ja
Fuchs kuorsavat maassa)

KASPER. Pojat, nyt ottaa teidaet peijakas, jos olette ampuneet taemaen
vanhan vaimon.

GILBERT. En usko sitae, vaan luulen, ettae kaatoi haenen pelko vaan ei
luoti.

KASPER. (Ottaa Mauraa kaedestae) Yloes, eukkoseni!

MAURA. Minae olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!

KASPER. Te olette eheae ja terve, sanon minae. Yloes ja olkaat iloinen;
sillae voitto on meidaen. (1:n preussilaeinen sotamies tulee)

1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minae saatan sanomata kenraalilta.

KASPER. Mikae on haenen tahtonsa?

1:N SOTAMIES. Ettae kortteeraatte taehaen joukkonne ja jaetaette pakenevaen
vainoomisen, sen toimen maeaeraeae haen arierkardillemme.

KASPER. Hyvae! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin kaeaenny ympaeri
taas, ja ne miehistaeni, jotka seuravat nyt vihollista kantapaeissae,
palatkoot takaisin jaelleen, koska toiset on heidaet ehtineet. (1:n
sotamies menee) Hyvae on levaetae kamppauksen vaivoista, mutta eipae toki
ollut taemae paeivae kovin raskas eikae verinen.

GILBERT. Se oli mun ensimmaeinen paeivaeni kunnian kedolla, ja, totta
sanoen, taemaen taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vaehaen
kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan
taemaen paeivaen kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella
sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttoeaeni syleillae tahtoisin!

KASPER. Hiiteen taemae taistelo!--Oltta, muori! (Juo)

GILBERT. Siinae pamahteli toki ja luorit vinkuit.

KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit paeaellemme kuin
keitetyt kravut, niin he katselit meitae laepitse juopumuksen sumun ja
kaasun ja levitit ympaerillensae karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin
olisit he kaeynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentaeneet
muutaman kannun vaehemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois
taessae juuri naein eheillae nahoilla; sillae, jos toki totuuden tunnustan,
niin eipae ollut nytkaen taemae leikki juuri lasten leikki, vaikka he
humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se
lystillinen kuolemanleikki. Sentaehden olkaamme lystillisiae ja
juokaamme, me myoes, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte
uljaasti taenaepaen. Mitae sanotte?

SOTAMIEHET. Elaekoeoen Preussi!

KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka naeen kaeyskelevaen
kylkimyyryae! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa,
asettavat itsensae taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti
keskenaensae) Minae luulen, eukko, ettae olvi on virtanut kaupungissanne
oikein koskena.

MAURA. Oi hyvae herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei
ole mailma kuullut vielae. Mikae meteli ja pauhu, mikae puheen moelinae ja
kiroileminen yoet ja paeivaet! Jaa-ah, minae sanon sen ja panen sen luoksi;
ei semmoista melakkaa ole vielae kuullut taemae syntinen mailma. Jumala
siunakkoon!

KASPER. Oi Saksanmaa, mikae etkoe olis sae ilman taetae kuohuvata juomaa!

GILBERT. Mikae etkoe olis sae ilman kaikkija synnin himoja!

KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!

GILBERT. Anteeksi, ettae voiton paeivaenae vilaukseksi unohdin suhteeni
teitae kohtaan, mutta se ei tapahdu enaeaen, vaan tahdonpa seistae
vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylae.

KASPER. Jos sen sae teet, niin katso etten niistae sua vaehaen naeaeveliistae.
Kuin kynttylae? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja
vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin teraestykki mykkaenae
ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillae olenhan
kaeynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin
mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissae. Eikoe sano muotoni niin?
Kas taetae tukkaa kiemuraista, taetae jaeistae, kankeata katsantoa, naeitae
unipussia silmieni alla, naeitae kalveita ja vaehaen niinkuin kohistuneita
poskia; ja viikseistaepae sitten alkaa sotamies. Enkoe ole sekae
kirjallinen ettae sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle
ihastus suurin.

GILBERT. Mutta eivaetpae ole vielae kaikki jaeljet jokapaeivaeisestae
ihmisestae la'astu pois. Niinpae esimerkiksi luulen huomaavani jotain
prosallista laempymyyttae katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen
nauruun.

KASPER. Ne jaeljet kyllae pian peitetaeaen tuiskuilmoilta korkuudesta.--
Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa,
mikae etkoe sae olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa!
Mutta enpae ihmettele, ettaes mielit naukkiilla ja viettaeae aikas humalan
humussa. Sae olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa taemaen Telluksen
povella, mutta voi! sae olet rikkirevitty nero muserretulla sydaemmellae,
ja sentaehdenpae pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sae kohtuisena
hengen aikeista kaeyt, ja siitae tuskas, siitae runsaat rohtoryypit. Mutta
ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyoenyt on paeaesinpaeivaes
hetki. Taeaeltaepae me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua
parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me
sun laeaekitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa
kerran viel saksojen maa. Ja taemaen paeaelle tahdon tyhjentaeae kannun
oltta.--Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.

GILBERT. Ja taellae tavallapa, kannu kaedessae, parantajana toimiilette.
Lystillistae!

KASPER. Juuri niin, sinae veitikka; sillae pahallapa paha parannetaan.
(Juo) Mutta muori siellae toikan takana, miksi istutte niin
murheellisna, huiskutellen itseaenne ja vuodattaen kyyneleitae? Naeinkoe
vietaette voiton paeivaeae?

MAURA. Taidanko minae taetae kutsua voiton paeivaeksi? En suinkaan, vaan
murheen ja tappion paeivae on se minulle kurjalle.

KASPER. Miksi niin?

MAURA. Tahtoopa sydaemmeni lentaeae kappaleiksi. Koska pakenit taestae
Bayerilaiset, seurasihan heitae karkurina piikani myoes, se noiduttu
naasikka.

KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missae
sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi
ja toinen sydaen ikaevyydestae harmaatakkien peraeaen.--Tyttoe meni, te
otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillae.

MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,
muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota
lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin
minae mieletoen ja jakelin haenelle yhtaekin parhaastani, mutta koska hetki
tuli, kaapasi haen tieheensae ja vei mun tyttoeni vielae. Timoteus on
peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte
haenen kynsiinne, niin paistinvartaassa haentae korventakaat kuin
hoeyhennettyae pyytae ja samoin porttoansa myoes; kolme tynnoeriae oltta
annan mennae palkinnoksi taemaen tyoen.

GILBERT. Sepae eukko, se!

KASPER. (Eriks.) Peijakas aemmaeksi. (Aeaeneensae) Te olette leski,
muoriseni?

MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekae tutisevat vanhat ettae pienet
lapset ilman pelkoa hammastaa; sillae eihaen ole mulla oikeuteni
puolustajaa.

KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?

MAURA. Olinpa hempeae ja pidin taestae miehestae, joka mun petti nyt.

KASPER. Minae tiedaen komppanissani eraeaen uljaan uroon, joka eilen teki
kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekoe taitaisi pitaeae vielae
toisesta miehestae.

MAURA. Hm.

KASPER. Jaa, mitae sanotte?

MAURA. Siihen vastakoon sydaemmeni koska silmaeni on taemaen toisen naehnyt.

KASPER. Saattakaat Faustus taenne. (Eraes sotamiehistae menee. Max
kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa taessae?

GILBERT. Onpa meillae taessae kaksi vankia.

KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmaerraen taemaen?

MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinae makaa, kaksi sotamiestae Max ja Fuchs,
jotka kuluessa kolmen kuun eivaet ole naehneet yhtae ainoata selvyyden
hetkeae; mutta nyt on jaerki sanonut liittonsa yloes ja paennut heidaen
aivonsa kammareista, ja nytpae he alati naekevaet ympaerillaensae ainoastaan
petosta ja kavaluutta ja pieniae olentoja, jotka vaesymaettae vaivaa heitae.
Aesken, koska painoit he itsensae tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
sauvussa, ja ettae he itse olit kaatuneet sen rynnaekoessae ja oljentelit
nyt kuolleitten haemaeraeisessae maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
Niinpae he uskoit, onnettomat, ja siinae uskossa lyyhistit itsensae vasten
maata kuin kaksi kurjaa jaeniksenpoikasta itsensae lyyhistaeae ruohistoon
kuultuansa korvesta haukan aeaenen.

KASPER. Ha ha ha! No siinaepae kaksi kummallista veitikkaa.

GILBERT. Luulenpa keksivaeni heitae kohtaan sukkelan juonen, herra.

KASPER. Hyvae. Mikae on taemae? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)

FAUSTUS. Mitae tahtoo herra kapteeni?

KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?

FAUSTUS. Naein, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
aviosiipakseni ensimmaeisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
sen teen vaihka olis haen se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinae
seison.

KASPER. En tiedae syytae taehaen paeaetoeksees, mutta yhtaekaikki kuin sen vaan
taeytaet.--Mitae tykkaeaette taestae miehestae, frouvani?

MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta naein vilauksessa en taida paeaettaeae
mitaeaen.

FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtaevae, jaa aekisti kuin leimaus. Ei yhtaeaen
yloeslykkaeystae, muori, vaan jos ei kaey kauppa taessae, niin kiepoonpa
kohta toisille markkinoille kuin luoti.

MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
kuin Herkkules. Haa! mitae teen?

KASPER. Taemae arveluttaa teitae kovin.

MAURA. Ah!

FAUSTUS. Kerran kysyn vielae: otatko minua, eukko?

MAURA. Astukaamme edes sisaeaen vaehaen keskustelemaan. Kunnioitettava
herra kapteeni, tehkaeaet niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
vaelimieheksemme taessae asiassa.

KASPER. Frouvani, minae vaan esitaen teille pojan kaeymaettae toki
puhemieheksi, hyvin tietaeen vanhastaan kuinka huonon onnen siinae annan.
Mutta sinae ja sinae, menkaeaet heidaen kanssansa vaelipuheesen. (Maura,
Faustus ja kaksi sotamiestae menevaet sisaeaen) Niin, eukkoni, saatpa nyt
miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman aemmaen kuin sinae,
haenpae sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
olisit nyt itse saatana ja haenen emonsa.

GILBERT. Taessae saamme kenties pian juoda pestiaeisiae.

KASPER. Niinpae naeyttaeae. Mutta, poikani, mitae on mielessaes tekeillae
noita kohtaan tuolla?

GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset taessae vaehaen
oleskella ahtoeoereinae?

KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelaesti tehtaevaes teet.--Mutta
valoa taenne, yoe kaey pimeaeksi.

GILBERT. Ei, herra; taemae pimeys kuuluu asiaan; sillae nyt seisomme
varjoen haemaeraeisessae mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
Miellyttaeaekoe teitae, herra, asettaa itsenne seisomaan taehaen? (Osoittaa
vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)

KASPER. (Tekee niin) Taessae seison.

GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskaeaet taessae. (Asettavat
itsensae makaavien paeaepuolelle) Te toiset seiskaeaet taessae alakuloisina
ympaerillae; minae asetan itseni taehaen heidaen oikealle sivullensa, ja
johtaja itse pelaa teidaen kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heraeaevaet samassa
mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensae varjoina kaeyskelevaen,
Kimmeerien synkeaessae maassa; he heraeaevaet, naekevaet ympaerillaensae meidaet,
jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussilaeisten, joille he itse
annoit katkeran kuolon rynnaekoensae Berlinin portilla. Me moitimme heitae
taestae, haastelemme entisestae elaemaestae maan paeaellae ja nykyisestae taeaellae,
laehellae monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minae olemme
puheen kannattajat, te kaksi siinae sanotte sanan ainoastaan sillon
taelloen, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
puhumasta itsemme saekkiin ja sillae kurilla haevittaemaestae koko ilveemme.

KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No paein
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!

GILBERT. Nyt moeraekoeoen torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs heraeae, nostavat vitkon
paeaensae maasta ja jaeaevaet istumaan, tuijotellen ympaerillensae)

FUCHS. Hoh hoo!

MAX. Ketae olette te?

GILBERT. Huu huu! Etkoe minua tunne enaeaen? Minae olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihaestit kuoliaaksi laehellae porttia Berlinin
kaupungin. Taehaen paikkaan syoeksit sinae sisaeaen painettis, ja haava taellae
kohdalla on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.

2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yoetae pitkaeae taeaellae! Etkoe minua tunne,
sinae Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla laehellae nahkuri Koehlerin taloa, siinae minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isaettoemaeksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!

FUCHS. Paras ystaevaeni, minun taeytyi tehdae niinkuin kapteeni kaeski.

3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minae olen sen miehen
varjo, jonka paeaen sinae halkasit Berlinin palossa laehellae kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinae kirotun miehen kirottu varjo
taeaellae haemaeraen alhossa, voi!

KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yoe ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elaemae taeaellae. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinae katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpae minua armahtanut, vaihka polvillani edessaes rukoilin, naein
sanooden: saeaestae henkeni, jaetaenpae muuton taenne suojattoman tytoen, jolla
on seittemaen minun siittaemaeaeni poikaa, haenen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minae, mutta
etpae armahtanut sinae, vaan iskit minua taehaen, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisvaeikkyi pakeneva sielu. Taessae seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitae ettaes olet
nyt tyhjae sumukuva; jos olisit vielae lihaa ja luuta, niin sydaemmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.

FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllae
kiipaleissa. Pieniae kiusanhenkiae, kuin vihainen ampiaisparvi, taessae
kiheloeitsee ympaerillaemme ehtimiseen ehtimiseen.

MAX. He eivaet suo meille rauhaa enemmin taeaellae kuin teit sen siellae.

FUCHS. He ovat semmoisia pieniae-ruhtinoita, kovin naelkaesiae; jos tahdon
viedae luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitae sieppaavat osansa, ja
jos en antais, imisitpae minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
laitamme. Sentaehden katsahtakaat nyt vaehaen armeljaammin paeaellemme. Minae
tapoin sinun, sinae olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidaen
miehistae viimein tekikin. Ja taessae istumme nyt, tapettuina kaikki.
Mitaes tehdaeaen, veljeni?

KASPER. Jaa, taessae ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystaevistae.
Oi minun entinen elaemaeni!

GILBERT. Mikae ollee tuo taehti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
katsanto niin kernaasti kiitaeae?

KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.

GILBERT. Mutta se on pyrstoetaehti tulisella haennaellae.

KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestaeae vielae,
sille antaa taemaen tulisen haennaen.

GILBERT. Oi kaersimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
mahdamme sinusta olla?

KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
kymmenkymment ja kymmenen paeaeskoesen paeivaenlentaemaeae, niin kuiskasi
minulle eraes henki-aeaeni.

GILBERT. Onpa se kappale matkaa.

FUCHS. Kauhistava matka.

MAX. Haa!

FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen taemae? Mitae sanoo henki-aeaeni?

KASPER. Vaiti!--Mutta haen ei sano mitaeaen nyt. Sen tahdon toki
yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.

FUCHS. Saammeko taeaellae kuitenkin jotain ravintoa?

MAX. Mitae sorttia taeaellae murheen ja ikaevyyden maassa?

KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi paeaelle.

MAX. Haa!

FUCHS. Onko taemae ruokaa ja juomaa!

GILBERT. Aina varjoille, ystaevaeni.

FUCHS. Mutta voi! missae ollaan toki? Sanokaatte, hyvaet miehet; sillae
sydaemmeni kaey kovin murheelliseksi. Missae ollaan? Portillako tuomittuen
kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!

KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettaes uskallat niin
arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistae syystae? Sinaekoe siellae siitae, ettaes
olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minaekoe siellae
siitae, ettae naisia halaillut olen vaesymaettae kuin Turkkilainen? Voi
veikkosein, kuinka taidat naein aatella?

FUCHS. Me olemme siis...

GILBERT. Keskellae leukoja sen suuren traakin; se kohta meidaet nielee
mahaansa, taeys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.

MAX. Kauhistunpa.

FUCHS. Minae kauhistun ja vapisen.

KASPER. Tyyntykaeaet toki vaehaen, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinae
keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen vaelillae, yhtae kaukana heistae
molemmista. Taessae taeytyy meidaen oljentella kunnes tuomiomme aikojen
lopussa ylitsemme langetetaan. Taessae seisomme seurassa monen muun,
seurassa monen mahtavanki miehen.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
joka seisoo maeen rinteellae tuolla?

KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikae yhtaikaa
peloittava ja ihastuttava sankarvoima vielaekin haenen olennostansa
virtaa ulos.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeae haenen
rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.

KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevae sankari. Katso haenen
olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei loeydae uroen joukossa.
Siinae haen liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmaellae oeiseen,
kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
kolmas haamu, joka kaeaentaeae kasvonsa puoleemme nyt? Minae vapisen haenen
katsantonsa edessae.

KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
haen, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesae-aurinkoinen
saeteile, niin peloittavasti ei kivaeaeri leimahda vasten kuolemaan
tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristaejaen nuoli kuin
katsanto taemaen miehen, joka seisoo siinae, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Jaa, se on haen, mies, jonka vaekevae povi on kuumempa kuin Etnan
kohtu.--Mutta vielaepae mielin kysyae ja tutkistella. Ken on tuo
kunnianarvoinen haamu pitkaellae parralla ja silmaellae niin liepeaellae,
haen, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeaen tammen?

KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinae, vyoellae
ankara miekka. Siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Kerranpa vielae mielin kysyae ja tutkistella. Ken on tuo haamu
kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta haenen tunnen nyt.

KASPER. Etkoe tuntis haentae, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
poikaa. Siinae kaesivarret ristissae rinnoilla haen seisoo kylmae ja
aeaenetoen, syvissae mietteissae haen seisoo kuin tahtoisi haen kaesittaeae
elaemaen arvelon. Jaa, siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpae
taeaellae varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja naeetpae
heitae loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
rannalla. Niinpae vietetaeaen pitkae yoe taeaellae yoeseen synkeaessae,
ihmeellisessae maassa.

GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllae taidan kutsua taemaen maan.
Eihaen kasva tanner taeaellae ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.

KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet taeaellae eivaet ole
tavallisia lehtiae.

GILBERT. Ei, vaan yoesiikon sulkia ja hoeyheniae, ja itse puu on
kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot taeaellae kalliot ja vuoret
paeaellaemme longottaa. Huu! tuolla naeen pimeaen luolan, joka ahneesti
ammottaa taenne.

KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie kaey alas onnettomien asuntoihin. Sae
kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.

GILBERT. Kuin myrskyssae musta aukio hirmuisen tynnoerin kyljessae.--Mutta
minkae maan, kaukaisuudessa sinertaevaen, naekee silmaeni tuolla vuorten
tutkaimilla? Siellae kuni vallitsisi aamu lempeae ja ikuinen, niin
saeteilevae ja niin ruusuhymyvae. Oi! taemae naeky mun sydaemmessaeni heraettaeae
riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran paeaestae sinne. Mikae on taemae maa?

KASPER. Siellaehaen on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
sen ehtii toki. Sae kaunis maa!

GILBERT. Jos kaiken taemaen ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
olisi elaemaeni muodostunut. Oi! jos lievitettaeis mulle vielae elon
langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
salokunnahalle viheriaeiseen maennistoeoen, jossa kaeyvaet raikkaat tuulet,
ja siellae paastoen ja rukoillen mae aikani viettaeisin, puettuna
lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyoellae itsekiellon anturanahkanen vyoe,
ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpae, huolimatta
petollisesta mailmasta, elelisin siellae, vakaana aina ja totisena kuin
tuomiokirkko; eipae sillon suuni naurahtais.

KASPER. Niinpae elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpaeaellae
helmasyntini oli.

3:S SOTAMIES. Niinpae elelisin, enkae valehtelis ja vielae vaehemmin
varastaisin.

2:N SOTAMIES. Niinpae elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
kallistaisin, niin kohtapa tyhjentaeisin kannun palavaa pikiae, itseaeni
rangaisten.

MAX. Kuinka olen minae elaenyt? Haa! Vetaenyt kitaani oltta kuin
puutiainen verta. Haa!

FUCHS. Voi minua! kuinka olen elaenyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennae, kaikki.
Oo, oo!

MAX. Minae janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)

FUCHS. Tippa vettae janomme sammutteeksi, kallihimmat ystaevaet!

KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin kaeteen) Taessae! Nyt
sammuttakaat janonne niiden sankarten verellae, jotka te surmasitte
Berlinin kaduilla. Juokaat!

MAX. Haa!

FUCHS. Olkaat armelijaat!

KASPER. Juokaat! Onpa taessae laehellae kuoppa syllaen syvae, syllaen leveae ja
pitkae ja taeynnae verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistae ja muista
meidaen onnettomista veljistaemme. Juokaat!

MAX. Ah!

FUCHS. Voi meitae!

GILBERT. Juokaat! muuton teidaet paikalla viskasemme tuonne syvyyden
pimeaeaen kitaan.

KASPER. Tahdotteko juoda!

FUCHS. Me juomme, hyvaet ystaevaet, me juomme. Oo, oo! (Vievaet molemmat
tuopit huulillensa)

MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetaeen suunsa suureen ilveeseen) Das ist
Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan
kaesivarresta, tulevat, ja seuraa heitae ne kaksi sotamiestae, lamput
kaesissae)

KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.

FAUSTUS. Kihlatut olemme.

KASPER. Faustus, sun tiedaen mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka
repeisi allansa maa.

FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin
kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenae, ja jospa haenen lupaisin
raejaeyttaeae ilmaan tynnoerillae kruutia, kuin sihisevaen raketin, sen
tekisin heti, tulenleimauksella haenen kyydittaeisin pilvistoeoen yloes.
(Maura vetaeae itsensae aekisti haenestae irsi)

MAURA. Uu! Sinae kauhea mies!

FAUSTUS. Peraeytkoe?--Yhden kerran kysyn vielae ja sitten taestae niinkuin
vuoripaessi. Peraeytkoe?

MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.

KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!

SOTAMIEHET. Hurraa!

MAURA. Uskallanpa kaeskeae teitae kaikkia tyhjentaemaeaen kihlausmaljamme
taenae-ehtoona taessae.

KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista kaeskyaenne. (Muutama
Preussin sotamiehistae tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
Ketae tuodaan taessae?

MAURA. Hoo! (Kaey Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvaeaen heidaen
eteensae) Noeyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!
Kaikin noeyrin palvelijanne!

KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis
heitae katsella saeaelin silmaellae, muistaen, ettae pyoerae pian taitaa
kaeaentyae ympaer.

4:S SOTAMIES. Naemaet kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja
tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.

TIMOTEUS. Haen on minun morsiamen...

MAURA. Ah sinae!

TIMOTEUS. Se on haen. Minae olen invalid, siis voimaton sekae pakoon ettae
taisteloon ja sentaehden olen nyt vanginne. Mitae tahdotte? Minun surmata
ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkaeaet, jos teitae miellyttaeae.

KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin laehetys on nyt, ei hajottaa vaan
kokoa ja yhteenliittaeae, vaihka taeytyykin sen taessae toimessansa tehdae
syviae leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on
hyvin.--Sano, tyttoe, onko taemae mies sun sulhases?

MARIANA. Sitae en haepee tunnustaa.

MAURA. Sinae mailmanlintu!

KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykaeaet onneenne. Saittehan
miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat taelle
tytoelle myoes. Ja sen teette, minae tiedaen sen, vaihka mielenne nyt
kipenoeitsee hieman.--No, kaesi kaedessae nyt seiskaeaet molemmat
kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellae sodan ryminaeae; ihanata,
katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka
muureilta kanuunat irvistelee; siinae sekae taistelo ettae sovinto. Oi
ettae veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he kaeyvaet kerran
vielae, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt taemae Preussin impi ja taemae
uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!
(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinae, tunnetteko jo maailman
ympaerillaenne?

MAX. Minun taeytyy itkeae.

FUCHS. Samoin minun.

KASPER. Miksi niin?

FUCHS. Olemmehan vielae elaevien joukossa, vaihka aesken jo luulimme
itsemme varjoina naeaentyvaen kuolon maassa.

KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen
tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistae siirraemme kauvas kuin
pohjoinen myrsky jyvistae akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska
paeaellaemme lepaeae sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian taehti kirkkaana
loistaa taas.

MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on heraettaenyt unestani ja
kaikki kaesitaen nyt. Oi mennettae elaemaeaeni! Nyt se kauvas poistukoon!
Minae haepeen. (Peittaeae kasvonsa)

FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minae haepeen. (Peittaeae kasvonsa, ja
istuvat niin loppuun asti)

GILBERT. Olenpa kuullut, ettae niinkuin peloitus saattaa viisaan
hulluksi, niin taitaa se myoes tehdae viisaaksi hullun. Sen naeemme nyt.

KASPER. Hyoetyae siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
emaentaemme, mielimmepae kaikki nyt tyhjentaeae onneksenne maljan.

MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympaer. Maura taeyttaeae myoes
Marianalle ja itsellensae pikarillisen oltta)

KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)






LEO JA LIINA

Naeytelmae yhdessae naeytoekessae



HENKILOeT:

LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jaeaekaerimestari.
ANNA, kartanon emaennoeitsijae.
ELIAS, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa laehellae Helsingin-Haemeenlinnan rautatietae.)



(Tuuhea puisto, tuolla taeaellae viheriaeinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillae peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)


LIINA. Leo, ennustakoon taemae korea aamu sinulle onnellista matkaa!

LEO. Minae kiitaen teitae! Ja eihaen milloinkaan mene muistostani taemae
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistae
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.

LIINA. Mutta metsaehaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.

LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielae haenen kaettaensae, koska heitaen
naemaet metsaet ja vuoret; siellaehaen ennen, veljinae kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.

LIINA. Oi, haen tulee kyllae, mutta kaiketi vasta laehtoehetkellaes. Sillae
taemaenkaltaisissa kohtauksissa ei ole haen koskaan paljouden tekijae.
Pitkaet ja kyyneleiset jaeaehyvaeiset eivaet juuri miellytae haentae. Ja
siinaehaen soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)

LEO. (Erikseen) Sinae korskea nainen, ole huoleton. Minae en vaesytae sinua
laehtoevirsillae, en kyyneleillae, vaan katsahdan aina yhtae kylmaesti
puolees kuin sinaekin taenne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivae tuli!--Pois kauas taestae! Tule, aava valtameri, ja
viileytae sydaemmeni kuume! Ole unohdukseni virta!

LIINA. Mutta katso, haen seisoo kuin uneksuva. Leo!

LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein taehtaeilin sen kiireeltae
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpae sieltae kerran vielae katsahtaa ympaerille. Mutta aikani on
lyhyt.

LIINA. Ehdithaen kyllae siihen kaeyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennae vaan!

LEO. Minae riennaen! (Menee oikealle.)

LIINA. Onpa haen vihdoin kuin hieman levoton. Mutta naeyttaeaepae kuitenkin,
ettae mielii haen meistae pois.

ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimaeisen kerran. Mutta enhaen ihmettele.

LIINA. Et ihmettele?

ANNA. Jotain kuiskataan.

LIINA. Mitae kuiskataan?

ANNA. Tuossa kirjeessae, kirjeessae Leolle haenen sedaeltaensae Amerikasta,
loeytyi eraes korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!

LIINA. Hoo!

ANNA. Setae kasvatti vauvan ja viimein paeaetti haenen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.

LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; haen juuri voi lemmistyae
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistae! Melkein uskon, mitae
kerroit.

ANNA. Niin; ja taemaehaen kuva nyt taehtenae laennessae viittaa nuorta
sankariansa luokseen.

LIINA. Ehkae tuhatkihara nainen on anastanut haenen katalan sydaemmensae,
joka nyt liekehtii paeaesoen himosta. No, haen menkoeoen ja saavuttakoon
onnensa.

ANNA. Ah, parhaan onnensa on haen nauttinut juuri taessae teidaen kaetenne
alla!--Haen laehtee meistae ja jaeae ehkae iaeksi. No, haen jaeaekoeoen; mutta
ainahan kolkompaan yksinaeisyyteen me itse jaeaemme taenne, kurjat.

LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.

ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta haelinae ja
meno, siinaehaen elaemae ja ilo.--Tehkaeaet haeitae, froeoekinaeni!

LIINA. Haeitae! Minae?

ANNA. Niin pyydaen vaan haeitten taehden, haeitten taehden, ah niiden
hyoerinaen ja pyoerinaen taehden! (Nauraen) Tehkaeaet haeitae!

LIINA. Pieni voitto yhden paeivaen liehunnasta, oi sinae haellaekkae!

ANNA. Laskekaa vielae lisaeksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
paeivaet.--Mutta sallitteko pientae kysymystae?

LIINA. Minae sallin.

ANNA. Onko vaenrikkimme, tuo oeljyviiksinen, tuo kilisevae, helisevae
herra, noeyraesti kumartanut teille?

LIINA. Haenen taipuva selkaensae kumartuu usein.

ANNA. Salskea sankari pyysi teidaen sydaentaenne, mutta sai kiellon.

LIINA. Miksi kantelee haen koulusta ja omalle niskallensa, narri?

ANNA. Ehkae vimmoissansa parhaille ystaevilleen.

LIINA. Lasin aeaeressae kosteasilmaeisenae narrina.--Mutta enintaeaen pidinkin
haenen kumarruksensa leikkinae vaan.

ANNA. Ei! haen teki vakuuden kysymyksen. Minae tiedaen sen.

LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.

ANNA. Ja niin aeveriaes mies.

LIINA. Minun kaeteni ja sydaemmeni! Mikae rohkea haevyttoemyys!

ANNA. Vaenrikiltae?

LIINA. Kaikilta!

ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltae ihanimman
tavan ja asetuksen. Voi teitae! Sen tahtoisitteko taeaellae tytoen tyoeksi?

LIINA. Pois, hupsu! Minun tyoekseni? (Polkien jalkaansa) Pois!

ANNA. Mutta minae muistelen--

LIINA. Mitae muistelet?

ANNA. Elaemaen ankaraa lakia!

LIINA. Mitae huolin siitae?--Naemaet miehet, jaa, kas naemaet! Minae lahjoitan
heille jalon hylkaeykseni.

ANNA. Samasta syystae siis sai myoes tuo mustatukkainen maisterimme
teiltae kiellon?

LIINA. Mikae hulluus! Katso, eraes teikari astuu eteeni, eraes maisteri
taeynnae itserakkautta, eraes vaenrikki taeynnae peilirakkautta; ja minaekoe
nyt, niinkuin haen pyytaeen vaatii, haenelle heittaeisin alttiiksi kaikki,
elaemaeni, onneni, minae iaeisyyden tytaer? Minaekoe haenen tavarakseen? Mikae
julkeus! Sydaemmeni paisuu!

ANNA. No kuinka sitten laehtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
sydaemmemme, on teihin aeaerettoemaesti rakastunut?

LIINA. Haen olkoon vaiti kuin hauta ja vaehimmin kaikista huokailkoon
haen, hikoilkoon haen, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitae
vaehemmin antakoon haen tuskansa ilmi. Kaikki haen kaetkekoeoen ja silloin
ehkae syttyisi sydaemmeni myoes, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitae
aattelen ja puhun minae mieletoen, hullu tyttoe! Minaekoe lemmistyisin
noihin miehiin, minae? Vale!

ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyoepeliin!

LIINA. Mitae huolin siitae?--Mene! Murkinan hetki on laehellae.

ANNA. Minae riennaen, froeoekinaeni, minae juoksen! (Poistuu vasemmalle.)

LIINA. (Yksin) Menkoeoen haen etsimaeaen onneansa; niin toivon, ja toivon
kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
rakkaus murheenkukkaseksi nyt jaeaehyvaeisten pahteisessa ilmassa? Toki,
haenessae vaan aina ja levotonna aatokseni vaeikkyy, ehkae naeyttaeaekin
toista katsantoni komea rauha. Haen ei ansaitse helleyttae, jota lapsikas
sieluni hengittaeae haentae kohtaan; kylmae on haenen sydaemmensae. Ja mikae tuo
kunnioituksen naamari haenen kasvoillansa? Ah, tynsaen teeskelyksen muoto
velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittaemaetoen poika; riennae,
riennae meistae kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmaeae povessani tuonne taenne taistelo
kuin maan jaeristessae merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmaerrae! Jos
ystaevaeltae kysyisin, miksi sydaemmeni riehuu levotonna, niin haen kenties
haastelis immen lemmestae. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
nurja, mieletoen ja halpa, mene kauas, kaetke itses vuorten alle! Ja haen
... haen poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
oikealle.) Tuolla kallion kiireellae haen seisoo, hoikka nuorukainen, ja
haenen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellae. (Katoo
vaeikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)

ANTON. (Yksin) Haen matkustaa meistae pois, haen muuttaa perin maapallomme
selkaekilvelle, asumaan ikaensae meidaen antipodinamme, kurja. Kiusallinen
kohtalo! Sonnipaeiset koenit taeaellae samoilkoot ympaeri, vaan aelkoeoet
tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydaen
kuin karhunpenikka, olisi pitaenyt maailmoja marssiman ja keihaeitae
murskaileman taeaellae. Mutta Leoni laehetaen vallan vastakynsin ulos
hurjille retkille. Tunnenpa haenen ja pidaen haenestae kuin omasta
pojastani. Mistae saan enaeaen metsaetoverin niin hauskan, tarkkamielisen
ja urhean kuin haen? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystaevaeae
taeaellae seisomaan antura vasten anturaa! Vaeaerin tehty, jyrkaesti vaeaerin.
--Mutta asialla on toki painonsa. Mikae perusta on pojalla taessae?
Ainoastaan tuo kurja hyvae sydaemmensae, joka ei koskaan ollutkaan taeaellae
rikkauden kone, vaan pikemmin paeinvastoin koeyhyyden. Ja mitae perisi haen
viimein minulta, metsaehuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintoe, ha ha
ha!--Ei! pakene kauas tyhjaestae, Leo, ja ota vastaan maa-aeitimme povesta
hedelmaellinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)

ELIAS. Herra!

ANTON. Mitae tahdot, mies? Mitae kaeyskelet ja kyraeilet sinae, itsepaeinen
oinas?

ELIAS. Eihaen ihme, ettae vaehaen kaeyn ja kyraeilenkin taellae hetkellae.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimaeistae vihellystae?

ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidaen pillisuorat tiensae! Minae en
kaersi heitae.

ELIAS. En juuri minaekaeaen taenaeaen. Ah, viehaen rautainen tie meidaen
kalliin ystaevaemme kauas pois!--Herra, teitae on jo varrottu taeaellae
kovin.

ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.

ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?

ANTON. Hmmh? Heitae on viisi kappaletta.

ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?

ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Haenpae antaa
vauhtia leikkiin.

ELIAS. Niin, niin!

ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.

ELIAS. Kas se!

ANTON. Kauhistuisitpa naehdessaes.--Miksi varrotaan minua taessae?

ELIAS. Mitae! Tiedaettehaen nuoren Leon taenaepaenae laehtevaen iaeksi
Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setaensae turhan maatilan
perilliseksi.

ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millae naamalla naekyy haen
laehtevaen?

ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytae.--Haenellae on
piljetti hoeyrylaivaan, joka laehtee taenae iltana Helsingistae Englantiin,
siitae Amerikkaan; ja hetken paeaestae siirtyy meistae tuo hyvae ja korea
Leomme, poistuu kaeaerittynae savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
joka joutui meille kerran piennae orpona, mutta kohosi taessae pian
koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt haen poistuu; ja sureehan sydaemmemme
tuosta, herra.

ANTON. Mitae sanoo Liina?

ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti haen Leostamme ennen oikein
armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emaentae hieman kuni
kylmentynyt haeneen naeinae viimeisinae aikoina. Miksi? Tuota en ymmaerrae.
Mutta minaehaen toista toivoin. Heistae olis pitaenyt tuleman oivallinen
pari.

ANTON. Mitae sanot?

ELIAS. Eikoe olis tuo kaeynyt paeisin?

ANTON. Sinae koelli, onhan poika haenen kasvatteensa.

ELIAS. Sitae enemmin heillae syytae kuherrukseen. Tosin on nyt tyttoe
hieman aikavampi, mutta se ei mitaeaen meriteeraa. Kahdeksan ja
kaksikymmentae on haen, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
alas. Mutta poika pilttari on juuri naeinae paeivinae taeysi-ikaeinen mies.
Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli haen taloon ja,
muistanhan vielae, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
pahanen. Mutta eipae haen siinae kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
otti haenestae kyllae aeidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
haudassa lepaesi leskirouva, Leon kelpo elatus-aeiti. Mutta kuinka kaevi
kuitenkin? Mutta kas, kuinka kaevi! Astuihan silloin tytaer nummeroon, ja
kasvatti ja koulutti pojasta miehen.

ANTON. Niin teki haen. Ja naisko haen nyt koulupoikansa, haen,
korskeudessa verraton?

ELIAS. Ja heistae tulis kuitenkin kelvollinen pari.

ANTON. Haa! taemae nainen kantaa paeaetaensae korkealla, katsahtaen
taemaenaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja haenkoe taeaellae kantamaan vaimon
taakkoja? Ja loeytyisikoe haenen ylpeaessae povessansa edes kipenaeaekaeaen
kohden poika-tellukkoja taeaellae?

ELIAS. Ei yhtaeaen, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon poeyhkeaen
prinsessan taehden.

ANTON. Mitae, mitae jaarittelet sinae?

ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmaeni.

ANTON. Haeh? Sinae tiedaet jo siis retkiaekin. No sanoppas, mitae olet
naehnyt, ja sano pian, sillae huomaas taetae sauvaa, poika.

ELIAS. Juuri teillepae sen sanon, vaan en kellenkaeaen toiselle.
Katsokaat, laita on niin, ettae minaekin krokailen vaehaen kirjoittaa.

ANTON. Haarulla? Hoeh!

ELIAS. Hanhenkynaellae.

ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis taeyteen, hoehoeh!

ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.

ANTON. Hyvae, hyvae, mutta tule asiaan!

ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitaekin, ettae
kirjoittaa osaan.

ANTON. Tule asiaan, sanon minae!

ELIAS. Nytpae tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui haen kerran, Leo
nimittaein, lystihuoneen portailla, kirja kaedessae ja lyijyspaennae, minun
kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinae laesnae. Mutta nyt haen
katosi, jaetti kirjat, paperit ja kynaet portahille, tomppeli. Sieltaehaen
nyt viskasi tuulonen melkein syliini eraeaen paperilapun, jonka
viipymaettae saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessaeni sitae,
kurkkasin, kurkkasin haeneen noin pikaisesti vaan. Ja mitae naein minae? No
peijakas! nimi "Liina, Liina, Liina" seisoi siinae monet kymmenet
kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan "Liinan" ympaerillae joko armahin
kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen naein; ja
mitae tuosta aattelette?

ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Aeaeneensae) Pojan
velvollisuus on kunnioittaa aeitiaensae.

ELIAS. Taessae on jotain enemmin tekeillae. Huomasinhan paperilla vielae
vaersyjaekin, joissa mielestaeni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
haen taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielae karrenkin tuhaksi.
Niin, taemaen olen naehnyt.

ANTON. Naehnyt maetaekuun houreessa! Mutta aeaenettae asioista, jotka eivaet
koske sinuun, ja mene toimiis!

ELIAS. Olin juuri aikeissa laehtemaeaen.

ANTON. Ja kerran vielae muistutan: pidae kieles hammasrivin takana noista
hulluista luuloistas.

ELIAS. Ja heistae tulis kuitenkin oivallinen pari.

ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)

ELIAS. Poishan minun taeytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
kyllae haenen masennan vielae.--Laehestyyhaen tuolta Leoni; ja nyt, koska
muistelen tuon jukuripaeaen kertomuksia, niin arvelen, ettae Lempo on
riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet
kaetkenyt kaikki, koska ei kotka-silmaeni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt
minae huomaan, ettae juuri niin taeaellae katsahtaa suloisesti, onnettomasti
rakastava mies. Mutta ettaes halaat nyt taeaeltae pois? Vai taemaekoe juuri
sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkoe, armas Leo, hakemaan
unohduksen laeaekettae haavoillesi? Poika, taemae saattaa mieleni
levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, poerroeistae sydaentaeni!
(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinae matkustat pois.

LEO. Auringot ja taehdet, kuinka joutuu aika!

ANTON. Kohta seitsemaen. Mutta millae sydaemmellae siirryt?

LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!

ANTON. Tahdot ja et tahdo heittaeae tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitae
katsot minua? Luuletko, ett'en tiedae, mihin huokaukses lentaeae?

LEO. Oi sanokaat!

ANTON. Haemeenlinnaan!

LEO. (Erikseen) Haen vainuu siis vaeaeriae jaelkiae. Hyvae!

ANTON. Tiedaenpae oikein!

LEO. Niinkoehaen?

ANTON. Sinae huokaat.

LEO. Ja taemae on kehno tyoe. Mutta heitetaeaen pois nuo huokaukset,
heitetaeaen ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessae! Kuinka jaksavat he?

ANTON. Metsotko?

LEO. Metsot, metsot, joeroet linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympaeri!
(Erikseen ja paimen kaedellaeaen otsaansa) Oi, oi!

ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,
verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja
he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?
Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.

LEO. Mutta en taida.

ANTON. Sillae haen on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja haenen
nimensae...? (Muistelevalla muodolla)

LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!

ANTON. Se on juuri kieleni kaerjellae. Mutta istukoon haen siinae; minulla
on samalla kielellae vielae toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle
totuudella jaa tai ei, koska heitaen sinulle kysymyksen, jonka
taehtaeimessae haeae-ilta loistaa. Lupaatko sinae?

LEO. Minae lupaan pyhaesti. Kysykaeaet.

ANTON. Mutta kysyttyaeni, aelae seiso mykkaenae edessaeni, vaan anna mun
kuulla sanoista toinen.

LEO. Kysykaeaet. Minae jo tiedaen, mitae vastaan.

ANTON. Lemmitkoe hieman tuota meidaen ylpeaeae impeae, kuin nuorukainen
impeae lempii?

LEO. Ketae?

ANTON. Liinaa. (Hetki aeaenettoemyyttae.) Jaa vai ei?

LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?

ANTON. Hoo, haen oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin
nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitae vastaat?

LEO. Mitae kysytte?

ANTON. Mitae kuulen suustas, jaa vai ei?

LEO. Minae lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusaeitiaeni. Ja hyvin, jos
kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri
haenen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en
katsois. Ah! johan uneksun minae monestakin siellae, kreoli-neidoista,
mulatti- ja mestiisi-immistae, joilla on hohtavat vaerit ja koristeet. Ja
siellae, oi siellae olkoon ensimaeinen askeleeni naida naeistae laennen
ruusuista yksi, mi leipaeni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao
urogallus, sehaen olkoon ensimaeiseni!

ANTON. Mikae kanalja! Ha ha ha!--Noo, minae tiedaen, ettae loeytyy sinussa,
vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhaeaellae sinisalvoksissa, usein
peevelissae tuolla iltaruskos "tulisissa tauloissa",--niin tiedaen, ettae
loeytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin,
sakramenskattua, ja sentaehden pidaen sinusta. Sillae ilman naeitae lahjoja
olisit kyynelherkkae, imelaehuulinen froeoekinae. Niin juuri!--Mutta taeyteen
toteen taas, mun poikani. Minae tahdon sinulta vastauksen kunnias
nimessae.

LEO. Senhaen jo annoin. Mutta mikae tuulen kierros on tuonut teille
taellaisia arveloja? Haen on mun kasvattajani vakaa!

ANTON. Voi myoes olla kultaseskin.

LEO. Mikae on haen vielae? Hoo, vaakunoita, kilpiae, keihaeitae ja
miekkojahan kiiltaeae ja kalisee haenen polviluvussansa. Mutta mikae olen
minae?

ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on haen korskea,
ei sietaeis haen suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen
tohvelin alle, hylkaeis haen perin. Sentaehden ei ole toivoa haenestae
kellaeaen uroolla, vaan ylpeaesti katsahtelee haen Kyoepeliin.--Mutta nyt
jokin vaikutus sinusta tai sisaellinen aave minussa tahtoo mulle
kuiskata sydaemmesi tuskasta, tuskasta taemaen naisen taehden. Kas, minae
myoes olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin,
vakaassa hengessae. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme,
salattu lempi yhdeltae meistae sammuu vaehitellen unennaekoenae rinnastamme;
mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeaeksi paloksi ja usein
haenen elaemaensae turmelee tai kuolettaa. Taessae, Leo, ehkae olet sinae tuo
toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi
taeaellae, ja keveaemmin kannat lempes murhe-taakan siellae, tietaeen, ettae
on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhaen, Leo, kummastelisi
sydaemmes ahdinkoa. Sillae taemae nainen, vaikka ylpeae ja kiivas, on jo
ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Haen on ylevae, vaeikkyy vapaana
korkeudessa.

LEO. Heti poistun haenestae iaeksi; ja hyvin kaikki. Eikae ole kuitenkaan
nyt kaikki hyvin!

ANTON. Naeenpae sun vimmas. Mutta paeaestae jo osa tuskastasi taenne, ystaevaes
syliin. Ja taeaellae (lyoe vasten rintaansa), sinae tiedaet sen, lepaeae
kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse
purjehdit laennen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmaeinen aatokses
tuosta meidaen emaennaestae. Leo. Paljon hyvaeae on haen osoittanut minulle ja
siitae kiitaen haentae, toivoen haenelle kaiken elomme onnen ja ilon.

ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihaen kaukana, ett'ei hurja silmaeni puserra vettae!
Hetkessaehaen laehdet.

LEO. Hetkessae laehden, heittaeen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran
naein autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni laehteestae
kumpuili tuhoni yloes. Voi kielletty hedelmae, johon on kielletty
katsomastakin! Mutta minae tein sen ja ihastuen katsahdin haeneen,
onneton, ja taemae oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas
karkoittaa. Ja minae riennaen, laehden haenestae ainiaaksi--ja taenae paeivaenae!
Ihmeellinen paeivae, jona silmaeni on kadottava sieluni valon, paeivae
tumma, murheinen ja armas toki, juhlapaeivae pilvinen! Oi! vietaenpae
sydaemmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissae
seisoen seppeloeittynae uhrina sen alttarilla. Mae kerran katsahdan yloes,
mutta haenen silmiensae taivahista kylmae leimaus iskee alas minuun. Mutta
kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--vaelkkeen peittyessae
taas, vaeikkyy haemaertynynnae pylvaessali. Haa! nyt taivaan valkeus ja
Pandemoniumin yoe kaeyvaet kiertoellen ympaeri mun sielussani kuin ennen
langetessaan enkelin. Hyvaesti! Avaruuteen tyhjaeaen poistun, eikae kiillae
siellae yksikaeaen toivon taehti.

ANTON. Siinae helaehti jaenne, jota kohden taehtaesin, ja minae surkuttelen
mielesi mullerrusta. Haa! voihan taemae, Herran tieten, kumota uroon
kaiken olennon, ellei rynnistele haen, rynnistele ja miehukkaasti unohda
kaikkia.

LEO. Mitae tehdae sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai
upottaa vimma "lohduttavaan maljaan"...?

ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...

LEO. Maan ja taivaan nimessae, aelkoeoen kuultako Leosta niin! Kamppailkoon
haen vielaekin elomme onnen taehden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa
menkoeoen haen hautaansa.

ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.

LEO. Mutta minun taestaelaehin samankarvainen aina, samankarvainen!

ANTON. Kuinka hyvaensae, mutta minae tunnen sinun ja naeen nytkin sinun
kelpo mieheksi. Ja taestae kiitaen sinua, Leoni, ravistaen kaettaes kuin oma
isaes. (Ravistaa haentae kaedestae.)

LEO. Mutta oi kuolema!

ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?

LEO. Muistellessani vimman kohtaa.

ANTON. Mitae?

LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta haenen, haenen korvaansa
--haa!

ANTON. No mitae?

LEO. Minae murhaisin itseni!

ANTON. Vaiti, Leo! Ja taeaellae on salaisuutes tallessa, sen tiedaet. Mutta
kuinkahan olet itse kaetkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,
veitikka?

LEO. Keltae?--Mitae tiedaen minae?--Keltae neidolta?

ANTON. Liinalta.

LEO. Iske alas, sinae taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,
ett'ei enaeaen kauemmin taeaellae luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!
Kaikki olkoon tuhka ja tomu!

ANTON. _Silentium!_

LEO. Kaetkenyt haeneltae sydaemmeni salaista liekkiae! No keitae sitten?
Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitae kylmemmaeksi muuttui vakaa
muotoni, katseeni melkein jaeaetyi kohden kaunista, ankaraa naista.

ANTON. Sinae olet kamppaillut kuin mies.

LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhae kylmettaeae mun tultani
tammikylmaeksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttae!

ANTON. Sinae katala!

LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Haenessaehaen naeki
rakastava silmaeni hengen niin korkean ja puhtaan kuin taemaen vahvuuden
lae, koska se on kirkas; ja minaehaen nyt ylevaemmin kuin ennen, vaikka
usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enaeaen sanaakaan
asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystaevaeni.

ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinae matkustat meistae kauas ja kauanhan
kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,
matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.
(Hoeyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinae on juhtamme!

LEO. Joka temmaa mun haenestae, oi haenestae, ja kohoaa taasen mun sieluni
myrsky!

ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti haenen kaettaensae
jaeaehyvaeisiksi. Tuollahan naeen haenen, tuolla keinumaeellae, ja menenpae
saattamaan haentae koruisille hyvaestille, poika. Mutta riennae sinae kerta
vielae yloes kamariis, ja katso, ettae kaikki on rakennettu matkaan,
niinkuin pitaeae. (Menee oikealle.)

LEO. Mutta te, te rientaekaeaet myoes! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla
muodolla vasemmalle perille.--Liina tulee oikealta periltae.)

LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileaen aeaenen, mi ainiaaks' huusi meiltae Leon
kauas. Oi eron hetki, sinae kalveakasvoinen, jota laehemmaes joudut, sitae
vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa
myrskyksi, ja mi ennen siellae tummasti paloi, se nyt puhalletaan
riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi naeinkoe toivoton lempi tuskittelee
uniensa tyhjaessae valtakunnassa ja hyljaettynae janoissansa huohottaa,
kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkae lempeni, kuin salaisesti
koittava aamu, kohden haentae aina kaetkoestaensae hymyilee, kohden haentae,
kylmaeae, kiittaemaetoentae, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo
puoleheni turhaan saeteilevaellae silmaellaensae?--Mutta miksi ymmaerraen
sydaemmeni vaeaerin ja kuvailen hulluuksia, minae mieletoen? Oi, hempeaen
elatus-aeidinhaen murhetta on taemae, koska ennen pieni kasvatteensa aekisti
siirtyy haenestae pois, ja siitaehaen syntyi vimma.--(Mietiskelee hetken
aeaenetoennae, ottaen jalon, ylevaen muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin
kuohuisi kaikki, mitae huolisin siitae, mitae heikon sydaemmeni kapinasta,
niin kauan kuin seisovat vielae valtiaina povessani jaerki ja tahto? Ja
mitae tahtoisin nuorukaiselta? Aelkoeoen nuorukaisen lemmen huokauksia
liehtoko taenne, ellei mieli haen virittaeae mun oikeutettua vihaani. Ei,
vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon haen
minua; ja asettuispa taemae aerjy. (Anton tulee oikealta, mutta
huomattuaan Liinan, jaeae seisomaan, jotenkin metsaen peitossa.)

ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinaehaen seisot! Mutta mikae muoto! Yht'aikaa
ylpeaen nais-sankarin ja pilvissae surevan seraafin.

LIINA. Mutta kuin kaksi taehteae etaeaellae kylmaessae pohjassa, ovat mulle
silmaes, ja aeaenes kuin talven tuulen aeaeni.

ANTON. (Erikseen) Sinae haastelet kuusille, piikaseni!--Mutta enemmin.

LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmaenae tuulena tahdon minaekin vielae juuri
eronhetkenaekin hengittaeae sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot
tunteet.

ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minae kuultelen kuin pitkaekorvainen jaenis.

LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, taemae lempeni
huokaus, jonka viimeisen kerran henkaeaen haenen taehtensae rinnastani ulos!
(Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heitaet armaan kotos ja haenen, joka aina
sinua suojeli kukoistukses aikana taeaellae, aina taehaen paeivaeaen asti?
Useinpa haen aeidin liepeaellae kaedellae viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi
himmentaevaen hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapaeillaesi tuota
valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minae itse lapsekas
tyttoe? Mutta mitae huolin? Sillae paljon tein minae, paljon; tein kaikki,
tein kaikki, mitae aeidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain
sinulta palkinnoksi, Leo, taemaen tuonentoukan, joka polttaa mun
sydaentaeni; se mun sydaentaeni polttaa, oi laupias taivas!--Mutta
kaikesta, vaikka halkeisi poveni, aelloes, Leo, saako tietoa kipenaenkaeaen
vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mae puhalsinkin ulos hohteeni ja
sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa
taas, kaeydessaeni jouduttamaan haenen laehtoeaensae. (Poistuu kiivaasti
vasemmalle. Anton astuu esiin.)

ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun paeaehaeni? Tai onko
noidannuoli, sinkoellen sinne taenne, hurmannut pilan piian mielen? Ei,
vaan rakkauden nuoli on tehnyt taessae tyoensae, hahaa! Haen lempii sinua,
poika, ja sinae lemmit haentae! Hyvae! Mutta ken olis sitae uskonut sinusta,
haellaekkae? Seisoithan edessaeni, mitae koskee taeaellae miehiin, kuin
pyoerryttaevae taivaanvuori,--ja nyt riutuu sydaemmesi tuon koeyhaen
nuorukaisen taehden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedaen
sinussa loeytyvaen ylpeaetae lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska
se kerran on maeaeraetty seisomaan. Ja sen tiedaen, ettaes nytkin antaisit
laskea ainiaaksi taemaen aurinkos, naeyttaemaettae silmaen-iskullakaan sen
kalleutta sydaemmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsaen partainen
uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihaen nyt
seisautan pojan laehdoen ja panen takavarikkoon haenen matkasaekkinsae, joka
tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasaekkiae.) Mihin
saekkiae?

ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestae astutaan vaunuihin, jotka
tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensae kyytiin! No, no!

ANTON. Jaeaekoeoen saekki taehaen.

ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen kaeskyn mukaan. Ehkae pannaan sinne
vielae jokin kylaenkaakku. Mitae minae tiedaen?

ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!

ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.

ANTON. Elias!

ELIAS. Minun taeytyy, ei auta.

ANTON. (Korkealla aeaenellae) Pyydaenpae koreasti: laske se maahan! Minae
vastaan sen edestae. (Kovin vihaisena) Heitae se saekki, se nahkasaekki,
haa!

ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon
haenen heitaen. Mutta mitaehaen sille teette, mitae vaankin? Pistaette mar
sinne jonkin salalahjan muistoksi, haehhaeh!

ANTON. Sinae musta peikko!

ELIAS. Minaekoe?

ANTON. Sinae killisilmae pakana!

ELIAS. Minaekoe?

ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni taellae hetkellae vaatisi
minulta tasaista humoeriae, niin paikalla sinun vetaeisin alas tuohon
nahkasaekille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkaes simpulaksi! Niin minae
sinun plakaisin!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinae sonnipaeae!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinae haerkaepaeae!

ELIAS. Kun antaisin ... plakata.

ANTON. Kaey tiehes! Sano Leolle ja emaennaelles, ettae varron heitae
jaeaehyvaeisille taessae, juuri taessae. Mene!

ELIAS. Minae teen sen. (Menee vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa haen silmaeni
mustenemaan.--Mutta voihan koentti olla vaiti kuin muuri. Peijakas!
haenpae juuri parahin mies kaetkemaeaen asian, joka paikalla on tekevae
ihmeitae. Saihan se kyteae vuosia rauhassa heidaen povessaan, kyteae
kypsaeksi aeaenettoemyyden mujussa ja lemahtaa nyt yloes selkeaeaen ilmaan,
koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!--
Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytoen poski hieman
vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri
keveaetae. Mutta Leo? Hoo, haen astelee kuin mies, kuin sellainen mies,
joka tuskittelee tuhon meitae laehetessae, mutta koska on se tullut,
sylkee haentae vasten partaa.--Tulkaat, te kaksi; minae tahdon tehdae
teidaet yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja
rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan kaeyttaeis taemaen tempun jokin
toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin aemmae, kuin
aemmae! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstoet pystyssae kuin ahvena! (Leo ja
Liina tulevat vasemmalta periltae.)

LIINA. Tuossahan eno!

ANTON. Vartoen teitae. No nythaen tulitte, ja minae tervehdin teitae: niin,
ole tervehditty, sinae sorea pari!

LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.

ANTON. Oivallista!

LIINA. Eno, miksi naein sopimaton, tyhmae ilve juuri jaeaehyvaeishetkellae?

ANTON. Ah, anteeksi! Minae luulin tuon toisen henkiloen vaenrikiksi.

LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?

ANTON. Ketae poikaa?

LIINA. Leoa.

ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tykoeaesi maankulkeuteen
pois?

LIINA. Tahdotteko seurata haentae?

ANTON. No no, ilman vihastumista! Minae seuraan haentae kuin sureva isae.--
Kas niin, lapsemme, ota hyvaesti hellaestae mammastas, halaten haentae
koruisesti. Taeyttaekaeaet pian taemae viimeinen velvollisuutenne; sillae
aikaa joutuu. Rientaekaeaet! Minae kaeyn syrjaeaen. (Poistuu heistae hieman
taemmas, kaeyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen kaesiaensae.)

LIINA. Hyvaesti, Leo! Muista aina Luojaas, pidae haenen kaeskynsae ja haen
siunaa sinun paeivaes.

LEO. Minae kiitaen teitae, kiitaen kaikesta, kaikesta, ja toivon teille
ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitae
kiitollinen sydaemmeni kuiskaa!

LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas taessae mun kaeteni. (Leo suutelee kaettae.)
Jaeae hyvaesti, ja elaemaesi matkalla ole aina mies! Hyvaesti!

LEO. Ikuisesti hyvaesti, ylistettaevae nainen! (Laehtee kiivaasti poispaein,
lausuen Antonille) Tulkaat!

ANTON. Varro, mies! (Vetaeae haentae takaisin kohden Liinaa.)

LEO. Mitae aiotte?

ANTON. Aelae rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy haen myoes Liinaan
ja vetaeae haentae kohden Leoa.) Poika lempii tyttoeae ja tyttoe lempii
poikaa, hei!

LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!

LEO. (Tempoilee) Hellittaekaeaet!

ANTON. Ystaevaeni, turhaan pyristelette vastaan, sillae nyt on itse
"metsaen halliparta" naittajanne.

LEO. Te mieletoen!

LIINA. Te hullu! Paeaestaekaeaet minua!

ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit haenen
nuotassansa; sillae poika lempii tyttoeae ja tyttoe lempii poikaa.

LIINA. Suuri Jumala, mitae on taemae! Eno, eno!

LEO. Ovatko metsaen peikot haenen panneet raivoon?

LIINA. Minun saattaa haen hulluksi! (Kovalla aeaenellae) Eno!

ANTON. Kaesi kaeteen vaan!

LIINA. Pois! (Lyoe hatun haenen paeaestaeaen ja Anton hellittaeae aekisti
molemmat. Hetki aeaenettoemyyttae; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina
painaen kaettae vasten sydaentaensae ja huohottaen kovin.)

ANTON. (Ottaen yloes hattunsa) Kaunista kyllae, lyoedae hattua paeaestaeni.
Mitae aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan
tyttaereksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta taemae on heitto
isaeltae, heitto isaeltae, naeen minae. (Erikseen ja riemuiten) Minae
onnistun, onnistunpa! Ah, taemae mursi haenen korskeutensa rautapaidan!
(Aeaeneensae) Iskeae hattu paeaestaeni! Ja juuri armaan lemmittynsae edessae!
Leo, huomaa se merkki.

LIINA. Mitae haevytoentae ilvettae on taemae?

ANTON. Se oli vaehaen rakkauden poellytystae.

LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettaenyt, ilkeaesti pettaenyt!

ANTON. Jumal' avita, minae kuulin ja naein! Haen tunnusti juuri taessae
taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta haen sen manasi
rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttaes; sillae
kylmyyden naamarin alla te kaetkitte yhae suloisen helteenne molemmat.
Mutta niin haen manasi, ja minae, seisoen tuolla sireenipensaalla, minae
ilahduin kovin, tietaeen sinunkin tuskas, ja kaevin mielestaeni
viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpae onnestas huomaten,
mikae epeli haen on: se epeli, josta paeaesten on paras. Lyoedae hattuni alas
maahan! Naeithaen sinae?

LEO. Mitae naein, mitae kuulin minae? Oi haemmensihaen taemae teidaen raaka,
hullu leikkinne meidaen naekoemme, kaiken meidaen mielemme!

ANTON. Mitae? Sinae puolustat haentae vielae ja ehkae lemmitkin haentae vielae
tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtaeaen naerkkiae miestae siinae, ei yhtaeaen. Ja
minae kun luulin tuon salaisen pihinaen jo rykaeyneen tuhkaan ja poellyyn.
(Erikseen) Mutta nythaen otti se, tiedaen minae, oikein pyoerryttaevaen
vauhdin. (Aeaeneensae) Toki temppu on tehty ja nyt heitaen teidaet
katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvaesti, poika! Matti
loeylyttaekoeoen sinun hoeyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani
takaisin taas, enkoehaen naee taessae hieman lauhkeampaa leikkiae? Hmmh!
(Menee vasemmalle perille. Aeaenettoemyyttae. Leo ja Liina seisovat
haemmaestyneinae, tuskallisina.)

LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!

LIINA. (Erikseen) Ah, missae olen? Mikae myrskyn vihainen kierros toi
minun taenne?

LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sae pettaejae vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.

LIINA. (Kiivaudella) Te herjaet, mitae pilkkaa, mitae haevytoentae ilvettae,
teidaen molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinae kiittaemaetoen villi, joka
juuri eron hetkellae kumoat yloes-alaisin kaikki, kuin tahtoisit taeaeltae
myoetaesi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo
sinulle annoin, sinulle, hurja henki!

LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitoen tunnustus. Mun taeytyy se
tehdae, seisoisinpa muutoin teidaen muistossanne kummallisena peikkona,
jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni taestae
teidaen uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitae nyt
teille tunnustan, sen sai haen, arvoisa enonne, aesken ulos mun surevasta
sydaemmestaeni, ja salaisuutena sen annoin haenelle; mutta ah! sen ehdon
unohti haen. En tiedae muusta. Minae vannon. Mutta kaikki tahdon
tunnustaa.

LIINA. (Erikseen) Mitae mielii haen tunnustaa? (Istuu penkille.)

LEO. Oi, taemae hurja kohtaus, jolla haen oli jo meitae villitae, on,
kummakseni kyllae, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut
olentoni teraekseen taessae teidaen edessaenne. Ja viskaisen ulos povestani
tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; haen kerran leimahtaa, jylisee ja
huojennettuna naein jatkaa tiensae pois maailmojen aeaeriin. Niin minaekin
nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevae impi, minae lemmin teitae, lemmin
nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minae kiroon
suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydaemmeni ei huoli huulteni
tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Taemaen
salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani haen ystaevaellisellae
vikkelyydellae sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis
tietaekaeae: kaun olen teitae lempinyt ja lemmin vielae; mutta, ihanin
neito, aelkaeae vihastuko; nythaen laehden teistae iaeksi pois. Minae lemmin;
ja mitae taidan tehdae? (Aeaenettoemyys.)

LIINA. (Nousee kiivaasti yloes.) Mitae taidat, sen huomaan nyt. Sinae
uskallat tehdae taemaen tunnustuksen!

LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan
toki tarina, ettae kerran laakson kaino kukkanen taeaellae lemmistyi
korkeuden taehteen.

LIINA. Haa, mitae korkeutta tarkoitan minae? Muista, ettae olen sinun
kasvattanut.

LEO. Mutta ettehaen...

LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielae vuosia vaelillaemme ja anna iaelle
kunniansa.

LEO. Oi te armas! Siitaehaen kaey lempeni aina juhlaisessa,
haemaeraen-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen
kaksois-sisar.

LIINA. (Hetken aeaenetoennae.) Mitae haastelet sinae? Pois!

LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis haen on taessae
vihassansa!

LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!

LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!

LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinae viivyt vielae?

LEO. Mihin on siis mentaevaeni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun
hetken paeaestae laehdettaevae.

LIINA. Ja viivyt kuitenkin.

LEO. Vartoen teidaen silmaestaenne liepeaempaeae eron katsantoa.

LIINA. Silmaessaehaen sydaemmen aatos.

LEO. Oi kylmae laehtoelause! (Hoeyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua
toinen vihellys. (Laehtee kaeymaeaen.)

LIINA. Kuule vielae kolmas.

LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enaeaen!

LIINA. Kuule sitten vielae yksi sananen.

LEO. Sanokaa.

LIINA. Me eroomme siis?

LEO. Iankaikkiseksi!

LIINA. No hyvaesti iankaikkiseksi, armas Leo!

LEO. Ah! taestae kiitaen teitae iankaikkisesti ja niin poistun sydaemmen
riemulla. Hyvaesti, soma nainen, sinae taivaallinen Liina! (Rientaeae
poispaein.)

LIINA. (Huutaen haentae) Viivy hetki vielae! (Kiljahtavalla aeaenellae) Oi
viivy, Leo, viivy!

LEO. Ei! mun taeytyy rientaeae, kohta laehtevaet vaunut.

LIINA. Ne laehtekoeoet, vierikoeoet vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en
milloinkaan paeaestae! Taivaan nimessae, minae lemmin sinua! (Peittaeae
kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)

LEO. (Yksin) Ah! minkae aeaenen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule,
ilo ja riemu; sillae muuttihan taemae hetki leimahtaen pimeaen, tyhjaen
aavikon ympaerillaeni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,
mi, juuri tullessa kuoleman yoen, aekkiin temmasi peloittavan enkelin
huulilta tuomiotorven pois ja lausui: "olkoon vaikeus uusi!" Niin
lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui yloes ihanaksi paeivaekseni,
eilen uneksuen houri minae, kurja. Vimman aatos!--Mutta enhaen koskaan
unissani epaeillyt untani tyhjaeksi kuvaksi; mutta nyt pelkaeaen, ett'en
pettyis, ja tiedaen siis naehneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on
taemae onni, jonka taasen silmaeni naekee, tuolla, tuolla puettuna hameesen
kuin yoesen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin
haen vaeikkyy tuolla jalona, keveaenae haamuna ja, sireenikukkanen kaedessae,
nyt haen kaeaentyy ympaeri ja palajaa. (Rientaeen kohden Liinaa, joka tulee
esiin) Oi, Liina, Liina!

LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Aelae askeltakaan likene minua
nyt, vaan seiso ja kuultele jaerjen sanaa.

LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo haen luonnistaa asian.

LIINA. (Nyppii yhae kukkasta nostamatta yloes silmiaensae.) Hm! Kauan olen
tutkistellut, kysellyt itseltaeni sydaemmeni tunteita kohden sinua.
Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun taehtesi
tuimempaan tuleen? Mitae tiedaen minae? Ja mitae tiedaen, kuinka loisin nyt
katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitae
morsiuskruunulla minae, kruunulla ja seppeleellae mun kulmillani? No me
katsomme toinen toiseemme tyyneydellae aina kuin ennenkin; ja samoin
olkoon taessae myoes asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista:
sanaakaan ei kihlauksesta ja vielae vaehemmin haeistae. Haeistae! Hm, siinaepae
saamme vartoa, luulen minae. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana
meidaen vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmaen-iskut ja syleilykset, se
muista.

LEO. Ken voi estaeae minua, ken minua vastustaa?

LIINA. Pois! Mitae tahdot?

LEO. Syleillae sinua tahdon! (Syleilee haentae.)

LIINA. (Temmoilee, kaeaentaeen haenen kasvonsa.) Me onnettomat, mitae olemme
tehneet! Minae kuolen haeirioestae, haepeaestae, menen upottamaan itseni alas
pyoerteen syvyyteen tuolla, minae lapsi katala!

LEO. Upotat itses!

LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kaeaentyen aekkiin haenen puoleensa ja
painaen otsansa vasten haenen rintaansa.)

LEO. Ah! syleilenkoe morsiamenani komeata Liinaa? Onko taemae haenen ihana
paeaensae, joka autuaasti painaa mun poveani?--Elaemaemme on Elysium!--Oi
Liina!

LIINA. (Nostamatta paeaetaensae) Mitae tahdot?

LEO. Tahdot! Mitae tahdon enaeaen, koska taivastani syleilen? (Liina
vetaeytyy vaehitellen pois haenen rinnoiltansa, peittaeen silmaensae.) Pois
taemae haemminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, taessae on meille istuin.
(Istuvat penkille oikealla.)

LIINA. Taessaehaen levaetkaeaemme, armahin Leoni, heittaeen kaualliset,
salatut tuskamme pois! Ooh!

LEO. Taessae levaetkaeaemme kuusiston tummassa yoessae.

LIINA. Oi, vielaehaen aesken katselin minae levotonna luontoa.

LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset;
sillae nyt on meillae rauha teidaen kanssanne!

LIINA. Ja ole tervehditty, sinae kirkas aamu! Nyt on meillae kanssasi
rauha.

LEO. Ja sinae vahvuuden pilvetoen kumo, aina tyyni ja valtias!

LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun
ystaevaeni! minae hengitaen vapaasti; sillae pudotinhan valtikkani alas ja
rauhan tein minae, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava
uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydaemmeni portailla. Mutta nyt
pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jaennitys mun elaemaeni laivan
purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?

LEO. (Vetaeae haentae povellensa.) Ja taessaehaen oikea satamas.

LIINA. Haa! Oletko varma siitae?

LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinae olet mun epaejumalani.

LIINA. Ja "sinae" sae sanoit, "sinae", ah voi!

LEO. Niin sanoin, emmehaen teitittele jumalaamme.

LIINA. Mutta ah, ei korkeuden vaeljyydessae, vaan tomuisen maamme
pahteessa haepee ja hohtaa sun jumalattares taessae. (Kaeaentaeen kasvonsa
Leosta) Minae mieletoen, mitae olen minae tehnyt, mitae olen tehnyt?

LEO. Ihanaisin Liina!

LIINA. Vaiti, poika, vaiti!

LEO. Sinae ihanaisin taivaan alla!

LIINA. Minae narri!

LEO. Kaukana, Uranon piirissae, on sinusta kehno narri.

LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!

LEO. Jalo ja viisas!

LIINA. Narrien narri!

LEO. Ja minae olen sinun uljas sulhases.

LIINA. Vaiti sinae! Mikae olit sinae silmissaeni aesken? Poika, poika vaan!
Ja miksi mae kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikae
noeyrytys, mikae noeyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinae?
Sinae? Hahaa! (Kaetkien kasvonsa Leon rinnoille.)

LEO. Kaetkehaen itses, lintuseni, koska laehestyy jaeaekaerimme, itse
jaeaekaerimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!

LIINA. (Kohottaen paeaetaensae ja katsoen vasemmalle) Ja jaeaekaeriae seuraa
korven karhu, tuo meidaen arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin
kerroinhan vuotaa nyt paeaellemme autuutemme sarvi!

LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua taessae
rinnallas heidaen laehetessaeaen! Minae riennaen heitae vastaan. (Aikoen
mennae, mutta Liina estaeae haenen.)

LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitae huolimme? Taessae istumme kuin
ruhtinaspari kunniassaan; sillae ansaitseehan arvon lemmenliitto.--Mutta
kas tuota metsaekyoepeliae, Leo! (Anton tulee.)

LEO. Hirveaenae laehestyy haen, kulmakarvat painettuina oikein aekeaesti
alas.

LIINA. Ja mikae poerroetetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin haenen
huulosensa myhaeilevaet niin makeasti, niin makeasti.

ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota saekki selkaeaes ja saata se vaunuihin
ja siitae tuonne hoeyryvaeaen kartanoon sekae saekki ettae mies. Pian! (Elias,
saekkineen, laehtee oikealle perille.)

LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon
saekki! (Elias kaeaentyy vasemmalle.)

ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitae! Jaeaehyvaeistenkoe
halailuksessa vielae? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin
koempit, sinae tonttu? Hoeyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos
halkee nyt paikalla! (Elias laehtee taasen kaeymaeaen oikealle.)

LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin--oi taivaan riemu!--se
saatettakoon takaisin taas.

ELIAS. (Viskaisee saekin vihaisesti maahan.) Menkoeoen peeveliin koko
saekki! Luuletteko, hyvae herrasvaekeni, taessae karhua tanssittavanne?

ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitae hulluutta!

LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Laehenee haentae noeyraellae muodolla.)
Sille perustalle, jonka te itse juuri aesken laskitte meille etehemme,
tahdomme nyt rakentaa. Sentaehden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi
unohtakaa se kiivauteni tyoe, jonka osoitin teitae kohtaan taessae
vimmoissani, minae vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!

ANTON. Niin, niin, sinae hattara, loeithaen paeaestaeni hatun ja annoit
minulle melkein laillisen puustin.

LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!

LEO. (Polvillaan myoes) Minae liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja
suokaa meille siunauksenne!

ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitae riivattuja?

ANTON. Yloes, lapset, yloes! Muutoin vuotavat mun silmaeni vesihelmet ja
juuri teidaen taehtenne. (Nostaa heidaet yloes ja syleilee.) No iskekaeaet,
iskekaeaet paeaenne yhteen ja olkaat onnelliset!

ELIAS. (Aeaeneensae) Mitae?

ANTON. Onnelliset aina!

LIINA. Teitae, eno, onnestamme kiitaemme!

LEO. Teitaehaen kiitaemme!

ANTON. Eliasta myoes. Totisesti! Ja sentaehden nyt hurraa, Elias, hurraa!

ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!
(Kuuluu vihellystae ja tavallinen kolina ja huohotus hoeyryvaunujen
laehteissae.) Ja mene, mene tiehes, sinae musta sonni! Jaeljellaehaen seisoo
mies ja omanamme aina. Ah, haen unohti, poikanen, koreasti laehtoehetken,
syleillessaeaen meidaen nuorta emaentaeaemme. No siihen hurratkaamme,
hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)

[1867]






ALMA



HENKILOeT:

ELINA.
ALMA, haenen tyttaerensae.
MAURA.
KASPER, Alman isoisae.
CONON.



Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillae ja kummallakin
sivulla. Vasemman oven kynnyksellae seisoo Elina, katsahdellen kohden
avonaista ovea perillae, josta Alma, kaesi otsalla ja kovin aattelevana,
astuu sisaeaen.


ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee haen, toki toisialla
Haenen aatoksensa haaveksien kaeyvaet.
(Aeaeneensae) Alma, missae loukos olet aikaellut
Taemaen ehtopaeivaen seurastani kaukan?

ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
Olen illan kuluessa viipynyt.

ELINA. Onpa tosin kaunis taemae ilta.

ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen laenteen.

ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
Miks noin synkeaesti katsahtelee silmaes?

ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen paeaellensae uljaamman muodon)
Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
Mutta raittiina ja vapaana mae seison:
Sointuenpa veri suonissani virtaa
Kuni lehdistoessae taemaen illan tuuli.

ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sae onnellinen?

ALMA. Aeitini, mae olen onnellinen.

ELINA. Toki tarkoin katsoo aina aeitin silmae;
Erhety ei nytkaen, vaihk' noin korskeasti
Yhae kohottelet poveasi kurjaa,
Niinpae koetellet siellae peittaeae tulta,
Tulta synkeaetae, sydaemmesi polttoo.
Turhaan. Minae kaikki huomaan.--Tyttaereni,
Eiko ole ollut, eiko ole aina
Himonani, onnes luoda, katsahdella
Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa?
Himo taivaallinen! Soma, armas toimi,
Tulithan sae elaemaeni aatteheeksi,
Tuoden uutta elaketta sielulleni
Murheen paeivael, kuolon niittaeessae taessae.
Mut nyt onni kova ehkae toisin tahtoo,
Pyhaen pyrkimisein tyhjaeks tehdae tahtoo.

ALMA. Minae tiedaen sydaemmenne murheen syyn.

ELINA. Sinun sydaemmesi ikaevoeitsemys,
Salasuudes olentoas polttava.

ALMA. Olkaat rauhas, aeiti! Voinpa taemaen liekin
Viimein sammuttaa, sen tiedaen, puhallanpa
Haenen aina meren syvyyteheen alas,
Vaikka sallinkin viel haenen aikaella
Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.

ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enaeaen
Viivytellae? Mutta sinun sielus pohjaan
Turmijokses juurtunut on miehen kuva,
Joka lempeaesi palkitse ei koskaan.

ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus vaelillaemme
Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa,
Kuitenkan ei taemae pimittaekoeoen
Naekoemerkkiaeni tuolla, jota kohden
Aina viittasitte, tarkotusta pyhaeae,
Joka sydaemmeni rautapaitaan pukee
Kamppailemaan taeaellae. Minae melkein huudan:
Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat
Menneitae, ja minae tahdon teille naeyttaeae,
Kasvattajani, minkaltahinen he'elmae,
Mikae tuote teidaen kaedestaenne olen.
Enkohan ma toivois niin? Ja taemaen toivon
Laehde ylpeys ei ole. Niinpae toivon,
Koska taasen puhtauden jalo aate
Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.

ELINA. Ole ilman huolta, tyttoe; sillae tiedae:
Missae taeaellae voima, siinae aina myoeskin
Loeytyy laehellae sen koetuksen-kivi.
Onpa meille kylliks kovan onnen paeivii
Voimiemme koetteeksi. Toki luotan
Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,
Ikaevyyden iltavarjo silmaestaes.

ALMA. Oi mun aeitiin! sehaen murheen mulle saattaa,
Koska onnetonta veljeaeni muistan.
Kaksi vuotta, kaksi pitkaeae on jo mennyt
Laivan laehtiessae kotimaamme rannalt,
Mutta vielae viipyvaet niin haen kuin laiva
Ilman sanomata lintusenkan pienen.

ELINA. Siinae taasen ilosinta aavistan,
Ennustanpa, ettae kohta on haen meidaen.

ALMA. Suokoon taivas teidaen ennustavan totta!--
Mutta nythaen muistan hurskaan sairaan tuolla
Matalassa majassansa, vaimon vanhan.
Kuinka ollee haenen laitans?

ELINA.                      Kohta on haen
Tuonen vieras. Haenen luonnans kaevin,
Ottain haenest kyynelhaikeet jaeaehyvaeiset.

ALMA. Oi! miks viivyn minae naekemaestae vielae
Elon aurinkoa haenen silmissaensae?

ELINA. Sentaehden jo riennae haentae katsomaan
Ennen paeivaen laskuu.

       *       *       *       *       *
[Kaesikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteae.]

[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa haenen naeen,
Selvemmaesti kuni millonkana ennen,
Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,
Lempeyttae taeys; ja niin haen katoo taasen.
Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!

ELINA. (Eriks.) Mitae! Miksi seisot tirkistellen tuossa?
Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?

[Kaesikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteae.]--tae otsaa painaa?

       *       *       *       *       *
 [Kaesikirjoituksesta leikattu pois lehti.]

[MAURA.] Sielun kevaet, ja niin taivaan voiman kautta
Tiellae hurskasten me vaelsimme.--
Mutta kohta meistae yksi lopettaavi
Elinkautensa ja heittaeae tomun kahleet,
Samoin kohta minaekin ja samoin kerran
Sinae myoes, sae vaimoist ylevin. Mut kauvas
Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,
Naehkoeoen silmaes vielae monta armast aikaa,
Liekehtien lemmen ihanissa toeissae;
Mutta koska viimein kutsutaan sua taeaeltae
Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas
Korkeudes loistakoon sun istuimesi!

ELINA. Vaimo, mitae haastelet sae palkinnosta
Enaeaen suuremmast kuin onpi mulle onni
Taemae, jota kuulen teidaen majastanne?

MAURA. Korkeimmalla kerran hymykoeoen sun sielus,
Kaupungissa kunnian!--Mut jaeae nyt hyvaest!
Kuoleva mua odottaa, ja rientaeae taeytyy.

ELINA. Hyvaesti! ja muista, koska taasen tulet,
Tule kertomahaan kuinka laeksi taeaeltae
Onnellisna matkamies.

MAURA.                Mae pian tulen.

(Poistuvat, Maura perae-oven kautta, Elina vasemmalle.--
Kasper ja Conon tulevat periltae)

KASPER. Haa! mae tuskin tahdon uskoo mitae kerrot.
Leonard on tullut?

CONON. Haen on huoneessani,
Ilonen ja raitis, sama kuni ennen,
Mutta ilosempa toki hetkel taellae.

KASPER. Sen mae luulen, sen mae luulen, Leonard,
Paeaestyaesi monest kiljuvasta myrskyst
Yli monen ammottavan kuolon kidan.
Haa, sae poika! Mille tuntui mailman kierros?--
Conon, Conon, urhee sotaveljeni!
Sinun laehetti haen edellensae taenne
Meitae laittelemaan mahtaviksi kaeymaeaen
Vastaan tuota ilon ankarata puuskaa;
Mutta sinae tiedaet, ettei olla taeaellae
Juuri vesikelloja, sen tiedaet sinae.
Miks et tuonut haentae kanssas? Mieltaein polttaa! (Huutaa vasemmalle)
Mutta kuulkas taenne, naiset!

CONON. (Hilliten haentae) Malta hieman!
Olkoon asja vielae salattuna hetken
Naisiltasi.

KASPERr.    Miksi?

CONON. Kuule mitae sanon.
Kohta on haen taessae, uljas nuorukainen
Mereltae, ja Kilian haell' kumppanina
Mut he eivaet tule ennen kuni palaan
Taeaeltae taasen heitae vastaan sanomalla
Kuinka luonnistui taeael eraes toinen asja.
Jos se onnistui, niin ilosina tullaan,
Tullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme;
Mutta jos taeael toimeni kaey kumoon, sillon
Kaksi vaan me tullaan, Leonard ja minae;
Murheisena siirtyy meistae Kilian.

KASPER. Mitae sommaelet, miesi? Rynkaeae esiin,
Esiin oikapaeaetae sotilasten taval!

CONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa:
Kilian, mun vainaan ystaevaeni poika,
Oiva miesi, puhtahimmal mainiolla...

KASPER. Kyhkynen! niin puhdas, aeaenetoen ja kaino,
Ilman yhtaeaen miehen karmeata roimaa
Naamalla ja leukaperil; niinpae on haen,
Mutta niin haen olkoon; imehdinpae haentae,
Haenen tyyneyttaensae ja vakuuttansa,
Kuulet sinae. Mutta mitae tahdot haenest?

CONON. Haen sun Almaas lempii.--Miksi haemmaestyt?

KASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa!
Sano: kenpae uskaltaisi yritellae
Temmasemaan huoneestani taivaan-loimoo?--
Toki yksi uskaltakoon sankartyoehoen,
Yksi ainokainen vaan maan pallerolla.
Terve, sinae oivallinen Kilian!

CONON. Sinae myoennyt siis?

KASPER.                   Ahaa, vai niin, sae poika!
Mutta mitae sanoo haen, tuo peijakas,
Joka ryoestaeis meiltae hyvaen enkelimme?

CONON. Kovinpa haen lempii; mutta saattaa asja
Omilt huuliltansa kaunokaisen korviin,
Semae mahdotonta. Taenaepaenae toki
Loimahtelee villi paeaettaevyyden tuli
Miehen poves, ja nyt kitkeae haen tahtoo
Syaemmens tuon epaetiedon haemaeraestae.
Mutta mahdotonta haenen itse kaeydae
Taessae toimintoon. Sentaehden tulen minae.

KASPER. Ja nyt tulkoon loppu epaetiedollensa.
Astutaanpas! Joko sitten kourissamme
Kantaa tahi katkee nuoren miehen toivo.
Astutaanpas likan luoksi.

CONON.                    Varro toki.
Viipykaeaemme vielae kysymyksinemme
Neidolta, ja ensin tutkistele aeiti,
Joka haenen parhain tuntee. Antakoon haen
Meille tiedoksi,--jos itse haen sen tietaeae--
Olisko jo ihanaisen lempilapsens
Sydaen himostunut taeaellae toiseen mieheen.

KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
Pitaeaekoe siis haenen sydaemmensae kaeymaen
Vaekivalloin meistae pois ja vierauman?
He mun kalleutein veisit? Kilianko
Haentae kiemailisi haenen sydaemmensae
Hempuna ja kateheena valtijaana?
Mene hiiteen maalinkeines, toehertaejae!

CONON. Mitae hulluttelet, sinae ukko?

KASPER. Vaiti sinae!--Mutta kas jos haentae lemmit,
Tyttaereni, ja haen tehdae voi sun onnes,
Niin ei mailman aarteet kaeykoeoet siinae tielles.
Ota haen sun kullaksesi, jalo miesi,
Mutta maalaa tuohon seinaeaen yksi kuva,
Kesae-illan kukkasniitulle sae maalaa
Eraes impi aatoksissaan, jonka muoto,
Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
Mutta jonka silmaen lempee riutumus
Lausuu, ettae viimein toki perintoemme
Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
Maalaa taemae, mutta samaan tauluun kohta
Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
Tarkasti ja vakavasti katsahtaa haen,
Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
Myhaeilys tuo salanen ja laupeas
Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
Haa, mun veljein! katso tuossa mikae taulu
Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?

CONON. Enpae juuri vaihka viehkeileekin mieles
Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.

KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi taehtee,
Taehtee kultahista taeaellae naisten joukos
Ovat kirkastaneet vanhuuteni paeivaet.
Onnellinen sinae, joka immen lemmen
Saavutat ja elos valkeudeks viet!
Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
Toki tulkoonpa jo siitae vissi tieto;
Varro hieman, aeitin luoksi tahdon kaeydae.--
Totta kaiketi myoes haelle ilmi-annan
Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
Ettae meri meille takasin taas antoi
Leonardin ilosen?

CONON. Tee se, mutta kaetke asja neitoselta
Vielae hetki tuonnemmaksi.

KASPER.                   Niinkuin tahdot.
Mutta iloitseepa sanomasta aeiti;
Onhan sydaemmensae lemmen-aarniosta
Virtanut myoes poikaiselle taeaellae runsin,
Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
Haenen helmalapsenansa. Pentuksipa
Isaens emoselle hellaelle haen joutui
Koska Tuoni ensimmaeisen miniaeni
Aeiti-poven paadutti, ja kaksi pientae
Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
Mutta ilmestyipae sillon aeiti toinen
Heille armastelijaksi, aeiti vieras,
Jonka moista paeivaen taehti ei viel naehnyt.
Niin, mun toverini.--Mutta riemu nousee
Huoneesemme taenae iltan! Varro hetki,
Kaeynpae hieman tirkistaemaeaen Kilianis
Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)

CONON. (Yksin) Kilian,
Onni suosiva nyt tehkoeoen parastansa;
Sillae tietystihaen nostais jyrkkae kielto
Neitoselta, temmellystae poveheesi.
Enkae tuota ihmettelis. Kuitenkin,
Mitae luontoasi tunnen, luulen minae,
Ettes olekkan tuo viheljaeinen narri,
Joka, halveksien elaemaemme lahjaa,
Kohta viskaseevi yli partaan kaikki
Yhden naisen taehden, eikae huomaa
Kuinka loeyhae, kuinka yhae petollinen
Onpi onni, joka himoistamme syntyy,
Imettaejaet monen tuhon. Mutta katso:
Viisaan tyyneydel aina taeyttaeae velvons
Paeivaet taeaellae, siinae onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen kaesiaensae)

KASPER. Ha ha ha, sae Conon, peeveli on irki!

CONON. Sano.

KASPER.      Peeveli on irti, sanon minae!

CONON. Mitae paeaetaen taemaenkaltasesta lauseest?

KASPER. Mitae tahdot. Mutta riennae, Elinani!--
Aelae, veljein, toki ylvaestele liion.
Mikae konsti, mikae kunnia on siinae,
Kaeydae esiin valmiiksi tallotulla tiellae? (Elina tulee)
Mutta sano haelle vasten partaa, vaimo!

ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,
Ettae saapunut on uljas Leonard;
Siitae kiitaen sinua ja annan sulle
Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,
Sanan, joka vielae ihanemmin kaikuu
Kilianin korvas. Tiedae, Conon:
Taemaen miehen kuva kaunis on jo ammon
Nuoren immen sydaemmessae kapinoinnut,
Kuluttaen hohteheena synkeaenae;
Sillae eihaen Kilianin ulkohaamu,
Eihaen sana huuliltans, ei silmaen isku
Ole taehaenasti juuri osoittanut
Povessansa lemmen armotonta valtaa.

CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna
Muilta. Mutta ettae vallitsevat siellae
Hyvaet henget, sehaen sydaemmeni ijaeks
Onpi haeneen kahlehtinut.

KASPER.                  Oiva miesi!

CONON. Haenen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte
Taellae hetkellae nyt haenen sisustaansa,
Siellae huomaisitte myrskyn. Levotonna
Astelee nyt poika vartoessaan taeaeltae
Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion
Kohta kuulee haen, ja mailmans kirkastuu.

KASPER. Onnen myyri on haen. Taivas, mikae tyttoe!
Enkeli maan paeaellae, Herran enkeli,
Sanon mae, ja vannon: joka toisin sanoo,
Haenpae tulee tekemisiin minun kanssain.--
Mutta mitae? Seraaffi on rakastellut
Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isaes
Arvoisa ei ole saanut tuosta
Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!

ELINA. Tuota aelloes ihmettelkoe. Vaivoin vallan
Saipa taestae aeitinsaekin tiedon. Vihdoin
Koska moni karkulainen huokaus,
Monen yoeseen valvominen tuskaa taeys,
Enin toki katsantonsa synkee liekki
Mulle kantelivat kuinka haenen mielens
Ympaerviehkeili, ja sillon haentae paeaedyin
Kysymyksillaeni ahdistelemahaan,
Rukouksillani, mutta kauvan turhaan.
Kerran toki povelleni kallistui haen,
Tyttoe, uiskennellen kyyneleitten virras,
Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.

KASPER. Sinae lemmenkukka iltakasteen alla,
Missae viivyt kuulemasta onnes arpaa?

ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellae
Luona vaimon, kaeypae Tuonelaan, haen viipyy;
Hetken paeaestae, tiedaen, takaisin haen joutuu.

KASPER. Annas haenen tulla, annas haenen kuulla
Uutisemme valtaset, ja emmekohan
Naee taessae kilttii kiikahdusta hieman?
Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa
Seistae, vaipumatta taemaen onnes alle?

ELINA. Haenkoe olisi niin heikko? Mitae voisin
Kerskata mae enaeaen? Toki uskon toista,
Ehkae pahemminkin sanomamme kaikuis,
Vaihka haenen korvahaansa viskaisimme
Sanat, ettae ainoo veljens Leonard
Kaey luurankana nyt meren kolkos helmas
Hirmukasten joukos, ettae Kilian
Onpi kihlaunut komeahaan neitoon
Kartanossa komeassa tuolla.

KASPER. Kamalia sanomia!

ELINA.                   Mutta vielae:
Ettae iso-isaens, likan silmaeterae,
Lupauksen taeyttaeaeksensae, pyhaen valan,
Laehtee keral kumppaninsa Conon'in
Taistelemaan Kreikalaisten sankarina
Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen--
Kuni kertoisimme--vihasena karkaa,
Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.

KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!

ELINA. Ne haen toki ensin huuliltamme kuulkoon.

KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,
Tuotako me uskaltaisim?

ELINA.                  Niinpae teemme.
Ensin naemaet murheelliset kertoelmat,
Jotka haeltae syaemmen rakkahimmat riistaeae,
Kuulkoon haen, mut samas hetkes kaikki riemu
Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana
Kuni ennen. Sulhasena laehestykoeoen
Kilian kuin toivon saari, ennen naehty
Ainoastaan aeaerettoemaes kaukaisuudes.
Niinpae haenen ensin taessae piiritaemme
Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen
Sumun synkeen poistamme, ja Alma
Seisoo onnellisimpana lemmittynae.
Siinae vimman pimeys ja taivaan valo,
Siinae korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.

KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!

CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.

ELINA. Siinae olkoon haelle koetuksen myrsky;
Senpae kaltahista haen nyt melkein tahtois,
Niin haen, tulisesti innostuen, lausui
Hetki sitten. Nyt haen ottakoon sen vastaan.

KASPER. Mitae! Voiko Alman sydaemmestae kaeydae
Toivotus niin mieletoen ja julkea?

ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses
Lensi taemae lause haenen huuliltansa.

KASPER. Mutta huomaa: ellei haen nyt voisi kantaa
Tuota koetuksen myrskyy?

Conon.                   Huomaa taemae.

KASPER. Vaan me haenen sydaemmensae musertaisim?

ELINA. Ilman huolta! Minae tunnen haenen sydaemmensae.
Nytkoe vaipuisi haen alas, tullessansa
Kammiosta hurskaan, joka taellae hetkel
Taeaeltae laehtee perimaehaeaen kruunuansa?
Haenkoe vaipuis alas, vaihka pyoerteliskin
Tuhon tuulispaeaet nyt haenen ympaerillaeaen?
Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni
Haenessae nyt vallitsee, ja kantaa voi haen
Kovan onnen painon maahan kaatumatta,
Kaatumatta alle verrattoman riemun.
Ylivoitettuna taasen taemae myrsky
Lahjoittavi haenen sielullensa mahdin,
Korottehen ankaran, ja ihastuen
Muistelee haen aina lemmen leikkiloeitae.
Vielae elon syksysiltae vainioilta,
Koska uneksuen takasin haen katsoo
Samotulle tielle kohden entisyyttae,
Aina taemae ihanainen ilta
Hymyvaenae helavalkeana loistaa
Haelle muiston riutuvasta kesae-yoestae.
Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte
Etehenne juhlallista naeytelmaeae:
Vilaukseksi vaan peittaeae haenen murhe,
Mutta halki mustan, uhkailevan pilven
Liepeaesti leimahtaen aukaseevi
Ilon taivas kultahelottavan helmans
Helinael, ja impi seisoo morsianna.

KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!
Iske tulta, kiirikoehoeoen maa ja taivas,
Jalonahan seisoo aina Alma, kaunis,
Kuni pyhaein kuva tulen vaelkkynaessae!
Olkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske.
Conon, Conon!

ELINA.        Cononille ilmestykoeoen
Alma haenen ylevyytens ankarimmas
Pukimessa, Alma, Kilianin onni.

CONON. Teiltae parhain tunnettu on immen luonto;
Rakentakaat leikki, mae en estaeae tahdo.

KASPER. Oiva leikki, koska lempi takoo juonii
Lemmen korotteeksi ilon iltana,
Leikki jumalten, "Divina comedia"!

ELINA. Haenen naeen minae. Tuolta laehestyy haen
Pitkin pellonpientaretta astellen.

KASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka maeaeraeaet
Meidaen kohtamme taes leikkinaeytelmaessae?

ELINA. Minae tiedoks haelle annan haaksirikon,
Jossa meri kohtuuns Leonardin temmas;
Te, mun appeni, te haelle ilmoitatte
Sotaretkenne pois etaeisille maille,
Jonne, ennen nousuu kolmen auringon,
On jo teidaen laehdettaevae.

KASPER.                  Hyvae hyvae!
Sitten Conon tuossa. Huomaa, poika, laeksys.

ELINA. Conon luokseen meitae kutsuu viettaemaehaeaen
Laehtoejuhlaa, viettaemaehaeaen samoin retkin
Kilianin kihlausta.

CONON.              Tiedaen siis nyt
Kohtani, ja miten voin sen tahdon taeyttaeae.

KASPER. Siinaehaen on meillae ensimmaeinen naeytoes,
Tulee sitten toinen riemun remunalla;
Ja nyt myoeskin taemaen juoni-asemasta
Suoppas ahtoeoereilles pieni viittaus.

ELINA. Samas jaerjestykses toimintomme juoskoon:
Minae veljens haelle kuolemasta annan,
Tepae sodan hirveaestae pauhinasta
Oman itsenne taas ilosena tuotte
Haelle paeiviensae huviks, mutta Conon
Haeltae armahaasti kysyy jos haen tahtois
Tulla kauniin Kilianin avioksi;
Sitten nouskoon taemae ilovalkeamme
Vallatonna korkeuteen pilvien.

KASPER. Perin oivallista! Kaikki liittyy lukkoon
Ilman yhtaeaen raeminaetae koneissamme.
Mutta jymiseehaen porras! Olkam valmiit
Tuikeahaan ilveesen. Nyt koetellaan
Keinol koval, myrskyl vallan kiivahalla
Nuoren tyttaereni ryhtiae. No noo,
Onhan suonissasi ukko Kasperin verta. (Alma tulee)

ELINA. Almani, sun katsantosi meille lausuu,
Ettaes kuvauksen korkeen naehnyt olet.

ALMA. Minkae ihanuuden taeaellae naehdae saamme
Haenen kasvoillansa, joka autuaana kuolee,
Koska sielu, itseaensae peilaellen
Valkeuden laehteen paistees hymysuin,
Odottavi kelmeaeltae enkeliltae
Suutelmaa, mi kovan solmun hellaest paeaestaeae!
Minkae pyhaen rauhan, minkae viisauden
Korkean, kuin kirkastuisit elaemaemme
Himmeydet kaikki, sinae sillon naeet
Haenen otsallansa! Naeet kuni koitteen,
Koitteen heljaen ijankaikkisuuden paeivaest.
Niinpae vaimo kuolon kaunoisena
Lepaesi mun edessaeni, tyyven tyyven!

ELINA. Ja nyt on haen elaemaensae paeaettaenyt?

ALMA. Vielae ei; vaan haenen hengittaemaeaen heitin
Koska haenest laeksin, laeksin kaeskystaensae;
Sillae aekisti haen katsoi puoleheeni,
Lausui kuni ennustaen: "hyvaesti,
Hyvaesti nyt, armas neito! Jaetae huone
Kuolevan ja kohden kotoasi riennae,
Jossa hetki ankara sua odottaavi",
Niin haen lausui ihanasti myhaeellen.

ELINA. Ja sae tulit. Mutta katsahtihan tarkoin
Vaimo pian sammuvalla silmaellaensae.

ALMA. Mitae on siis teillae tiedokseni antaa?
Tosiaankin taerkeaetae, huomaan minae.
Toki murheen pimeyttae enemmin
Kuni iloa mae muodoistanne varron.

ELINA. Muistele siis naekyaesi taivaallista
Ja nyt seiso lujana, mun tyttaereni,
Koska kuulet syvaen murheen sanoman.--
Leonard jo heittaenyt on paeivaen valon
Ainiaaksi; meren povessa haen lepaeae
Peittaemaenae sammalhienon kaeaereen,
Unohtaen kaikki.

KASPER. (Eriks.) Sydaentaeni louhii;
Mutta en sua tahdo pettaeae, Elinain.

ALMA. Kuollut olet siis, mun veljein, saanut hautas
Meren syvyyteheen kauhistavaan, kylmaeaen.
Korkeuden Herra, ole armollinen
Haenen sielullensa! Mitae tiesi haen,
Nuoruutensa hourees aina ilon lapsi?
Kauvan haentae murehdin ja itken, itken!
Leonard, oi Leonard, mun veljeni kurja!

ELINA. Onnellinen on haen, ota lohdutusta.

ALMA. Oikeutensa myoes ottaa kuolon murhe!

KASPER. Lapsein, kuule vielae toinen murheen sana,
Joka, tiedaen minae, lisaeae taakkas painoo;
Mutta olkoonpa nyt ilmoitettu kaikki.--
Sinae tiedaet meidaet, Cononin ja minun,
Vannoneeksi kerran nuorna pyhaen valan.
Katso, nyt on tullut meille vissi tieto,
Ettae villi, partaposki Turkkilainen
Maata Hellaksen taas tahtoo valtahaansa
Temmata, ja niin on kaesissaemme hetki,
Jona lupauksemme on taeytettaevae,
Vala: kaeydae puolustamaan Kreikalaista.
Siis aloo! Me ylihuomenna jo mennaeaen.

ALMA. Armas iso-isaeni, te, harmaapaeinen
Kahden vihollisen valtakunnan ryskees
Murhatanterella! Mitae aattelette?

KASPER. Ettae pyhae lupaus on taeytettaevae.
Mahdotonta Kasperin on toisin tehdae,
Mahdotonta! Aelae vaivaa itsees turhaan.

ALMA. Mikae vimman vihuri! Oi Leonard!
Sinae kuollut olet, isaeni mun heittaeae;
Haaksi vanhettunut, heikko, mi jo kauvan
Lepaes tyynees satamassa, odotellen
Loppuansa hiljaista, nyt rynkaeae ulos,
Rynkaeae hurjapaeisnae mailman kaikkein tuulten
Valtahaan, ja vaipuu ensimmaeises myrskys.
Oi! mae nauttisinko enaeaen yoeseen unta
Tahi paeivaen iloo, aina muistellessain
Teidaen kiharia hopeehohtavia
Vainon verisellae pellol? Sydaen kaetkee!
Conon, teihin minae vetoon. Aatelkaatte!

CONON. Neitonen, mun aatoksein ja askeleeni
Kasperia seuraavat nyt samaa tietae;
Se on kunniamme vaade; ei siis tilaa
Tinkimiseen, vaan on edessaemme retki.
Mutta juhla komja toki vietettaekoeoen
Ennen laehtoeaemme Suomesta. Ja meillae,
Minun huoneessani tapahtukoon taemae.
Ystaevaeni, huomenna siis tulkaat kaikki
Vieraiksemme. Teitae Kilian myoes kaeskee;
Sillae eihaen ole ainoastaan juhla
Vakaa laehtoejuhla, vaan myoes riemun paeivae,
Koska kaksi onnellista nuorta lempens
Kihlauksen sinetillae vahvistavat.
Niinpae Kilian teit iloitsemaan kaeskee
Kanssansa ja kauniin lemmittynsae kanssa.

ELINA. Conon, mitae kuulen?

CONON.                     Nuorten kihlausta.

KASPER. (Eriks.) Haa! miks lumivalkeaksi kaey sun poskes,
Likkasein?

ALMA. Haen kihlaa itsens; kehen sitten?

CONON. Taemae olkoon salaisuus viel huomiseksi.

ALMA. Mutta kehen kihlauu haen?

CONON.                         Minae pyydaen,
Olkoon taemae kaetkoes juhlahetkeen asti.

ALMA. Olkoon niin. Mut tietkaeaet, teidaen sanomanne
Kaikuu korvissani kuolon tuomiona
Sielulleni.

KASPER. Tyttaereni, mitae sanot?

ALMA. Totuudenpa sanon.

CONON.                  Suokaat mulle anteeks,
Jos mae saatoin syaemmellenne jonkun iskun.

ALMA. Uskotteko, ettae rakastan mae haentae?

CONON. Enpae toki.

ALMA.             Uskottepa vaeaerin, vaeaerin!

CONON. Enhaen usko, ettae haentae rakastatte.

ALMA. Erhetytte. Minae haentae rakastan.

KASPER. Alma, Alma, sinae saatat meidaen kaikkein
Silmaet vaipumahaan alas.

ALMA. Kaetkisinko taemaen, ja niin teeskennellen,
Kehnomielisesti valehdellen taessae
Teidaen edessaenne, vierittaeisin tuskan,
Katkerimman kaikist, Leonardin kuoloon,
Iso-isaein poistumiseen surman kitaan,
Tuskan, jonka laehde toisialla kuohuu?
Ei! vaan hetkes ulosliehtoa mun taeytyy
Sydaemmeni ahdistuksen.--Kilian!
Unohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun
Taeaellae elaemaemme kannikalla kaidal!--
Miehet, uskottepa, ettae olen hullu
Teille avatessain sydaemmeni naein.
Mutta naeiden kierrostuulten kiljuessa!

KASPER. Minae seison ihan kierrostuulen keskel.

ALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseaeni tyyventaeae.

KASPER. Tyttaereni, nosta paeaesi korkealle!

ALMA. Miehet, uskotteko, ettae olen hullu?

ELINA. Ei; he kyllae kaesittaevaet toivottoman
Lemmen hurjat, huohottavat karkelot.

ALMA. Kaesittaekoeoet he ja tietaekoeoet he kaikki,
Kaikki myoes he salakoot, ja naehkoeoet taessae
Kuinka heitaen pois nyt turhan toivon,
Toivon paeiviemme onni-autuudesta.
Mikae on se? Virvatuli elon suolla,
Houkutellen meitae petolliseen pyyntiin.
Tuonne taenne sinkoilee se, tuonne taenne
Sitae vainoten me turhaan ajelemme,
Kunnes hetteen musta loka meidaet nielee.--
Rakenna siis ikikalliolle
Toivos linna, jota myrskyt eivaet kaada,
Mutta perintoenaes ikuisena seisoo
Vartoen sua morsianna. Rakenna!
Koska sulle etu kallis taemae suotiin,
Koska saimme toki osan ankarimman.
Katso: kennen onni ihmislapsen voittaa,
Kennen miekkoisen? Haen taistelkoon taeael hetken,
Ristiin rastiin leimahtelkoon jyrinaellae
Haenen ympaerillaeaen kamppauksen tiellae;
Sillae--huomaa huomaa!--iltavaesyneenae
Vaipua haen saapi Isaen armaan helmaan.--
Miksi vaikertelsin? Tiedae: vielae kantaa
Mulle elon paeivaekin taeael kohdussansa
Voittoo monta vaihka kadot suuret tein.
Tuossahan mun emoseni armas vielae
Aina omanani, omanani aina
Etaeisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee haentae)

ELINA. En sua koskaan heitae, kaunis tyttaerein.

ALMA. En sua koskaan heitae, kallis kallis aeiti!
Yhdessae me suremme ja iloitsemme,
Yhdessae me elaemaemme kiirastamme
Pyhaein kaltaseksi alla rauhan viirin.
Ja niin viimein, koska tyyni ilta onpi,
Kuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme,
Meitae kutsuen, ja seuraammepa haentae
Hymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla,
Valkeuteen ihmeelliseen kaeaerittyinae.

KASPER. Oi mun Elinain, jo kaeaennae lehti, kaeaennae!

ELINA. Minae teen sen, sillae sydaemmeni tahtoo
Kauvas pois jo heittaeae teeskellyksen peiton.--
Tyttaereni, anna anteeks taemae ilve;
Yksi aate lemmen helleydest oil se,
Yksi aate, joka ilon kirkasteeksi
Murheen teki, laepikaeytaevaeksi laaksoks
Pyhaen vuoren kiirehelle paeivaen loistoon.
Oilpa syy viel taerkeaempi kiihotteena
Leikkiin: koetella taemaen myrskyn kautta
Miltae voimas naeyttivaet; ja niinpae toivos,
Joinkin rohkean, nyt saavuttanut olet.
Kuitenkin viel karkaa paeaelles myrsky toinen,
Toki lentaeenpae uljaal vinkunalla
Toivon kulta-kyhkysparvena se rientaeae,
Mutta ehkae tuimempana ensimmaeistae;
Sillae aeaeretoen on kimmeltaevae parvi.

ALMA. Mitae, aeiti?--Kuinka ymmaertaeisin taemaen?
Pian! Paeaestaekaeaet mua taestae haeirioestae!

ELINA. Mitae aesken tuhona me kertoilimme,
Taemae kaikki myoetaekaeymiseksi muuttuu,
Koska totuus leikitsevaen valheen siirtaeae.
Kuule siis ja usko mitae ilmoitamme:
Leonard viel elaeae; kohta haenen naeet,
Tulleheena lainehitten karkeloista.

KASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla;
Turkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.

CONON. Minae rakkauden laehettilaes olen,
Minae vanha; mutta kaino on tuo nuori.
Auta, Amor, huuliltani taemae sana:
Ihanaista Almaa lempii Kilian.

ALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitae juonta,
Mitae mieletoentae narritusta teiltae,
Armottomat, kohtaan Almaa katalaa?

ELINA. Totuus kaikki!

KASPER.               Totuus kirkas!

ALMA. Pyoertyvaenae vuoren jyrkaellae mae seison,
Ja mun joko nielee hirvittaevae hauta,
Tahi ottavat mua helmaans enkelit!
Laupeutta, ystaevaeni, laupeutta!

ELINA. Sinae todeks pelkaeaet uskoo mitae kuulit,
Eikae ihme, koskenahan onnes vuotaa.
Toki mietiskele, ja sae huomat kohta,
Ettae autuutes on vissi. Eihaen taida
Ystaevyyden pilaleikki murheel paeaettaeae
Mitae ilolla haen alkoi, mahdotonta;
Vaan paeinvastoin varjost valkeuteen kaey haen,
Eikae ystaevaeaensae haavotuksi heitae.
Aelae aattele niin hirveaetae meistae!
Sillae jos nyt valheeks muuttaisimme taemaen
Mitae ihaninta sulle lupasimme,
Pyoeveleitaes oltas me, ei ystaeviaes.
Alma, usko mitae ilmoitamme!

ALMA. Jumal'! mitae uskoisin ja aattelisin?

ELINA. Mitae sulle sanomme ja vakuutamme.

ALMA. Mitae mulle sanotte ja vakuutatte?
Sankaat, sankaat sanomanne uudestaan!

ELINA. Mereltae on Leonard, sun veljes, tullut.

KASPER. Rauhassahan rakentelee Kreikalainen
Naekemaettae haamettakan Turkin parrast.

ALMA. Mitae lausui Conon? Sanan, joka tuntui
Kaiken taivaan kohtuhuunsa sulkenneeks!

CONON. Kilian nyt Alman kullaksensa tahtoo.

ALMA. Mitae tahdon minae?

CONON.                  Lupauksen sai haen
Varhain kyllae, onnellinen Kilian.

ALMA. Mikae paeivae taemae? Oi! mun ympaerillaein
Mikae haemaeraen ja valkeuden valhe!
Nytpae: millon taasen silmae kauvas kantaa
Halki avaruuden aeaerettoemaen helman,
Jossa kultapallot hymisevaes pauhus
Ympaersinkoilevat, ylistaeen luojaans;
Mutta katso: taasenpa nyt haemaeraeinen
Pyhae peittaeae mun, ja vaipua sen kohtuun
Tahtoisin mae uneksumaan ainiaaksi
Ijankaikkisuuden autuasta unta.--
Mutta pois jo kauvas taemae houre
Vallaton ja jalosti nyt iloitkamme,
Sillae ankarahan toki taemae hetki.
Ystaevaet, nyt iloitkamme, iloitkamme!

KASPER. Iloitkamme kaikki ilon iltana!

ALMA. Armahin mun isaeni, mun aeitini! (Ottaa heitae molempia kaedestae)

ELINA. Alma, sinua mae kiitaen.

KASPER.                       Seppel taenne!
Seppel koristeeksi haenen kulmillensa!
Alma, sydaemmeni ihastus ja aarre,
Kalliona seisoit koetuksen myrskys.

ELINA. Alma, kaikki palkinnut on taemae ilta
Naehdyt vaivani; jos niitae naehnyt olen
Taehtes sinun, joka sievaest ylenit.

KASPER. Niin haen kasvoi, hyoestyi, taessae haen nyt seisoo
Edessaemme valmihiina miehelaeaen.
Conon, eikoe ole taessae emaennaeksi
Uroollesi? Mitae! Sinae seisot tuossa
Kuni vanha, tietoviisas tarhapoelloe
Aatoksissas, miesi.

CONON.              Tiedae, taemae hetki
Ihanasti hengittaeae mun sieluhuuni.--
Korkeaksi katson Kilianin onnen.

KASPER. Siis jo saata huoneesemme sankaris,
Sekae ylkae ettae meren uljas peikko.

CONON. Kaeynpae taeyttaemiseen taemaen illan riemun.

KASPER. Riennae, ettae lyoemme kerran naulaa kantaan!

CONON. Minae menen. (Menee)

KASPER.            Riennae!

ALMA. Toki viipykaeaette!

KASPER. Miksi viipyisi haen enaeaen poikinensa,
Miksi, likkaseni? (Ottaa haentae kaedestae)

ALMA. (Laskien toisen kaetensae Elinan olalle) Oi mun aeitini,
Anna mulle jalo tyyneytes, anna!

KASPER. Ole rauhas, tyttoe, naeiden kahden tynkoen
Nojalla kuin kahden vuoren.

ALMA.                       Ei! He tulkoot.
Minae jalona ja uneksuen seison.

(1869-70)





End of the Project Gutenberg EBook of Olviretki Schleusingenissae; Leo ja
Liina; Alma, by Aleksis Kivi

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OLVIRETKI SCHLEUSINGENISS ***

***** This file should be named 12824.txt or 12824.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/2/8/2/12824/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.