The Project Gutenberg eBook of Anna Hollmannin häviö, by Gustav Frenssen This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Anna Hollmannin häviö Kertomus Author: Gustav Frenssen Translator: Maila Talvio Release Date: July 1, 2023 [eBook #71083] Language: Finnish Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA HOLLMANNIN HÄVIÖ *** ANNA HOLLMANNIN HÄVIÖ Kertomus Kirj. GUSTAV FRENSSEN Tekijän luvalla saksasta suomentanut Maila Talvio Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912. ENSIMÄINEN LUKU. Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies Guldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat määränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen, joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin blankeneseläiseen tanssisaliin. Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti ensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen täti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä oli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän häntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi tehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen elävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla Senegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen leskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa vaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi miehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan sukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi lyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä nimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan. Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän, mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva. Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt. Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa ja imi sanat veriinsä. Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien ajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja harvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun ei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain toisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut jostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen ja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti hänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka oli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä tänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden että hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja tahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä Hollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?! Sellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai kaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän vielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se ole totta?» Poika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden ja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin lepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa: »Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä vaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!» TOINEN LUKU. Kun hän tässä seurassa, tämän yksipuolisen keskustelun ravitsemana oli tullut neljäntoista vuoden vanhaksi ja jo katseli laivaa lähteäkseen ensimäiselle retkelleen, äkkäsi hän eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna rannalla pienen veneen, jolta laivanpotkuri oli rikkonut perän. Hän joutui kuuman kiihkon valtaan, juoksi pientä hampurilaista urheilijajoukkuetta vastaan, joka, pojat puettuina valkeihin puseroihin ja laulaen, asteli tietä, ja pyysi nopein sanoin, että vene pelastettaisiin hänelle ennenkuin paikalle ehtisivät kalastajat, jotka muuten aina korjasivat haltuunsa senkaltaisen tavaran. Matkustavaiset nuorukaiset mielistyivät poikaan, joka kuumin silmin seisoi heidän edessään, ja hänen pyyntönsä, joka antoi heille tilaisuutta osoittaa voimiaan ja taitoaan, huvitti heitä suuresti. Heitä juoksi neljä miestä kauvas veteen, he toivat veneen maihin, vetivät sen rannalle, kävivät siihen kiinni ja kantoivat sen puutarhaan. Sitte he entistä reippaampina ja laulaen jatkoivat matkaansa. Vene virui nyt pienessä, piiloisessa puutarhassa, käyrien luumupuiden suojassa ja auringonvalot liukuivat, aina kun hiljainen tuuli löyhytteli molempia puita, leikkien ja lepatellen ja vailla kaikkea vakavuutta edestakaisin pitkin sen pintoja. Ja pojassa kasvoi kasvamistaan epäilys, saisiko hän siitä kalua. Tehdäkseen lopun epäilyksistä virkkoi hän vihdoin itsekseen: »Tahdonko minä? Vai enkö minä tahdo?» Ja äidilleen, joka katsahti ulos keittiön ovesta, hän sanoi: »Minä olen sen päättänyt, äiti, etten syö ennenkuin veneessäni on uusi peräkeula. Ei siis puhuta syömisestä eikä juomisesta ennen sitä.» Ensin sahasi hän siististi poikki lautojen rikkoutuneet päät. Sitte piirsi hän vanhaan tammiseen tynnyrinpohjaan, jota hän kauvan oli säilyttänyt, uuden veneenpeilin ääriviivat; sitte hän laudasta sahasi piirustetun pinnan ja se työ maksoi aika vaivan. Hän auttoi taskuveitsellään ja sitä piti alituisesti teroittaa. Hän teki työtä sellaisella kiihkolla, että aina kun tuulenhenki kävi luumupuissa, ajaen valotäpliä sinne tänne, hikikarpalot välkkyivät hänen punertavissa hiuksissaan. Kun äiti, joka silloin tällöin katsahti pienestä, sameasta keittiön ikkunasta, huomasi työn menevän toiseen päivään, rupesi häntä huolestuttamaan. Tuntien pojan ja tietäen hänet joka suhteessa itsensä kaltaiseksi, nousi hän ennen aamunkoittoa, taittoi suuren kappaleen leipää, pani sen paperiin ja asetti käärön vanhan karviaismarjapensaan alle, ikäänkuin joku matruusi siitä kulkiessaan olisi heittänyt sen siihen. Poika näkikin käärön, haistoi leivän tuoksun ja tiesi paikalla — äitinsä poikana — mistä se oli kotoisin; mutta hän pysyi päätöksessään kunnes vene iltapäivällä oli täydessä kunnossa. Seuraavana päivänä ryhtyi hän taasen työhön, teki veneeseen maston ja peräsimen ja valmisti kellahtavasta, paikatusta lakanasta, jonka muuan kalastuskaljaasin matruusi-vietävä oli jättänyt hänen äitinsä haltuun, kaikesta päättäen ainiaaksi ja omansa kokonaan unohtaen, mukiinmenevän purjeen, sekä pani kaikki muutkin kappaleet kuntoon. Samana iltana kutsui hän vielä kokoon leikkitoverinsa, jotta he tulisivat viemään hänen venettään vesille. Se oli isän ajoilta asti virunut kanakopissa ja nyt hän oli sen korjannut. He tulivatkin ja asettuivat veneen ympärille, lausuen arvosteluja lujalla äänellä ja kauvan ja kiihkeästi kiistellen sen tiiviydestä ja syvässäkäynnistä, kuten kaikesta muustakin. Äkkiä huomasivat he, että tämä kaikki pian nähtäisiin, vaikenivat, kävivät kiinni veneeseen ja kantoivat koko pienen vehkeen rantaan. Sattumalta joutui naapurin poika, joka oli jonkun verran vanhempi, kotinsa ikkunasta näkemään pienen kulkueen. Hän oli vasta palannut ensimäiseltä retkeltään tropiikista, tuoden mukanaan malaarian, ja vietti nyt ikäviä päiviä äitinsä majassa, odotellen kaikkinaisia saavuttamattomia asioita ja varsinkin Jan Guldtia, joka vallan pursui elinvoimaa; sillä hän oli — malaariaa lukuunottamatta — luonnostaankin äreä ja kitupiikkimainen. Hän huomasi paikalla veneen oudon, tylpän ja kömpelön muodon, karkasi ulos ovesta, tarttui keltaisine, laihoine käsineen ohueen, vaaleaan tukkasänkeensä ja huusi ääneensä, pyöreät, veltot kasvot yhtenä nauruna: »Hooi! laivaa lasketaan telakasta! Tulkaa katsomaan, Jan Guldt laskee laivaa telakasta!» Tämän kuulivat muutamat vanhat kalastajat ja lapset ja ajattelivat: »Mikäs nyt on Paul Grienillä? Mitäs hän nyt naukuu — tavallisestihan hän maukuu?» ja heitä ilmestyi kaikkiin nurkkiin ja he läksivät mukaan rantaan. Vanhat sanoivat: »Hän on taittanut pyrstön venepahaiselta ja laittanut sille uuden!» Lapset nauroivat ja menivät Jan Guldtin puolelle, josta he pitivät kuten lapset pitävät tulesta, ja yltyivät kehumaan: »Jan Guldt tekee mitä ikinä vaan tahtoo! Kun hän kovertaa puolenmarkan limpun, niin siitä tulee vene!» Paul Grien venytti keltaista, velttoa naamaansa ja huusi entistä äänekkäämmin: »Katsokaa Jan Guldtin puolenmarkan limppua... Ei... vaan Jan Guldtin rahakolikkoa!» Paikalle kokoontui aika joukko ihmisiä. Huudettiin ja tungeskeltiin ja kun kellertävä virnistelijä vielä tyrkkäsi kantajia, solui vene kovasti kolahdellen patokiviä vastaan vesille. Jan Guldt hyppäsi veneeseen. Hänen hyvä ystävänsä Karl Kröger, vilpitön, rehellinen sielu, tahtoi osoittaa, että hän ottaa osaa kaikkiin hänen kohtaloihinsa ja on nytkin hänen puolellaan. Hän seurasi ystäväänsä ja virkkoi tyynesti kuin vanha pursimies: »Lakatkaa nyt jo nauramasta! Pois kädet!» ja työnsi veneen rannasta. Vene kellui kummasti vedessä, ikäänkuin se olisi ujostellut eikä oikein uskaltanut lähteä liikkeelle. Edestä se nousi liian korkealle ja takaa se painui liian syvälle, lisäksi se oli saanut vuodon, josta syöksyi sisään siro pieni vesisäde. Karl Kröger tuumi, että olisi paras pysytellä rannalla. Mutta Jan Guldt istui paikallaan synkän muotoisena, piti peräsintä ja isoakuuttia ja ohjasi suoraan vastarannalle. Vuorovesi oli juuri korkeimmillaan, joten ei ollut juoksua. Tuulikin oli suotuisa. He pääsivät siis pian toiselle puolelle ja vene, puolillaan vettä, työntyi rantaan. Hän astui maihin, nousi jonkun verran ylemmä rannalle ja katsahti Blankeneseen päin. Ja hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että olisi luullut hänen aikovan syödä Blankenesen suuhunsa, mutta hän ei liikahtanut paikalta. Karl Kröger tyhjensi veneen vedestä, repi suuren, punaisen nenäliinansa kappaleiksi ja paikkasi vuodon. Tilkittyään sen hyväksi huusi hän toverilleen, että hän tulisi veneeseen. Mutta tämä murjotti täydessä vihassa eteensä, ravisti päätään ja nauroi halveksivasti. »Hänkö lähtisi takaisin noiden ihmisten luo? Johan nyt! Ei ikimaailmassa! Paljon mieluummin hän kuolee nälkään täällä särkällä kuin elää sellaisen roskan joukossa.» Ja kun hän näillä ja muilla samantapaisilla sanoilla oikein oli sapettanut mieltänsä, kääntyi hän ympäri ja läksi kulkemaan pensaita kohti saaren toisessa päässä. Silloin läksi hänen ystävänsä yksinään paluumatkalle ja rannalla oli häntä vastassa suuri ihmetys ja nauru. Mutta sitte joukko hajaantui ja nauraen arveltiin, että kai joku käy noutamassa Jan Guldtin kotiin; eikä hänen kohtaloaan surtu sen enempää. Mutta Karl Kröger oli huolissaan hänestä. Hän ei kuitenkaan seuraavana päivänä voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, koska hänen täytyi auttaa äitiään, joka hänkin oli merimiehenleski. Tuuli oli kiskonut puhki ohuen kohdan hänen majansa olkikatossa ja molemmat parsivat nyt kattoa, poika ulkopuolelta, äiti sisäpuolelta. Levottomuudessaan moitti poika alituisesti, että äiti liian hitaasti lähettää takaisin neulan, kun hän pistää sen hänen puolelleen, ja sanoi lakkaamatta: »äiti, neulokaa toki!» Äiti taas etsi turhaan pimeässä neulankärkeä, sillä poika haeskeli joka hetki silmillään Jan Guldtia särkältä, pisti neulan syrjään ja kuuli, otsa rypyssä, kumean äänen katon sisästä kyselevän: »Missä neula sitte on? Missä neula sitte on?» Kun katto vihdoin illalla oli tiivis, kiiruhti hän Jan Guldtin kotiin. Hän kierteli mökkiä ja kurkisti ikkunasta sisään. Kun ei Jan Guldtia näkynyt, avasi hän varovaisesti oven ja pisti nenänsä tupaan. Kristiane Guldt istui lieden kivillä; hänen vierellään olivat sukka- ja paitakasat ja hän parsi niitä. Karl Kröger kysyi syvällä, pidätetyllä äänellä, missä hänen poikansa oli. Vaimo ei nostanut silmiään ja vastasi epäystävälliseen, töykeään tapaansa: »Mitä se teihin kuuluu, missä Jan Guldt on? Vaikka olisi kuollut?» »Voi», vastasi poika arvokkaasti, »minä olen aina ollut hänen puolellaan, koko elinaikani!» Vaimo ei nostanut silmiään, mutta hän antoi pojan ystävyydelle sen verran arvoa, että vielä kerran avasi suunsa ja leppymättömällä epäluulollaan tokaisi tulemaan: »Ne rikkoivat hänen veneensä! Ja ne tekivät sen tahallaan! Ne ovat kaikki yhtä huonoa väkeä kuin Hollmannit!» Poika veti kasvonsa takaisin ovenavauksesta ja laski hiljaa säpin paikalleen. Sitä tehdessä ja kuullessa salvan hiljaisen, varovaisen risahduksen, karkasi omituisesti hänen mieleensä ajatus, että Jan Guldt on mennyt tästä ovesta samalla tavalla kuin hänkin, yhtä varoen ja äänettömänä, ja oven salpa on samalla tavalla risahtanut. Hän hätkähti ja ajatteli vilpittömään, rehelliseen tapaansa: »Mitä kummaa tämä on? Hänhän on särkällä!» Mutta seuraavana hetkenä hänelle selvisi ihkasen selväksi, että Jan Guldt on käynyt täällä. Mistä äiti muuten olisi tietänyt veneen olevan rikki? Majaltaan ei hän voinut sitä nähdä; ja varmasti ei hän ollut puhunut kenenkään ihmisen kanssa. Jan Guldt oli siis yöllä uinut tänne ja sitte taas takaisin! Ja Karl näki aivan selvästi punertavatukkaisen pään yksinään ajelehtimassa aaltojen keskellä yössä. Hän palasi kotiin ja koska hän neljästätoista ikävuodestaan huolimatta jo aikoja sitte oli ollut isäntänä talossa, sanoi hän äidilleen: »Niin on asiat. Ja sentähden minä tänä yönä annan itseäni korville ja valvon, sillä minä tahdon nähdä, tuleeko Jan Guldt särkältä tänne.» Tunnin ajan hän seisoikin aidalla nuorten lehmusten siimeksessä, tähystellen hohtavalle rannalle ja siniseen yöhön, jossa taivas ja joki nukkuivat sylitysten, ja mietiskeli kaikessa levossa ja rauhassa mitä ihmeellisiä asioita hän saakaan nähdä ja kokea, kunhan hän tästä pääsee merille, kaukaisilla vesillä, väririkkailla rannoilla ja näköpiirin rajalla. Juuri hänen edessään virui onneton vene, johon ei kukaan ihminen vielä ollut uskaltanut kajota. Niin hän viipyi tunnin tai pari. Ja kun ei sittenkään tapahtunut mitään, tuntui hänestä, että on yhtä hyvä tähystellä istualta. Hän istuutui siis muurille, nojasi päänsä lehmukseen ja nukkui. Hänen herätessään koleaan aamutuuleen ja selvitellessään, missä hän oli, näki hän Jan Guldtin työskentelevän alhaalla hämärässä, veneen kimpussa. Hän raatoi sellaisella kiihkolla ja puheli niin kiivaasti itsekseen, että äänet selvään kuuluivat aamun pyhäisessä hiljaisuudessa. Hänen äitinsä, joka muuten ei lähtenyt kotoaan koko vuoden mittaan, seisoi hänen vieressään, auttaen voimiensa takaa. Hän piteli paraikaa kädessään suurta kiveä, jonka oli määrä painaa veneen kokkapuolta syvemmälle. Karl Kröger luisui alas muurilta, meni heidän luokseen, yhtyi heidän työhönsä ja ajatteli: »Jos minä lausun sanankin, ja varsinkin jos minä puhun voimisesta tai työn heittämisestä tai muista sellaisista, niin hän paikalla paiskaa itsensä Elbeen.» Ja niin hän vaikeni ja teki työtä. Kun he saivat työn valmiiksi — aamu jo koitti — niin äiti läksi heidän luotaan. Silloin työnsivät he veneen vesille ja Jan Guldt astui veneeseen. Hänen ystävänsä kysyi tulisiko hän mukaan, mutta Jan Guldt ravisti päätään. Silloin sysäsi Karl Kröger veneen menemään, katsoi vielä hetkisen sen jälkeen, iloitsi siitä, että vene nyt oli tasapainossa ja alkoi astella kotiin päin. Hän joi hitaasti ja nautinnolla aamukahvinsa. Sillaikaa puhui hänen äitinsä huolestuneena olkikatostaan, ehdotti että koko läntinen puoli katettaisiin uudelleen ja laski mitä se tulisi maksamaan. Sitte läksi poika blankeneseläisten tapaan, kuten sunnuntaiaamunakin, rantaan ja maihinnoususillalle. Kun hän jonkun aikaa kylmästi ja tutkivasti oli katsellut ihmisiä ja varsinkin kaupunkilaisia, — joita veneet täynnä jo kiiruhti tänne, rupesi hän tähystelemään Jan Guldtin mutkiin ja äkkäsikin hänet paikalla. Hän risteili raikkaassa tuulessa edestakaisin sillan seutuvilla, näyttääkseen ihmisille miten koreasti hänen merisaaliinsa, hänen ruskea haahtensa halkoi vettä. Hänen edessään ja takanaan luovaili sekä yksitellen että ryhmissä suurempia ja pienempiä purjeveneitä, joita oli tullut Oevelgönnestä. Äkkiä ilmestyi niiden taakse vielä valkoinen, ylhäinen jahti, jonka tangon nenässä oli Hollmannien kukko, Hampurin satamassa kutsuttu korppikotkaksi. Lieneekö Jan Guldt kiihkossaan erehtynyt etäisyydestä vaiko purren kulkunopeudesta, vai leimahtava vihako häntä lienee vetänyt korppikotkan puoleen, vai lieneekö pieni, hento, valkopukuinen herra, joka jahdissa piti perää, todella tahallaan pitänyt alihangan puolelle peloittaakseen tai ärsyttääkseen pientä, ruskeaa alusta: Jan Guldt oli äkkiä poikkipuolin jahdin kokan edessä ja hetkisen myöhemmin vedessä, paikatun, keltaisen lakanan päällä, jahdin valkoisen, jyrkän kyljen vieressä. Villalakkinen matruusi veti hänet kannelle. Hän asettui maston juurelle, pidellen siitä kiinni, ja näytti katseellaan hakevan venettään, joka surkeassa tilassa, purje laahaten vedessä, ajelehti myötävirtaa. Itse asiassa ei hänen raivoisa kiukkunsa ja kaikki kiehuvat tunteensa tietäneet, miten ne yhtaikaa purkautuisivat ilmoille. Valkopukuinen herra oli naurahtanut ja laski tyynesti siltaa kohti, jolla puolet Blankeneseä tungeskeli. Jahti kosketti siltaa lepattavin purjein ja herra huusi Jan Guldtille, että hän toki liikkuisi ja lähtisi tiehensä. Silloin käänsi poika raivoiset kasvonsa leimuavin silmin herraa kohti ja kiljahti kimakalla äänellä: »Vai sinä? Sinä olet tappanut isäni ja isoisäni?! Aiotko tappaa minutkin?! Senkin roisto!» Ja osoittaen häntä kädellään jatkoi hän: »Tuossa on Hollmann, joka hukuttaa väkensä, joka... joka...» Samassa hetkessä hyökkäsi keltainen Paul Grien hengästyneenä esiin tungoksesta, näki Jan Guldtin läpimärkänä, ymmärsi paikalla yskän ja läjäytti iloissaan kämmenet reisiinsä, nauraen ja ääneen huutaen läpi hiljaisuuden. Silloin hyppäsi Jan Guldt purresta sillalle, syöksyi läpi syrjään väistyvän joukon ja karkasi rannalle. Hans Hollmann antoi käskynsä liikkumattomin kasvoin. Hänen miehistönsä irroitti keksinsä sillasta ja kukkotankoinen jahti luikui taasen virtaan. Seuraavana aamupäivänä kierteli Karl Kröger tuntikausia Jan Guldtin asuntoa, mutta ei saanut häntä nähdä. Myöhään illalla uskalsi hän nostaa salpaa ja pistää sisään päänsä. Äiti istui, kuten aina, liedellä työssä, harmaiden villavaateröykkiöiden ympäröimänä. Karl kysyi hiljaa ja ääntään venyttäen — hän tahtoi nimittäin siten osoittaa tyyntä, harkittua mielenlaatuaan — missä Jan Guldt on. Silloin yltyi äiti katkerasti puhumaan: »Jan Guldt? Jan Guldt?» ja hypisteli kiivaasti karkeaa villatakkia, etsiäkseen esiin viallisia kohtia. »Hänen henkeänsähän te väjytte! Te ja Hollmann! Mutta saatkin uskoa, että hän maksaa Paul Grienille ja Hollmanneille, jahka hän tulee suureksi. Korjaa sinä nyt siitä luusi!» Silloin pani poika hiljaa kiinni oven, astui hitain askelin rantaan ja tuli veneelle, joka oli ajautunut maihin ja pantu kuntoon. Hän huomasi nyt Jan Guldtin köyttäneen mastoon, jopa puolitankoon, kirjavan nenäliinansa, jossa oli Hampurin kolmen tornin kuvat. Hetkisen katseli Karl tätä, tehden johtopäätöksiään ja ymmärsi todella, että Jan Guldt oli saanut kyllänsä Blankenesestä, että hän oli suunnannut askeleensa Hampuriin ja siitäkin edemmä. KOLMAS LUKU. Hänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän kirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän lyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen saattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen astuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty. Neljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä päivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen, nelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna kappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän kaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja kurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja kuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen. Hän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen eräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle, joka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä kaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka kerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö sinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua putoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan? Eikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen naapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan sanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?» Meklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään kysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin etäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa ymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja lopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen äänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään. Tutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle ja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka satamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta! Oikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja Australia on kaukana.» Meklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja saadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään. Hän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus säihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä oli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai _sinä!_ Minä pelkäsin...» »Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger. »Äh...» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen silmissään... »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä! Sentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla... mutta sinä et kuulu siihen lukuun.» »Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui seisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa. »Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä. »Minusta on hauskaakin nähdä sinut.» Seuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja purjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää, etelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat sen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien, olivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä. Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann, joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen, päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu. Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen, vuoroin kapteeni Bosselmanniin. Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?» Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger. Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen. Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien, eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet norjalaisen laivan perän. Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois, mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo iäkäs perämies. Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään. Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän, korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta. Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten, kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni. Nyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden tuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita kasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne jotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi ja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet makasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän varjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia. Perämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana, verinen pää perämiehen polvilla. Kun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa, katsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä syöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista hiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin kiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan haavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän riemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli pysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun takanasi makaa? Paul Grien on täällä!» Haavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli huutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse. He pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin kannelle ja vene perässä. Kun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan, hervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen tunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui tainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui luukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin perään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul Grieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin suulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät suuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni... Minä hoidan hänet... Hän on minun ystäväni!» Nyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka toimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä. Karl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa väsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista, milloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa. Mutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen, mitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa. Hän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen lukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli ajelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo Störtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja miten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut. Kun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi halveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista enään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat tasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin puolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna ihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi sidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään. Karl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni katsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi heistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona suustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl Kröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa tehdä samalla tavalla, mutta ei osannut. Muutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä aamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen uteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi, oikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?» Karl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman Blankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.» »Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika ja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan Guldt jumalinen?» Karl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään. »Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole raamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.» Kapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän. Karl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö hän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja järjestystä vähän tulisemmin kuin me.» Kapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa rintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän. Karl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten ihmettelisi häntä.» Kapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin oppia tuollaiselta vekaralta!» Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin! Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin, sillä ihmisellä on pahat silmät!» Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä, vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on; eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.» Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi. Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona, kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!» Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!» Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin...?» ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi hölynpölyä. Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha, valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa, kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen palaa kotiin. He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!» Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme, joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme, joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun täytyy enemmän tarkata molempia toisia.» Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi: »Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.» Silloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan. Hetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta. Hänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän käveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti hän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan etsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka ei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti ja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut Blankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!... Hehheh... Sinä narri!» Jan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät selälleen. »Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä _sinä_ olet tyhmä!» Ja nauroi ja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan tipo tiehensä. Kapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta: »Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita, lähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä juoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi, jumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen tiensä he otattivat Karl Krögerin perässä. Jan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui kuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja etsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä. Hän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella äänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen: »Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän äkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja kirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa kiivautta! Hiljaa! Hiljaa!» Mutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi. Karl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi kalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta öhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut siitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti tavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä meni häneltä hullusti!» NELJÄS LUKU. Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään Blankeneseen. Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren, harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut taskustaan, veti tulta ja luki: »Äitisi kuoli kaksi viikkoa sitte. Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi Sechslingstreppen varrella.» Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta, varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi sitte Hampuriin. Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti, jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot, kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki tai kuolla nälkään. Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla — oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti alunpitäen epäonnistuvan. Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin. Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä — sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa — ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot minusta.» Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi, kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin. »Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän. Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä kulki kauvan Hollmannien asioilla.» »Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille! Niin, niin... paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin... niin! Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin täytyy meidän myöskin.» Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista riippumaan, kunnes he kuolisivat.» Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas, että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin laivalla... aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on jotakin!» Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!» Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan. Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä. Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut yksikään olla kehuttava!... Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin laivalla?» »Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen. »En tiedä tarkemmin.» »Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja. Brasilian rannikolle!» »Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä hukkumaan!» Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto. Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa, ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa... Kas, tuollahan hän jo tuleekin.» Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies. Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja kauttaaltaan rypyillä. Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?» Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon enemmän rahaa.» Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti, ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!... Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta siirtolaistaalarista?» Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista killingin vaiheilla.» »No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen: »Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli, että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää, ja aika tavalla!» Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin halutti.» »Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko. Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen. Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan... minun ei olisi pitänyt sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.» Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan, ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää! Väkevämpää tupakkaa.» Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän, »siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren nimi onkaan?» »Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää päätään. Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?» Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä palaavan vaatimaan perintöosaansa.» »Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.» Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!» »Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe. Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut. Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä. Siinä se oli.» Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että Henrikki.» »Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu uskoa Hollmannin laivoilla... Näettekö te tämän nuoren miehen tässä? Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.» Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana. Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.» Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan hengästyneenä: »Nuo kasvot... Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!» Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian väkevää!» ja läksi ajamaan. »Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani, että annoin hänelle!» »No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki! Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä täyteen. Muuten hän on hyvä poika.» Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä, tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön, jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti: permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien ikkunoiden alla. Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan, nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä: »Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.» Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä, niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat. Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle, kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen melkein, että saisin unta tuolla penkillä.» Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.» Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen. Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan; mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia, sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi. Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä. Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli. Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan menevä, mutta silti hyvä poika.» Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan nimeltä... Kuunteleppas nyt... noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa suurimman panoksen.» Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi. Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun. Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa: »Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä. Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit. Kirotut... antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä! Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne! Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne! Kirottu maailma...!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin että rytisi. Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs sinun on?» »Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!» »Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika! Minkätähden sitte juuri piru?» Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen eteensä.» »Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!» »Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo! En tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!» »No... no...» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä vielä opit. Kyllä sinä vielä opit.» VIIDES LUKU. Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä. Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies, siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä. Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että ruokaa. Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa. Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella. Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan. Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja, vaan perämiehenoppilas. Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on naurettavaa.» »Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.» »Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!» »En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi sen todistaa.» Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä: »Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.» »Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut teidän korttinne. Te olette Eva Gött...» »Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö, »tällä veneellä, joka on meidän yhteinen». »Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?» »En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.» »Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni väripurkista!» Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias, ettette antaisi tuulen viedä minua!» »Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti, »aina Etzerin rämeille asti!» Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat, joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti. Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti, arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä. »Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.» Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan. Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen. Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi veneenrakentaja verstaaseensa. Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen. Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa. Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi, siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!» Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään. Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti, tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti pensselillä suoraan nenän poikki. Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo poissa. Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti. Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin. Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin, istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta. Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa, entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori, aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi. Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat; otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen. Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?» Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?... Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi: »Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja katsahti poikaan. Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti. Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä epätoivoisan rakkauden tuska. Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään autuasta väristystä: »Sinä siinä?... Mitäs sinä sitte tahdot?» Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää, ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan, veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin tämän teille», sanoi hän. Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi! Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen. Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään... Miksei sitte minun?» Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen. Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen, suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene matkoihisi!» Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi hän menemään. Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla! Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä sitte hänelle näytän, mikä sopii!» Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa, katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät, ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan selväksi. KUUDES LUKU. Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle, mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään. Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!» Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin, järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä, risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä, välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn. Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva, mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu. Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan, kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat näin likellä toisiaan. Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin. Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo sitten ovat?» »Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä lukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies viskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat ovat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'. Mutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja järjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä tytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'. Hän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.» »Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva Gött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?» »Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö? Oletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä mimmoinen hän on!... Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme hänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla. Kyllä sinä itsekin sen pian huomaat.» Joukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin äskenmainituilla nimillään. Ja sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä asettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui pyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa, milloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se kauvas yli vetten. Pieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui keskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin puulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt hänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja tähyili salavihkaa kultaansa. Tämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan huopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten hiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä. Hän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren Hongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun heidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen toiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli pistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö tekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän, Hongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti tyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa niin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei saa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui sekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari virkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen veneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä sinulle, Eva Gött!» Tyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen vapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä. Ja kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli kuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää! Silloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin olisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on jo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos sinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään, että me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja sitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei heiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta. Kaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin tällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin oudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli karkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä. Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään. »Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.» Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin, tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen. Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana norsuna. Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä. Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme, että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi; mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset, ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi, mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan Guldtin silmiin. Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut käsiinsä isonpurjeenkin. Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen asiansa. Mitä se heihin kuului?... Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä, ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin tasapainoon. He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava. Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi mykkää, kiihkeää naurua. Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!» He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme mukaan.» He käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan. Suuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka heti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää purjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä rakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut minuun!» Mutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti silmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa. He löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä, pääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja levittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan notkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa rauhassa. Mutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari tutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään yhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen alkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen? Oli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt, mitä hänen mielessään oli liikkunut? Tyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta päättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset askartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin hyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen sekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi ne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin hullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja olihan viisi venettä likeisyydessä.» »Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta se oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan kastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.» Tyttö sanoi: »Sen on Hongankolistaja varastanut.» »Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta! Tiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja, liikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan vaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se ei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan; purjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus nurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti; ei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä kaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa alkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot, miten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?» »Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita on aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.» Kaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon. »Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött! Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.» Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.» Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat sanoneet: niin mekin ajattelimme! Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä; se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä tienoilla.» Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti: »Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä, hänen esi-isistään tietääkseni.» Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus, ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas, ihmeellinen ihminen!» »Kuinka niin?» kysyivät kaikki. »Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas. Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan, saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.» »Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään syytä!» »Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.» Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana. Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka, että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.» Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi: »Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun, liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.» Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!» Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian jyrkkä.» Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan, käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä töppösilleen. Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.» Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?» Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee porinaa!» Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin. Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen päivällisunen. Suuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot maata, Eva Gött?» Tyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee Jan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi tekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui hänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli oikaissut pitkäksi. Tyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään nyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön päin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa ja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata hänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja liikahti. Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin, että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt alallasi. Jos sinä liikut... niin sitä en kestä.» Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas. Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan ole kokenut.» Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas. Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen, ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu jotakin kauheaa.» Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi hetken alallaan. Liikkui sitte taas. Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan. Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi kerran eläissään. Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa. Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen. Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät. Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle, istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä. Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti raivoisalla voimalla mielenmalttia. Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen, syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle — se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai eivätkö. Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi, jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon asunnolle. Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa. Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin. »Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen. Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla äänellä: »Sanoppas... eikö sinua haluttaisi... tehdä matkaa Anna Hollmannilla... juuri Anna Hollmannilla?» Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä tekisin?» Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin, pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet mukaan!» Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.» Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja... kuuleppas... Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin, pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?» Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin... niin! Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista! Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!» SEITSEMÄS LUKU. Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä. Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina; enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!» Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen, joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat, lippunsa ja menivät kuolemaa kohti. Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi, kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti. Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet! Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja, ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas», sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»... Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen edessään hirvittävä Jumalan ansa... ja hiukset nousivat pystyyn hänen päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska nähdä! Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän köysitikapuita myöten kannelle. Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit, tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina, paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä, sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata. Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään. Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa perästä. Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat, nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat paikoilleen?» Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle tämän?» Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja paljon kylmemmin: »No niin... kyllä minä sanon sen hänelle.» Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin, potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa», sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen. »Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon», nosti lakkiaan ja palasi kannelle. »Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja yleensä...» Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti: »Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?» Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi. Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän, että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet kuolemaan.» Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen illalliselle. Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa, harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään. Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä, eikä hän tiedä miksi!» Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu 'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan. Siksi että minä tahdon!» Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta ei sanonut mitään. »Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla ja syödä tätä iljettävää ruokaa?» Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki. Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas kaikki kuten olla pitää.» Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin, jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää olla kuten olla pitää? Mitä?... Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan. »Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?» Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme yhdessä Anna Hollmannilla!» »Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen ihminen.» Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos. Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli tullut pimeä. Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö. Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa. KAHDEKSAS LUKU. Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan, että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru. Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan. Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat niiden yläpuolella kuin rasvassa. Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa. Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan. Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies, joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti, että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä, milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä kullanmurunen!» Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin, kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän, vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin alla varastohuoneessa. Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti, posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi. Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä. Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja, ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa, milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!» Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta. Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla, tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte seurasi työtä ilman lepohetkeä. Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle. Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä, jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä. Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea, huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle. Tänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta seisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän tuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen näköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos venettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se kiusaa koneenkäyttäjää.» Pursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee Anna Hollmannilla!?» »Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi on miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.» »Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan mielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on? Viisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia Amerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja kolmen viikon ajan sitä kesti...» »Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?» »Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan Guldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä ja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän kustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta kahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia. He olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin laudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla. Yläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan pieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät seisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän välissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli paennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista, asioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet kuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä oli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen vieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas mies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä; mutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.» »Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän vielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?» »Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru kuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen, vaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.» »Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä hänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!» »Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt eteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa rupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa joltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa kunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin kotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin meni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille. Siihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä; Brasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa kukoisti. No niin... me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun ne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään mereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi vuodelta vaarallisemmaksi... Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka vielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla — oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään liikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.» »Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä kohdannut hänet.» »Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että hänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan entistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten kanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä vai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä neekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi maihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan. Pöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli ja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä varustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen perämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle, paiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria kohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki Hollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen. He olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja nyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis kyllä vielä olla elossa.» Jan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on, että istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä sen elukan nimi on?» »Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän olisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan. Jan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea. Pursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään. Jan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten neljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen eikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan. »Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies syvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans Hollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä vuotta.» Jan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja sanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?» »Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando Noronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet Jan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni olen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.» Jan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa: »Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista hiuksenpäihini asti.» Hetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin, loistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta sitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi tyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee Hans Hollmann laivaan.» Silloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan, taasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu, hyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme? Teidän syntienne tähden?» Pursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi: »Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä olet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!» »Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista nauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon nähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja koetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. _Sitä_ minä tahdon!» YHDEKSÄS LUKU. Anna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä kahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä solmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti. Kapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi itse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä niin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään entistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja, jotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän havaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään ollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja. Koneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan reelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman varoituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa ikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen perämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas menevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui häneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli hän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan ja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle, koska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli, päätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen ajatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon perästä. Kaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He katselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa ja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta asiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa. Ja eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi siniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he, laivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli laiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin noutamaan herra Hans Hollmannia. Jan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa, ja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle eikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen, toksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa vesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan hän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi tunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista. Liketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän tempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut mitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan permannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas tai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin kurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot. Jan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle, samalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran takaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli tullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi, 'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen tai serkun poika. Jan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista kärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi tällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut tuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän ravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät raivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille? Kiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa ja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi paremmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans Hollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!» Ja hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen salaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!» Pursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan, silmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan tullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske yksin Jan Guldtia... Kaikki huonot retket... Kun Jan Guldt ja Henrikki Hollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä Madeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin. Hänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut laivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli. Mutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se jo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle... Biscayassa... että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä, sinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita...» Hän huusi ääneen ja kieritteli kauheissa tuskissa. »Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin särkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan. »Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun piti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi, että me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja ettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja mielensä... ja hyppäsi yli syrjän... Sanottiin, että hän oli tehnyt itsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta minä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin kokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni ja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja tehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä kaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa, jotka ajelehtivat pitkin vettä.» »Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä kovakouraisesti sinne tänne. »Ajattelin aina...» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään sisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi laivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi meitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin kanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä minä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa, jossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain tämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin pojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan ja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä! Silloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna Hollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme syvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa, epätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan. »Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä. Pursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa: »Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa. Mutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa... Ja silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho ja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän molemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano minulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän mukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he ovat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen... koko minun elämäni lokaan ja vereen... Noita kasvoja!... Kaikki nämä vuodet!... Ja kuinka tyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä... Hans Hollmannin pitää hänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan syvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja kieritteli maassa. Jan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä. Sitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos. Siellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä se vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho ja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea Jan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla lännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta! Ja jos niin käykin... ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani! En tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen... jos niiksi tulee... kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä ilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans Hollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä toisempaa kieltä... jos asian on määrä mennä _sitä_ tietä!» Kun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan Jumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi erinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan pojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät ylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko hänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet kauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla; hän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan. Jan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli valmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli pian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä. Mielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta. Viereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan seuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä. Nuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta pojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja virkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta: »Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden, jonka tila on vähän huolestuttava... mutta se paranee vähitellen. Kaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa Hampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän omilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna Hollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin niillä muillakin laivoilla...» Jan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin ja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä tyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja kylmän odottavana. Silloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat paljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus, ja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen. Samassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa! Valoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää sanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat, jotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee lopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi lyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat, joilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten on niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja huonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.» Pojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku. Hän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on sanottu minulle koulussa... leikkikentällä... jo kolme kertaa.» Molemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja tuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa. »Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja voitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden kuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat. Sinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten hädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät tekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat saaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.» Poika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä — jotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on varman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä hieno kuin muutkin.» Jan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt hänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule huomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän Anna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla täällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden laivoilla.» »Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei minulle voida valehdella.» »Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä silmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä tuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua... Kas, nyt on matkalaukkusi auki... Nyt minä menen...» Ja kauniilla valkoisella nenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen, nimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja punertavista hiuksistaan. Hän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti kojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi iloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä tiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan, pahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan, pahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on hyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi ihmisiksi! Katsos, _niin_ ovat asiat!» Pursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin sokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja hän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No sitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien täytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai heidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on aina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä Hans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa, sanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi nyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.» Jan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin vieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö hukkuisin? Minä... Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen hiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan saakka. Kuoleman halkikin! Sen saa _Hän_ nähdä!» KYMMENES LUKU. Kapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua laivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa; mutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita ajatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja tyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata molempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä hurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen vakava sysäys ajaisi syvyyteen. Mutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä oli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan täytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy tulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen? Minä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen, joka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole! Se ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me toivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!» Päivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt hyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti ketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin alle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet reisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat toisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa, ikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä. He keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha Hollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen; ja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia Anna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten tyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat kuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna Hollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja koko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni katkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan saakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa oli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla. Kun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden monenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut taipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään, ikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin, pelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten mielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän salaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja ruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä ajalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja, rappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa vanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että sielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa tai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa: neljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina, tummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja ravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin avartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet heltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat kalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala ei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa tahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat. Jan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen, ja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna Hollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen kopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta. Äkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän näköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin käytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi ja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut piirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko, seinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat, Kahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen apostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin vahvoina vartioina pyhäkön ääressä. »Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini ja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä joskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy kauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa ja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui viimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan. Minä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen, näin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät kaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät ikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti siltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen vaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin hänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin kävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että tämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin pyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten ruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren. Ja kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka paikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja kauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko pakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien vaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä ihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi horjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.» Jan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen kuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon ihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin varhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät milloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy kertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa oikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?» Poika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui Keitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen: »Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!... Tai kyllä, sentään. Kun me molemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle: 'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä te uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin tulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä hautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla ja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan. Välistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti, aina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai merestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He istuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä ja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita, hiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän saata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja minun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen muistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että kaikki käy hyvin.» Jan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi huvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt, sillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä, että Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi rohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee yhtiöstä.’ Sellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä mies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli ollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä? Sentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin edestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa, ihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia asioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla ja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen sen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan tapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna Hollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti hän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän unistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on vanhurskaille luvattu. Niin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti, vaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia. Silloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli miltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta. Silloin tuli myrsky. Aamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees. Päivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa. Silloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen kintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset säkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat menemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla tuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti paikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden tienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka on Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt kovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä. Anna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan hyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen voimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa merta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi ristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit. Koska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin soturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei ollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut, vanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen lyöntejä vastaan. Kapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja, jotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui yhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä, etukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut olemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos tästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun olikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset, luukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään kestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä. Vähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli pursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa vettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät tähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää voittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri meri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui, vaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista venettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli syrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi meri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin plokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja hyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli. Pursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi epätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa, kipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan, Jan Guldt... eikä Hans Hollmann ole täällä.» Jan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita, huusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä hengissä!» He ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta, karkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen koneistoa. Jan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä, totutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat hikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja ja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties vielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän puheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman kielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja sanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä. He tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa. Jan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä hoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen taa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan myrskyä vastaan. Mutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä perää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla tohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä voimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi keulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti tuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja makasi täysin avuttomana poikin merta. Hän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia paikalle. Pieni poika tajusi ensinnä asiain tilan ja huusi hänelle; »Kone seisoo!» Hän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan ja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin seuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla. Meri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa. Jan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen ääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he ruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle. Käytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä joutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat tyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat huutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy meidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet hurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen. Jan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien, jotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja joivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden humalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken ponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on pursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin kirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan kapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi jäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana Jan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja salavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään. Silloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista komentoa ja meni takaisin alas. Hän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle, missä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla kasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He kävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat myrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua hänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet yhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina täytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki koettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he valitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen kuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä koneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä kunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja oikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä. Jan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa takia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan hän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää toki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee apua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!» He työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen väliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun peitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.» Mutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti itseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä! Menkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen! Olen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!» Hän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki oven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat ensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä polvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin, sanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa. Vesi tirsui pitkin kajuutan permantoa. Kun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi täällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei hän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja tekikin sen.» Jan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla itsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan levollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan! Usko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin päin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi jännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja näkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme pursimiehen!» Hän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin urhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies istui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti päätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä? Minkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!» Jan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme huku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän täytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän kolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä ja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun; en tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan vangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme! Ylös! Minä tiedän mitä minä sanon!» Ja he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä myöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota poika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi, näkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja setelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla. Suurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät he ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen. Lämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina tähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä ja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis, talonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina, aivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän piteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä; kuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää pahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata merta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin kopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät siinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen; keskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi komentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää; kiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua ja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni olkapäistä, matruusien viereen. He eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen luukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui ja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä ja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt sisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna Hollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle. Yläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota toverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen tavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä, kapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit riensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi, pidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen, kuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi palasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä keskellä, tuijottaen merelle. Jan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen heristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa silmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui ja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan kuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni. Minä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä... minä tahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän ravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin elein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja tuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa eteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt menossa viimeinen laine. Tuossa...» Anna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut päästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden alla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti. Kädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla. Jan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään pursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä; hän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni... Aalto upotti hänet. Taas ylös... Mutta se oli sittenkin turhaa. Tuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa häntä. Mutta... hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei saa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni Guldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni! Kautta kuoleman... Kautta ahtaan, tuskan portin... Neljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni tumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein kynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen kintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union Castle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat. Kauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä, toinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista sotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan kuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki, sivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa uutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen metrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan alla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille. Tähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin kättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi hänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan koukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän kätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt olisivat levänneet. Ei hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti sadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen rauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen. Hän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin huumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja läähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka vaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä oli ottanut tehtäväkseen. Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin matkalla. YHDESTOISTA LUKU. Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana, jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä pursimies. He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja varustautuivat sen varalta. Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta. Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi heidän edessään merestä. Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa. Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan. Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla... Mutta kukapa kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä korpit yössä vaakkuvat. He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina, kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen arpi, jossa oli neljä puolapuuta. »Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä. Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.» Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.» »Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?» Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna, nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille oikeaan aikaan.» Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte piti tulla perille?» »Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään. Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme? Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa, ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja kirottu kuolema tulee?» Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen kukoistavaa ja ihanaa.» Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.» Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton? Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä, että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski häntä puulla. Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus; mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat Hans Hollmannilla samalla kannalla.' Ja he läksivät taasen matkaan. Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen, voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä, kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi, toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella, nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä, joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin. Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa, — kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina, vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi takapuutarhaan päin. Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen kanssaan. Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin äkkiä ja niin surkealla tavalla.» Hans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti ja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!» Rouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä että hän kuoli?» Hans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut minulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai enkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat nuorena. Ja usein merelläkin.» Vanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän koetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja lujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin koko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja isännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko satama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti Hollmannit! Täytyi niin käydä!'... Meitä kiroovat kovin monet ihmiset, kuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä kuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme takia koko menetetyn elämänsä ajan.» Hans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo kaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit sentään olemme ovelaa väkeä.» Rouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme on polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi tai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä epämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi siitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti kasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti nyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä vihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä kunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias...» Hans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet todella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa tuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen. Sinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa maalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi on pippuroituja ajatuksia.» Vanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni vieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin nuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan, että sinä ahdistit häntä tarjouksillasi...» Rouva katsoi häneen ja läksi ulos. Jan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans Hollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että Hans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on, että pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla... senkin vanha juoppo...» ja näpäytti sormiaan. Silloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen vihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti olivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire onkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun pitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.' Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät aukenivat... ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet, viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön, jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä. Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään. Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi. Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin, kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa menevät pirstaleiksi.» Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut. Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon. Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa, hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin mukaan.» Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa. Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään Syltiin. Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt! Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit! Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt... Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena. Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan. Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla. Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista välinpitämättömyyttä. Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi. Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle. Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää. Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä. KAHDESTOISTA LUKU. Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla. Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet tuulenpuuskien lakattua. Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle, kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran, muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo. Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä, arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa puolesta. Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla, ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi. Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan: olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa. Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen, nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja läksi sitte sekin tiehensä. Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään, että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata, sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin. Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin nakattuna, kivien keskellä? Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä, punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko. Samassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen kulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän äkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän vieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään; olihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin kummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli meneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän tietänyt tätä suuntaa. Vaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan hänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan kivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin hyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli kesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien yhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja antoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi ja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen sielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli tekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen miehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka kohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen nimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän nimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä, osoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa; mutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja laajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut ilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen ja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin, eteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan käyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja Lontooseen. Vaimo, joka ei muutoin suinkaan jäänyt neuvottomaksi eikä tuppisuuksi, ei tietänyt mitä tehdä pidättääkseen häntä. Senverran hän ehti älytä, että pani hänen päähänsä miesvainajansa vanhan villalakin, sitte hänen täytyi päästää hänet menemään. Pojat juoksivat äidin käskystä kokonaisen tunnin hänen perässään ja pysähtyivät peloissaan aina kun pääsivät likemmä, mutta juosta laputtivat taas, kun etäisyys suureni, huutamistaan huutaen, miten piti kulkea. Päästyään viimeiselle tiehaaralle osoittivat he hänelle suurta tietä ja viittasivat kauvas etäisyyteen. Kauniissa iltailmassa oli hän virkistynyt senverran, että älysi poikien haluavan palata kotiin ja että heitä nyt piti kiittää. Hän oikaisi kätensä heidän puoleensa ja koetti sanoa heille toivovansa, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä mitä hän oli kokenut — ja sitä sanoessaan ajatteli hän taasen tuota hurjaa matkaa ja surkeita tietoja, joita se oli tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen —; mutta pojat väistyivät peloissaan ja karkasivat tiehensä ja katosivat kuin nuoret varsat tomupilveen. Niin tuli hän siis likimpään satamaan ja sieltä Brestiin. Matkalla mainitsi hän aina vaan sen kaupungin nimen, jota kohti hän ponnisteli, mutta hän ei mitenkään tietänyt, missä oli. Brestistä läksi hän matruusina pienellä, likaisella kappaletavaralaivalla Plymouthiin. Kun laivatoverit kysyivät mistä kaukaa hän tulee, vastasi hän äänellä, jossa tuntui hänen toivottomien kokemustensa koko äärettömyys: »Eteenpäin.» Kun he vielä ahdistivat häntä, katkaisi hän lyhyesti heidän kysymyksensä, kuten ihminen tekee, joka näiden suurten kokemusten perustuksella katsoo olevansa oikeutettu esiintymään lyhyesti. Matkansa kahdeksantena päivänä saapui hän ilman, että oli tarvinnut rahan kolikkoakaan, Lontooseen, sielullisesti täydelleen penseässä, unentapaisessa tilassa koko menneisyyteen ja Anna Hollmannin häviön edelliseen aikaan nähden. Tuon kolmen miehen matkan kova elämys oli täyttänyt, vallannut ja kiduttanut loppuun koko hänen sielunsa. Tämä matka huonoine kokemuksineen Jumalasta, oikeudesta ja ihmissielusta hallitsi pimeänä ja suurena hänen sielussaan. Hänen puheensa oli tyyntä ja tympeää, täyteläinen, kaunis sointu, joka ennen kellonsoittona oli laulanut siinä, oli kadonnut. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän etsi vaan satamaa, josta tapaisi matkaansa ottavan lastilaivan. Useilta laivoilta hän sai kysyä turhaan, koskei hän voinut sanoa nimeään eikä syntyperäänsä ja koska hän tympeän itsepintaisena ja jäykän määräävästi vaati perämiehen paikkaa. Vihdoin viimein joutui hän valtavan suurelle, aution näköiselle laivalle, joka kappaletavaralastissa meni Port Adelaideen Australiaan, missä sen piti saada uusia määräyksiä. He olisivat mielellään ottaneet hänet matruusiksi, mutta kun ei hän voinut muistaa nimeään, kun ei hän tietänyt muuta kuin että hän tuli Plymouthista ja kun ei hän yleensä voinut antaa itsestään minkäänlaisia tietoja, tuotti se hankaluutta. Mutta ensimäinen perämies, urheilija, joka oli koristanut hyttinsä seinän viidelläkymmenellä palkinnolla, mitkä hän oli voittanut pitkin maailmaa, Lontoosta aina Singaporeen ja Kapkaupungista aina San Fransiskoon asti — sanoi reippaimpaan englantilaiseen tapaansa: »Mitäs me niistä, kapteeni? Pojalla on oiva ryhti ja punertava tukka. Punatukkaiset ovat aina ikivanhaa rotua ja heissä on vanhaa, pakananaikaista tulta. Katsokaa vaan noita kasvoja!» Niin läksi Jan Guldt taasen matruusina Albertalla merille. Miehistö piti hänestä ja heidän välinsä olivat hyvät. He kutsuivat häntä »Tom Gingeriksi», kuten englantilaisen merimiehen on tapana kutsua punatukkaisia, koska heidän värinsä muistuttaa keitetyn inkiväärin väriä. Nimi huvitti heitä, muuten he vähät välittivät oudosta tapauksesta. Ensimäinen perämies seurasi yhä suurella mielenkiinnolla häntä, ja mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, kun hän näki, että vieraalla oli hyvä koulusivistys ja että hän oli oiva merimies. Kolmen viikon perästä tapahtui, että kolmas perämies, joka jo tullessaan laivaan oli kantanut ruumiissaan kovan taudin siementä, kuoli. Silloin ehdotti ensimäinen perämies kapteenille, että he ottaisivat vieraan kajuuttaan. Hän sanoi: »Kyllä hän sen ansaitsee, kapteeni; sen minä takaan. Ja minä luulen, että me muutenkin teemme hyvän työn. Mitä lieneekään mies raukka saanut kärsiä, kun koko menneisyys on hävinnyt hänen mielestään!» Niin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna hän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta, suoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla. KOLMASTOISTA LUKU. Harvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin kulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen mielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta kauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko maailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa ajatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan kaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja pahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni majan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa siro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat onnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä. Hän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi heidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei tietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen. Kun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä penseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut, syntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä, jonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä oli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin, joku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän hiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että hän hukkuu ja eksyy sinne. Vähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan ja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin hänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului toinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän raskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle olisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa. Mutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa Canadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen vilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen mieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota Saksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja tuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin sellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen kauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka luultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli osakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta, ja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja vesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan, jolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla ryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa. Jan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta elämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan vaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja hurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois siitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä pastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi: »Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti hänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään oli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään ikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan. Pastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt suupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei sydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon luisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella ollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa kädellään tuolin selustaa... »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme sitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta. Pastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan totutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai hänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi hiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat, nimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on mahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran läpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle painuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen koko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja kierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä: »Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?» »Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa. »Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun minä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä oli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän silmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän katseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin varmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi, otsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean, mahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän on tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni vailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä mahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista, että te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi pitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi pitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa vastaan? Mitäs te siitä sanotte?» Jan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte avasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä kämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun kämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole tietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun me Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies oli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin hänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla oikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden itsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä olin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja kuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän kohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat tehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä vanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja kuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset olivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän varmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko Syltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea rähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti kättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka tyrkyttää hänelle rihkamiaan. Pappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja toiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan, ovatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne, todella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun, jonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun yläpuolella...» »Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori. Mutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen pääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla huivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät. Pappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi siitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä sille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän veti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka luonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle: 'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia ja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» — ja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus ainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne ohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan päätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle: 'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä hyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten sanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten hänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua. Jan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa, nyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä useampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi. Hän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla puheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman herttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän hiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli leikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä ilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka saattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä kasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut mitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää hyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen suuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut. Sellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen eräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä, nyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä. Tehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen menneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita ymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska hän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti käsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko laivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte eräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa, huomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska tätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu. Mutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa kuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä todenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt jonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria. Mutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn peittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit ja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään. Silloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti sanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon, joka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden kesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui pitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö tovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä paikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta hän istui siellä turhaan. Kun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen ja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt heloitti syksyn viimeisiä kultia. Kului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli seitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa suhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä. Silloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta. Alberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison satamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan ja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen Kosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään huomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin tutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää. Kun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä, astui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin samaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi englanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä ajalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä, siellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi hampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.» Sen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui. Mutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla edestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen: »Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan Hampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui hänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin, aivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se sitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän kuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään, paitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte, krihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä. Kolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen. Hän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki lakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen täytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen kerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan kanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?» Samassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta, meni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää ja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin poika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko hänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä äkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin työntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan kapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa liehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun tytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se hänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein harmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella. Tämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi ruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä mielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin. Vihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu. Alberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan rikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään Hampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle Kanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki erittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti; vaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa. He olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi miestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan pelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin jonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen. Hän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte kuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian mahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin mustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli kuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan uudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja samalla levottoman mielialan valtaan. Illansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna ristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi. Kello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita, jotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies, suuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa kävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä mereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi nähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan yläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu alas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli, josta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti häntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa. Hän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen ja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti vieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän siinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä toksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai yksitoista vuotta sitte hukkui täällä...» Nimen nieli jyrisevä aalto. »Arveltiin... miehineen päivineen... Mutta... kolmas perämies... oli nähnyt Syltillä... Keitumissa... kirkossa... Ajattele... koko yön hän oli istunut siellä... Hän on kotoisin Blankenesestä... käynyt Altonan merikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi... minkätähden hän muuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen oikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta kertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.» Hän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja maa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa. Samassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa juureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan. Silloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa. Toinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä, täyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin... kurjalla laivalla... riehuvan raivon vallassa... Tällainen ilma tempasi minut mereen... Ikuiset voimat, sanokaa minulle... Anna Hollmann!» parkaisi hän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen. »Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika! Häviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä... kuoleman kidassa...» Toinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat kasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui hänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä menemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika... Mutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa alkoi valjeta päivä. NELJÄSTOISTA LUKU. Sillaikaa oli pieni, hintelä Eva Gött eräänä päivänä yhdessä koko paikkakunnan kanssa saanut kuulla, että Anna Hollmann Biscayassa oli mennyt haaksirikkoon miehistöineen päivineen. Ei venettä, ei köydenpätkää, ei rengasta, ei miestä, ei mitään oltu löydetty. Hän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin kauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät. Senverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä, meni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi vuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin lujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan, ja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes vaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä hetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella, ettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött, seitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä määräsi elämänsä kohtalon. Suuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon näköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja, jotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia miekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan tunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari suutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen luonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi kaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat Kuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja kirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja kirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä, siivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle ja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut vuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi pitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää tyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa käyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja puheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis lyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen punainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan Guldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä hengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten ennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella kaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja oli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia. Kolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli yhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen perämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli kahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään ollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän vastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat oivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä. Karl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää tytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa rypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään. Aikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän jaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi kysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan käy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä? Mutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine silmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä voi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin suutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet hänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin. Vähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä ja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin viluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa kukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin nopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta vähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan Guldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta kuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko käytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin pian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja he puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle valtatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi yskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta, souteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään köyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja kasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän eleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä vahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä vahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja miten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen kaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen rakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen luonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita lemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa. Kun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi eräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies, jonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen kierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä päivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden ääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään hänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti hän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa. Sitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä perämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä täällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut rahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn veneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja viskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen jollakin Hollmannin laivalla?» Tyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden ääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys, kun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli, vieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän suustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli hänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään. »Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta sitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä, Keitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan kirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva lumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin, seurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä olikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät likemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin selvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti tunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että käynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin täällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt vieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut kertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja kiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa... koko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä oli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä ja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli noussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut vähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.» Hetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen, kädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin mielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se oli Jan Guldt?» Perämies pudisti päätään ja sanoi: »Sitä en väitä. Hukkuihan hän Anna Hollmannilla! Eivätkä kaikki merkit muutenkaan pidä paikkaansa. Tiedättehän te, että Guldtin käynti oli ylpeä ja että hänen ryhdissään ja äänessään oli vauhtia. Sitä ei ollut miehellä, joka käveli pastorin rinnalla. Tämä käveli jäykkänä eikä hänen äänensä helissyt eikä soinut.» Tyttö viipyi mykkänä paikoillaan, pää entistä enemmän painuksissa. Hän ei saanut henkeään kulkemaan. Kipeä tuska ja pelko ryömi hänen sydämestään ylös kurkkuun, niin että hänen kiireesti piti nielaista. Mitä tuo mies olikaan sanonut? Että hän ehkä oli hengissä? Ettei hänen käynnissään enään ollut entistä voitonvarmuutta? Ei ryhdissä entistä vauhtia? Ettei ääni enään ollut entinen armas? Eikä kai ylpeyskään? Eikä hurja suuttumus? Mutta eihän hän sitte enään ollutkaan Jan Guldt? Mikä kauhea tuska tämä oli! Perämies viipyi yhä paikoillaan, selittämistään selittäen, minkätähden ei asianomainen sittenkään saattanut olla Jan Guldt. Mutta kun tyttö näytti käyneen sekä mykäksi että kuuroksi, jätti hän hänet ja meni seuraavaan taloon. Ja senjälkeen eleli tyttö levottomassa, tuskallisessa epävarmuudessa. Milloin hänessä leimahti salainen, kirkas ilo siitä, että Jan Guldt ehkä on hengissä, milloin hän kuumalla tuskalla päätteli, että Jan Guldt elää sellaisena jommoiseksi mies oli hänet kuvannut: vailla kaikkea loistoa ja uljuutta. Milloin vaipui hän vanhaan, autuaalliseen kuvitteluunsa, ettei Jan Guldt enään ole hengissä, mutta että hän on hänen omansa. Eräänä kirkkaana iltapäivänä lokakuussa sattui Karl Kröger, jolla jo oli vaimo ja lapsia ja joka oli luotsina isänsä paikalla, tulemaan siihen juuri kun tyttö seisoi porstuansa ovella tarkkaamassa ilmaa, josta hän yhä vieläkin otti selkoa, vaikka hän enään ani harvoin purjehti. Karl Kröger pysähtyi, nosti kätensä ja sanoi: »Ajatteleppas, Eva! Koeta nyt ajatella mitä minä olen kuullut. Äskettäin toin ylös Kosmos-yhtiön laivaa ja juttelen siinä sitte kapteenin kanssa, joka on lapsuudentuttujani. Emme vuosikausiin olleet tavanneet. Äkkiä lyö hän minua olalle ja sanoo: 'Ja nyt saat kuulla ihmeellisistä ihmeellisimmän asian, mikä ihmiselle voi sattua!'» Eva Gött laskeutui liidunvalkoisena istumaan kynnykselle, jolla hän oli seisonut, sillä hänen jalkansa eivät enään kannattaneet, ja liikautti kättään. Karl Kröger tuijotti häneen suurin silmin ja kaikki hänen itsetietoisuutensa meni menojaan. »Mikä on, Eva?» höpisi hän. »Enhän minä vielä ole sanonut mitään ja sinä...» Tyttö nieli muutaman kerran, sitte hän virkkoi kuin lapsi, joka oppii puhumaan: »Kuule, Karl Kröger... Tiedätkö sinä mitä se nuori mies kertoi, jolla on sukulaisia Keitumissa? Hän sanoi luulevansa, että oli nähnyt hänet?» Karl Kröger pelästyi kovasti, kun hän näin äkkiä ymmärsi, millä kannalla Eva Göttin asiat olivat: että hän kaikkina näinä vuosina oli rakastanut Jan Guldtia yli kaiken ja hänen tähtensä jäänyt naimattomaksi. Hän pelästyi suuresti ja tankkasi hämääntyneenä tulemaan: »Niin, se nuori mies, jolla on sukulaisia Keitumissa... Hän laskee leikkiä, Eva. Tiedämmehän me, että hän on kuollut.» Tyttö katsoi häneen, silmät luonnottomasti selällään ja sanoi: »Emme ole olleet näkemässä, Karl Kröger, kun hänet haudattiin, ja ihmisetkö toimittivat hautauksen vaiko meri... Mitä Kosmos-laivan kapteeni kertoi Jan Guldtista?» Karl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä kumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä käsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut riemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen kertoneen Jan Guldtista... Ihmiset puhuvat paljon!» Tyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi: »Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl; kerro varsinkin minkä näköinen hän oli.» »Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä Jan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni Anna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli paras ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.' ’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä koreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen laivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle. Minun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten se on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni perään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen... tarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi, nakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen: jollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä samaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka kummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä, kun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin jäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin suinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli perään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet koulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä jonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset joskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian suuri’... Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut merkille.» Eva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa, tuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?» Karl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet erehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja ja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa käyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai kadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse pirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä? Sellaista on mahdoton kadottaa.» »Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä pelonalaisissa silmissään. Karl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä, että Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan: 'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva Göttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että on englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki... Kuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias tietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?» Tyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto jo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää. Onnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti päätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja kankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka oli hänen alituinen riemunsa. Silloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään, vaan läksi menemään. Eva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä sohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa niin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö kuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku kulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän liikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja vanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt... miten olet kaunis ja rohkea... sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet tosin kuollut... mutta olit kerran minun... etkä katsonut kehenkään toiseen... ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet rakastamasta toisiaan... he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä äänellä ja riitelevät... mutta me istumme vastapäätä toisiamme... ja astumme toistemme ohi... ja katselemme toisiamme autuain silmin.’ Sitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja hiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa. VIIDESTOISTA LUKU. Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit, että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva, Alberta Lontoosta, Elbeen. Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle, kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se unohtui häneltä tekemättä. Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin. Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään. Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen, joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen. Mutta hänkään ei sanonut mitään. He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä, että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta heidän kasvoihinsa. Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa, kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät Eva Göttin talon kohdalle. Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla äänellä: »Sananen, luotsi.» Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä, pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja. Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan. Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä, kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan. Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi, joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä hänen mielenhäiriönsä vuosia. Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai matkalla... en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä; eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä antaisin ihmisille puheenaihetta?» Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä olitkaan ennen... Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.» Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan tähden... älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä äänellä. Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea ystävyyttäkin. Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne, että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen kohtaloistaan.» Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä. * * * * * Hän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä huolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat viime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet häntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja nuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut tässä, lähdet takaisin laivalle!’ * * * * * Sillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä rohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina. Samalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän ryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut kuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta, vaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita suortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla makasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona. * * * * * Sitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään ja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse katsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli Jan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua, mutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän silmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan unikuvaa ja astui sisään ovesta. Tyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan huoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa, ja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin hänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä ja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’ Silloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva Gött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut häntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään. Hän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella kielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui sielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen ja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin Eva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli, jonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien kanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan Eva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna Hollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan pursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli noussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa oli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut aalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja herääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman katkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin, että kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta hurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden kumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni. Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta tuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten kunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi nähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta kokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian kovaksi... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa; ja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja kaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy. Tuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin hänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit ja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne kaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme varaan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin uuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu eikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista astua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten monet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat tahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta taudista.» Viime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa, kummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli koettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla ja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne jonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin käsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka unennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin kuollut. Tyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet; mutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti huutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa karannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan Guldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei ole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla Jumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään; tuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta tuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin purskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun puhuja jo vaikeni. Nähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita kasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän rakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi saattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain eteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki tämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella tavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän taasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän sittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot olivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta polvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten kähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän ja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja katkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä sitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa, ja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan kasvoivat kasvamistaan. Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva heräsi. Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään. Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään, varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia. Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan miehen kanssa? Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä. Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin. KUUDESTOISTA LUKU. Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni. Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis, erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina, kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään, jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä ihanuudessaan. Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille. Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä käsillään. Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin. Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä. Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan. Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut, nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä Tyvenessä meressä. Siitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta, kylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui kokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä, kapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa rannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti liitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen miehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli lumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka nyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla yhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja tässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi hän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä mies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen, jotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine poskineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena, joka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä putoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin hoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA HOLLMANNIN HÄVIÖ *** Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.