
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASEETON KAKSINTAISTELU ***





ASEETON KAKSINTAISTELU

Romaani Suuresta Lännestä


Kirj.

CHARLES ALDEN SELTZER


Suomentanut

P. K. [Paavo Kesäniemi]





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.




Ensimmäinen luku.


Huolimatta innostaan päästä kolmipäiväisen matkansa päähän, lauhtui
Josephine Hamiltonin mieli jonkinverran siitä rauhasta, minkä junan
pysähtyminen aikaansai. Syvä äänettömyys muistutti miltei avaruuden
hiljaisuutta ja kohtaloonsa alistuen vaipui Josephine peittojen ja
pielusten nojaan, jotka avulias junapalvelija oli hänelle varannut.

Hieman sotaisen katseen loi hän kuitenkin osastonsa akkunasta. Ulkona
näkyi tummanruskea, kuolleennäköinen seutu, tasainen ja synkkä erämaa,
puuton ja autio. Niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat, ei
näkynyt taivaanrantaa ensinkään. Hänestä tuntui kuin sellainenkin olisi
pitänyt näkyä jossakin, ja hän koetti tunkea katseensa vaakasuoraan
etäisyyteen säilyttääkseen aivojensa tasapainon. Mutta aivan
huomattavan lähellä näytti tummanruskea maa yhtyvän kuparinkarvaiseen
taivaaseen muodostaen harson tapaisen autereen. Tarkatessaan vakaana
outoa luonnonilmiötä, huomasi hän, että harson muodostivat kiiltävät
hiutaleet, jotka hiljalleen leijailivat maan ja taivaan välillä —
tomua, ajatteli hän, runottoman käytännöllisesti.

Ja kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli
majesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt
mitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli
innokkaana ilmiötä.

Vähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä,
jotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita,
ihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan
höyryn pihinää ja ovien pauketta.

Mutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti
vaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien
läikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen
keskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja
herkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin
kankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä
kylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen
röyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla.
Kostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti
hänen silmissään.

Ollen kahdenvaiheella kutsuako junapalvelijan luokseen,
tiedustellakseen pysähtymisen syytä, seisoi hän hetkistä myöhemmin
kehystetyn peilin ääressä ja järjesteli muutamia vallattomia kiharoita
tummanruskeassa, runsaassa tukassaan, jota hänen naisystävänsä Idän
yliopistossa aina olivat kadehtineet.

Peilistä kuvastuivat hämmästyttävän sievät kasvot. Leuka saattoi ehkä
näyttää hieman pelottavalta sille, joka ei kyllin kauan ollut häntä
tarkannut huomatakseen hänen somat huulensa, joissa piili ilmeinen,
ankaran siveellisyyden vartioima leikillisyys. Hänen jättämänsä
vaikutus oli pikemmin henkistä kuin ruumiillista laatua.

Vaikka hän epäilemättä oli tietoinen viehättäväisyydestään, ei hänen
kirkkaissa, ilmeikkäissä silmissään ollut rahtuakaan turhamaisuutta
hänen katsoessaan kuvaansa peilissä. Näytti siltä, kuin hän ei olisi
antanut yksinomaan ruumiillisen kauneuden pettää itseään. Hänen
harkitsevat silmänsä tunkivat syvälle, ikäänkuin etsien sielua, joka
henkevöittää ruumiin.

Hetken perästä kääntyi hän taas akkunaan. Häpeemättömän näköinen mies
oli mennyt. Hän nosti uutimen ja katseli taas moniväristä verhoa, joka
näytti riippuvan junan ja kaukaisen taivaanrannan välillä.

Hän näki matkustajien kulkevan ohi akkunan — miehiä ja naisia. He
olivat menossa junan takaosaan päin. Muutamat juttelivat ja nauroivat,
mutta hän huomasi, että kaikki olivat kiihtyneitä. Eräs mies, joka
kiirehti akkunan ohi, otti kaulastaan valkoisen tärkkikauluksen. Hän
työnsi sen taskuunsa ja pyyhki hikeä kasvoiltaan jo ennestään kostealla
nenäliinalla.

Miehen näkeminen herätti Josephinessä tietoisuuden siitä, että hänen
osastonsa oli hyvin kuuma. Hän avasi parhaaksi oven kohdatakseen
kahden miehen katseet, heidän kiiruhtaessaan käytävää pitkin puhuen
ja nauraen. Heidän silmistään näki, että he olivat poikamaisesti
huvitettuja siitä asiasta, joka hoputti heitä rientämään.
"Lehmäpaimenia", kuuli hän toisen heistä sanovan heidän sivuuttaessaan
hänen osastonsa oven. Hänestä tuntui kuin mies olisi kohdistanut
sanansa hänelle jonkinlaisena personattomana huomautuksena, että hän
oli keksinyt jotakin, joka saattoi kiinnittää hänenkin mieltään.

Oliko sitten lehmäpaimen hänestä mielenkiintoinen. Tuskin. Hän otaksui
luonnollisesti näkevänsä paljonkin lehmäpaimenia, tultuaan matkansa
päämäärään, Betty Lawsonin karjatalolle, joka Bettyn kirjeistä
saadun vaikutelman mukaan sijaitsi jossakin Willetin takana olevissa
koskemattomissa erämaissa. Mutta mitään mielenkiintoa hän tuskin oli
huomannut —

"Ethän luule, että he todella aikovat hirttää hänet?" kuuli hän
äskeisen äänen kysyvän käytävällä. "Se ei näytä —"

Oven sulkeminen tukahdutti lopun äänestä, mutta miehen sanojen merkitys
kiusasi Josephineä siinä määrin, että hän asettui ovelleen jäykän
näköisenä kuulostamaan.

Hetkeksi jäi hän siihen seisomaan, hämmästyneenä, epätietoisena,
mielessään toistaen kuulemiaan sanoja "lehmäpaimenet" ja "hirttää."
Ne tuntuivat hänestä vakuuttavilta, sillä sanat olivat jollakin
tavalla yhteydessä keskenään ja hän muisti, että Bettyn kirjeessä
kerran oli viitattu lynkkaukseen, vaikkei hän varsinaisesti voinut
palauttaa mieleensä, miksi hän sen oli maininnut. Joka tapauksessa oli
kirjeen lukeminen aiheuttanut hänessä jonkinlaisen loukkaantumisen
tunteen, vaikka hän jo ennenkin oli tiennyt, että sellaisia asioita
kuin lynkkaus, tapahtui Lännessä. Ero oli siinä, että tiedon tullessa
suoraan Bettyltä, sanat näyttivät saavan läheisemmän ja samalla
surullisemman sävyn, kuin miltä ne tuntuivat sanomalehtien lyhyissä
sähkösanomissa.

Tuntui uskomattomalta, että sellaista saattoi tapahtua Amerikassa, että
sellainen tapahtuma voi sattua juuri nyt, aivan hänen lähettyvillään.
Ja kuitenkin, ajatellessaan sen seudun julmaa ulkonäköä, jonka läpi
hänen junansa oli kulkenut viime päivät, ja kun hän muisteli niitä
suunnattomia taipaleita, jotka jäivät kaupunkien välille, toinen
toisensa perässä, ja itse kaupunkien tyhjänpäiväistä asua, tuntui
hänestä olevan ilmeistä, että paljon sellaista saattoi näillä mailla
tapahtua, josta yleensä tunnustettu laki ei voinut tietää mitään.

Hän huomasi, että syntyi uusi hiljaisuus, mutta se oli syvempi ja
jollakin tavalla juhlallisempi kuin äskeinen, muutamia minuutteja
sitten junan pysähtymisestä aiheutunut. Hiljaisuus vaunussa näytti
tulleen merkillisenä enteenä, aivan kuin se, joka käy uhkaavan ja
odotetun onnettomuuden edellä. Ja nyt hän tiesi mitä matkustajien
kiiruhtaminen junan peräpuoleen merkitsi.

Hän pani päähänsä Bettyn käytettäväksi suositteleman huopahatun,
pukeutui kepeään matkatakkiinsa, paiskasi osaston oven kiinni ja
kiiruhti vaunun rappuja alas.

Näytti siltä kuin hän olisi ollut viimeinen junasta poistuja, sillä
hänen perässään ei tullut ketään ja kaikkinielevä hiljaisuus korosti
hänen liikkeittensä kuulumista hänen astuessaan vaunusta rataviereen.

Hänet valtasi outo kiihko, joka pohjautui pelonsekaiseen uteliaisuuteen
ja vastenmielisyyteen tulla todistajaksi tapahtumaan, joka tulisi
julkisuuteen, mutta hän kiiruhti junan takaosaa kohti, jonne hän näki
muittenkin matkustajien kokoontuvan.

Ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä, kun hän yhtyi muuhun joukkoon ja
hän livahti sopivaan väliin ja tunki eteenpäin kunnes oli tilaisuudessa
näkemään, mikä oli saanut matkustajien mielenkiinnon heräämään.

Siinä oli monta mielenkiintoista esinettä. Seitsemän kappaletta,
ollaksemme tarkkoja. Noista seitsemästä oli kuusi lehmäpaimenia. Siitä
ei saattanut olla epäilystä. Sillä vaikkei Josephine koskaan ollut
nähnyt lehmäpaimenta, tunsi hän, ettei hän voinut erehtyä.

He olivat ryhmässä rautatien vieressä olevalla pienellä kentällä, noin
pari, kolmekymmentä jalkaa viimeisestä vaunusta ja oli selvää, että
he olivat olleet siinä jo ennen junan pysähtymistä, sillä Josephine
huomasi lähellä nuotion hiipuvan hiilloksen, josta vielä savu laiskasti
tuprusi. Siellä täällä, hajallaan, oli satuloita ja peittoja. Vähän
matkan päässä oli useita hevosia, jotka söivät vihreänruskeaa nurmea.

Josephinelle olivat satulat, peitot ja hevoset merkityksettömiä
seikkoja. Hän näki ne, mutta hänen mielenkiintonsa oli kokonaan ja
lopullisesti keskittynyt lehmäpaimeniin, sillä heistä piti tulla
päähenkilöt siinä murhenäytelmässä, jonka hän hengessään oli nähnyt
sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli kuullut noitten kahden miehen
keskustelun junasillalla.

Hän tarkasti heitä innokkaasti, kiihkeästi, paheksui heitä yhtä paljon
kutakin, selvästi osoittaen vastustavansa heitä ja halveksijansa heitä
aivan yli hyveellisyyden määräysten.

Eräs aivan lähellä häntä seisova nainen puheli kookkaalle miehelle,
joka oli puettu ruskeaan, pehmeään takkiin, matkalakkiin, ryppyisiin
housuihin sekä tohveleihin ja jolla oli lihavat, sileät kasvot ja
pilkalliset, itsekylläiset silmät ja jonka huulet hyväilivät paksua
sikaria.

"Eivätkös he ole runollisen näköisiä?", huomautti nainen.

"Hm, hm", röhki mies epäillen. "Saa nähdä — ehkäpä. Riippuu
asianhaaroista."

Josephine ei kuunnellut hänen selvityksiään "asianhaaroista." Hänen
mielestään lehmäpaimenet näyttivät kertakaikkiaan roistomaisilta.
Hän ei voinut ajatella, että runollisuus saattoi viihtyä pistoolien
mustien naamioitten takana eikä niitten matalalla riippuvissa
koteloissa, ei hän myöskään voinut kuvitella, että heidän rohkeitten,
häikäilemättömien kasvojensa taakse saattaisi kätkeytyä sitä, johon
miestä puhutteleva nainen viittasi.

Sillä Josephinen valtasi ennakkoluulo. Miehen vaununkäytävässä lausumat
sanat "luuletko heidän todella hirttävän hänet" olivat etukäteen
luoneet mielikuvan, joka oli täydessä ristiriidassa niitten opetusten
kanssa, joihin hänet koko elämänsä aikana oli totutettu — mielipiteitä,
jotka jyrkästi paheksuivat kansanjoukon harjoittamaa väkivaltaa. Ja
jokainen teloitustapaus, joka ei ollut lain mukaan toimitettu, oli
näinollen vääjäämättömästi laiton teko.

Josephine oli vakuutettu siitä, että nyt kyseessä oleva hirttäminen
oli laiton. Hän ei epäillyt, että hirttäminen tapahtuisi, sillä sillä
aikaa kun tuo suuri ruskeatakkinen mies puhui, olivat hänen silmänsä
löytäneet todennäköisen uhrin.

Tämä istui pienellä kummulla lehmäpaimenten takana. Hän oli lakitta ja
takitta. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen otsassaan oli
haava, josta vuotanut veri oli hyytynyt. Hänen likaiset kasvonsa ja
pitkä parransänkensä tekivät hänestä roiston näköisen. Hänen kätensä
olivat sidotut selän taakse ja vaikka hän irvisteli häijynilmeisesti
matkustajajoukon kyselyihin, tunsi Josephine häntä kohtaan todellista
ja syvää myötätuntoa. Hän oli varma siitä, ettei vanki voinut olla yli
kahdenkymmenen — viisikolmatta korkeintaan. Varmaankaan ei vanhempi. Ja
kuitenkin odottaa tuossa sellaista loppua! Ja ehkä aivan viattomana!
Keitä ne miehet olivat, jotka rohkenivat tuomita hänet — tuomita
sivuuttamalla lailliset muodot?

Hän oli katsellut lehmäpaimenia kokonaisuutena. Nyt, kiivastuttuaan,
alkoi hän tutkia heitä yksitellen, mutta niin pahansuovasti että se
sulki häneltä kaiken mahdollisuuden edullisen vaikutuksen saamiseen
heistä.

Neljää heistä selvästi ja kieltämättä harmitti ja vaivasi matkustajien
toimeenpanema kysely. Viimemainitut osoittivat selvästi erikoista
mielenkiintoa asiaan, seikka, joka tosin sanattomasti, merkitsi
sitä, että lehmäpaimenet heidän mielestään olivat harvinaisuuksia;
jotka he rinnastivat intiaanien, korkeitten vuorien, erämaitten,
kalkkarokäärmeitten, sarviniekkojen kilpikonnien, skorpionien ja
muitten seudulla tapaamiensa nähtävyyksien kanssa ja joita myöhemmin
muistelivat ja vetivät esille merkillisinä erikoisuuksina.

Nuo neljä koettivat peittää harmistumistaan. He kohtelivat
kokoontuneita matkustajia huonosti salatulla paheksunnalla ja
pilkallisin hymyin, joka kuitenkin oli niin heikkoa, että suuttumus
selvästi kuulsi sen alta.

Josephine arvasi pian, että nuo neljä saattoi jättää huomioonottamatta,
huolimatta heidän rohkeasta ilmeestään, ahavoittuneista kasvoistaan
ja heidän huomattavan suorasta katseestaan — ja heidän suurista
pistooleistaan. Paitsi ympäristöä, joka oli toinen, olivat he vain
samanlaisia nuoria miehiä, jotka palkkaa vastaan olivat lainanneet
ruumiinsa toisen palvelukseen, kuin Idänkin miehet, kuten maataloudessa
esimerkiksi rengit. He tekivät sen, mihin heidät käskettiin.

Josephine ei tarvinnut pitkää aikaa löytääkseen lehmäpaimenten joukosta
johtavan sielun, miehen, jolla oli ne ominaisuudet, jotka itsestään
nostavat hänet johtajan asemaan.

Hän istui litteällä kivellä vähän matkaa muista. Hän nojasi hieman
eteenpäin, kyynärpäät polvia vasten ja kädet ristissä. Hän oli
työntänyt suuren huopahattunsa takaraivolle ja tarkatessaan matkustajia
hämmentymättömin, lujin katsein, kiilsi hänen silmistään hyväntahtoinen
leikki, johon sekaantui hieman halveksumisen sekaista ilkamoimista.

Hän oli pitkä, saappaat jalassa ja pistooli vyöllä. Saappaat olivat
pölyiset ja niitten pehmeät kärjet kuluneet. Housut, jotka verhosivat
hänen pitkiä sääriään, olivat kuluneet ja kärventyneet. Hänen harmaassa
villapaidassaan oli pitkät hihat ja ne olivat napitetut tiukasti
ranteen ympäri. Kaulan seutu paidassa oli avara ja sitä korvasi sininen
kaulahuivi.

Mutta se ei ollut miehen ulkonäkö, joka herätti Josephinen huomiota,
vaikka hänen harmitellen täytyi myöntää, että hän oli kaunis.

Se oli jotakin muuta tuossa miehessä — jokin erikoinen turvallisuuden
ja rauhallisuuden tunne, joka säteili hänestä ja joka kuului kokonaan
hänen olentoonsa, aivan kuin hän olisi ollut tietoinen voimasta,
käskyvallasta, jota hän saattoi osoittaa omaavansa silloin kuin halusi.

Sellainen oli Josephinen ensi vaikutelma hänestä. Ja se pysyi kunnes
mies, katsellessaan matkustajia mies mieheltä, siristi silmiään
hieman ja niistä loisti veitikkamainen vakavuus. Silloin Josephine
oli vakuutettu siitä, että tuon voiman ja käskyvallan takana piili
häijynilkinen pirullisuus.

Josephine vihasi häntä. Miehen hitaan katseen pysähtyessä hetkiseksi
häneen, jäykistyi hän ja rypisti silmäkulmiaan. Jos mies lienee
huomannut sitä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Katse solui hitaasti
eteenpäin muihin matkustajiin kohdistuakseen.

"Siinä miehessä on luonnetta", kuuli Josephine ruskeatakkisen, kookkaan
miehen kuiskaavan vieressään olevalle naiselle. "Voit selvästi
nähdä, että nuo muut tuntevat itsensä hieman levottomiksi meidän
keskeyttäessämme heidän aikeensa, mutta tuo mies ei ole millänsäkään.
Se poika on yhtä rauhallinen ja syvämietteinen kuin ennenkin. Pyhä
Yrjö! En tahtoisi olla hänen tiellään!"

Josephine tunsi äkkiä syvästi halveksivansa tuota kookasta miestä, joka
ei sen paremmin osannut arvostella edes oman sukupuolensa edustajaa.
Eikö tuo kookas mies huomannut, että toinen oli vain verenhimoinen
paholainen, joka tuossa iloitsi ja mahtaili tilaisuudesta, jossa
saattoi näyttää voimaansa onnettomaan kurjimukseen nähden, jonka hän ja
hänen toverinsa olivat aikeissa hirttää.

Siinä seisoi paljon matkustajia. He olivat asettuneet puoliympyrään
vaunusta alkaen radan yli menevää polkua pitkin siten, että aivan
lehmäpaimenten ryhmän kohdalle muodostui säännötön, mutta selvästi
huomattava mutka — varovaisuutta tai ehkä pelkkä sattuma.

Oli kuuma. Poroksi kuivunut polku aivan hehkui tukahuttavia
ilma-aaltoja ja useimmat matkustajat pyyhkivät hikeä kasvoiltaan
nenäliinoillaan.

Josephine ei huomannut kuumuutta. Kylmä raivo oli vallannut hänet,
suuttumus, joka kokonaan kuoletti ruumiillisen pahantunteen,
suuttumus siitä, että hän näki matkustaja-joukon tylsästi alistuvan
hirmutapahtumaan, joka oli aivan ovella ja jota varmastikaan ei
viivytettäisi toteuttamasta heti junan lähdettyä. Paikalla oli ainakin
sata miehistä matkustajaa eikä yhdelläkään näyttänyt olevan rohkeutta
käydä tapausten kulkua muuttamaan.

Hän siirtyi hieman eteenpäin tietoisena siitä, että niin pian kuin hän
puhuisi, tulisi hän kaiken keskipisteeksi, kuten puhuja lavalla. Hän
oli myös varma siitä, että hän joutuisi arvostelun esineeksi, ehkäpä
pilkankin. Mutta hän oli sittenkin päättänyt sekaantua asiaan.

Mutta ollessaan juuri avaamaisillaan suunsa, kuuli hän äänen puhuvan:

"Meidän tulemme on sammunut, arvoisat naiset ja herrat. Toivon, että
huomaatte, että emme olleet odottaneet seuraa aamiaiseksemme, muussa
tapauksessa olisimme antaneet sen savuta edelleen. Muutenkin on
ruokavarastomme verrattain pieni. Te näytätte kaikki kovin nälkäisiltä!
Eikö junassa enää ehkä kuljetetakaan ruokaa?"

Se oli hieno puhe. Matkustajilla oli nälkä — seikkailun nälkä,
kaiken sellaisen nälkä, mikä vain pystyi keskeyttämään matkustamisen
väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ja heidän kasvoillaan kuvastuikin
kiitollisuus hetken oudosta jännittävyydestä ja miehen ystävällisestä
äänensävystä, jonka heidän häpeämättömän uteliaisuutensa vuoksi olisi
odottanut olevan tuiman ja raa'an.

Niin, puhuja oli sama mies, joka istui litteällä kivellä,
lehmäpaimenten johtaja. Hänen äänensä oli ollut matala ja
arvoituksellisen vakava ja siihen oli sekaantunut pilkallisen naurun
sävy. Ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina.

"Enkös sanonut sinulle!" kuiskasi ruskeatakkinen, kookas mies. "Tuo
poika on terävä. Hänellä on aivot pääkopassa."

Kookas mies vastasi äskeiseen puheeseen. Toiset matkustajat ilmaisivat
mikä milläkin tavalla ilonsa lehmäpaimenen puheen johdosta, yksi
naureskeli, toinen kuiskutteli jotakin ja kolmas nyökäytti hyväksyvästi
päätään. Mutta ruskeatakkinen kääntyi suoraan lehmäpaimenen puoleen.

"Junissa ei tarjota sellaista ruokaa, kuin meillä tässä on tarjolla."

"Hyvä", virkkoi toinen, nauraen leveästi ja työntäen lakkinsa vielä
enemmän takaraivolle niin, että kiiltävän musta tukan tupsu tuli
näkyviin, "poikia ei oikein maita ruoka nyt juuri, olkoon se sitten
saatua tai ostettua. Muutamat heistä saattaisivat tulla suorastaan
myrkyllisiksi, he kun ovat sitä mieltä, että näin suuren, nälkäisen
joukon läsnäolo heitä jossakin määrin häiritsee."

"Se ratkaisee asian", naurahti kookas mies. "Asia on selvä. Omasta
puolestani pyydän anteeksi."

"Tervetuloa vain", sanoi toinen ystävällisesti. Hän katsoi muihin
matkustajiin siristäen kiiluvia silmiään, ja hieno hymy karehti hänen
huulillaan, kun hän huomasi, että matkustajajoukko työntäen toisiaan
rupesi valmistamaan peräytymistään.

Mutta vaikka Josephine oli tietoinen siitä, mitä lehmäpaimenen sanojen
alla piili hänen kehoittaessaan matkustajia kiinnittämään huomiotaan
vähemmän henkilökohtaisiin asioihin, ei hänellä ollut vähintäkään
aikomusta peräytyä — ainakaan ei ennemmin kuin oli tehnyt edes
yrityksen pelastaa mustatukkaisen miehen takana istuvan kurjimuksen
hengen.

Hän astui esiin tungoksesta ja huomasi heti, että kaikkien matkustajien
huomio kääntyi kokonaan häneen, ja samalla myös mustatukkaisen
lehmäpaimenen tutkivan vakava silmäys.

"Mitä aiotte tehdä tuolle miehelle?" kysyi Josephine viitaten vankiin,
joka pilkallisesti nosti ylähuultaan kuullessaan kysymyksen.

"Arvatenkin tarkoitatte Les Artwellia?" sanoi mustatukkainen mies
hitaasti. "Sekö se toikin teidät kaikki tähän ympärillemme? No niin.
Olette siis arvanneet asian. Me aiomme hirttää hänet."




Toinen luku.


Mustatukkaisen miehen ääni oli lempeä. Mutta Josephinestä tuntui, kuin
olisi tuo lempeys ollut vain pinnallista, ja että sanojen alta uhkui
raudankova taipumattomuus, joka ei luvannut paljoakaan toiveita hänen
välitysyrityksensä onnistumiselle.

Mutta sensijaan, että olisi hämmästynyt, tunsi Josephine outoa
taistelunhalua ja katkeraa suuttumusta, joka oli kokonaan
henkilökohtaista ja jolla ei ollut mitään tekemistä hänen aatteittensa
kanssa, kaikkein vähimmän sen aatteen kanssa, joka alunperin oli saanut
hänet sekaantumaan asiaan.

Josephine oli täydelleen unohtanut, että hän oli ryhtynyt estämään
hirttämistä sen vuoksi, että se oli omavaltaista ja laitonta. Hän oli
nyt vain intohimoisen harmistunut siitä taipumattomuuden sävystä,
minkä hän oli ollut huomaavinaan mustatukkaisen miehen äänessä. Hän
tahtoi saada hänet taipumaan! Häntä halutti astua hänen ohitseen ja
vapauttaa vanki. Hän halusi näyttää hänelle, ettei hän voinut noudattaa
mielihalujaan, vaikk'ei lain voima tuntunutkaan satojen mailien päässä!

Mutta hän ei kuitenkaan antautunut noitten villien, alkuperäisten
mielihalujensa valtaan. Ja hän tiesi mikä peloittava vaikutus
mustatukkaisen miehen silmissä oli. Jollakin erikoisella tavalla nuo
silmät jäähdyttivät häntä, kehoittivat häntä olemaan tutkimatta tuon
pinnallisen ystävällisyyden alla olevaa tekstiä. Hän tunsi, että jos
hän yrittäisi noita alkuperäisiä mielessään pohtimia keinoja, joutuisi
hän varmasti tappiolle. Ja häviötä hän ei olisi voinut kestää koko
matkustajajoukon silmien edessä.

Hän näki jotakin muutakin mustatukkaisen miehen silmissä — rehellistä,
rohkeaa ihailua. Lisäksi näytti tuo ihailu puhuvan. Se näytti sanovan,
että Josephine oli erittäin rohkea nuori nainen, joka ei pelännyt astua
joukosta esiin asettuaksensa vankia puolustamaan. Toisilla ei ollut
sitä rohkeutta!

Mutta tuossa ihailussa oli myöskin ivaa. Hänen rohkeutensa oli raukeava
turhaksi. Huolimatta hänen hyvästä tarkoituksestaan sekaantuessaan
asiaan, olisi kuitenkin parasta, että hän painautuisi junaan ja menisi
matkoihinsa.

Hän näki sen selvästi mustatukkaisen miehen silmistä. Mutta hänpä
ei aikonutkaan mennä! Mustatukkainen ei saisi kerskua teräsmäisellä
ystävällisyydellään. Eikä saisi myöskään hänen ihailunsa häntä
luopumaan päätöksestään pelastaa ihmiselämä. Hän ei sallisi hänen tehdä
murhenäytelmästä huvinäytelmää!

Hänen huomionsa miehen teräsluonteesta oli varoittanut häntä käyttämään
kaiken älynsä hänen kukistamisekseen. Hän ei voinut toivoa voittavansa
häntä iskemällä suoraan asiaan. Se tuottaisi hänelle varman tappion ja
nöyryytyksen.

"Mitä tuo mies on tehnyt?"

Hän puhui tyynesti. Hän riemuitsi itsehillinnästään, hän onnitteli
itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt puhumaan niin kauan kuin hän oli
kiihkonsa vallassa.

"Hän varasti hevosen, madame."

"Ja te aiotte hirttää hänet sen vuoksi?"

"Se on tarkoitus."

"Kenen tarkoitus?"

"Minun tietysti, madame, meidän kaikkien. Me tapasimme hänet hevosen
kimpussa."

"Tarkoitatte, että tapasitte hänet itse teossa?"

"Niin juuri."

"Kuka sen lain on laatinut?"

"Enpä tiedä, että sitä kukaan olisi laatinut. Luulen, että se on
johtunut tavasta. Emme voi kaikki matkustaa junissa ja näillä mailla
sattuu usein, että ihmisen henki riippuu siitä, onko hänellä hevonen,
vai ei. Tämä on liian suuri maa jalkaisin astuttavaksi."

"Mutta onhan muita hevosia. Eihän tämä mies niitä kaikkia ole
varastanut."

"Siitä ei ole kysymys. Hän varasti yhden ja hän joutui kiinni
ratsastaessaan sillä."

"Milloin saitte hänet kiinni?"

"Viime yönä."

"Täälläkö?"

"Pari mailia pohjoisempana."

"Miksi toitte hänet tänne?"

"Nämä seudut kärsivät vähän puitten puutetta, madame. Ajattelimme
käyttää lennätinpylvästä tarkoitukseen."

Josephineä kauhistutti. Hän tunsi vavistuksen käyvän ympärillään
seisovien läpi. Matkustajat olivat hänen puhuessaan tunkeutuneet aivan
hänen lähelleen. Tuntiessaan tuon yhtenäisen mielenliikutuksen, joka
näytti aiheutuvan siitä peloittavasta kuvasta, jonka mustatukkaisen
miehen sanat herättivät heidän mielikuvituksessaan, huomasi Josephine,
että matkustajat olivat kokonaan piirittäneet mustatukkaisen miehen
ja hänet, että kaikkien kaulat kurkottivat häneen ja että noitten
kurkottavien kaulojen omistajat näyttivät kiihkeästi odottavan
lisää mielipiteitten vaihtoa. Ehkäpä heidän kaikkien mielessä oli
halu vastustaa hirttämisaietta ja he täten tahtoivat osoittamallaan
mielenkiinnolla palkita häntä teosta, johon heiltä itseltään oli
puuttunut rohkeutta.

"Miksi ette vie häntä lähimpään kaupunkiin ja jätä häntä viranomaisten
haltuun?" kysyi Josephine.

Hän huomasi, että nuo neljä hämmästyneen näköistä karjapaimenta olivat
yhtyneet häntä ja mustatukkaista miestä ympäröivään joukkoon, että
heidän levottomuutensa oli heistä kadonnut ja että hekin näyttivät
huvitettuina seuraavan keskustelun kulkua. Näytti siltä kuin he
olisivat olleet hyvillään siitä, ettei heitä enää huomattu, vaan että
mustatukkainen mies sai kantaa koko vastuun tapahtumain kulusta.

He ilmeisesti nauttivat tilanteesta. Heidän rohkeapiirteiset,
vaskenkarvaiset kasvonsa ilmaisivat vilkasta hyväksymistä, ja heidän
toisilleen antamat merkit olivat selvästi ymmärrettäviä.

"Laskaria lähempänä ei ole mitään tuomioistuinta", sanoi mustatukkainen
mies. "Se on Willetin tuollapuolen ja siitä on liian paljon touhua.
Sitäpaitsi saattaisivat he sotkea asian siellä ja hän pääsisi koko
jutusta, joten meille jäisi vain nauru vaivan palkaksi."

"Vaivan! Mutta eihän teillä ole oikeutta hirttää häntä!"

"Minä luulen, että te olette vielä keltanokka näillä seuduilla,
madame. Les Artwell on hevosvaras. Meillä on oma tapamme käsitellä
hevosvarkaita. Se ehkä poikkeaa teidän tavastanne, älkäämme väitelkö
siitä. Mutta teidän ei pidä tulla tänne siinä mielessä, että käännätte
tämän seudun tapoja omienne mukaisiksi. Täkäläinen yhteiskunta on jo
jotenkin vanha eivätkä sen asukkaat ole kysyneet teidän neuvojanne."

Josephinen posket kalpenivat raivosta. Mustatukkainen mies huomasi
pilkallisen halveksunnan hänen silmissään ja hänen omat silmänsä
välähtivät lujaa, huvitettua suvaitsevaisuutta — ilme, jolla hän
varmaankin olisi vastustanut liian uteliaan lapsen itsepäisyyttä.

Silloin käänsi äkkiä ruskeatakkinen, kookas mies huomion muuanne ja
mustatukkaisen miehen katse väistyi Josephinestä.

Ruskeatakkinen mies puhui. Josephine ei kuullut häntä, sillä kuiskaus
hänen olkansa takana sai hänen huomionsa kääntymään siihen suuntaan.

"Pöyhistelyä, vai mitä arvelette!" sanoi ääni.

Josephine hätkähti ja aikoi kääntyä ääntä kohti.

"Älkää kääntykö", sanoi ääni, "hän huomaisi sen. Olen hänen alaisensa
päällysmies. Te olette oikeassa, hänen täytyy laskea Artwell vapaaksi.
Hän on syytön. Hänellä oli myyntilupa hevoselle, mutta hän oli
pudottanut sen. Jos luulette, että voisimme saada Artwellin junaan,
niin voisin ehkä katkaista hänen siteensä."

Josephine käänsi päätään ja katsoi miestä silmiin. Hän oli sama, joka
oli pysytellyt erillään muista lehmäpaimenista ja oli seisonut selin
matkustajiin, muitten tovereittensa ollessa heidän katseensa esineinä.
Kahdesti oli Josephine, yhdyttyään joukkoon, nähnyt hänet sivulta ja
huomannut hänen huulensa ivan hymyssä.

Hänen ivansa ei siis ollut koskenut häntä, vaan mustatukkaista miestä.

Omatekoinen "alipäällysmies" oli tumma, kaunis mies. Hänen mustat
silmänsä olivat kenties hieman liian lähentelevän ystävälliset,
edellyttäessään Josephineä hyvinkin valmiiksi liittoutumaan yhteiseen
yritykseen vangin vapauttamiseksi. Hänen käytöksensä oli myös hieman
liiaksi suosiotatavoitteleva ja ääni liioitellun pehmeä. Siitä
huolimatta suostui Josephine heti hänen odottamattomaan ehdotukseensa.

"Jos voitte saada hänet junaan, niin pidän hänestä sitten huolen."

Hänet valtasi kostonhimoinen voiton tunne. Hän vetäytyi taaksepäin
joukosta, ruskeatakkisen miehen jatkaessa puhettaan.

Muutamat matkustajista katsahtivat häneen hänen peräytyessään, sangen
moni osaaottavasti, ikäänkuin auttaakseen häntä kantamaan tappionsa
helpommin, toiset taas pilkallisesti nauraen. Mutta melkein heti
kohdistivat he taas huomionsa ruskeatakkisen mieheen.

Ilmeisesti ei lehmäpaimenten johtaja huomannut Josephinen poistumista.
Hän puhui yhä ruskeatakkisen miehen kanssa ja neljä muuta
lehmäpaimenta, jotka olivat sekaantuneet katsojien joukkoon kuuntelivat
ja irvistelivät heikentymättömällä mielenkiinnolla.

Josephine käveli hitaasti junan viimeisen vaunun luo. Noustuaan
alimmalle astimelle, täytyi hänen kurottautua sivulle nähdäkseen
paimenryhmän ja matkustajat, sillä he seisoivat sen vaunun etuosan
kohdalla, joka oli hänen vaununsa edessä. Viimeisen vaunun ja osan
edellisistäkin täytyi kulkea ryhmän sivu junan lähtiessä länteen.

Josephine näki alipäällysmiehen astuskelevan näköjään
välinpitämättömänä vankia kohti. Hän huomasi, että mies puhutteli
vankia ikäänkuin sivumennen ja kun hän näki veitsen välähtävän, tunsi
hän, että vangin kädet olivat vapaat.

Ulkonaisesti ei Josephinestä vähääkään näkynyt, että hän oli yhtynyt
salaliittoon pelastaakseen lähimmäisensä hengen. Hänen huulensa olivat
hieman yhteen puristetut ja hänen poskensa tavallista kalpeammat
ja hänen kätensä vapisivat hiukan pitäessään kiinni vaunusillan
rautakaiteesta.

Hän huokasi syvään. Samassa kuului pitkä vihellys, jota seurasi
terävää pihinää, ja hän tiesi että ne olivat ensi oireet junan
liikkeellelähtöön. Hän ei ollut kuullut mikä oli ollut syynä junan
pysähtymiseen, mutta vasaran paukkeesta päättäen oli hän otaksunut
pienemmän vaurion tapahtuneen. Olkoonpa syy mikä hyvänsä, nyt oli juna
valmis jatkamaan matkaansa.

Hän näki joukon hajaantuvan. Matkustajat kiiruhtivat vasemmalle
ja oikealle, kukin vaunulleen junan kärsimättömien vihellysten
pakottamina. Hän kuuli junailijan äänen, kun tämä kehoitti matkustajia
kiiruhtamaan. Muutamat heistä juoksivat hänen ohitseen viimeiseen
vaunuun, mutta hän jäi seisomaan rapulle, päättäen vakaasti pysyä
paikallaan.

Toiset matkustajista näyttivät tuntevan hänet ja hymyilivät hänelle
ihailevasti. Useimmat naispuoliset matkustajat eivät olleet niin
armeliaita.

Mutta Josephine oli liian kiihdyksissä huomatakseen ihmisten
kasvonilmeitä. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun he kaikki olivat
päässeet hänen ohitseen, sillä hän saattoi nähdä, että lehmäpaimenet
eivät olleet huomanneet vangin vapauttamista eikä myöskään sitä, että
tämä valmistautui juoksemaan junaan. Alipäällysmies seisoi lähellä
paimenten johtajaa.

Lehmäpaimenet seisoivat Josephineen päin katsellen junan menoa. Nuo
neljä rohkeakasvoista miestä juttelivat ja nauroivat keskenään. Heidän
johtajansa oli taas asettunut kivelleen ja katsoi miettiväisenä maahan.

Taas vihelsi veturi, tuntui nytkähtelyä ja puskemista ja juna oli
liikkeessä.

Josephine veti pahaa aavistaen pitkän värisevän henkäyksen. Käyttäisikö
vanki tilaisuutta hyväkseen? Ampuisivatko lehmäpaimenet?

Vastaus tuli melkein silmänräpäyksessä. Juna oli juuri menossa
paimenryhmän ohi, kun hän näki vangin ryntäävän eteenpäin, livahtavan
paimenten ohi ja hyppäävän hänen luokseen.

Kun vanki pääsi hänen ohitseen, käänsi Josephine selkänsä
lehmäpaimeniin päin suojellakseen häntä. Lehmäpaimenet eivät uskaltaisi
ampua _häntä!_

Hän vilkaisi syrjäsilmällä heihin ja näki, että he olivat liikkeellä.
Alipäällysmies oli arvatenkin kömpelösti koettanut joutua johtajan
tieltä, kun tämä oli huomannut vangin karkauksen, sillä molemmat olivat
kaatuneet ja johtaja oli juuri pääsemässä ylös kun Josephinen katse
osui häneen. Vanki oli turvassa vaunun sisällä.

Josephinen noustessa vaunusillalle juoksi johtaja jättimäisin askelin
hevoselleen.

Hän tunsi kostonhimoista iloa nähdessään johtajan harppaavan pitkillä
säärillään.

"Hänellä täytyisi olla seitsemän peninkulman saappaat saavuttaakseen
meitä enää", huomasi hän sanovansa. Sillä junan vauhti kiihtyi nopeasti
ja lehmäpaimenet olivat jo jääneet kauaksi.

Sitten kuuli hän melua takanaan. Käännyttyään ympäri näki hän vangin
jättiläismäisen neekeripalvelijan lujien kourien pitelemänä.

"Älä ensinkään rimpuile siinä", sanoi junapalvelija. "Paikalla junasta
pois! Sinä olet hevosvaras, jonka nuo pojat olivat ottaneet kiinni.
Ellet lähde hyvällä, niin isken nyrkilläni silmäsi sisään."

"Palvelija!"

Josephine oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kuiskasi kiihkoisesti:

"Minä maksan hänen matkansa."

"Hyvä on, miss", sanoi junapalvelija, "haen junailijan tänne."

Junapalvelijan poistuessa täytyi hänen tunkeutua matkustajajoukon
läpi hieman kovakouraisesti. Siinä seisoi myös ruskeatakkinen mies
naureskellen. Josephine kuuli hänen huomautuksensa jollekin lähellä
seisovalle.

"Tuolla nuorella naisella näyttää olevan rohkeutta panna vakaumuksensa
käytäntöön."

Huomautus ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta Josephine punastui
hämillään, vaikka hänen leukansa näyttäkin sillä hetkellä tavallista
peloittavammalta. Ainakinhan hänellä oli rohkeutta pelastaa viattoman
ihmisen henki!

Hetkistä myöhemmin kalpeni hän tuntuvasti, sillä hän kuuli junan
kolinan vaimentamaa kavionkapsetta ja katsahtaessaan taaksepäin näki
hän ratsun kiitävän radan varrella.

Ratsastaja oli mustatukkainen mies. Hän istui mustan hevosen selässä,
joka nelisti levottomuutta herättävää vauhtia junaa kohti. Hevonen oli
jalojäseninen, voimakas kimo.

Sen silmät loistivat villiä tulta ja peloittava tarmo huokui sen
valtavista lihaksista, kun ne väristen poimuilivat kiiltävän
karvapeiton alla. Josephinestä näytti eläin jättiläiseltä. Se oli se
kesyttämätön välikappale, jonka kohtalo oli lähettänyt hänen jälkeensä
särkeäkseen hänen yrityksensä pelastaa kauniin periaatteen turmiosta.
Sellaisen vaikutuksen sai hän siitä ja jotakin samanlaista tunsi hän
nähdessään ratsastajan.

Mustatukkainen mies oli komea nähtävyys. Hän ratsasti sellaisella
tahdolla kuin olisi hän ollut yhtä hevosen kanssa. Ja hän oli niin
lähellä, että Josephine saattoi nähdä hänen silmänsä. Hän voi päättää
niitten ilmeestä, että mies oli päättänyt voittaa.

Mutta samaa oli Josephine päättänyt. Miehen oli täytynyt huomata
taisteluhaasteen hänen silmissään ja lujan päättäväisyyden hänen
käytöksessään, sillä hänen huulillaan karehti heikko, iloton hymy.
Hän oli nyt muutaman jalan päässä vaunusillasta ja hän heitti toisen
jalkansa satulan yli valmistautuen hyppäykseen. Hän piti lujasti
ohjaksia toisessa kädessään, toisen ojentuessa ikäänkuin ottamaan
vaunun käsiraudasta kiinni.

Josephine väistyi sinnepäin, johon ratsastajan käden ilmeisesti täytyi
tarttua. Kahdesti koetti hän ojentaa kättään tarttuakseen käsirautaan,
mutta kummallakin kerralla Josephine potkaisi niitä. Ensi kerralla
hänen kengänkärkensä sattui rautaan, mutta toisella tunsi hän, että
kengän nahka raapaisi lujaan puristunutta nyrkkiä.

Ratsastaja ei enää yrittänyt tavoittaa rautaa, sitte hevonen kompasteli
ja jäi jälkeen. Sen outo tie oli epätasainen, täynnä äkkinäisiä
syvennyksiä ja vaarallinen, sillä kuiva, tasainen maa oli loppunut ja
jatkui myllerrettynä kuin kyntöpelto.

Kimo hiljensi vauhtiaan vaistomaisesti. Vähitellen kasvoi hevosen ja
junan välinen matka, kunnes, myöntäen hävinneensä, ratsastaja käänsi
hevosensa. Hän kääntyi takaisin satulaansa, veti lakin päästään ja
heilauttaen sitä alaspäin kumarsi ivallisesti Josephinelle.

Josephine seisoi vaunusillalla kunnes hevonen ja mies häipyivät
pieneksi pisteeksi. Hän hymyili voitonriemuisesti, ja lähti vaunun
keskiosaan, niissä hän tapasi junailijan ja Artwellin. Hän maksoi
Artwellin matkalipun Laskariin, tuolle puolen Willetiä.

Sitten meni hän, matkustajien katseitten seuraamana omaan osastoonsa
turvallisessa tietoisuudessa siitä, että oikeus oli saavuttanut
voittonsa.




Kolmas luku.


Josephinen mielessä liikkuivat vain etäisyydet.

Lawsonin karjatalolla oleskelunsa toisen viikon alussa oli hän vielä
yhtä syvän ihmetyksen vallassa kuin tulonsa seuraavana aamuna, jolloin
hänellä ensi kerran oli tilaisuus tarkastaa sitä uutta maailmaa, johon
hän oli tullut.

Kun hän tänä aamuna istui pielukseen nojaten kiikkutuolissa Lawsonin
karjatalon suurella ja varjoisalla alakuistilla, oli hän vakuutettu
siitä, että etäisyyksiä ei voinut käsittää katselemalla niitä
Pullman-vaunun akkunasta. Ei riittänyt vain kulkeminen etäisyyksien
läpi niin ja niin monen mailin tuntinopeudella, vaan täytyi niitten
oikein antaa niellä itsensä kokonaan.

Hän tunsi itsensä etäisyyksien nielemäksi sikäli kuin nielemisellä
saattoi ymmärtää täydelleen saarroksissa olemista.

Hän mietti "atoomin" eri merkityksiä, ihmetellen voisiko hän valita
yhden, joka oikein tulkitsisi hänen suhteellista vähäpätöisyyttään
siinä jättimäisessä viileydessä, joka levisi kirkkaan, pilvettömän ja
hymyilevän taivaan alla.

Mutta joka tapauksessa oli hän tunteva atoomi, sillä vielä viikonkin
kuluttua oli pelko se tunne, joka oli hänessä vallitsevin.

Se oli pelkän valtavuuden pelkoa. Luoja oli käsitellyt maailmaansa
runsain, tuhlailevin käsin. Oli aivan kuin Hän olisi rajattomilla
välimatkoillaan antanut esineille jättimäiset mittasuhteet. Hän oli
myös tälle osalle maata antanut sellaiset lujuutta uhkuvat piirteet,
että ne näyttivät kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja vielä,
ikäänkuin Luoja olisi tiennyt rakentavansa erinomaisen taitavasti, oli
Hän pannut ilmalle ihmeellisen kuulakkuuden, joka lyhensi suunnattomat
välimatkat niin, että silmä saattoi käsittää Hänen työnsä suuruuden.

Etelässä kohotti vuorijono terävät huippunsa, rauhallista, sinertävää
taivasta kohti. Vuoret näyttivät läheisiltä, vaikka Betty Lawson oli
kertonut hänelle, että niitten juurelle oli vähintäin kolmekymmentä
‘mailia. Josephine oli epäillyt hänen sanojaan, kunnes hänen huomionsa
oli kiintynyt välillä olevaan maahan. Ja silloin huomasi hän, että
vuoriston ja karjatalon välillä oli ainakin puoli tusinaa eri metsiä —
joitten puita hän oli pitänyt pensaina, kunnes Betty oli juhlallisen
vakavana kertonut hänelle, että muutamat niistä olivat satojen vuosien
ikäisiä poppelimetsiä — ja rajaton, määrä laaksoja, syvänteitä ja
kuiluja sekä kukkuloita ja niiden välissä sangen laajoja tasankoja,
joilla karjalauma saattoi syödä viikkomääriä. Myöskin näytti Betty
hänelle kapeita auringon valossa hopealle hohtavia vöitä, joitten
hän vakuutti olevan suuria jokia ja puroja. Ja vielä epätasaisia
nyppylöitä, joita Josephine oli luullut suuriksi kallionlohkareiksi,
mutta joitten Betty oli sanonut olevan paljasrinteisiä vuoria, jotka
kohosivat hämmästyttävään korkeuteen.

Oli kuin olisi katsellut karttaa, jota jokin mestarimaalaaja oli
koristanut, karttaa, jonka kaukaisinta reunaa oli hieman kallistettu,
jotta se tekisi ylängön vaikutuksen.

Hän ei saanut tätä vaikutelmaa ainoastaan etelään katsoessaan. Se oli
sama itään, länteen ja pohjoiseen. Hän oli suunnattoman, lautasen
tapaisen ympyrän keskellä, jonka halkaisija oli kuusikymmentä mailia
pitkä. Neitseellinen erämaa, sellaisena kuin se Luojan kädestä oli
lähtenyt, levisi maili maililta hiljaisena, uinuvana, salaperäisenä ja
kauniina, mutta tuhoa ennustavana uhkaavassa karuudessaan sille, joka
ei sen salaisuuksia tuntenut.

Hän oli varma siitä, että sillä oli salaisuutensa. Hän tunsi sen
seudun hiljaisuudessa. Niitä toivat kuiskivat tuulenhenkäykset, jotka
ilmestyivät salaperäisiltä asuinsijoiltaan ja puhalsivat säännöllisesti
vasten hänen kasvojaan salviaruohon kirpeän tuoksun kyllästyttäminä.

Betty Lawson oli tullut häntä vastaan Willetiin ja he olivat saapuneet
karjatalolle myöhään illalla. Outo tie, jota Betty oli vienyt häntä,
oli hänen ajatuksensa mukaan ollut syynä siihen mielen alakuloisuuteen,
jota hän oli tuntenut, vaikka ei ollut näyttänyt sitä Bettylle.
Ajaessaan karjatalolle sinä iltana oli hän tuntenut astuvansa peikkojen
valtakuntaan, jossa vaarat, näkymättöminä ja kammottavina väijyivät
joka taholla. Hänestä tuntui kuin hän suistuisi tyhjyyteen.

Aamu ei ollut kartoittanut illan vaikutelmaa. Luonto näytti odottavan,
se piti ilkamoiden salaisuutensa itsellään. Ilmassa oli eriskummallinen
hiljaisuus, hautova, uhkaava äänettömyys, joka sai hänestä tuntumaan
kuin kaikki näkymättömät ja uhkaavat voimat odottaisivat vain aikaansa,
odottaisivat kunnes hän varmasti olisi niiden vallassa, ennenkuin ne
ilmaisisivat itsensä.

Yksin karjataloakin näytti tuo uhkaava, uinaileva hiljaisuus
ympäröivän. Kaikki äänet, sikäli kuin niitä kuuli, kuulostivat
teräviltä, repiviltä ja järkyttäviltä. Kun joku liikkui
päärakennuksessa, kuului ääni selvästi ulkopuolelle. Jos joku puhui,
sai ääni sellaisen kaiun, että hän hätkähti sitä. Jos hevonen hirnahti
puolen mailin päässä laitumella, kuului se aivan kuin lähimmän nurkan
takaa.

Betty ja kiinalainen kokki olivat ainoat, jotka hänen kanssaan asuivat
päärakennuksessa. Mr Lawson ja Bettyn äiti olivat matkustaneet Itään
kesänviettoon. Mrs Lawsonin terveys vaati näyttämön vaihdosta.

Josephine oli nähnyt paljonkin lehmäpaimenia. Asumukset ja
ruokailuhuoneet sijaitsivat jonkun matkaa päärakennuksesta. Ne olivat
ryhmässä pienellä tasaisella kentällä lähellä suurta aitausta,
joka sulki sisäänsä osan pientä ja matalaa puroa. Ja Josephine oli
huomannut, että rakennusten lähistöllä aina liikkui lehmäpaimenia.

Mutta kertaakaan ei hän ollut ollut kyllin lähellä heitä, voidakseen
päättää millaista väkeä he oikeastaan olivat. Hän otaksui, että
he olivat samanlaisia kuin ne, jotka hän oli nähnyt silloin kun
hän pelasti hevosvarkaan ja hän vakuutti itselleen, ettei hän
välittänytkään päästä heitä lähemmä.

Hän näki heidän ratsastavan kotiin, riisuvan hevosensa ja laskevan ne
aitaukseen. Hän näki heidän pesevän kasvonsa tinaisessa pesuastiassa,
joka oli ruokailuhuoneen ulkoseinällä. Hän kuuli heidän äänensä
soinnun, kuuli naurua ja joskus kirouksia. Hän ihmetteli tiesivätkö
he, että heidän kirouksensa saattoivat kuulua ja päätteli nopeasti,
että jos he olivat samaa lajia kuin ne, jotka hän oli nähnyt matkallaan
Willetiin, niin eivät ne siitä välittä.

Hän ei ollut puhunut Bettylle mitään elämyksistään mustatukkaisen
miehen kanssa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa Bettylle
näyttelemäänsä osaa, joka järkyttäisi hänen ystävänsä ennestään saaman
vaikutuksen hänen tyynestä itsensähillinnästään, jota Betty niin
suuressa määrin oli ihaillut. Myöskin pelkäsi hän, että Bettyn kerkeä
huomiokyky keksisi hänen edesottamisessaan vähemmän sankarillista
aatteen ajamista, kuin luonnollisen ihmisen vaistomaista halua saada
ajetuksi oma tahtonsa läpi. Bettyllä oli rauhallisen tutkiva silmä ja
hänellä oli tapana puhua asiansa siinä määrin suoraan, että se usein
teki Josephinen levottomaksi.

Sadan viidenkymmenen mailin ajon kestäessä Willetiin ei Josephine
ollut nähnyt vapauttamaansa vankia. Hän ei ollut välittänyt puhutella
häntä, sillä tämä ei vähimmässäkään määrässä ollut kiinnittänyt hänen
mieltään, paitsi siinä, että tyttö tahtoi estää mustatukkaisen miehen
hirttämästä häntä.

Mutta tänä aamuna ajatteli Josephine häntä ja tuota mustatukkaista
miestä — miltä viimemainittu oli näyttänyt istuessaan tuona
päivänä kivellään, silmäillen tarkalla, varmalla ja ivallisella
katseellaan matkustajia. Hän oli sinä päivänä tuntenut tuon miehen
taistelunhaluisen luonteen, hänen taipumattomuutensa, hänen kylmän,
tyynen itsetuntonsa. Hän oli näyttänyt niin varmalta itsestään, hän oli
niin täydelleen unohtanut sen tosiasian, että muillakin kuin hänellä
itsellään saattoi olla vakaumuksia ja päättäväisyyttä, yhtä varmaa ja
lujaa kuin hänenkin. Siinä syy miksi Josephine häntä vihasi.

Hän katseli mietteissään pohjoiseen, mielessään juna, lehmäpaimenet
ja mustatukkainen mies, kun hän huomasi jonkun läheisyydessään ja
katsahtaessaan taakseen, näki Betty Lawsonin aivan vieressään. Hän oli
siinä määrin syventynyt muistoihin, ettei hän ensinkään ollut huomannut
Bettyn tuloa. Hän punastui huomatessaan kuinka paljon aikaa hän oli
tuhlannut mustatukkaisen miehen muistelemiseen.

"Yhä vain seisot katselemassa näköaloja, Jo. Sinä näyt tekevän sitä
aika paljon. Ellen tuntisi sinua niin hyvin, luulisinpä, että odotat
jotakin tulevaksi!"

Bettyn ääni soi hieman kiusoittelevalta. Mutta hänen kirkkaissa
ruskeissa silmissään kuvastui huolestumista ja miettiväisyyttä. Täytyi
haudata ajatuksensa syvälle, jottei Bettyn tutkiva katse niitä keksisi.

Betty oli elämänhaluinen tyttö. Elämän ilmiöt kiinnittivät syvästi
hänen mieltään. Hänen päänsä asento ja voimakkaat hartiansa uhkuivat
eloa, intoa, suoruutta ja terveyttä.

"Sinä olet istunut liian paljon sisällä tänne tultuasi, Jo", sanoi
hän, katsoen tutkivasti ystäväänsä. "Sinä olet katsellut tätä maata
liian paljon akkunasta, mutta et kylliksi satulasta. Nyt sinä lähdet
ratsastamaan kanssani."

"En ole eläessäni ratsastanut!" selitti Josephine.

"Sinun on sitten alettava nyt. Olen antanut erään miehistä satuloida
Chesterfieldin sinua varten. Se on siivoluontoinen eläin. Se ei
ole tehnyt pukin hyppyjä sen koommin kuin se pääsi Noakin arkista.
Se pitää naisista ja eritotenkin Idästä tulleista. Se on pitävä
sinusta tavallista enemmän, sillä se on pian huomaava sinussa samaa
synnynnäistä lempeyttä, jota siinä itsessäänkin on. Tule pois, Jo!"
houkutteli hän.

Josephine nousi hieman epävarmana, Bettyn raikkaan leikillisyyden
taivuttamana. Hänelle ei jäänytkään tilaisuutta epäröimiseen, sillä
niinpian kuin hän nousi jaloilleen, otti Betty häntä hartioista,
pyöräytti hänet ympäri ja työnsi seurusteluhuoneen avonaisesta ovesta
sisään.

"Pane huonoimmat vaatteet yllesi", nauroi Betty. "Nyt ei ratsastetakaan
jokipuistossa, tiedä se, ja jos tapaamme jonkun, niin on se sattuma
tai ihme. Joudu nyt vaan. Me ratsastamme Mrs Whitmanin luo. Sinne on
ainoastaan kymmenen mailia. Mrs Whitman on toipilas."

"Minä luulin, ettei täällä olisi ketään muita — — —"

"Sinä luulit varmaankin, että me elämme yksinämme paratiisin laaksossa.
Eipä niinkään. Täällähän on Ben Whitman, joka on kerrassaan filosoofi
tavallaan, ja Satan Lattimer, suuri raakalainen, jonka nimi sopii
hänelle kuin kinnas käteen, sekä puolen tusinaa muita sakilaisia, jotka
ovat asettuneet tänne viime vuoden aikana. He — nimittäin sakilaiset, —
asustavat alangon laidassa ja he eivät merkitse mitään paitsi silloin
kun meiltä häviää karjaa."

"Satan Lattimer!" sanoi Josephine, pysähtyen oven luo ja katsoen
tutkivasti Bettyä kasvoihin. "Nimi viittaa — —"

"Se kuvaa häntä täydellisesti", sanoi Betty, vetäen huuliaan
tiukemmalle. "Hän on paholainen. Kaikki paha mitä tässä laaksossa
tapahtuu, on suunniteltu hänen kattonsa, alla. Hän on kaunis,
hirvittävän synkän kaunis. Hän on säälimätön, hymyilevä paholainen.
Jos hän olisi elänyt parisataa vuotta aikaisemmin olisi hän varmasti
ollut merirosvo. Mutta hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä.
Hän eroaa muista miehistä kokonaan, hänessä on hallitsijaa. Se on,
hän hallitsee kaikkia muita miehiä, paitsi Ben Whitmania ja 'Teräs'
Brannonia, isän karjatalon esimiestä. Hänen todellinen nimensä ei ole
'Teräs' vaan Neal. Häntä ovat ruvenneet kutsumaan 'Teräkseksi' koska
hän muistuttaa sitä metallia siiloin kun jokin asettuu hänen tielleen.
Muitakin miehiä tässä osassa maata on. Isäni ja karjatalouteen kuuluvat
miehet sekä muita miehiä Willetissa päin.

"Kukaan niistä ei kuitenkaan ole mitään erikoista, paitsi ehkä
isä, mutta hänkään ei ole enää niin nuori kuin hän kerran oli. Ben
Whitman, Satan Lattimer ja Teräs Brannon ovat tämän puolen todelliset
voimamiehet. Sinä olet tunteva sen heti kun heidät näet. Niissä on
jotakin, Satan Lattimerissäkin, joka panee huomaamaan, että he ovat
muista poikkeavia. Luulen, että se riippuu perinnöllisyydestä ja
kasvatuksesta. Tuntee, että he ovat isänsä poikia, suorassa linjassa
ilman mitään sivuhyppäyksiä tai haarautumisia. En tiedä tarkalleen
mitä tarkoitankaan, mutta olen aina tuntenut kuin Whitman, Lattimer
ja Brannon olisivat sellaisten isien poikia, jotka ovat pystyneet
johonkin. Ajattelen että Whitmanin esi-isät ovat olleet metsästäjiä
ja ansanlaatijoita, yksinäisyydessä eläneitä miehiä, jotka tottuivat
ajattelemaan syvästi, rauhassa koko maailmalta.

"Lattimerin esi-isät olivat arvatenkin merirosvoja tai onnestaan
kerskuvia herrasmiehiä, kun taas Teräs Brannon on Boonien sukua.

"Mutta he ovat todellisia miehiä yhtäkaikki, kauniita, karaistuneita,
terästä ja tulta. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikkakin tiedän,
ettei hän hetkeäkään epäröisi ryöstää naista vuoristoihin, jos hänelle
vain tarjoutuisi tilaisuus siihen."

"Mutta Betty!" sanoi Josephine ankarasti.

"Sinä olet Idästä, Jo", tuli hymytön vastaus. "Me puhumme täällä asiat
halki, ilman mitään verukkeita." Hänen käytöksensä muuttui ja hän puhui
kuin isäntä talossa.

"Tule nyt. Laita itsesi valmiiksi. Me tuhlaamme täällä vain aikaa."
Josephine oli rakastanut Bettyä juuri hänen suorasukaisuutensa vuoksi,
jota monet hänen koulutyttöystävistään olivat olleet paheksuvinaan.

Hän ja Betty olivat olleet hyvin läheisiä ystäviä.

Josephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen
ankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan
kainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä
halunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin
selvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika
tuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä
asianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen
ominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä
naisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä.
Josephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus,
että se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä,
olikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua
pitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän
oli pahoitettu elämään.

Josephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin
yksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui
yksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen
päähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän
pysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen
hiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei
veitikkamaisen olennon.

Sitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä
kun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui
poikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa
olivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä
häntä.

Siinä oli Josephinen vihaama mustatukkainen mies.




Neljäs luku.


Josephinen ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon. Hän tunsi
hätääntyvänsä, häpeevänsä. Miten hän voitti pakoajatuksensa, ei hän
itsekään tiennyt. Ehkäpä Bettyn ääni pidätti häntä, sillä se kuului
hyvin selvästi:

"Ja sinä päästit hänet karkuun, oh Brannon", kuuli hän Bettyn sanovan.

Bettyn äänessä oli pettymystä, se kuulosti miltei vihaiselta.

Mutta Josephine kuuli vain hänen sanojensa merkityksen. Ne ilmaisivat
selvästi kaksi hämmästyttävää asiaa: että mustatukkainen mies oli
"Teräs" Brannon sekä että Betty oli tiennyt, että hän oli ajanut takaa
Les Artwelliä, hevosvarasta.

"Artwell saa olla hyvin kiitollinen siitä, että tuo tyttö oli junassa",
sanoi Brannon.

Hänen äänensä oli kuivan leikkisä, ja vaikka Josephine ei voinutkaan
nähdä hänen kasvojaan, tunsi hän kuinka miehen huulet vetäytyivät
omituiseen, hienoon hymyynsä, jonka hän useamman kuin yhden kerran oli
nähnyt hänen istuessaan kivellään ja katsellessaan matkustajia, jotka
olivat ympäröineet hänet.

"Hän on kettu, kerrassaan", jatkoi Brannon kuivaan tapaansa "ja hänellä
on järkeä. Ja minä lisäisin siihen, että hän on sangen kaunis, ellei se
mahdollisesti aiheuttaisi luulemaan, että annoin sen kaiken vaikuttaa
itseeni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hän oli väitellyt
kanssani Artwellin vapauttamisesta ja minun piti juuri vakuuttaa
hänelle, ettei hän tiennyt mitä hän puhui, kun hän livahti näyttämöltä
ja kun juna lähti jatkamaan matkaansa, oli Artwell kadonnut näkyvistäni.

"Joku oli katkaissut Artwellin siteet — arvatenkin tuo tyttö, niin
ainakin luulen. Joka tapauksessa Artwell ei ollut siinä missä hänen
piti olla. Olin varma siitä, että hän oli hypännyt junaan, joten
ratsastin sen perässä. Tyttö seisoi vaunun sillalla ja oli viimeiseen
asti päättänyt estää minua saavuttamasta sitä. Hän potki käsiäni kun
koetin ottaa kaiteesta kiinni ja saikin niistä irti hieman parkkia.

"En jatkanut takaa-ajoa pitemmälle, sillä maaperä alkoi käydä
vaikeaksi. Pelkäsin että hevoseni taittaisi jalkansa, ja sitä en
toivoisi, vaikka olisi kyseessä tusina hevosvarkaita."

"Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli"? kysyi Betty.

"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme", nauroi Brannon
ilottomasti. "Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli
hän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin
hänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle
periaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa."

"Missä se tapahtui, Brannon?"

"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet
Artwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia
rautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä
hyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin
valmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua.
Annoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme
vahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää,
mutta sinähän tiedät kuinka asia on."

"Niin", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä
jonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä
kuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä
ollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.

Josephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen
vuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon
hänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että
hän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.

Mikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden.
Ja mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen
syyllisyydentuntonsa.

Tarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä
mustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset
olisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean
hetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä
silmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen
päättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin
peloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.

Brannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine
oli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin
näyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.

Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut
huomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä
väri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään,
jotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä
katse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.

Yhdestä seikasta pääsi hän kuitenkin heti selville, katsoessaan
Brannonia, nimittäin siitä, ettei tämä aikonut tuntea häntä tai ettei
hän ainakaan ilmaisisi tuttavuuttaan Bettylle.

Betty, joka tunsi Brannonin paremmin kuin tämä aavistikaan, oli
huomannut muutoksen hänen olennossaan. Hän oli koko ajan pitänyt häntä
silmällä ja hän oli heti käsittänyt sen, mikä Josephinestä näytti niin
arvoitukselliselta. Hän tiesi että jokin huvitti Brannonia.

Hän kääntyi ja näki Josephinen, huomasi hänen kalpeutensa ja leukansa
kulmikkuuden. Hän huomasi myös sotaisan ilmeen Josephinen silmissä.

Mutta hän salasi huomionsa hymyyn ja kumarrukseen.

"Jo", sanoi hän, "tahdon esittää sinut Mr Neal Brannonille, meidän
karjatalomme esimiehelle."

"Minä tapasin Mr Brannonin muutama päivä sitten", sanoi Josephine
varmalla äänellä. "Ja ellen erehdy, kertoi hän juuri siitä sinulle.
Estin hirttämisaikeen, joka ei olisi ollut lainmukainen, ainakaan minun
mielipiteeni mukaan."

"Jo! Ethän tarkoittane — — —."

"Aivan varmasti", keskeytti Josephine hänet töykeästi. "Minä olen se
tyttö, joka puolustaa erästä aatetta — nimittäin aatetta ottaa sen mitä
kukin haluaa." Hän katsoi suoraan Brannonia silmiin.

"Siunatkoon" huudahti Betty, "mitä ihmettä, en osannut ajatellakaan —
—" Hän vaikeni ja katsoi vuoroon Brannoniin ja vuoroon Josephineen.

Brannonin silmissä näki hän huumorin välähtävän, kun taas Josephinen
silmissä näkyi raivon selvät merkit. Silmänräpäyksessä asettui hän
vieraansa puolelle.

"Brannon", sanoi hän vakavana, "ole hyvä ja toimita asia, josta äsken
oli kysymys!"

Brannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo
karja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.

"Kerro minulle siitä, Jo", kehoitteli hän ystävällisesti.

"Niin", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, "sen
täytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä
ymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään
sitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut
olemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina
on näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan.
Sitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka
varastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa,
jos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen.
Se ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen
lakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin
sinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa
herätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle
hiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo."

Hän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten
punoittavalle poskelle.

"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä", varoitti hän. "Olen iloinen,
että asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia
hirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi
saada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta
Artwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin
tapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta
minä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit
Artwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä
sitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön
vaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin,
kunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten
turmella ratsastusretkeämme."

Myöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa
satulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla,
tunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta
Brannonin arvostelusta.

Bettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä,
että hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan
samoilla perusteilla kuin Brannoniakin.

Molemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen
vedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause
sanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.

"Raakalainen" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen
kiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. "Hän on paholainen", oli
hän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi "Hän on kaunis, pelottavan,
synkän kaunis... häikäilemätön, hymyilevä piru... olisi voinut olla
merirosvo."

Ja sitten "Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä ... hän pystyy
hallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä" (täten oli hän vetänyt
Whitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), "komeita miehiä, voimaa ja
tarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin,
vaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon."

Josephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä
ensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin
ristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa,
ihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat
koko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty,
huolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen
puolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet
vaatimaan itselleen "todellisen miehen" nimen.

Entä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin "todellinen mies." Oliko
hän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta
hänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä
karjatalon esimies?

Vai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän
oli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen
kaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia
mielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.

Senkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden,
senkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn
karjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja
näyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?

"Betty", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset
astuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa,
"kuinka vanha Brannon on?"

"Kaksikymmentä seitsemän vuotta", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä
alta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti,
aivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.

"Hän näyttää vanhemmalta", huomautti Josephine hetken vaitiolon perästä.

"Niinkö luulet?" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen
ystäväänsä.

"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja
raa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin
järkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty."

"Ohhoh" vastasi Betty ylimalkaisesti.

Josephine ei huomannut ivallista hymyä hänen huulillaan.




Viides luku.


Josephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä
öin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun
karuus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.

Mrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita
Betty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen
Lawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka
kantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei
ollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja
hänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan
sydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi
käyntinsä "hyvin pian."

Josephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä
kun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen
"vetelehtimään", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja
Josephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.

Sillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi
sitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen
liikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman
heikkouden ja arvottomuuden tuntona.

Varsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta
ei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä
hän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka
hän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää,
ja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä,
pörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti
vastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli
nähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja
näyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen
ja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta
joltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava
ase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä
käyttämään.

Myrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi,
oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä
kävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat,
vääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen
aivan odottamatta.

Matkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia
seudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli
kiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion
suojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana
oli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja
vihamielisesti.

Josephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla
kuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa
pohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui
Betty Lawson ja eräs lehmäpaimen.

Betty oli matkalla Willetiin hankkimaan erilaisia tarveaineita.

Josephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden
vuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen
niin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli
hänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan
junasta sen rappeutuneelle asemalle.

Mutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden
tunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän
katseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja
mitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen
olisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina
vaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät
pienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran
lähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.

Mutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän
tarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat
mahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä
oli läpäissyt.

Hän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin,
kiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni
rohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta
ja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn
vanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon
päärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja
ilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.

Mutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli
melkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen.
Ja kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon
oli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan
päässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän
seisoi, ja selvästi näkyvissä.

Brannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut
Josephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli
hän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.

Ja hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän
myönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.

Hän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä
oli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt
muutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta
karjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.

Betty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon.
Josephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen
lähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt
muitten miesten mukana.

Näissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä
oli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä
matalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala,
säännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli
aivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden
sadan jalan päässä päärakennuksesta.

Kaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin
eikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan
sinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen
ja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.

Mies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä
olisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että
hänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine
tunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle
tuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä
Les Artwellin vapauttamisessa.




Kuudes luku.


Vasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin
osa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn
lähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut
mennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että
hänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan
ja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen
alakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut
selittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei
Brannon ollut ainoa mies karjatalolla.

Hän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin
ylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään
tuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä
ollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä
omien arvosteluperusteittensa mukaan.

Tosin hänellä oli ennakkoluulonsa, se täytyi ottaa huomioon, mutta hän
oli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta,
jonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään
olisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi
hänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla
oli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.

Alusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat
niin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi
ilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet
voimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi
samoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli
hiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan
Lattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer
häikäilisi "ryöstää naista vuoristoon."

Tumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea
tuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän
kuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin
oli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää
viaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka
näytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.

Joka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan
vaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan
aikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan,
mutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja
niin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta
alas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.

Tumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä
olivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa
melkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän
jalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi
kannattamasta hänen ruumiinpainoaan.

Hänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli
imartelevan nöyrä ja ystävällinen.

"Tekö se olettekin, ma'am", sanoi hän. "Minä luulin, että olitte mennyt
Betty Lawsonin kanssa."

"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?" kysyi Josephine, sillä
hän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.

"Vasta minuutti sitten", hymyili hän. "Tottahan toki. Mutta siihen
saakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen
lähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut
väen asunnossa hoitamassa jalkaani."

"Miten se loukkaantui?"

"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki
— vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi
onneksi."

"Oletteko kuullut mitään Artwellista?" kysyi Josephine varovasti.

Mies nauroi leveästi. "Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua
kiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei
ole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!" Hän katsoi Josephilleen
tuikeasti, kysyvästi. "Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä
katkaisin Artwellin siteet?"

"Enhän toki"! selitti Josephine.

"Se on oikein", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä.
"Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän
miellyttäväksi."

"En kerro sitä hänelle koskaan."

"Aa, ette pidä hänestä?" sanoi mies hieman intohimoisesti. "Niin, on
paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä."

Josephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui
karja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka
niiden näkeminen hänelle aiheutti.

Mies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä,
vaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä
ympäristönsä valtavuutta ja voimaa.

"Älkää jutelko minulle sellaisia", nauroi mies. "Se on minulle jotakin
aivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria,
syvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän
puolella sellaisia näe?"

Luonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui
mielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään
sillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja,
vaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää
herättäneet hänessä mitään ihmetystä.

"Lähetän Chongin hoitamaan jalkaanne", sanoi hän ja kääntyi lähteäkseen.

"Joutavia, sitä ette tee", sanoi hän nopeasti. "Siitä ei maksa vaivaa
olla levoton."

"Denver on loukkaantunut pahemminkin, miss Hamilton" kuului hidas,
hieman pilkallinen ääni lähinnä päärakennusta olevan nurkan takaa.

Josephine kääntyi ympäri ja näki jäykistyen Brannonin.

Hän seisoi väen asunnon nurkalla hajasäärin, käsivarret ristissä
rinnalla ja oikean käden sormet hypistelivät leukaa.

Josephine oli nähnyt hänet samassa asennossa sinä päivänä kun
hän pelasti Artwellin, juuri ennen kuin hän oli huomannut tämän
paon, seisoessaan miehineen odottamassa junan lähtöä. Asento
oli luonteenomainen hänen tyyneen ilkamoivaan ja itsetietoiseen
suhtautumiseensa nähden, kanssaihmisiinsä.

Hän oli ilmeisesti kuunnellut heidän keskusteluaan. Ah, kuinka
Josephine vihasi häntä!

"Luonnollisesti te ette välitä Mr Denverin jalasta vähääkään!" sanoi
hän, silmät säihkyen halveksuntaa. "Mies, joka kuuntelee salaa, on
liian itsekäs tehdäkseen mitään onnettomien hyväksi."

"Mr Denver ei ole onneton, Miss Hamilton", sanoi Brannon, korostaen
leveästi "mister" sanaa. "Hieman pahoinvoipa ehkä. Sattui nyrjäyttämään
jalkansa, juuri nyt kun olisi pitänyt olla auttamassa poikia raskaassa
ja likaisessa työssä merkittäessä karjaa avonaisella arolla."

"Näyttää siltä, kuin Mr Denver ei olisi ainoa mies, joka pakoilee
raskasta, likaista työtä", sanoi Josephine kerkeästi.

"Niinhän se on. Voihan olla, että jäin pitämään Denverille seuraa hänen
yksinäisyydessään."

Josephinen pilkka ei ilmeisestikään tehonnut Brannoniin. Ja jos
hän tunsikin sen, niin oli se liian syvällä näyttäytyäkseen. Hänen
silmäyksensä Denveriin oli oudon tyhjä, ikäänkuin lyhytnäköisen. Oli
aivan kuin ei hän olisi miestä nähnytkään.

Denverin huomasi Josephine istuvan jännittyneenä, joka lihas
värähtelevänä. Hänen huulensa olivat nyrpällään ja hänen tummat
silmänsä olivat kivenkovat ja raivosta kiiluvat.

Mutta se oli raivoa, jota Denver koetti voimainsa takaa tukahuttaa.
Josephinesta näytti kuin mies olisi tiennyt, että hänen täytyi hillitä
sitä, sillä hän pelkäsi näyttää sitä.

Myöskin huomasi Josephine, että Brannon salassa nautti Denverin
ponnistuksesta hillitä itsensä. Hän oli myös epämääräisesti tietoinen
siitä, että hänen silmiensä edessä oli käynnissä jonkinlainen taistelu,
jotakin salassa olevaa, joka suoritettiin alkuperäisten, hirvittävien
voimien kesken.

Samoin kuin tuona Artwellin vapauttamispäivänä, näytti Brannon nytkin
olevan hallitseva voima. Hän oli yhtä varma kyvystään käskeä, yhtä
varma hallitsemaan joka tilannetta, mikä hänen kohdalleen sattui.
Josephine tunsi taas tuon raudankovan taipumattomuuden, ja kammottava
tyyneys, jonka alle hän sen kätki, ärsytti häntä kuten aikaisemminkin.
Hän päätti pistää Brannonia niin syvälle, että tämän täytyi paljastaa
itsensä jollakin tavalla.

"Tietääkö Betty Lawson, että te laiminlyötte velvollisuutenne?" kysyi
hän.

"En tiedä mitä Betty ajattelee tällä haavaa", vastasi Brannon.

"Oh, minä otaksun, että tämä on eräs tapa huomauttaa minulle, että se
mitä te teette, ei ole minun asiani?"

"Käskikö Betty sanomaan, että minun on tehtävä teille tiliä töistäni?"
kysyi Brannon, katse tiukkana, kohdatessaan Josephinen.

Josephine naurahti pilkallisesti, turhaan yrittäen vaimentaa raivoaan,
joka hänen suonissaan kihisi. Hän tiesi hävinneensä. Jollakin tavalla
hän sai sen kummallisen vaikutelman, että hänen sanansa muistuttivat
rakeitten rapinaa peltikattoa vasten. Ne saivat aikaan aika rätinän,
mutta niillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusta metalliin.

Mutta hänen onnistui näyttää vihansa silmillään ja se tuotti hänelle
jonkinverran lohdutusta. Ja hän oli varma siitä, että hänen käytöksensä
osoittama halveksuminen, kun hän kääntyi ja lähti hänen luotaan, täytyi
saada miehen huomaamaan, kuinka vähäpätöinen atoomi hän sittenkin oli
tytön mielestä.

Tämä usko pysyi lujana siksi, kunnes hän pääsi kuistille ja sieltä
katsoi taakseen.

Brannon seisoi häneen päin; hän oli ilmeisesti seurannut häntä
katseellaan. Josephine saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa ja näki,
että hän hymyili.

Josephine meni taloon, oleskeluhuoneeseen, ja pysähtyi siihen. Hänen
kasvonsa punoittivat raivosta, jonka hän tiesi johtuvan siitä, että
hän oli Brannonissa tavannut miehen jonka tahto oli lujempi kuin hänen
omansa.




Seitsemäs luku.


Josephine vietti lopun päivää suuressa seurusteluhuoneessa, miettien
yhteenottoaan Brannonin kanssa. Hän oli liian vihainen voidakseen
lukea hyllyllä olevia kirjoja, joitten kannet viekoittelevina
paistoivat hänen silmiinsä. Hän oli liian ärtynyt voidakseen neuloa
tai uudistaa toisen hattunsa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka
pienillä laitteilla olisi tullut entistä viehättävämmäksi. Sellaiset
pienet ilot ja tehtävät näyttivät aivan vähäpätöisiltä aamun
tapahtumiin verrattuina. Elämä, suuri, elävä ja alkuperäinen elämä oli
mieltäkiinnittävämpi.

Hänen kasvonsa hehkuivat vielä kun hän, syötyään päivällisensä,
vinosilmäisen Chongin tarjoillessa, palasi seurusteluhuoneeseen ja
seisoi hetkisen lännenpuoleisen akkunan ääressä katsellen ulos.

Denveriä ja Brannonia ei näkynyt missään.

Josephine valitsi itselleen kirjan ja meni kuistille, jossa hän
istuutui keinutuoliin ja koetti lukea, saadakseen Brannonin
ajatuksistaan.

Kirja oli ikävä, mielenkiinnoton. Hän paiskasi sen kiinni että
paukahti. Hänen otsansa oli sileä ja huulet luonnollisessa asennossaan
kun hän istui katsellen pohjoista lakeutta, joka kohosi hänen katseensa
suuntaan ja jolla loisti vihreitä täpliä, harmaitten ja tasaisten
saviläikkien vastakohtana.

Hän aikoi voittaa Brannonin. Hän tahtoi näyttää hänelle, ettei häntä
peloittanut hänen mestaroiva itsetietoisuutensa, hänen harkittu
välinpitämättömyytensä toisten toivomuksista ja haluista, hänen
mielettömät koskemattoman valtiutensa vaatimukset eikä hänen naurettava
itseluottamuksensa. Hän aikoi opettaa hänelle, että hän ei voinut —.

Siinä hänen ajatuksensa menettivät yhtenäisyytensä. Vihreänruskea aro
muuttui sekavaksi, hämäräksi järveksi. Josephine itki.

Hieman myöhemmin hän hautoi silmiään märällä pyyheliinalla ja puri
huultaan suutuksissaan, vaikka hänen yhä suonenvedontapaisesti
nytkähtelevät olkapäänsä selvästi todistivat hänen mielenliikutuksensa
ankaruutta.

Hänen vihansa Brannonia kohtaan oli tullut katkeraksi, hurjaksi ja
sen voima aiheutti hänelle kostonhimoista iloa, sillä itkunsa aikana
oli hän kerran ollut myöntämäisillään, että hän tunsi itsensä niin
viheliäiseksi siitä syystä, että hän piti Brannonista, huolimatta
välinpitämättömyydestään häntä kohtaan.

Iltapäivä oli lopussa, kun hän nousi ja meni sisään.

Chong oli illallisen valmistuspuuhissa ja hymyili hänelle kohteliaasti
kun hän astui keittiöön.

"Tuntu ikevelle!" mongersi hän. "Missy Lawson pite suuri ääni."

Josephinellä oli ikävä, paljon ikävämpi, kuin hän tahtoi myöntääkään.
Hän meni huoneeseensa, ja kun hän palasi oli Chong jo kattanut pöydän.

Kun hän oli lopettanut ateriansa, oli maailma pimennyt ja kuistilta
katsoen näytti suunnaton alanko kääriytyneen synkkiin varjoihin.

Hämärä jatkui viimeiseen saakka. Vaipuvan auringon viimeisetkin säteet
katosivat korkeilta vuoren huipuilta taivaanrannalla ja silloin vaipui
alanko äkkiä tumman verhon taakse ja Josephine saattoi vain hämärästi
erottaa esimiehen ja väen asunnon ääriviivat.

Hän meni seurusteluhuoneeseen ja sytytti lampun.

Puolta tuntia myöhemmin, kun ei hän kuullut mitään ääntä keittiöstä
ja otaksuen, että Chong oli mennyt levolle, nousi hän ja meni ovelle
mielessään pelonsekainen aavistus, että joku hiiviskeli talon
ympärille. Hän aikoi sulkea oven ja tarttui jo ripaan, kun hän kuuli
kumeaa, raskasta töminää.

Kahden vaiheilla, valmiina pakenemaan, jäi hän kuuntelemaan. Ääni tuli
lähemmäksi, selvemmäksi. Hevonen — täyttä neliä.

Hän veti helpotuksen huokauksen, huomattuaan, että hänen hermonsa
olivat vain olleet liian jännittyneinä. Lähestyvä hevonen ehkä merkitsi
vain sitä, että jokin talon miehistä oli ratsastanut kotiin, tuodakseen
jonkin tiedon Brannonille, joka oli jäänyt kotiin "Denverin seuraksi."

Hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn sitä ajatellessaan,
mutta se katosi taas kun hän kuuli kavion kapseen aivan kuistin
nurkalla ja äänen, joka kantautui hänen korviinsa pimeyden tyhjyydestä.

"Halloo! Onko joku pojista siellä?"

"Mitä — ei — on. Nimittäin Denver ja Brannon."

"Hyvä"! Ääni kuulosti tyytyväiseltä ja kaikui korkeana ja syvän
miehekkäänä. Josephinen silmät olivat jo tottuneet pimeyteen ja hän
saattoi erottaa hevosen ja miehen hämärät ääriviivat.

"Se vapauttaa minut enemmästä", kuului ääni taas. "Minulla on omat
asiani toimitettavana ja minulla on helvetinmoinen kiire. Kävin
Laskarissa. Palatessani poikkesin Ben Whitmanin luona. Hänen äitinsä
on sairas, lienee saanut jonkin kohtauksen tai muuta semmoista, Ben
pyysi minua ratsastamaan Willetiin hakemaan lääkäriä. Sanoin meneväni
sinne, ellei täällä olisi ketään, jonka voisi lähettää. Siinä kaikki.
Luulenpa, että olen toimittanut asiani."

"Odottakaa!"

Äkillisen kiihtymyksensä vallassa oli Josephine astunut kuistille ja
oli jo puolitiessä miehen luo lausuessaan komentavan sanansa.

"Puhukaa nopeasti!" huusi mies kärsimättömänä.

"Onko Mrs Whitman hyvin sairas?"

"Hän on sairas, ma'am, se on kaikki, mitä tiedän. Katsoin häntä ja hän
oli aika kuumeessa. Kärsi kovasti. Parasta antaa Denverin tai Brannonin
hoitaa asia. Näkemiin, ma'am."

Kuului taas kavioitten kuminaa, hämärä olento syöksyi yön pimentoon ja
hevosmies oli häipynyt näkyvistä.

Hetkisen seisoi Josephine liikkumattomana kuistilla, avuttoman
epäröivänä ja syvästi kiihtyneenä.

Brannonin täytyi luonnollisesti lähteä, sillä Denveristä ei ollut
kolmenkymmenen viiden mailin taipaleelle kipeine jalkoineen.

Hän otaksui, että Brannon oli tuvassaan. Hän tirkisti pimeyteen ja
näki kapean valojuovan lankeavan toisesta akkunasta. Arvatenkaan ei
Brannon ollut kuullut ratsumiehen tuloa ja niin vastenmieliseltä kuin
se hänestä tuntuikin arveli hän, että hänen oli mentävä hänen tupaansa
ja ilmoitettava hänelle, mitä oli tapahtunut.

Hän oli jo kuistin reunalla, kun hän huomasi, että jokin olento
liikuskeli vähän matkan päässä pimeydessä.

"Brannon?" sanoi hän terävästi.

"Se olen minä, ma'am, Denver", kuului ääni matalana ja liukkaana.
"Kuulin hevosen tulevan ja miehen puhuvan. Näin hänen nelistävän pois.
Arvaan, että hänellä oli kiire johonkin, vai?"

"Asia koskee Mrs Whitmania, hän on hyvin sairas. Äskeinen mies kertoi,
että Ben Whitman oli pyytänyt häntä poikkeamaan täällä saadakseen
jonkun lähtemään Willetiin lääkäriä hakemaan. Arvaan, että teidän
jalkanne —"

"Se on aika huonossa kunnossa, ma'am ja sitä pakottaa. Olen aikalailla
pahoillani, mutta jos —"

"Hakekaa Brannon sitten tänne, olkaa hyvä. Mutta kiiruhtakaa! Naisparka
saattaa kuolla."

"Brannon on täällä", tuli pimeydestä jonkin matkan takaa. "Mikä on
hätänä? Kuka tekee kuolemaa?"

"Mrs Whitman. Eräs mies ratsasti tästä ohi pari minuuttia sitten. Mrs
Whitman tarvitsee lääkärin apua."

Brannon tuli esille pimeydestä, nousi kuistin reunalle ja seisoi niin,
että heikko valon kajastus avonaisesta ovesta sattui häneen.

Josephine värisi omituisesti hänet nähdessään. Oli aivan kuin viileä,
tyyni yön henkäys olisi laskeutunut hänen ylleen vaimentaen hänen
kiihtyneisyyttään ja viihdyttäen hänen väriseviä hermojaan. Hän tiesi,
että se oli tuon miehen sisäinen voima, joka otti hänet valtaansa,
joka veti häntä puoleensa ja joka piti häntä vallassaan, tuo jäntevä,
elävä, vastustamaton voima, jota hän alusta pitäen oli tuntenut hänen
läheisyydessään.

Hän vihasi miestä senvuoksi, että tällä oli tuo voima hallita, vallita
joka tilanne ilman ponnistusta, luonnollisesti, ikäänkuin ei muuta
mahdollisuutta olisi olemassakaan. Hän vihasi häntä sen vuoksi, että
mies tiesi tarkalleen kuinka hän koetti taistella tuota vetovoimaa
vastaan ja hän vihasi häntä juuri sen vuoksi, niin katkerasti, että
hän sielussaan myönsi, että miehen oli onnistunut tehdä itsensä
mielenkiintoiseksi hänelle.

Nyt aikoi hän hallita, sillä hän oli päättänyt näyttää miehelle,
ettei hän hyväksynyt hänen julkeuttaan, jolla hän niin tyynesti vaati
itselleen voiman ja käskijävallan käyttöä.

Denver oli ontunut omia teitään kuistille. Hän seisoi nyt lähellä
Brannonia, samassa valopiirissä. Hän oli ääneti ja hänen kasvonsa
olivat ilmeettömät, mutta hänen mustat silmänsä olivat varuillaan
ja hänen katseensa liukui Josephinesta Brannoniin ja hänen ohitseen
seurusteluhuoneeseen. Hänen jalkansa oli yhä siteessä.

"Brannon, minä tahdon, että ratsastatte Willetiin lääkäriä hakemaan!"

Josephinen ääni oli kylmä ja käskevä ja hän tiesi, että siinä soi
hitunen kostonhaluakin.

Hän huomasi myös kuoleman hiljaisuuden, joka seurasi hänen sanojaan.
Sillä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikaan näki hän Brannonin
silmissä jonkinlaista kiihtymistä. Hän näki niissä nuppineulan verran
ivallista naurua ja hän näki hänen huulensa vetäytyvän ikäänkuin
sydämettömään iloon.

Ilme oli niin lyhytaikainen ja ovela, että ennen kuin Josephine sai sen
selväksi tajussaan vastaista harkintaa varten, oli se jo kadonnut ja
Brannon katseli häntä tyynenä, tarkkaavana.

"Luulen, että ette ymmärrä minua, Brannon", sanoi Josephine kylmästi.
"Mrs Whitman on hyvin sairas ja tarvitsee lääkäriä heti. Sillä aikaa
kuin seisotte siinä mitään tekemättä saattaa hän kuolla."

"Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, miss Hamilton", sanoi Brannon.
"Mutta tahdon huomauttaa teille, että minä olen vielä käskijänä
Triangle L:ssä. Yksi esimies riittää karjataloa kohti. Denver menköön
lääkäriä hakemaan ja samalla voi hän paikkauttaa jalkansakin siellä."

Josephine tunsi ensin syvää häpeää ja nöyryytystä. Isku, hämmästys
ja se uskomaton tosiasia, että Brannon oli uskaltanut sanoa hänelle
sellaista, kauhistutti häntä, saattoi hänet sielulliseen sekasortoon.
Mutta sitten seurasi niin voimakas raivoisan vihan ja suuttumuksen
hyökyaalto, että se toi hänet aivan Brannonin eteen, niin lähelle,
että vain muutama tuuma oli heidän välillään kun hän puhui ja hänen
leimuavat, pilkalliset silmänsä olivat sanomattoman ylenkatseelliset.

"En usko, että käsitätte, kuinka äärettömästi minä vihaan teitä,
Brannon", sanoi hän tyynesti, huolimatta intohimojen myrskystä, joka
hänessä riehui. "Minä tahdon että tiedätte sen. Minä tahdon, että
tiedätte valinneeni teidät lähtemään lääkäriä hakemaan senvuoksi, etten
tahtonut jäädä teidän kanssanne kahden taloon. Minä vihaan teitä,
halveksin teitä, enkä luota teihin vähääkään! Ja jos Denver menee
lääkäriä hakemaan, niin minä lähden hänen kanssaan."

Brannonin rauhallinen silmä ei värähtänyt. Josephine näki hienon
hymyn viivähtävän hetkisen hänen huulillaan ja näki hänen katseensa
syventyvän ilmeeksi, jota hän ei vähääkään osannut ymmärtää. Sitten
sanoi Brannon lyhyesti:

"Taitaa riittää kerrakseen." Sitten hän kääntyi, astui kuistilta ja
katosi pimeään, hevosaitaukselle päin.




Kahdeksas luku.


Denver ei puhunut mitään Brannonin lähdettyä. Hän kääntyi ja katsoi
Brannonia, kunnes tämä katosi näkyvistä. Sitten hän ontui kuistin
aitauksen nurkalle ja istuutui, nojaten mukavasti pylvääseen.

Josephine ei liikahtanut. Hän seisoi siinä, mihin Brannon oli hänet
jättänyt, jäykistyneenä, yhä raivokkaana, mutta tuntien häijyä
tyydytystä siitä tietoisuudesta, että oli sanonut Brannonille juuri
sen, mitä hänestä ajatteli.

Hän ei liikahtanut pitkään aikaan, vaikka koetti pinnistää silmiään
nähdäkseen Brannonin ratsastavan pois. Mutta läpäisemätön pimeyden
verho esti Brannonia näkymästä.

Vaientaakseen yhä ristiriitaisina mylleröiviä tunteitaan, meni
Josephine kuistin kauimpaan päähän, jonne hän jäi joksikin aikaa
tuijottamaan pimeyteen. Hänen tunteensa olivat merkillinen sekoitus
nöyryytystä, raivoa ja pahaa mieltä.

Hän näki yhä Brannonin kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet, hänen
seistessään kuistilla. Hän koetti selittää tuota outoa hymyä, joka oli
ilmestynyt hänen huulilleen kun hän oli ilmaissut hänelle todelliset
tunteensa ja hän koetti selittää tuota ovelaa ilmettä, joka oli
kuvastunut hänen katseessaan.

Josephine oli vakuutettu siitä, että Brannon ei ollut uskonut häntä,
kun hän sanoi vihaavansa häntä, sillä sen saattoi nähdä hänen hymystään
ja silmistään.

Eikä hän edes ollut näyttänyt vihaiselta tai loukkaantuneelta. Hän
oli näyttänyt huvitetulta. Siinä se oli. Mutta hänen ilonsa oli
ollut julmaa, aivan kuin hänellä olisi ollut tieto jostakin, joka
hämmästyttäisi Josephineä sanomattomasti, jos hän tahtoisi puhua
suunsa puhtaaksi, tieto jostakin salaisesta, salaperäisestä, joko
murheellisesta tai uhkaavasta.

Hän seisoi kauan kuistin itäpäässä. Hän ei itsekään tiennyt kuinka
kauan. Mutta sitten hän hätkähti siitä tietoisuudesta, että hän oli
kokonaan syventynyt katsomaan Brannonin kuvaa sielussaan. Suunnattoman
alangon itäisen laidan yli oli noussut kellertävä täysikuu ja hän
ikäänkuin kylpi sen runsaassa, loistavassa ja pehmeässä loisteessa.

Kuistinkin valaisi hopeinen hohde. Kauaksi laaksoa pitkin Willetiin
päin ulottui hopeinen virta, kulkien mäet ja harjanteet ja hyväillen
alankoja himmeällä loisteellaan.

Hän ei ihmetellyt, ettei voinut nähdä Brannonia, sillä hänhän oli
seisonut kuistilla ainakin puoli tuntia ja sillä aikaa oli Brannon jo
ratsastanut monta mailia.

Mutta sittenkin haki hän häntä silmillään pohjoispuoliselta rinteeltä
ja hän huokasi kuuluvasti kun hän ei nähnyt häntä.

Brannonin tupa näkyi nyt selvästi ja siihen akkunaan, josta hän
äskeisen hevosmiehen lähdettyä oli huomannut valojuovan virtaavan,
kuvastui nyt hänen takanaan taivaanrannalla vaeltava kultainen keträ.

Denverin näki hän tyydytyksekseen yhä istuvan kuistin nurkassa, jonne
hän Brannonin lähdettyä oli mennyt. Oli ilmeistä, että Denver aikoi
pysytellä kartanon läheisyydessä siksi, kunnes Brannon palaisi.

Hän puhutteli Denveriä tultuaan seurusteluhuoneen ovelle ja kysyi
häneltä, oliko hän nähnyt Brannonia.

"En", vastasi Denver hitaasti. "Luulen, että hän sai niellä asian."
Sanoilla "niellä asian" tarkoitti hän varmaankin, että Brannon ratsasti
nopeasti. Josephine tuumi kuinka pitkä aika hyvältä ratsastajalta —
esimerkiksi Brannonilta saattoi mennä Willetiin ja hän ajatteli miten
Ben Whitman pystyisi hoitamaan äitiään, kunnes lääkäri saapuisi.
Kolmekymmentä viisi mailia. Se merkitsi seitsemänkymmentä mailia
yhteensä. Se merkitsi myös sitä, että Mrs Whitman saisi kärsiä vielä
monta tuntia.

Astuttuaan huoneeseen, jäi hän vielä muutamiksi minuuteiksi
seisomaan keskipöydän ääreen ja ajatteli Mrs Whitmania, hänen
kalpeita, surunvoittoisia kasvojaan ja hänen suuria silmiään, jotka
kaunopuheisesti ilmaisivat kärsimystä ja samalla sankarillista
kärsivällisyyttä.

Hän katseli huoneen mukavia tuoleja. Ne seisoivat siinä niin
viekoittelevina, mutta katsoessaan niitä, huomasi hän että velvollisuus
kutsui häntä. Whitmanien talolle oli kymmenen mailia ja tie oli
tottumattomalle ratsastajalle vaikea, mutta hän ei ollut seisonut
pöydän ääressä montakaan minuuttia, kun hän huomasi päättäneensä lähteä
mrs Whitmanin luo.

Denver tunsi tien ja häneen saattoi luottaa. Hän kääntyi ja aikoi mennä
ovelle pyytämään Denveriä satuloimaan hevosia.

Denver seisoi ovella.

Hän seisoi toisella jalallaan, nojaten kipeää jalkaansa kepeästi
kynnystä vasten. Hänen kätensä olivat ojennetut ovenpieliä vasten ja
sormet olivat hajallaan siten, että Josephine joutui ihmettelemään
hänen käsiensä suuruutta.

Denverissa oli tapahtunut muutos. Väen asunnolla samana päivänä
oli hänen käytöksensä ollut kunnioittava ja nöyrä. Nyt näytti hän
uteliaan rohkealta ja tuttavalliselta. Hänen asentonsakin ilmaisi
häpeämättömyyttä. Hänen suunsa oli veltossa, eriskummallisessa ja
ylimielisessä hymyssä ja hänen silmänsä olivat kovat kuin akaatti ja
niissä paloi sellainen intohimo, jota Josephine ei vielä koskaan ollut
nähnyt kenenkään miehen silmissä.




Yhdeksäs luku.


Josephinestä oli Denver kuin toinen ihminen. Hän oli tällä hetkellä
niitten näkymättömien vaarojen ruumiillistuma, jotka häntä olivat
uhanneet aina Lawsonin karjatalolla olonsa ensi hetkistä asti. Hän oli
vaara itse, jonka hänen harhaileva mielikuvituksensa oli kehittänyt.
Hän oli sen lupauksen täyttymys, jonka aava aroseutu oli antanut. Hänen
silmissään kuvastui seudun julmuus ja hänen käytöksessään oli maan
karu, raaka voima.

Nyt hän käsitti, että hän oli erehtynyt kieltäessään Brannnonia
lähettämästä Denveriä Willetiin. Brannon oli sittenkin se mies, johon
hän todellisuudessa luotti, vaikka hän oli antanut tyhmän ennakkoluulon
johtaa itseään. Hän tiesi myös nyt, että Brannon oli ollut tietoinen
siitä, että Josephine oli tekemäisillään erehdyksen. Se oli ollut se
salainen tieto, jonka hän oli hänen silmissään nähnyt, miehen seisoessa
kuistilla. Brannon tiesi mitä lajia miestä Denver oli ja hän oli
tahtonut ilmoittaa tietonsa hänelle. Sen vuoksi oli hän Josephinea
nuhdellut, sen vuoksi oli hän häntä loukannut kylmästi toteamalla,
ettei karjatalo tarvinnut enempää kuin yhden esimiehen.

Tullessaan tästä vakuutetuksi, tunsi Josephine polviensa heikkenevän ja
hetkisen oli hän vähällä menettää kaikki voimansa.

Denverin oli täytynyt huomata joitakin epäilyksen ja pelon merkkejä
hänessä, sillä kun Josephine katsoi häntä hitaasti laajenevilla
silmillään ja kasvot kalpeina, näki hän, että Denver nauroi ilkeästi.

"Kas niin", sanoi hän. "Ajattelin tässä, että te tuskin käsititte,
mitä Brannon tarkoitti. Ette kai tullut ajatelleeksikaan sitä, vai?
Te kohtelitte häntä kuin koiraa. Se on naisten tapa. Heillä ei ole
paljoakaan järkeä, ja sen vuoksi miesten on niin helppo saada heidät
valtaansa. Jos te aiotte jatkaa minun kanssani samaan tapaan, niin minä
syön teidät elävältä! Ymmärrättekö?"

Josephine ei ollut hänestä kuin muutaman jalan päässä ja kun hän
näki hänen lähestyvän, oli hän varma siitä, ettei mies, huolimatta
uhkaavasta käytöksestään saattanut tarkoittaa mitään pahaa, sillä hän
tiesi, että Chong oli talossa ja hän oli Bettyltä kuullut, että Chong
oli yhtä hyvä tappelija, kun mikä karjapaimen hyvänsä talossa ja että
hän oli kunnon mies sekä rohkea ja luotettava.

Mutta hän ei tahtonut turvautua Chongiin. Hän ei halunnut mitään
väkivaltaisuuksia ja hän toivoi, ettei Denver menisi äärimmäisyyksiin.

Hän viivytteli peräytymistään kunnes Denver oli astunut kaksi askelta
häntä kohti, sillä hän oli ajatellut, että hänen kipeä jalkansa
hidastuttaisi hänen liikkeitään, ja jos hän todella aikoi tehdä hänelle
pahaa, olisi hänen helppo väistää häntä siksi, kunnes Chong ehtisi
apuun.

Hän ei voinut uskoa, että kukaan mies uskaltaisi yrittää sitä, mikä
selvästi paloi Denverin silmissä.

Josephine hätkähti nähdessään, että Denver käytti loukkaantunutta
jalkaansa yhtä hyvin kuin toistakin. Tuo huomio selvisi hänelle
hitaasti, sillä kun hän vihdoin peräytyi, ojensi Denver pitkän
käsivartensa ja otti häntä lujasti oikeasta ranteesta kiinni,
riuhtaisten hänet voimakkaasti luokseen.

Hetkisen oli hän liian huumaantunut voidakseen taistella vastaan ja
hänen hämmästyksensä oli suurempi kuin hänen pelkonsa.

Denver naurahti.

"Te olette järkevä", sanoi hän. "Ei maksa vaivaa panna vastaan."

Ilmeisesti hän käsitti Josephinen passiivisuuden antautumiseksi
vaikka tyttö päinvastoin oli hiljaa vain kootakseen voimiaan ja
saadakseen ajatuksiinsa jotakin järjestystä sekä saadakseen takaisin
hengityskykynsä, jonka hän näytti kokonaan menettäneen.

Sitten hän kiljahti ja syöksi äkkiä molemmat nyrkkinsä Denverin rintaa
vasten ja työnsi hänet luotaan kaikin voiminsa.

Ihmeellistä — mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.

Sillä Denverin lihakset olivat äkkiä tulleet veltoiksi. Josephine kuuli
hänen vetävän hätäisen henkäyksen, näki hänen kasvonsa kalpenevan ja
silmäinsä laajenevan, aivan kuin hän olisi nähnyt peloittavan aaveen.

Hän unohti kokonaan olevansa vapaa. Hämmästyksissään jäi hän
liikkumattomana katsomaan miehen äkillistä muutosta. Sillä hän loittoni
nyt hänestä ja koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi pyrki
ilmeisesti välttämään jotakin Josephinen selän takaa tulevaa. Hän näki
miehen hitaasti nostavan käsiään, sormet hajallaan, kämmenet häneen
päin.

Kun Josephine kääntyi, ajatteli hän Chongia. Betty oli siis ollut
oikeassa, kehuessaan hänen luotettavuuttaan; hän oli tullut kreivin
aikaan.

Mutta Chong ei ollutkaan hänen takanaan. Avonaisessa akkunassa nurkan
ja kirjakaapin välissä seisoikin Brannon, pitäen toisella kädellään
akkunaverhoa syrjässä ja toisella raskasta pistoolia.

Josephine seisoi liikkumattomana. Hän oli iloinen, sanomattoman iloinen
nähdessään Brannonin ja värisevät, kyynelettömät nyyhkytykset, jotka
häntä puistattivat, johtuivat kiitollisuudesta, joita ei sanoihin
saanut puetuksi.

Sittenkään hän ei liikahtanut, sillä Brannonin aikeisiin nähden ei
saattanut erehtyä. Hän aikoi tappaa Denverin.

Josephine tunsi Denverin takanaan. Katsomatta sinnepäin tiesi hän että
Denver koetti kaikin tavoin varjella itseään akkunasta uhkaavalta
kuolemalta.

Hetkistä ennen Brannonin ilmaantumista, oli Josephinen vihantunne
Denveriä kohtaan ollut niin voimakas, että hän olisi antanut perään
hänet kokonaan vallanneelle halulle tappaa Denver, jos hänellä vain
olisi ollut ase käytettävänään. Nyt, kun Brannon oli akkunassa
ja ylenmäärin tyytyväisenä siitä että oli pelastunut, tunsi hän
aivan päinvastaista. Sillä tieto siitä, että Brannon oli lähellä,
näytti muuttavan murhenäytelmän aivan tavalliseksi jokapäiväiseksi
tapahtumaksi. Hän tunsi, että ainoa merkitys, mikä jutulla saattoi
olla, oli isku hänen itserakkaudelleen — häpeällinen tietoisuus siitä
että hän oli vähällä joutua Denverin intohimon uhriksi.

Nyt hän ei enää ihmetellyt sitä, että seudun asukkaat olivat antaneet
Brannonille liikanimen "Teräs." Hänen kasvonsa näyttivät pöydällä
olevan lampun valossa todella tuosta metallista muovaillulta.
Josephine tunsi, että hän saattoi ahavoittuneen ihon alta eroittaa
valkoisenharmaan, taipumattoman kudoksen. Hänen huulensa olivat
suorana, kovana viivana ja hänen silmissään loisti sellainen tuli ja
hehku, joka ehdottomasti lumosi Josephinen. Ne laajenivat, syvenivät
ja kohdistuivat vihdoin suoraan häneen. Josephine veti syvän pelon ja
ihmetyksen henkäyksen.

"Astukaa syrjään, miss Hamilton", kuului Brannonin ääni kylmänä ja
käskevänä, vaikka oudon kiihkottomana. "Aion tappaa tuon keltaisen
preeriakoiran takananne."

Josephine ei liikkunut. Hän aikoi pelastaa Denverin. Ei sen vuoksi,
etteikö Denver olisi ansainnut sitä rikollisesta yrityksestään, vaan
sen vuoksi että väkivaltaisuus muodossa tai toisessa oli hänelle
vastenmielistä, sen vuoksi, että laiton kuoleman tuottaminen oli tässä
tapauksessa yhtä voimakkaasti hänen aatteitaan vastaan kuin se oli
ollut hänen pelastaessaan Artwellin hengen. Jos hänen sydämessään oli
jokin luonnoton intohimo, joka ei sallinut hänen myöntyä Brannonin
tahtoon, näkyi se varmaankin siinä tulisessa silmäyksessä, jonka hän
mieheen loi.

"Te ette saa tappaa häntä. Minä en salli sitä", selitti hän. "Miksi
te aina olette niin innokas tappamaan ihmisiä? Eikö ole muita keinoja
rangaista ihmisiä sellaisista rikoksista kuin tämä?"

Hän näki Brannonin huulten vetäytyvän omituiseen, ilottomaan hymyyn
ja samalla hän huomasi Denverin liikehtivän vapaasti. Äkillisen
aavistuksen ahdistamana, että Denver aikoi ampua Brannonin, kääntyi hän
juuri parhaaseen aikaan tarttuakseen hänen ranteeseensa.

Ponnistellessaan siinä estääkseen Denveriä vetämästä asettaan
vyöltään, kuuli hän hiljaisen äänen vieressään ja näki miehen vartalon
ilmaantuvan niin lähellä itseään, että tämän hiha, käden välähtäessä
uskomattomalla nopeudella hänen kasvojensa ohi, raapasi polttavana
hänen poskeaan. Samalla näki hän että Denver horjahti, pani silmänsä
kiini, ja hänen polvensa notkahtivat. Samassa putosivat hänen
käsivartensa velttoina sivulle.

Sitten näki hän Denverin kaatuvan pitkäkseen seljälleen huoneen
eteläisen seinän viereen, velttona ja tunnottomana. Nopeasti
vilkaistessaan häneen näki Josephine, että hänen otsassaan oli verta
vuotava haava.

Kun hän taas kääntyi, seisoi Brannon aivan Denverin vieressä ja katseli
häntä. Brannonin raskas pistooli, jota hän piipusta piti lujasti
kädessään, oli osoittautunut vaikuttavaksi aseeksi.

Josephine ei puhunut sanaakaan eikä Brannon katsonut häneen, vaikka
tyttö seisoi häneen päin kauhistuneena ja Brannonin kalpeitten kasvojen
ja hänen silmissään palavan hillityn raivon lumoamana. Kun hän
seisoi siinä tarkaten Denveriä, käsitti Josephine hänen kiivautensa
hirvittävän voiman ja tunsi näkevänsä Brannonin sellaisena, kuin
ihmiset hänet yleensä tunsivat. Josephine pelkäsi, että Brannon
täydentäisi työnsä, ja kun Denver aikoi näyttää elonmerkkejä, astui hän
Brannonia kohti, aikoen estää enemmän väkivallan. Mutta hän pysähtyi,
kun Brannon, katsomatta häneen, heilautti rauhoittavasti kättään,
ikäänkuin sanoakseen, että hän hyvin tiesi, mitä hänen mielessään
liikkui ja ettei hänellä ollut aikomusta käsitellä Denveriä sen
pitemmältä.

Äänettöminä he seurasivat Denverin liikehtimistä, kun hän epävarmasti
nousi jaloilleen kuin lyöty, piiskattu villipeto ihmishahmossa.

Kun Denverin vihdoin onnistui oikaista itsensä seinää vasten, puhui
Brannon, katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden lyhyellä
käskyllä: "Denver, kiitä neitiä."

Hän odotti, katsoen häneen halveksivasti, kunnes Denver astui eteenpäin
ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Brannonin huulet vavahtivat, kun
Josephine käänsi selkänsä miehelle.

Josephine ei vaihtanut asentoaan, ennenkuin kuuli Denverin astuvan
kuistin yli ja Brannonin menevän akkunan luo, väistävän verhot syrjään
ja katselevan kuutamoon. Kun Brannon vihdoin kääntyi akkunasta
ja katsoi häneen kuiva₁ koomillinen hymy huulillaan, tiesi hän,
että Denver oli mennyt ja hän vaipui lähimpään tuoliin heikkona,
hervottomana miltei hysteerisenä.

Brannon odotti hänen pyörtyvän tai saavan jonkin hermokohtauksen ja kun
Josephine vaipui tuoliin ja istui siinä vapisten, kädet lujasti silmiä
vasten painettuina, hymyili hän hieman pilkallisesti. Rinnan levoton
nousu ja lasku ilmaisi hänelle kuinka epätoivoisesti hän taisteli
pysyttääkseen mielensä tasapainon.

Itsepintainen olio, ajatteli Brannon, uppiniskaisen itsepäinen. Hän
ansaitsee varsin hyvin saamansa läksytyksen siitä hyvästä, ettei
noudattanut hänen käskyään, määrätessään Denverin Willetiin ja
päätöksestään vastustaa häntä.

Brannon tunsi sangen vähän kunnioitusta hänen sotaista mielenlaatuaan
kohtaan, siitäkin huolimatta, että Josephinellä, aivan ensi näkemästä
oli ollut sangen keskeinen sija hänen ajatuksissaan, että hänen
silmänsä ja tukkansa sangen usein oli kummitellut hänen mielessään ja
vihdoin että Josephinen voimakas ja valkohipiäinen kaula olivat tehneet
häneen sangen syvän vaikutuksen.

Josephine oli kaunis, yllättävän kaunis ja ellei hänen
itseluottamuksensa olisi ollut niin hyökkäävää laatua ja ellei hän niin
selvästi olisi ajanut aatetta tehdä niinkuin itse halusi, huolimatta
muitten toivomuksista, olisi Brannon ehkä taipunut tuntemaan erinäistä
hellyyttä häntä kohtaan, sensijaan, että hän nyt melkein alistui
ilkeämieliseen haluun kiusoitella häntä.

Viimemainittu oli pirullinen mielijohde, jota sääli lievensi.
Katsellessaan tyttöä siinä tunsi hän sääliä häntä kohtaan, vaikkakin
hän tunsi suurta halua muistuttaa hänelle erinäisiä asioita, jotka
eivät olleet antaneet hänen sielulleen täydellistä rauhaa, kuten
esimerkiksi se seikka, että Josephine halveksi ja vihasi häntä.

Mutta vaikka hänen sydämessään olikin hieman häijyyttä, veti eräs
voima, joka sai hänen valtimonsa kiivaammin sykkimään, hänet Josephinen
viereen. Ennenkuin hän tiesikään, mitä hän teki, oli hän pannut kätensä
Josephinen kumartuneelle päälle ja siveli hänen ihmeellisen lauhaa
tukkaansa, samalla kuin hän nautinnonsekaisella säälillä katseli kuinka
hänen hennot hartiansa vapisivat ja värisivät mielenliikutuksesta.

Ja vaikka hellyys voimakkaana kohisi Brannonissa, peri ilkamoiva piru
hänessä kuitenkin voiton ja ystävällisen pilkallinen sävy äänessään hän
kysyi:

"Te luotitte väärään mieheen, vai mitä?"

Jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui Josephinesta, kuin olisi ollut
maailman luonnollisin asia, että Brannon silitti hänen päätään, vaikka
ei kukaan mies vielä ollut yrittänyt sellaista. Ja Brannon ei konsanaan
saisi tietää, kuinka hänen kosketuksensa rauhoitti häntä, kuinka se
sai hänen verensä liikkumaan. Oli kuin Josephine hänen sormiensa läpi
olisi tuntenut hänen voimakkaan personallisuutensa. Ja kuitenkin häntä
harmitti tuo kosketus, häntä suorastaan raivostutti, että hän salli
sellaisen tuttavallisuuden tapahtua. Mutta sittenkin tuo kosketus
vaikutti miellyttävän väristyksen hänessä. Hän tunsi häijyä tyydytystä,
kun Brannon puhui, kiusotellen häntä siitä, ettei hän ollut pystynyt
arvioimaan miehiä oikein; hän tunsi ilon hurmaa siitä, että hän vielä
saisi riidellä Brannonin kanssa.

"Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo hypisteleminen", sanoi hän kylmästi. "Ja
minä en pidä sitä ensinkään miehekkäänä, että te huomautatte minulle
erehdyksestäni. Kuinka saatoin tietää sen. Te ette totisesti näyttänyt
luotettavalta, kurjine tapoinenne katsella ihmisiä aivan kuin ette
näkisi heitä. Ja ellette olisi ollut niin suurenmoinen eleissänne ja
ylhäinen, niin ehkäpä en olisi — niin ehkäpä en olisi sanonut teille
sitä, mitä tulin sanoneeksi kuistilla."

Hän oli noussut tuolista ja seisoi sen vieressä. Hänen poskensa
punoittivat ja hänen silmänsä loistivat kiihkosta. Hän oli jäykkä
ja uhmaileva ja oli ilmeisesti tyytyväinen saadessaan puhua suunsa
puhtaaksi.

Brannon iloitsi myöskin ottelusta. Mutta hänen ilonsa oli syvällisempi,
sisäisempi. Hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja salasi tunteensa,
jotka olivat useampaa laatua, mutta keskittyi siihen pahankuriseen
ajatukseen, että hänen oli onnistunut saada Josephine paljastamaan
mielenlaatunsa.

"Te olette oppinut jotakin, Miss Hamilton", sanoi hän. "Te olette
oppinut, että mies ei aina tarkoita sitä mitä hän sanoo. Minä koetin
saada teitä ymmärtämään, ettei ollut turvallista jäädä karjatalolle
Denverin kanssa kahden. Mutta te olitte päättänyt noudattaa omaa
mieltänne."

"Luonnollisesti! Kuinka minä olisin voinut teitä uskoa. Kuinka te
saatoitte tietää, että Denver hautoi mielessään sitä — mitä hän yritti?"

Hänen silmänsä leimusivat pilkkaa.

"Minä tunnen Denverin. Hänen jalkansa ei ollut kipeä. Tiesin, että
hänellä oli mielessä jokin konnantyö. Olin aivan lähellä kun Callahan
Starista poikkesi täällä illalla. Kuljeskelin ympäri hänen tullessaan,
pitäen Denveriä silmällä.

"Callahan?"

"Callahan oli se ratsastaja, joka puhui teille Mrs Whitmanista. Starin
karjatalo on alangon reunassa."

"Oh" huudahti Josephine hämmästyneenä, havaitessaan, että sillä
aikaa kun hän oli luullut istuvansa täysin turvassa karjatalolla,
tämä mies oli edeltäkäsin tiennyt häntä uhkaavasta vaarasta ja
ryhtynyt toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen. Hän oli kiitollinen,
mutta tunsi siitä huolimatta pettymystä siitä tiedosta, ettei hänen
kiitollisuuden velkansa suinkaan rajoittunut yksinomaan siihen
että Brannon niin erinomaisen sopivaan aikaan ilmestyi akkunaan.
Katsellessaan häntä siinä, sai hän sen vaikutelman, että Brannon oli
kaikkitietävä ja että hän oli varustettu yliluonnollisella kyvyllä
nähdä tapahtumat etukäteen; että hänellä oli täysi syy luottaa itseensä
ja että hän oli syvä, terävä ajattelija, jolla oli varma, erehtymätön
tieto ihmisluonteen salaisuuksista. Hetken hän jo pelkäsi häntä, sillä
hän säikähti ajatusta, että Brannonin tieto hänen tunteistaan käsitti
myös sen että hänellä oli vihiä Josephinen vastahakoisesta ihailusta
Brannonia kohtaan, jota seikkaa hän ei ollut myöntänyt itselleen,
ennenkuin hän niin vastustamatta oli alistunut hänen hyväilyihinsä
muutama minuutti sitten.

Josephine ei ollut aikonut myöntää ihailevansa häntä. Hän oli oikein
vihainen itselleen siitäkin että oli ollut kyllin heikko edes
ajatellakseenkaan sitä. Siihen saakka kun hän oli tuntenut Brannonin
käden päällään, oli hän vakuuttanut itselleen, että vaikutelma,
jonka hän miehestä oli saanut, perustui aivan luonnolliseen voiman
kunnioittamiseen, samanlaiseen, jota tuntee jokaista ihmistä kohtaan,
joka henkisten ominaisuuksiensa puolesta eroo ympäristöstään. Hänen
mielestään Brannon oli vain kotiseutunsa tunnuskuva. Hänessä oli
keskitettynä kaikki ympäristönsä ominaisuudet, raaka voima, valmius
panna täytäntöön lupaamansa kuoleman ja väkivaltaisuuden uhkaukset,
väijyvät vaarat ja kaikkea halveksuva tietoisuus vastustamattomasta
voimasta.

Ehkä hän tunsi, että Brannonin voima oli kerran musertava hänen
vastustuksensa, että hänen tahtonsa, taistellen viimeiseen saakka,
kuten nytkin oli myöntyvä hänen tahtoonsa. Hän ei ainakaan aikonut
antautua. Brannonin hallitseva, alkuvoimainen lujuus, joka aina
ilmeni hänen joutuessaan vastakkain Josephinen kanssa, hänen julma,
häikäilemätön valtiutensa, joka piili hänen sileän, metallimaisen
ulkokuorensa alla, elämän kovuus tässä maailman kolkassa, alaston
julmuuden uhka, jota tuulen henkäykset kaikkialta puhalsivat hänen
kasvoilleen, kaikkea tätä hän kauhistui.

Pieninkin alistuminen merkitsi Josephinelle kaiken sen menettämistä,
mikä hänelle oli tullut rakkaaksi. Sivistyselämän ilot, elämä
ihmisten parissa, jotka olivat samanluontoisia kuin hänkin, miesten
ja naisten seura, jotka olivat omistaneet itselleen samat ihanteet
kuin hänkin, — kylpyhuoneet, sähkövalot, iloiset, vilkkaat kadut,
teatterit, tanssiaiset ja koko se ilmapiiri, jonka nämät muodostivat,
sanalla sanoen, koko Idän. Siinä valossa, jossa hän oli oppinut elämää
tuntemaan ja siihen hienoon ja hupaisaan kuvaan nähden, jonka hän
nyt siitä sielunsa siveltimellä sommitteli, ei Brannon, huolimatta
valtavasta voimastaan ja varsin myönnettävästä vetovoimastaan ansainnut
sellaista uhrausta Josephinen puolelta, ei sittenkään, vaikka tytön
olisi ollut vakavasti harkiten myönnettävä rakastuneensa häneen.

Hän iloitsi siitä, että tiesi syvimmässä sydämessään vihaavansa
Brannonia ja hän tunsi miltei pirullista tyydytystä siitä tiedosta,
että hänellä oli tilaisuus vastustaa ja pilkata häntä.

"Te olitte siis vakoilemassa", sanoi hän, "ja näitte tuon ratsastajan —
Callahanin? Ja minä otaksun, että te kuulitte, mitä hän minulle sanoi?"

Brannon nyökkäsi päätään.

"Kun te sitten tulitte kuistille ja kysyitte mikä oli hätänä,
teeskentelitte te siis, että ette ollut kuullut mitään?"

"Niin on asianlaita."

"Miksi te teeskentelitte?"

"Koetin saada tilaisuutta sanoa teille, että lähettäisitte Denverin
Willetiin."

"Mutta minäpä en lähettänyt Denveriä", hymyili hän voitonriemuisesti.
"Minähän lähetin teidät. Miksi ette lähtenyt?"

"Tiedätte sen varsin hyvin."

"Mutta entä Mrs Whitman", kysyi hän tiukasti.

"Lähetin Chongin."

"Chongin!"

Brannonin silmät vetäytyivät hymyyn nähdessään hänen hämmästyksensä.

"No", sanoi Josephine syyttävällä äänen sävyllä. "Sitten täytyi teidän
olla lähellä taloa koko ajan — silloinkin kun Denver —" Hän pysähtyi ja
katsoi tuimasti Brannoniin.

"Niin olinkin", vastasi tämä hänen kysyvään silmäykseensä. "Näin kaiken
akkunasta, verhojen takaa."

"Miksi ette sitten — miksi sitten sallitte hänen —" hän keskeytti,
punastuen suuttumuksesta.

"Kun nainen sanoo vihaavansa miestä —"

"Raakalainen!" Josephine seisoi jäykkänä, kädet nyrkkiin puristettuina.

"Ja halveksii häntä —"

"Pelkuri"! Hänen silmänsä salamoivat.

"Ja ehdoin tahdoin lähettää hänet pois, pitääkseen keltaisen
preeriakoiran turvanaan — luottaen häneen täydelleen ja saaden
halveksimansa miehen tuntemaan — ."

"Oh, pelkuri! Pelkuri!"

"Että hänellä tuskin on oikeutta elää ja hengittää edelleen", jatkoi
Brannon, aivan kuin ei hän olisi kuullutkaan Josephinen häpäiseviä
nimityksiä. "Rupesi jo olemaan aika antaa tuon preeriakoiran näyttää
luotettavat ominaisuutensa."

Josephine ei vastannut, vaan seisoi katsellen häntä pilkallisin ilmein.

"Eikä se ollut hänen ensimäinen rikkomuksensa halveksittavaa tyrannia
vastaan", jatkoi Brannon kuivasti. "Eräänä päivänä, rautatien varrella,
luotti hän tuohon preeriakoiraan siinä määrin, että uskoi hänen
vakuutukseensa erään hevosvarkaan viattomuudesta."

"Oh" huudahti Josephine, hämmästyneenä.

"Niin, Miss Hamilton, Denver ei osannut pitää suutaan kiinni.
Sellaiset miehet ei pysty pitämään salaisuuksia takanaan. Hän kertoi
siitä eräälle juoruämmälle ja niin sain minäkin sen tietää. Denverin
ja tuon neidin välillä oli ollut pientä kuiskuttelua ja he olivat
sopineet Artwellin toimittamisesta junaan. Neiti oli ovela, tiedän sen,
ilahduttavan ovela. Tiesin sen myös silloin kun ilmoitin asian Betty
Lawsonille. Mutta minä en kertonut kaikkea silloin."

"Nyt kai te aiotte sen tehdä?" sanoi Josephine ja hänen kasvonsa olivat
tulipunaiset häpeästä.

Brannon näki hänen tuskansa hänen silmistään, ne olivat täynnä
syyllisen hämmennystä ja väri hänen kasvoillaan vaihtui alinomaa.
Josephine astui askeleen taaksepäin, nojasi suureen pöytään toisella
kädellään ja loi katseensa maahan, niin että pitkät silmäripset
koskettivat poskia.

"Hyvää yötä, Miss Hamilton" kuului Brannonin ääni.

Josephine kuuli hänen askeleensa hänen mennessään huoneen poikki ja
nosti silmänsä nähdäkseen parhaiksi kun Brannon astui ovesta ulos.




Kymmenes luku.


Brannon ei ennättänyt kuin pari askelta kuistilla, kunhan kuuli tytön
äänen terävänä ja lujana takanaan. Hän pysähtyi ja meni takaisin,
seisahtuen ovensuuhun ja katsoi häneen kysyvästi.

Josephine istui suuren pöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat ja silmät huolestuneen näköiset.

"No?" sanoi Brannon.

"Brannon, mihin olette menossa?"

Hänen äänensä oli matala, jännittynyt, ja Brannonin yritys tutkia hänen
levottomuutensa syytä päätyi hämmästykseen.

"Minähän sanoin teille vain hyvää yötä, Miss Hamilton. En muista
aikoneeni mennä minnekään erikoisesti. Minulla on erinäisiä laskuja
suoritettavana ja sitten menen nukkumaan.

"Oletteko varma, että ette ajatellut jotakin muuta?"

"Aivan varma."

Josephine veti syvään henkeä ja loi häneen lujan, kysyvän silmäyksen,
ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän siitä, puhuiko Brannon totta.

"Teillä näyttää olevan niin kovin kiire", sanoi hän epäröiden.
"Minä luulin — niin — ehkä teillä sittenkin oli jotakin määrättyä
mielessänne. Vai kuinka?"

"En luule." Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, vaikkakin hän salasi
sen Josephineltä. Hänelle oli selvinnyt, että Josephinellä mahtoi olla
tärkeä syy, kysellessään hänen aikeitaan.

"Ettekö tahtoisi istuutua pariksi minuutiksi. Minulla on teille jotakin
sanottavaa."

Brannon otti lakin päästään, astui lattian poikki ja istuutui tuoliin
lähelle Josephineä. Hän katseli häntä siinä äänettömänä, huvitettuna,
hieman pirullinen ilme kasvoillaan.

Hänen hämmästyksekseen istui Josephine tuolissaan nojaten häneen päin,
aivan kuin hän olisi ollut erikoisen kiihtynyt sanottavastaan.

"Brannon", sanoi hän, "kun te lähditte äsken ulos, oli teillä aikomus
etsiä Denver käsiinne ja tappaa hänet!"

"Enpä luule."

"Brannon, älkää valehdelko minulle. Te aioitte tappaa hänet, näin sen
teidän silmistänne!" Hän oli varma, ankara.

Brannon oli ääneti katsellen häntä vakavasti, ja ihmetteli mitä hän
oli tehnyt sellaista, joka oli ilmaissut hänen aikeensa. Hän luuli
salanneensa ajatuksensa.

"Kas niin!" sanoi Josephine. "Tiesinhän sen, Brannon. Minä en salli
sitä! Ymmärrättekö?"

"Denver ansaitsee tulla ammutuksi."

"Ei, sitä hän ei ansaitse", kielsi Josephine. "Sellainen kanta on
puolustamaton, se ei ole laillinen. Ihmisiä rangaistaan siitä, mitä he
ovat tehneet, vaan ei siitä, mitä he aikovat tehdä. Mitä Denver lienee
aikonutkin, hänen ainoa rikoksensa on se, että hän kävi minuun kiinni."

"Täällä me tuomitsemme ihmisen hänen aikeittensa mukaan, miss Hamilton.
Denver ansaitsee kuoleman rangaistuksen siitä, mitä hän aikoi tehdä."

"Miksi ette sitten ampunut häntä aikaisemmin päivällä, Brannon? Tehän
sanoitte, että te tunsitte hänen aikeensa."

"Kuinka olisin voinut ampua miehen, johon te luotitte, Miss Hamilton?
Täytyihän minun ensin antaa hänelle tilaisuus näyttää korttinsa.
Muutenhan ette uskoisi häntä sellaiseksi kuin hän on."

"Älkäämme enää puhuko siitä koskaan", sanoi Josephine, huomaten,
että hän oli syypää koko juttuun ja että jos Brannon olisi tullut
kuiskaamaan hänelle epäilyksistään Denverin aikeisiin nähden, niin
olisi hän syyttänyt häntä aiheettomasta asioihin sekaantumisesta. Mutta
vaikkakin hän oli tehnyt erehdyksen, aikoi hän kuitenkin estää sen
murhateon, jota Brannon ilmeisesti suunnitteli.

"Emme voi ymmärtää toisiamme, Brannon, koska meillä on kokonaan
eroavat käsitykset niistä säännöistä, joitten alaisina me elämme
suhteessamme kanssaihmisiimme. Väkivalta, muodossa tai toisessa, on
aina anteeksiantamatonta. Se pohjautuu pelkoon, pelkuruuteen. Se on
pelkuruutta, Brannon", painosti hän vielä kerran, nähdessään ivallisen
välähdyksen hänen silmissään. "Luulen, että Lännen miehet kantavatkin
asetta vain pelkuruudesta. Te pelkäätte, että joku aikoo ampua teidät
ja te valmistaudutte itse ampumaan ensin. Se on pelkoa, eikö niin?"

"Teillä on puheenvuoro, Miss Hamilton", virkkoi Brannon
kuivakiskoisesti.

"Oh", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena.
"Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?

"Minä olen pelännyt."

"Todellakin!" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli
odottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista.
Mutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.

"Vai on Teräs Brannon pelännyt", ivaili hän.

Brannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili
halveksunta.

"On", vastasi Brannon rauhallisesti.

"Oh, te siis myönnätte sen."

Josephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä,
koettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin
kehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa.
Hän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli
samanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.

Mutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja
katsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen
viimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi,
että Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin
useimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen
teeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja
turhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele,
jossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on
näkyvissä.

Sittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa,
ennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma siitä, että
Denveriä uhkasi kuolema.

Josephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin
tyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.

"Brannon", sanoi hän, "en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa
minulle pistoolinne"!

Brannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka
hänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen.
Ja hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän
taistelunsa.

Nähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän
voittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta
ja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys,
joka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut
voittavansa.

Josephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota
kaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis
hänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto
oli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja
samalla hänen henkilökohtainen voittonsa.

Pantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja
seisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet
hakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä.
Hän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli
mahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän hämmentyi ja tunsi
itsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin
sanovan:

"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin
minä."

Ja ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen
pilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.

Josephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin
astuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla,
kuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.

Vihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta
ylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan
kyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti
suuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä
kohti ja käänsi piipun toisaalle.

Hänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen
oli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä
taistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä
kohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan
otteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen
jäsenyyttään ihmiskunnassa.

Vanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa
suloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää
hänelle —

Hän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin
tukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana
ei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään
kunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon
voimattomana, äänettömänä.

Pistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä,
meluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan
kuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja
vihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.

Ja sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän
istui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.




Yhdestoista luku.


Ei ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui
painostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet
kokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan
kuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen
vuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon
sametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa.
Siellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä,
valkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin
päärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä
tällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan
pelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.

Ihmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen
pieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon
katsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.

Josephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut
itsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt
itsekkäisyyttään "mielipiteeksi", "aatteeksi", mutta hän tiesi tällä
hetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon
perilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli
saanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt
oli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että
hän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa
voimakkaampi.

Ulkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni
se kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja
antautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.

Denver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli
lähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä
yhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin
ilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän,
aseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että
hänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki
Lännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu
jo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää
arvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen
jättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut
jonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.

Josephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut
Brannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti
oli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin
pöydälle.

Häntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin
puristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa
nostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla
hietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen.
Mutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois
hän tulisi —.

"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä,
pilkallinen ääni hänen sivullaan.

Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan
vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä
ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva
ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."

Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja
muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli
pistooli.

Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti
hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut
nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää
Brannonille, että hän oli itkenyt.

"Menkää pois, olkaa hyvä", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.

"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana
hänenkin.

Josephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä
enää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Hän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä,
käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento
muistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.

Brannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan
harminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta
vaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen
poskilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli
Brannon nytkin astuva voittajana ottelusta.

Jos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei
Josephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän
rauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan
voiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa
leimahtamaan täyteen liekkiin.

"Minähän sanoin teille, että menisitte pois!" sanoi hän.

"Kuulin sen, Miss Hamilton."

Hän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus
viisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja
vihaisena.

Sitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella,
mutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään
taaksepäin, kunnes hänellä ei enää ollut muuta neuvoa kuin katsoa
Brannonia suoraan silmiin.

"Itkenyt!" sanoi Brannon.

Josephinen silmät leimusivat intohimoista vihaa sellaisen rohkeuden
johdosta, vaikka hän alistuikin siihen hänelle itselleenkin
käsittämättömällä nöyryydellä, sillä olisihan hän voinut vapautua
siitä nousemalla pystyyn. Josephine ei vastannut mitään, tuijotti vain
Brannoniin.

"Luulitte, että Denver oli ammuttu?" sanoi Brannon.

"En", kielsi Josephine tiukasti.

"Mitä sitten?" sanoi hän ystävällisesti. "Oh, älkää viitsikö! Minä en
ole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun
vuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan
ammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle
miehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt
siitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon
uusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti
ja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän
ampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun
vuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa."

"Minä vihaan teitä!" selitti Josephine.

Brannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin,
kumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun
hän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei
hän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen
suuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi
Brannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä
syystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän
taisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman
heikkouden tunnosta.




Kahdestoista luku.


Brannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa
pöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen
päähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen
suureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala
synkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle
pistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut
katkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut
päättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka
ja hänen lihaksensa vahvat.

Denver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan
taakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa.
Denverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren
seurusteluhuoneen pöydällä.

Denver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään
siinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen
ilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi.
Hän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet.
Mutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun
Brannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa
pistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen
kylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan
ovella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa
rystysiään.

"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver", puhui Brannon
totisena, "ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin
preeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa.
Ellet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei
uuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!"

Viisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota.
Hän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver
saattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin
nurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas
vastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen
päärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.

Denveriä ei näkynyt.

Sittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli
päättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut
käsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten
välinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.

Sen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti
liikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä
kartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän
taas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.

Sittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi
huolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.

Siten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten
jokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä.
Etelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.

Ei ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään
ja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet,
laiha päänsä ja hartiansa.

Brannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän
asunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.

Häneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja
sen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän
näköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt
karjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.

"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä
ilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä", tuumi
hän. "Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin
kovasti."

Hän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli —
sääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja
tottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti
epäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään
ja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat
ihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat
jatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset
inhimillisiksi.

"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon", oli Brannonin seuraava
ajatus. "Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen
hävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi
sietämätön, ellei —."

Hänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret
ja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys
syvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.

"Mutta Itä ei ole Länsi", ajatteli hän taas, "ja minä luulen että hän
pian pääsee siitä perille."

Hän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi
etelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi
pisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän
äkkiä kuuli kumean laukauksen.

Koska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne.
Mutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista
näkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi
kuistille.

Juostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta,
vaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei
mahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle
ja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —

Hän oli kuistilla ennenkuin ajatus oli saanut selvän muodon.

Avonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa
vasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen
putoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat
liidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.

Kuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi
miehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää
edellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.

Brannon sai tämän käsityksen siitä, että miehen oikea polvi oli
vedetty eteenpäin ja oikea käsi oli aivan polven vieressä velttona ja
vääntyneenä.

Brannon ei kysellyt. Hänestä oli selvää, että mies oli yrittänyt ovesta
sisään ja että Josephine oli ampunut hänet aivan kynnykselle. Ruumiin
asento ja Josephinen suunnaton mielenliikutus näytti todistavan hänen
otaksumansa oikeaksi.

Hän katsahti toistamiseen Josephineen, kumartuessaan ruumiin puoleen ja
näki, että hän oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja nojasi voimattomana
ovenpieleen. Sitten hän tutki kosteaa läikkää ruumiin selkäpuolella,
pudisti päätään ja käänsi ruumiin selälleen nähdäkseen hänen kasvonsa.

Miestä oli ammuttu selkään ja kuula oli tunkeutunut sydämen seuduille.
Hän oli kuollut.

Noustessaan jaloilleen pikaisen tutkimuksen jälkeen olivat Brannonin
huulet tiukasti yhteenpuristetut. Kuollut mies oli Tim Callahan,
sama ratsastaja, joka aikaisemmin oli tuonut tiedon Mrs Whitmanin
sairaudesta. Star sijaitsi alangon itäisessä laidassa ja Callahan ei
ilmeisesti ollut poistunut kauaksikaan Triangle L:sta, kun hän jostakin
syystä, joka ehkä ainaiseksi jäisi tuntemattomaksi, oli palannut
takaisin.

Brannon luuli tietävänsä mitä oli tapahtunut. Callahan oli astunut
kuistille, edeltäpäin tekemättä tuloaan huomatuksi ja Josephine illan
jännittävistä tapauksista ylen kiihtyneenä, oli ajatellut, että Starin
omistaja ehkä oli samaa lajia kuin Denverkin ja ampunut hänet juuri
kun Callahan, mahdollisesti hitaasti todeten uhkaavan vaaran, kääntyi
pelastuakseen siitä.

Noustessaan näki Brannon suuren kuusipiippuisen putoavan raskaasti
Josephinen kädestä kuistin permannolle. Tyttö oli itse vaarassa tehdä
seuraa aseelle, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui
arveluttavasti kun Brannon ehätti hätään ja otti hänet käsivarsilleen.

Hän kantoi hänet suureen huoneeseen ja asetti hänet avaraan
leposohvaan. Hän katseli häntä hetkisen osaaottavasti rypistäen
silmäkulmiaan ja jätti hänet sitten sekä otti suuren pistoolin
permannolta, johon se Josephinen kädestä oli pudonnut.

Nopea silmäys aseeseen näytti, että siitä oli laukaistu kaksi panosta.
Koska ase oli sama, jonka hän oli ottanut Denveriltä, saattoi hän
selittää toisen tyhjän ammuksen olemassaolon. Toisen oli Josephinen
täytynyt ampua Callahaniin.

Brannon palasi Josephinen luo, näki että hän hengitti syvään ja
säännöllisesti, vaikka olikin vielä tiedottomana. Sitten hän meni
ulkopuolella olevalle hietikolle. Vähän matkaa päärakennuksesta näki
hän hevosen, joka miehettömänä seisoi pää alhaalla katajan varjossa.
Eläin ontui, kun hän talutti sen kuunvaloon ja hän näki, että sen
etujalka oli loukkaantunut — venähtänyt pahasti.

Karkeatekoinen tähti oli poltettu sen lanteelle, osoittaen, että se
kuului Callahanille.

Loukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli
ilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.

Brannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan
sen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki
hän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin
leposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.

Hän oli ilmeisesti juuri tullut tajuihinsa ja mietti mitä oli
tapahtunut.

Nostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja
hän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:

"Onko hän kuollut?"

Brannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään
ja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.

Brannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään.
Tappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka
asianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi,
ennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa
tulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän
ajatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi
mukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.

Armeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi
Brannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen.
Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo,
jolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja
pujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla
hysteeriseksi, jos hän näkisi sen.

Hän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen
kulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä
kauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita.
Hän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana,
kaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista
ajatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut
ottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin
tehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.

Vihdoin Josephine nosti silmänsä ja Brannon näki, että niissä kuvastui
kauhu, kun ne tapasivat hänen katseensa.

"Menkää pois!" huusi hän kiihkeästi. "Oh, hyvä Jumala, kuinka te voitte
seistä noin tyynenä ja katsoa minuun tuolla tavalla; kun tuo mies" — Hän
osoitti avonaiseen oveen päin, jonka takana Callahanin ruumis lojui.

Hän vetäytyi taaksepäin tuijottaen Brannoniin laajentunein silmin,
aivan kuin hän olisi nähnyt hänessä jotakin uutta, nähnyt hänessä aivan
uuden ihmisen.

"Ei ole ihme, jos ihmiset teitä sanovat 'Teräkseksi'", sanoi hän melkein
valittaen. Häntä värisytti ja hän sulki silmänsä aivan kun ei hän olisi
voinut katsoa Brannoniin kauemmin.

"Menkää — olkaa hyvä!" kuiskasi hän käheästi. "Olkaa hyvä — ja ottakaa
hänet mukananne. Oh, minä en kestä enää!"

Brannon vilkaisi häneen huolestunein ja säälivin katsein ja lähti
sitten äkkiä huoneesta, sulkien oven jälkeensä.

Josephine kuuli hänen liikkuvan kuistilla ja sitten astuvan raskain
askelin pois, aivan kuin hän olisi kantanut jotakin. Kylmät väreet
kulkivat hänen ruumiinsa läpi. Oli tullut kuoleman hiljaisuus.




Kolmastoista luku.


Jätettyään Josephinen, kantoi Brannon Callahanin ruumiin omaan
asuntoonsa, niissä hän vähäksi aikaa jäi miettimään hänelle sattunutta
kovaa onnea.

Starin ja Trianglen miesten välillä oli aina vallinnut sydämellisyyden
puute. Kylmät välit juontivat alkunsa ajoilta, jolloin Lawson,
Bettyn isä ja Tim Callahan olivat joutuneet erimielisyyteen
laiduntamis-oikeuksista. Sittemmin olivat Callahan ja Brannon joutuneet
väittelyyn samasta asiasta ja oli Starin omistaja silloin lisännyt
asiaan personallisen loukkauksen, puhuessaan halventavasti Brannonin
pystyväisyydestä karjatalon esimieheksi. Todistajiakin sattui olemaan
läsnä Callahanin ja Brannonin yhteenotossa, ja he olivat ennustaneet,
että Callahanin kovat sanat ja Brannonin pilkallinen, taipumaton käytös
tiesivät sotaa.

Sotaa ei kuitenkaan syttynyt ja Callahan ja Brannon välttivät toisiaan
niin paljon kuin mahdollista. Siitä huolimatta kunnioittivat he
toisiaan niitten miehekkäitten, arvokkaitten ominaisuuksien vuoksi,
joita he toisissaan näkivät.

Mutta tieto heidän erimielisyydestään levisi ulommaksi ja kuten aina,
kulkupuheet ilkeämielisine lisäyksineen suurensivat heidän välillään
vallitsevaa epäsopua.

Callahanin murha Triangle L:n kuistilla oli oleva vaikea tyydyttävästi
selittää Starin talouteen kuuluville. Kaikille oli tunnettua, että
Callahan oli Brannonin vihamies, joten ihmiset olisivat varmoja siitä,
että Brannon oli syyllinen, selittipä hän asian miten päin hyvänsä. Ja
Callahania oli ammuttu selkään!

Kun Brannon seisoi isommassa huoneessaan katsellen Callahanin
ruumista, näki hän yhä Josephinen istuvana leposohvan reunalla
toivottomana, kauhun valtaamana, kärsien sanomattomasti omantunnon
tuskia, menettäneenä kaiken entisen tyynen itsehillintänsä, sielun
voimat murtuneina, hänen korkeat aatteensa unohdettuina, hävinneinä —
syyttäjinä.

Brannonin kasvot kalpenivat osanotosta.

"Nyt on helvetti tulessa!" puhui hän itsekseen. "Hän oli liian
hyökkäävä, mutta tätä hän ei sentään ansainnut. Ja mielestäni
Callahanilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä mennessään peloittamaan
häntä tulemalla niin äkkiarvaamatta hänen läheisyyteensä. Sillä niin
hänen on täytynyt tehdä, koska hän kerran sai surmansa hänen kätensä
kautta!"

Hänen jäykät huulensa vetäytyivät ilottomaan hymyyn, kun hän veti
Denverin pistoolin takkinsa alta. Hän poisti toisen tyhjän panoksen
siitä ja vaihtoi omastaan täyden tilalle. Sitten pani hän poistamansa
tyhjän panoksen omaan aseeseensa.

"Starin miehet ovat matalamielistä joukkoa", tuumi hän pistäessään
oman aseensa vyölleen ja Denverin aseen hyllylle, lähellä lamppua. "He
voisivat kiusata häntä asiasta, kunnes hän tulisi hulluksi."

Hän sammutti lampun, meni ovelle ja astui ulos, lukiten varmasti
oven. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli hän ulos vajastaan, jossa
Denver oli häntä väijynyt, kantaen satulaa, suitsia ja köyttä. Hän
avasi hevosaitauksen, otti hevosensa kiinni, satuloi sen ja ratsasti
itäänpäin.

Hän ei ollut hoitanut Callahanin hevosta, se sai odottaa hänen
paluutaan. Ratsastaessaan tuijotti hän etelään, mutta Denver oli ollut
näkymättömissä jo kauan aikaa ja Brannon arvasi, että hän ei enää
palaisi. Denver tunsi Brannonin tarpeeksi hyvin, tietääkseen, että hän
pitäisi sanansa.

Brannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut
tuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen.
Ja ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon
kohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.

"Hän vihasi minua alusta alkaen", ajatteli hän, muistellessaan
Josephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. "Hänen silmissään
oli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista
naisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli
jotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen.
No niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä
tavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa
hirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi",
jatkoi hän mietteitään. "Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään,
ja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän
koetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin
ja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin
tuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten
hän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea
leikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on
pahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö
itkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii
marttyyria — kuten minä nyt."

Hän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua.
Päivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua
ja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä
tasapäisellä kunnaalla.

Tuntia myöhemmin astui hän satulasta Starin ruokailurakennuksen luona.

Hänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta
nousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen
sieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten
takasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä.
Kuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa,
_remudassa_. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä
ja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin
yläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja,
suunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.

Näistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona
ja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan
rakennuksen ovea kohti.

Tusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa
miestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet
jäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina
kunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti
sovittavaksi.

Ruokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti
sanottuaan: "Etsin Cole Meederiä", nousi pitkä mies pöydän päästä ja
astui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.

Pitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai
kuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi,
että hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja
voimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean
siniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen
pysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista
vihamielisyyttä.

"Taidanpa häiritä aamiaistanne, Meeder", sanoi Brannon.

"Ei minun aamiaistani, Brannon. Mutta jos joku Triangle L:n mies
pyrähtäisi tuolla tavalla Callahanin pöytään, niin luulen, että hänen
aamiaisensa häiriytyisi. Vaan Callahan ei ole täällä nyt. Hän on
Laskarissa."

"Callahan _oli_ Laskarissa. Nyt hän on minun asunnossani Triangle
L:ssä."

Meeder koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä kuoli alkuunsa nähdessään
Brannonin huulten tuskin huomattavasti jäykkenevän.

"Mitä tarkoitat, Brannon?" kysyi hän.

"Callahan on kuollut, Meeder."

Meederin joka lihas jäykistyi. Hänen vaaleansiniset silmänsä kiiluivat
kuin metalli. Syntyi painostava hiljaisuus, jonka heti keskeytti melu,
jonka pöydässä istuvien miesten yhdenaikainen nousu sai aikaan. He
jättivät paikkansa ja tulivat Brannonin ja Meederin luo uteliaan ja
epäluuloisen näköisinä.

Meeder ei vaihtanut asentoa, mutta kuullessaan Starin miesten
liikehtivän nosti hän toisen kätensä heitä kohti ikäänkuin varoittaen
sekaantumasta asiaan.

"Kerro minulle, miten Callahan kuoli, Brannon", sanoi hän hitaasti.

"Sitä varten olen tullut tänne. Minä tapoin hänet."

Meeder veti syvään henkeään. Muuta merkkiä hämmästyksestä tai kiihkosta
hänessä ei näkynyt. Mutta hänen takanaan olevat miehet tulivat
lähemmäksi huolestuneen näköisinä ja alkoivat osoittaa erinäisiä
vihamielisyyden merkkejä, jotka Meederin, talon esimiehen sana heti
kuitenkin vaimensi.

Brannon oli tietoinen sanojensa aiheuttamasta jännityksestä, vaikka,
lukuunottamatta ylimielistä hymyä huulillaan, hänen kasvonsa olivat
yhtä ilmeettömät kuin Meederinkin.

"Luulen, että jos sinä olisit joku muu mies, niin me hirttäisimme sinut
tuossa paikassa ilmoituksesi johdosta", sanoi Meeder sitten. "Mutta
kun tiedämme, mikä sinä olet miehiäsi ja muistelemme, että sinun ja
Callahanin välit eivät olleet hyvät, niin aiomme kuulla mitä sinulla
on asiasta sanottavaa ennenkuin lähdemme tästä liikkeelle. Sinulla on
puhevuoro."

"Siinä ei ole paljoakaan kertomista, Meeder. Sinä olet kuullut, kuinka
Betty Lawsonin ystävä Idästä auttoi Les Artwellia nolaamaan minua, kun
aioin hirttää hänet sanomalankapylvääseen."

Meeder nyökkäsi päätään ja toiset miehet tunkeutuivat lähemmäksi. Eri
lähteistä olivat he kaikki kuulleet jutun ja Brannonin kustannuksella
oli leirivalkeitten ääressä laskettu paljon leikkiä siitä.

"Siinä on kuitenkin yksi seikka, jota juorut eivät ole tienneet
kertoa", jatkoi Brannon. "Se koski Denveriä, Artwellin ystävää. Vaikka
minulla olikin silmät päässäni, unhotin kuitenkin aivoni, kun Miss
Hamilton puhutteli minua rautatien vieressä. Katselin häntä sangen
tarkkaan, mutta en kiinnittänyt huomiotani Denveriin.

"Mehän olimme kyllä sitoneet Artwellin, mutta Denver auttoi Miss
Hamiltonia saamaan Artwellin junaan. Denver petti neidin perinpohjin.
Hän luuli, että Denver oli kunnon ainesta ja vihasi minua sen vuoksi,
että aioin hirttää Artwellin.

"Denverillä oli omat aikeensa Miss Hamiltoniin nähden. Hän odotti vain
sopivaa tilaisuutta siihen. Hän luuli että tuo sopiva tilaisuus oli
tullut, kun koko Triangle L:n miehistö lähti toissa aamuna etelään
karjatyöhön. Denver teeskenteli venähyttäneensä jalkansa, eikä tahtonut
lähteä mukaan. Betty Lawson ja Lin Murray lähtivät Willetiin, jättäen
Miss Hamiltonin yksin taloon.

"Denverille näytti kaikki olevan kuin vartavasten järjestetty. Mutta
minä piileskelin talon ympärillä, sillä en luottanut häneen koska
tiesin, ettei hänen jalassaan ollut mitään vikaa. Ja minun ollessani
saapuvilla ei Denverillä ollut paljoakaan tilaisuutta panna aikeitaan
täytäntöön.

"Mutta ainahan sattuu jotakin tulemaan väliin. Hämärän tultua pidin
seuraa poppelipuille ja pidin siltä silmällä taloa, ettei Denver
pääsisi yrittämään konnan koukkujaan, kun Tim Callahan tuli ratsastaen
taloon ja ilmoitti Miss Hamiltonille, että Mrs Whitman oli sairaana ja
tarvitsi lääkäriä. Tim lähti heti takaisin, sanoi olevan hyvin kiire.
Hän nelistikin tuulena pois.

"Timin lähdettyä, täytyi minun näyttäytyä. Denver oli ollut koko ajan
aivan lähellä. Hän tuli kuistin luo heti kun minäkin olin saapunut
siihen — ja minulla oli aikomus lähettää hänet Willetiin lääkäriä
hakemaan.

"Miss Hamilton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Denverin
lähettämisestä. Hän arveli, ettei Denveriä voinut lähettää kipeine
jalkoineen sellaiselle matkalle. Hän ilmoitti tahtonsa minulle tiukasti
ja huomautti samalla miten hän vihasi minua.

"Kun tunsin Denverin aikeet, niin kiersin nurkan taitse ja lähetin
kiinalaisen Willetiin, jättäen sekä Denverin että Miss Hamiltonin
siihen luuloon että olin itse lähtenyt.

"Annettuaan minulle tarpeeksi aikaa loitota talosta, ryhtyi Denver
toimiin. Seurasin hänen edesottamisiaan eräästä avonaisesta akkunasta.
Miss Hamilton ei antanut minun tappaa tuota koiraa, joten annoin
hänelle viisitoista minuuttia aikaa pudistaakseen talon tomut
jaloistaan. Hän koetti pientä pistooli-leikkiä mutta se ei oikein
onnistunut, joten hän täytti sötareppunsa ja lähti etelään.

"Luulin, että kaikki oli sillä selvä. Puolituntia Denverin lähdön
jälkeen olin ulkona todetakseni, että hän todella oli mennyt, kun näin
miehen nousevan päärakennuksen rappuja ylös. Luullen häntä Denveriksi,
joka uudelleen koetti päästä Miss Hamiltonin kimppuun, ammuin hänet.
Sitten huomasinkin, että olin tappanut Tim Callahanin."

Hiljaisuutta, joka hänen kertomustaan seurasi, kesti niin kauan, että
se rupesi painostamaan.

Starin miehet liikehtivät levottomina ja katsoivat kysyvin ilmein
Meederiin. Vihdoin puhui Meeder, epäilys ja epävarmuus äänessä.

"Asia kuulostaa oikealta, Brannon." Hänen katseensa oli luja, tutkiva,
mutta silti vihamielinen.

"Missä Callahanin hevonen oli, Brannon?"

Brannon kertoi miten hän oli löytänyt hevosen seisomassa puun alla,
ontuvana.

"Sekin kuulostaa oikealta", myönsi Meeder. "Mutta minä luulen, että
tarkastamme Callahanin hevosen. Mitä jalkaa se ontuu"? kysyi hän äkkiä.

"Vasenta etujalkaa", vastasi Brannon, "luulen, että vika on polvessa."

"Olemme kiitollisia sinulle, Brannon, että ratsastit tänne. Sinä
olet kertonut varsin uskottavan jutun. Paha vain, ettei Callahan voi
kertoa mitään. Luulen, että ratsastamme Triangle L:ään ja tarkastamme
tapahtumapaikan ja Callahanin. Sinä tulet meidän kanssamme, Brannon",
lisäsi hän merkitsevästi.

Pian tusina Starin miehiä Meederin johdolla, joka ratsasti Brannonin
sivulla, lasketti viettoa alangon reunaa tasangolle ja kääntyi Triangle
L:ään päin.

Sangen laihaa oli keskustelu ratsastuksen aikana, sillä kaikkien Starin
miesten rinnassa kyti epäilys, että Callahan ei ollut saanut surmaansa
Brannonin kertomalla tavalla. He kunnioittivat Brannonia niin paljon
kuin he suinkin saattoivat tuntea kunnioitusta isäntänsä vihamiestä
kohtaan, sillä he muistivat koko ajan noiden kahden miehen huonot
välit. Niinpä he puhuivat vain sanan silloin, toisen tällöin.

Brannon oli saanut valheensa kuulumaan sangen uskottavalta. Hän oli
sommitellut sen matkallaan Stariin, rakentaen sen puolitotuuksille ja
hänestä näytti, että sen täytyi sopia siihen tarkoitukseen, johon hän
oli sen suunnitellut, nimittäin kääntääkseen epäluulot Josephinestä
ja siten pelastaakseen hänet siitä tuskasta, jonka hänelle Callahanin
ystävien toimeenpanemat tiukat kuulustelut olisivat tuottaneet.

Vähän ennen puolta päivää Starin miehet, Brannon ja Meeder etunenässä
sivuuttivat Triangle L:n päärakennuksen ja pysähtyivät Brannonin
asunnolle, jossa he astuivat hevosten selästä ja menivät sisään. He
seisoivat siinä tuijottaen tuimina lattialla makaavaan jäykistyneeseen
ruumiiseen, samalla kun Cole Meeder polvistuneena tutki sitä jotenkin
perinpohjin.

Meederin silmät säihkyivät raivosta, kun hän vihdoin nousi ja katsoi
Brannoniin ja hänen suunsa oli vetäytynyt katkeraan ivaan puhuessaan.

"Selkään! Jumaliste. Etkö antanut hänelle tilaisuutta puolustautua,
Brannon, vai miten?"

Hän astui askeleen taaksepäin, taivutti itseään hieman ja vei kätensä
uhkaavassa kaaressa vyöllään riippuvaa pistoolia kohden. Hänen
silmissään paloi raivoisa kiihko ja hänen äänessään oli kylmä ja terävä
sävy kun hän puhui miehilleen.

"Pitäkää silmällä tätä miestä. Minä aion käydä asiaan pohjia myöten!
Tim Callahanilla ei ollut tilaisuutta puolustautua!"




Neljästoista luku.


Huoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt
Starin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan
kaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän,
tuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä.
Josephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he
tulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen
polttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi
pelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina
rintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä
ei vielä loppuisikaan.

Koko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja
ihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin
oli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää
katumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään
liikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin
jos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella
vieraskäynnillä.

Josephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka
hän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki
asianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan
muu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään
ja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta.
Kun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa
viereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut
Josephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän
oli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen
mennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen
poikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.

Perästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä
vedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken
kauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä
menemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin
pistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi
paikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen
pöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.

Kaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet
varjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin
välinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan,
ei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli
osoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas
esimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä
kohtaan.

Kun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine
rappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki
sieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä,
ilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.

Hän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten
käynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että
Brannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei
olisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.

Tai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt
jotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella
välinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman
tietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!

Josephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen
tietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa
(jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto
kaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet
tiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?

Hän tunsi, että hänen täytyi puhua totta. Hänen tietääkseen oli
Callahan ollut syytön. Hän ei edes ollut puolustautunut, ei edes
vetänyt asettaan esille, sillä kun Josephine oli katsonut häntä, kun
hän makasi oudosti vääntyneenä kuistilla, oli hän nähnyt hänen aseensa
kiiltävän hänen vyöllään.

Sittenkään ei Josephine osannut vastata asettamaansa kysymykseen.
Brannon oli kohdellut häntä kuin lasta ja hänen käytöksensä oli
nostanut hänessä raivoisan vihan häntä kohtaan. Sittenkin oli Brannon
suojellut häntä Bettyn poissaolon aikana, uskaltaen henkensäkin vaaraan
kun hän aseettomana oli ottanut Denverilta pistoolin eikä hän ollut
millään tavalla käyttänyt hyväkseen Josephinen yksinäisyyttä. "Hän on
mies", puhui Josephine itselleen, seisoessaan akkunassa ja katsoessaan
henkeään pidättäen Brannonin asuntoon "Betty tiesi sen. Hän on mies!"

Josephine tiesi nyt, että hän valehtelisi Brannonin hyväksi ja että hän
ei koskaan antaisi Starin miesten hirttää häntä, vaikka hänen täytyisi
kertoa heille, että —

Hän vetäisi syvään henkeä sillä kohdalla ja puristi päättävästi
huulensa yhteen. Ja kun hän vihdoinkin näki miehen tulevan Brannonin
asunnon nurkan taitse ja tulevan päärakennusta kohti, lähti hän
akkunasta ja meni pöydän luo, johon hän jäi seisomaan, koettaen päästä
mielen tasapainoon odottaessaan sitä jumalantuomiota, jota nyt ei enää
käynyt välttäminen.

Sillä mies lähestyi nopeasti, suoraan päärakennusta kohti. Hän saattoi
kuulla hänen kannustensa kilinän, kun hän nousi rappuja. Hän oli
sama pitkä mies, joka oli ratsastanut Brannonin rinnalla, miesten
sivuuttaessa päärakennuksen matkallaan Brannonin asunnolle.

Avatessaan oven vastaukseksi miehen kolkutukseen olivat tämän
vaaleansiniset silmät kovat kuin kivi ja hänen huulensa olivat jäykät
kiihkosta. Mutta hän otti lakin päästään oudon kunnioittavasti
nähdessään Josephinen ja hänen kovat silmänsä lauhtuivat ihastuksesta.

"Olen Cole Meeder, Miss — Starin karjatalon esimies. Arvatenkin olette
Miss Hamilton. Betty Lawson ei kait vielä ole palannut Willetistä?"

"Olen Josephine Hamilton", sanoi hän tyynesti. "Ei, Miss Lawson ei ole
vielä palannut. Tehän olette naapureita, eikö niin. Ettekö tahdo astua
sisään?"

"Enpä luule", Meederin ääni oli askelta matalampi. Siihen oli tullut
hyvä mitta kunnioitusta lisää. "Näette, ma'am, tämä ei ole mikään
vieraskäynti tavallisessa merkityksessä. Olemme tulleet tänne saamaan
selville, minkä vuoksi Brannon tappoi meidän isäntämme. Kysyn teiltä,
mitä te asiaan tiedätte."

Brannon oli siis myöntänyt! Se oli Josephinen ensimäinen ajatus. Ja
hän oli ilmeisesti pyytänyt saada todistaa, että hän oli oikeutettu
tekemään sen, sillä muutoinhan ei Cole Meeder olisi kysynyt, mitä hän
asiaan tiesi.

Josephinen ei tarvinnut kysyä, miten hän oli saanut tiedon
murhasta. Brannonin tulo Starin miesten seurassa osoitti, että hän
vapaaehtoisesti oli ratsastanut Stariin. Vaikka hänen uteliaisuutensa
oli suuri, ei hän kuitenkaan uskaltanut pyytää Meederiä kertomaan mitä
Brannon oli sanonut tekonsa oikeutuksesta. Jos hän siis tahtoi pelastaa
Brannonin, niin ei hän saanut epäröidä.

Kaikki hänen rohkeutensa olikin tarpeen, kun hän kohtasi Meederin
kylmän katseen. Mutta hän kesti sen.

"Callahan ahdisti minua kuistilla. Taistelin hänen kanssaan kun Brannon
ampui hänet."

Josephine kertoi valheensa sangen uskottavan näköisenä ja sellaisella
kiivaudella, että se petti Meederin, sillä katsottuaan Josephineä
terävästi ja epäluuloisesti levisi Meederin kasvoille häpeänsekainen
hämmästys.

"Otaksun, että se on kaikki, mitä tiedätte, ma'am", sanoi hän tahmealla
äänellä. "En luullut Callahanista sellaista. Brannon ei kertonut aivan
samalla tavalla, hän jätti mainitsematta, että Callahan oli ahdistanut
teitä. Hän sanoi vain nähneensä Callahanin rappusilla ja luulleensa
häntä Denveriksi. Tahtoi kait suojella teitä, arvaan. Olen sangen
pahoillani, että vaivasin teitä. Siinä kaikki, ma'am — paitsi tätä: Jos
olisin tiennyt, että Callahan oli sen lajin miehiä, niin en koskaan
olisi ryhtynyt hänen karjahommiinsa."

Josephine seisoi ovella ja katsoi, kun Meeder poistui. Hän näki hänen
katoavan Brannonin asunnon nurkan taakse. Sitten sulki hän oven ja
meni taas akkunaan, josta hän näki Starin miesten nousevan hevostensa
selkään. He ratsastivat tallille, jossa eräs heistä hyppäsi satulasta
ja meni sisään, tullakseen hetken perästä takaisin taluttaen Callahanin
hevosta. Sitten he kaikki ratsastivat päärakennuksen ohi, kääntyen
alangon itäistä laitaa kohti. Eräs heistä kantoi ratsullaan Callahanin
ruumista.




Viidestoista luku.


Osana Brannonin suunnitelmaa oli ollut ilmoittaa Josephinelle, että hän
oli tekaissut jutun Callahanin kuolemasta, pelastaakseen Josephinen
joutumasta kuulustelun alaiseksi. Hän olisi kertonut sen hänelle ennen
lähtöään Stariin, ellei hän olisi pelännyt, että Josephine asettuisi
vastahankaan ja siten pilaisi koko suunnitelman. Ja vietyään sitten
Starin miehet asuntoonsa aikoi hän nyt mennä päärakennukseen kertomaan
Josephinelle mitä hän oli tehnyt, varoittaakseen häntä puhumaan samaan
suuntaan. Meederin äkillinen raivo, nähdessään Callahanin ruumiin, oli
kuitenkin tehnyt hänen aikeensa mitättömäksi.

Seisoessaan Starin miesten joukossa Brannon oivalsi, että hän
piankin joutuisi heidän pilkkansa esineeksi, sillä he käsittäisivät
hänen yrityksensä suojella Josephineä jonkinlaiseksi heikoksi
sankariasenteeksi, jolla hän oli koettanut voittaa tytön suosion. Ja
ehkäpä Josephine itsekin katsoi asiaa siltä kannalta.

Starin miehet eivät moittisi Josephineä siitä mitä oli tapahtunut,
koska hän oli kertonut asian yhtäpitävästi Brannonin kuvauksen kanssa.
Mutta hänen lisäystään tultaisiin varmaankin kertomaan kertomistaan,
omine lisäyksineen ja koristuksineen, sillä välttämättömällä
seurauksella, että Josephinestä tulisi kuuluisuus, joka ei olisi
erikoisen miellyttävää laatua.

Sen olisi Brannon voinut estää. Nyt sen sijaan oli hänen vaieten
kestettävä kaikki ne myrkylliset ja pilkalliset huomautukset, joita
hänen ystävänsä ja vihamiehensä suvaitsivat tarjota.

Kun Meeder palasi, seisoi Brannon nojaten oven pieleen kärsivällisesti
odottaen. Meeder pysähtyi ovelle. Hänen kasvonsa olivat vihasta
punoittavat havaittuaan Callahanin siveellisen kunnon niin alhaiseksi
ja harmista Brannonia kohtaan sen vuoksi, ettei hän, Josephinen
kertomuksesta päättäen, ollut kertonut kaikkea.

"Brannon, sinun kertomuksesi ei käy yhteen Miss Hamiltonin kertoman
kanssa!" säväytti hän raivokkaasti.

Brannon kohtasi Meederin katseen ja kesti sen. Heikko ivallinen hymy
karehti hänen huulillaan. Mutta hän ei vastannut mitään. Siinähän ei
ollut mitään vastaamista. Kun ei kerran Josephine tiennyt mitään hänen
suunnitelmastaan, oli hän luonnollisesti kertonut totuuden asiassa.

"Hän myöntää sinun ampuneen Callahanin", jatkoi Meeder, "mutta hän
sanoo, että teit sen senvuoksi, että Callahan ahdisti häntä. Miksi et
sanonut sitä ensimmäiseksi?"

Vaikka Meeder piti tarkasti silmällä Brannonia, ei hän pystynyt
huomaamaan vähintäkään muutosta hänen kasvonilmeissään. Mahdollisesti
hänen katseensa hieman syveni hämmästyksestä ja ehkäpä hänen
pilkallinen hymynsä näkyi hieman selvemmin. Meeder, joka hyvin tunsi
Brannonin, ei ollut oikein varma asiasta.

"Meeder", sanoi Brannon ystävällisesti, "voihan olla, etten tahtonut
antaa sinun tietää, että Callahan oli sen lajin miehiä."

Puna Meederin kasvoilla syveni. Häpeä, raivo ja epäilys paloi hänen
silmissään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa, käski töykeällä
äänellä miehiään kantamaan Callahanin ruumiin ulos ja asettamaan sen
jonkun hevosen selkään ja seisoi sitten äänetönnä, kunnes miehet olivat
menneet.

"Callahan ei ollut sitä lajia, Brannon. Sitten on piru, jos uskon teitä
kumpaistakaan. Siinä on jotakin epäilyttävää koko jutussa, ja ennenkuin
heitän asian sikseen, aion päästä totuuden perille, älä unohda sitä!"

Odottamatta Brannonin vastausta kääntyi Meeder ympäri ja meni suoraan
hevoselleen. Brannon seurasi katseellaan miehiä, kunnes he sivuuttivat
päärakennuksen. Sitten istuutui hän kynnykselle nojaten kyynärpäitään
polviinsa ja kädet leuan alla mietti kauan naisen mielen häilyväisyyttä.

Hän oli todellakin ollut halukas ottamaan syyn Callahanin kuoleman
tuottamuksesta niskoilleen ja oli sitä vieläkin. Mutta mikä oli pannut
Josephienkin syyttämään häntä siitä? Oliko se raukkamaisuutta vai oliko
se vain synnynnäistä siveellistä raihnaisuutta, joka tietämättään pyrki
vapautumaan syyllisyydestä.

Siinä oli suunnaton ero, jos Josephine salli Brannonin ottaa vastuun
rikoksesta niskoilleen tai jos hän omasta ehdostaan syytti häntä siitä
Brannonin tietämättä. Ja mitä piti Brannonin ajatella niistä aatteista,
joitten puolustajana Josephine niin urhoollisesti oli esiintynyt.

Istuessaan siinä mietteissään ja tuijottaessaan alangolle, huomasi hän
tomupilven, joka tasaisesti kulki etelään, häntä kohti. Kun tomupilvi
tuli lähemmäksi, erotti hän nelipyöräisten rattaitten ääriviivat ja se
merkitsi sitä, että Betty Lawson ja Lin Murray olivat palaamassa kotiin.

Ajoneuvot olivat vielä pitkän matkan päässä, joten Brannonilla
oli vielä aikaa tuumia kysymystä pienen keskustelun hankkimisesta
Josephinen kanssa, ennenkuin Betty tulisi perille. Bettylle täytyi
luonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan
kysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli
Meederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja
vierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.

Hän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen
sydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen valehdella
niin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei voinut
saada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen häpeän
kannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli ampunut
vihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän suojellakseen
Josephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.

Hän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet hevosensa ja
hän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.

Brannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua. Kun
hän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona ja tämä
huomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten miesten
kanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa hänen silmiään:

"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava kirjoihin.
Lähden heidän luokseen huomenna."

Myöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä, oli hän
vähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa keittiön
poikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä oli hän
kuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki hän tytön
ensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein hipoi
hänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni ohi
katsahtamattakaan Brannoniin.

Ajoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi ruokailurakennuksen
ovella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty lähestyi häntä.

Hänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman hämmästynyt
ilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen poskensa olivat hieman
punaiset ja huulet sotaisesti yhteenpuserretut.

"Brannon", sanoi hän, "missä Chong on? Kysyin Josephineltä asiaa, mutta
hän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä on Chong?"

"Lähetin Chongin Willetiin hakemaan lääkäriä Mrs Whitmanille.

"Oh", sanoi Betty, "en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen Willetiin
välttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi. Ymmärrätkö
sinä?"

"En."

"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo käyttäytyy
peloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä tuolla
tavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten sinä tulit
lähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs Whitman on
sairas?"

"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja
poikennut Whitmanilla takaisin tullessaan."

"Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?" Väri hänen poskillaan
tummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti Brannonista eikä
vannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle, mutta hän tunsi
sisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä ajatellessaan,
että Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot karjatalolla hänen
poissaollessaan.

Brannon vilkaisi häneen syrjäsilmin.

"Denver oli täällä aikaiseen aamuun saakka tänäpäivänä", sanoi hän.

"Eikö hän nyt sitten ole täällä?"

"Ei."

"Missä hän on?"

"Maksoin hänelle palkan tänä aamuna. Hän lähti etelään päin."

"Miksi sinä erotit hänet, Brannon?"

"Me jouduimme riitaan."

Tavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä
tuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän oli
huomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani hänet
epäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli päättänyt
saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.

"Mistä teille tuli erimielisyyttä, Brannon?"

"Eipä juuri mistään."

"Ei juuri mistään", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään.
"Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri
mistään' ja erotat hänet toimesta."

Murray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti Bettyyn,
jonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön posket
hehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan Brannoniin
sellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt levottomaksi minkä
miehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se toi sen äkillisen huomion,
että Betty oli sievempi kuin hän oli ajatellutkaan sekä että hän oli
paljon inhimillisempi ja terveempi vihassaan kuin Josephine. Myöskin
huomasi Brannon Bettyn hurmaavan leuan ja sievän suun.

Hän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut huomannut
Bettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se ollut
tiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää
vastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja silmäluomien
painuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen poskiensa puna
levisi nopeasti yli kaulan ja otsan.

Hämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä
oli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin.
Brannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään
syvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa
oli uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi
yhteenpuristetut.

Ja sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä,
naurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen naurussaan oli
merkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut sitä kauan,
tapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana, että Brannon
katsoi häneen ihailevin silmin.

"Eipä juuri mitään" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä äskeisestä
naurusta. "Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai mitä? Ja minun
kysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä tahdo, että koetan saada
sinua puhumaan?"

Hän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen
Brannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin hämmästyneempänä.

"Hän teki sinusta pilaa, Brannon", nauroi Murray.

Ei mitään vastausta Brannonin puolelta.

"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki", jatkoi Murray, "mutta
pilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän
minä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray,
matkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri
mitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka
sinä et näy sitä ymmärtävän."

Brannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti
menemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen
selvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen
sikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan
kynnyksellä.

Kuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään ja näki
Bettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä vakavat.

"Brannon", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, "miksi et puhunut
minulle mitään Callahanista?"

"Arvelin, että saisit kuulla siitä jonkun ajan kuluttua."

"Miksi et kertonut _minulle_ sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi
vetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti sitten.
Miksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo olisi
tehnyt sen?"

"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti arvata
oliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen
kertonut Meederille.

"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli melkein
hysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus."

"Eipä siinä tainnut muukaan auttaa", virkkoi Brannon.

Hän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut tapahtuman
samalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon oli ampunut
Callahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt vahvistaa todeksi
kaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei ollut oikein varma
siitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli ahdistellut häntä, ei hän
rohjennut puhua enempää.

Bettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli
toistanut kertomuksensa kokonaan.

"En voi uskoa, että Callahan saattoi tehdä sellaista."

Betty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö
ei huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään
avaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin
tuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty katsoi
häneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.

"Brannon", sanoi Betty lujasti, "katso minuun." Brannon noudatti käskyä.

"Brannon", jatkoi hän, "Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko sinä
hänet?"

Hän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut
pettää Bettyä.

"Sinähän sanoit, että Miss Hamilton kertoi niin", väitteli Brannon.

"Minä vaadin sinua sanomaan sen, Brannon!"

"Minä en puhu mitään siihen asiaan."

"Brannon, minä tahdon vastauksen."

Betty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy karehti
hänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin
taipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen
"Teräs." Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus
saattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka hänen
silmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään häntä
taivutella.

Huolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty
rauhallisena. Brannon ei ollut "terästä" hänelle. Hän saattoi hyvin
muistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta
sitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain
lujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka
oli ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka
hänen luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet
mielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä
ritariksi.

Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen
mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä
ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein
sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden
ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä,
tutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen
sen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen
pienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja
penkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa
hänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.

Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä.
Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi
peittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.

Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty
Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa
muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen
ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut
näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli
tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun
aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva,
ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa
yhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.

Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi
seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi,
että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin
kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.

"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se
Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut
Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi
heinää karjalle?"

Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä
puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi
ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran
elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin
tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.

"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki Betty
hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas
seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.

Mutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.




Kuudestoista luku.


Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan,
joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman
Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli
hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut
tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan
Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka
hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.

Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti
murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen
puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.

Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine
siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen
mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä,
että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui
rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.

Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin
luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään
Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty
ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut
Callahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi
luonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka
hän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin
vakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan
kanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa
päärakennuksessa.

Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen
uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua
kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä.
Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin
hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen
Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.

Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut
tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut
lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin
tilaa lääkärin käynnin jälkeen.

Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja
Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.

Bettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.

Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko
kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin
asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia.
Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen
eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet
keittiössä.

Ja kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia murhaajaksi.
Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi
Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä
hetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän
ääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi
tuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon
tarpeessa!

Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen
silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen
loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen
katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen
takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja
vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä
puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä
kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan
Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen
viereensä pöydälle.

Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan
seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi
ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja
ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa
häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain
hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa:
"Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."

Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut
sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen
itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun
valaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta
kaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut
järkeilemällä poistaa.

Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan
ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja
täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan
mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien
tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.

Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja
kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen
sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.

Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon
oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.

Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja
taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten
seisoi siinä mies.

Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli
hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:

"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!"

Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut"
sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni
tutulta.

Josephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja näki,
että hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti syvään
henkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.

"Les Artwell!"

"Niin olen, ma'am", tuli vastaus, kuiskaten. "Olen vaikeasti
haavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko toimeen
hälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!" Hän horjahteli ja vaipui
kynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine hänen luonaan,
mielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli yhtä avuton
kiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.

Mies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat
likaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat
liankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää
kärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella oli
huomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja katsoivat
häneen mykkinä, rukoilevina.

"Mitä minä teen, mitä minä teen"? valitti Josephine mielettömänä.
"Oh, Jumalani, sehän on verta", läähätti hän, kun hän pannessaan
kätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta, tunsi
koskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta taaksepäin ja
näki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.

"Älkää panko toimeen hälyytystä", pyysi Artwell heikolla äänellä. "He
saavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray. Ammuin
itseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne, saadakseni apua ja
toivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin varmaankin tajuni. Hevoseni
heitti minut selästään ja meni menojaan." Hän pysähtyi hengittääkseen
käheästi ja raskaasti. Sitten hän jatkoi. "Brannon —hän hirttäisi
minut. Jos te voisitte auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle —
sinne on viisitoista mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on
ystäväni." Hän pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten
jotakin kuulumatonta.

"Lattimer!"

Josephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty oli
sanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin vuoristoon.

Ja Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä.
Merkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko
oli henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen
maalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin
nimeen vain peloittaakseen Josephineä?

Huoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä
voimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä
iltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään
Lattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin
yhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan.
Betty oli Lattimerista sanonut: "Hän on mies — todellinen mies", tai
jotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi tehdä
hänelle mitään pahaa.

Hänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin
kuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin
hirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan
viittätoista mailia ilman apua.

Eri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne
täytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli
tuota eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen
vastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan
sanoen pelkäsi.

Mutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen pysyttää
tasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi Josephine
häntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.

"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni minulta
melkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään tavalla. Liian
heikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin onnistua. Ja, jos
pelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin ehkäpä
voisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että pääsen alkuun.
Luulen, että suoriutuisin lopusta."

Kuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä
valossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan.
Hevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen kaukaloa ja
erästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan nousu jollakin
tavalla päinsä.

Mutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon. Hän
vaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.

Sääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen. Talli
oli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin
eräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja
vaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten tuntemattomuutensa
tekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman vaikeaksi, sai hän
vihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen suuhun. Samoin pääsi hän
satulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin hevosen viereen.

Sitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti
ratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli
karjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui,
lähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla
mielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.




Seitsemästoista luku.


Ensi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine rakennusryhmän
hämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla tasaisella kentällä. Heikko
sumu, joka oli peittänyt alangon, teki hitaasti nousuaan, laskien taas
siellä täällä ikäänkuin vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen
hajanaisiin pilviin sen yläpuolella.

Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies
olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.

Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta
päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren
menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut
Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut
satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin
ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut
hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että
Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta
mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.

Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan
miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea
häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan
onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen
tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.

Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana,
jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän
ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla
huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata
joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää
ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.

Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle,
jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell
enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat
käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.

"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin —
arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa,
mitä — ei kukaan nainen —"

Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi
kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle,
horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen
viereen.

Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään
Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista
ei enää ollut matkan jatkajaksi.

Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä
kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta
hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän
huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.

Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi
tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän
istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen
seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.

Artwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan
Josephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille
poskilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä
muutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä
edessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen ollakseen
esiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli, oli
kaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä minään
tuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla näppärällä
sormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista
henkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen väsynyt
ja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään nousta
pystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli kiire
takaisin Triangle L:ään.

"Tuntuu paremmalle?" kysyi kookas mies.

"Miten hän voi?" kysyi Josephine, vastaamatta kysymykseen.

"Artwell voi hyvin", sanoi kookas mies. "Hän ei ole vaarallisesti
haavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin." Hänen
katseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. "Kuka olette?" kysyi hän
sitten.

"Olen Josephine Hamilton."

"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn
kanssa. Näette, että olen kuullut teistä."

"Ilmeisesti", hymyili Josephine. "Ja te olette tietysti Mr Lattimer?"

"Miksi niin tietysti?" kysyi hän.

Hän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin
kuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä "hirvittävän, tumman kauniiksi."
Sen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka hän oli
tavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko seikkailusta
lopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin karjatalon olevan
etelään päin.

Josephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun hän
seisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä
rinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi
katsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan Bettyn
selvityksessä hänen ominaisuuksistaan. "Jos hän olisi elänyt kaksisataa
vuotta aikaisemmin, olisi hän varmaankin ollut merirosvo."

Millainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine
uskonut, että hän olisi ollut merirosvo. "Herrasmies", oli ehkä
sittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut
lisättäväkin "kerskaileva." Sillä huolimatta siitä, että Lattimer
ilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei
osannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä
suhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä
ominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja
hävyttömän olemuksensa kanssa.

Ruumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen
villapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan,
varsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti
jäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja
pronssinkarvaiseksi paahdettuna.

Joukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin
paljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja
Josephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta
oli notkea ja joustava kuin juoksija.

Hän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena.
Hänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma
tukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella
otsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine
ajatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että
Lattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen
mies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen
seurassa.

Loput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun
viivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.

Josephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa "hän on mies" oli niin
paljon kunnioitusta.

Mutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli
viekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä
ovelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi
tiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus
sukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.

Huomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä
tuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui
siihen.

"Te olette ennenkin tavannut Artwellin", sanoi hän. "Olen kuullut
siitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä,
eikö niin?" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä
Josephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.

"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen", selitti
Josephine.

"Artwell oli siis viaton? Te tiesitte sen siis, arvatenkin?"

"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian
nuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli
tehnyt sen."

"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään
pysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii
hänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?"

"Luulen, että se on vain itsepäisyyttä."

"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain
tietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin
hän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen."

Josephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän
vaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen
pinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen
täytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle
L:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä
ja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista
asemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä
tiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella,
jonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia
ratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi
levottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin.
"Kas niin", sanoi Lattimer heti, "tehän olette aivan suunniltanne.
Mutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne
muutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää."

"En — en luule, että voin syödä palastakaan", sanoi hän hymyillen
laihasti. "Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä —
tuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä
—." Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen
mielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä
kosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa
ja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta,
selittäessään yöllistä seikkailuaan.

"Te olette huolissanne", sanoi Lattimer tyynesti. "No niin, sehän on
luonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin
voimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte
lähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä
on tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta
pälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa
häneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy
varsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs
Whitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että
te olitte hänen luonaan koko yön.

"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti"? tiedusteli Josephine. "He
kaipaavat sitä ja he ajattelevat —."

Lattimerin matala nauru keskeytti hänet.

"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan", sanoi hän. "Olen
riisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja
ajanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä,
mutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei
ole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan
Chesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti
jättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt
pujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan
satulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen
mies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa
mielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette
näyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa."

"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —", alkoi Josephine. Hän oli
oikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.

"Joutavia!" keskeytti Lattimer hänet, hymyillen varmuudessaan.

Hän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä.
Vähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.

"Aamiainen on valmis, Miss Hamilton", sanoi hän rauhallisesti.

Josephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt
nälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa
paitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut
holhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen
käyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.

Lattimer huomasi hänen epäröintinsä.

"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss
Hamilton", sanoi hän, hieno iva äänessään. "Minä söin jo omani vähän
aikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te
olette sisällä."

Hän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja
hämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle
polttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.

Kun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi
seisomaan ja hymyili Josephinelle.

"Tuntuuko paremmalle?"

"Paljon paremmalle."

Vaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa
ajatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut
hänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: "Kas niin,
sinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?"

"Te ette ole syönytkään aamiaista", sanoi Josephine.

"Kuinka sen tiedätte?"

"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja.
Sitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs", myönteli
hän punastuen, "mutta tehän ymmärrätte —"

"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut
huonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson
on puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi
luottaa', eikö niin?"

"Ei ensinkään." Josephinen katse oli vakava. "Luuletteko, että olisin
lähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes
pelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen
mies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä
kiitän teitä siitä."

Josephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään
henkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka
sekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.

"Betty on kerrassaan ihme", sanoi hän, tullen taas vakavaksi.

"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi",
jatkoi hän.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan.
Hän oli huolestuneen näköinen. "Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun
hän on huomaava minun poissaoloni."

"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta
Betty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä."

"Oh!" huudahti Josephine, hämmästyneenä, "miten te olette saanut siitä
kuulla?"

"Cole Meeder ratsasti tästä ohi toissapäivänä. Meeder ei ole
tyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs,
kertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan
oli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki
Callahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen
häntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee
Meeder, että jompikumpi teistä valehtelee."

Josephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi
silmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun
hän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä,
huvitetussa hymyssä.

Josephine läähätti. Lattimer nauroi hiljaa.

"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton", sanoi hän. "En ole
mikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi.
Nähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt
sitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää
jotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain
ymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen
kustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä
kyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja,
joita te esititte uskottaviksi."

"Hänhän otti syyn päälleen!" sanoi Josephine. "Pari minuuttia sittehän
te sanoitte niin itse."

"Niin", sanoi Lattimer, silmät säteillen ihastusta, "teiltä ei puutu
rohkeutta puolustaessanne ystäviänne."

"Brannon ei ole ystäväni!" selitti Josephine. "Minä — minä vain sanoin,
että —"

Hän vaikeni, pelästyneenä, huomatessaan olleensa vähällä paljastaa
itsensä ja ymmärtäen sanoneensa jo liiaksikin paljon muuttaakseen
Lattimerin epäluulon varmuudeksi. Hän tuli vakuutetuksi siitä
nähdessään Lattimerin katseen.

"Miss Hamilton", sanoi hän vakavana. "Teidän salaisuutenne ei mene
minua kauemmaksi. Meillä on kummallakin salaisuutemme, sillä jos
tiedettäisiin, että suojelen Artwelliä ja jos Triangle L:n miehet ja
Brannon tietäisivät, että satula ja suitset, jotka vastikään otin
Triangle L:n hevoselta, ovat hallussani, niin tämä seutu tulisi
minulle sangen vaaralliseksi. Näyttää siltä, kuin meidän kummankin
täytyisi olla hyvin varovaisia puheissamme." Hän nauroi. "Ellemme ole
varovaisia, voi käydä niin että me, pelastaessamme lähimmäisemme,
joudumme itse ikävyyksiin."

Josephine katsoi häneen pelokkain silmin.

"Tarkoitatteko, että jos selviäisi, että te olette ottanut Artwellin
taloonne sen jälkeen kuin minä toin hänet tänne, niin Brannonilla olisi
oikeus syyttää teitä kanssarikollisuudesta?"

"Jos pidän Artwelliä luonani — kuten aion tehdä, kunnes hän paranee
niin terveeksi, että voi lähteä, niin täytyy minun vastata myöntävästi.
Niin, Brannon voisi syyttää minua siitä ja nykyisissä olosuhteissa
kannattaisi häntä luultavasti koko tämä seutu."

"Mi — missä olosuhteissa?"

"Te ette, näen mä, ole kuullut siitä. No niin, toistaiseksi ei ole
vielä mitään todistettua. Mutta ympäristön karjamiehillä on varsin
hyvin perusteltu epäluulo, että näillä seuduilla toimii hyvin
järjestetty hevosvarasjoukkue. Sangen monta miestä epäillään, ehkäpä
minuakin. Les Artwell on toinen, vaikka luulen, että hän on yhtä syytön
kuin minäkin."

"Mutta jos Artwell _onkin_ syyllinen, ja minä olen häntä auttanut!"

Hän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut
juolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin
nuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä,
että hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä
syylliseksi.

"Artwell ei ole syyllinen", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. "Älkää
säikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan
Brannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani."

Josephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet
hiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen
vaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä
siitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko
siihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen
siteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän
valtiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä
Lattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin
varma voitostaan.

Hän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista
ja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin
Brannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten
ratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja
näytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän
punastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta
vaikutuksesta häneen.

Lattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä.
Sitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui
toiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen
reunalla istui Denver.

Hän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta
rinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat
kuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.

Denver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei
ollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui
Artwellin puoleen.

"Artwell", sanoi hän kylmästi, "miksi tapoit Tim Callahanin?"

Haavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti
kuolettava pelko.

"Se kirottu hullu joutui aivan tielleni", tokaisi hän viimein.

"Olin tulossa tänne ja koetin pysyä näkymättömänä, kun Callahan tulla
tupsahti eräästä metsiköstä puolen mailin päässä Triangle L:stä.
Hevoseni oli pudottanut minut selästään ja oli mennä menojaan.

"Olin juuri ottamassa sitä kiinni jälleen, kun Callahan ilmestyi
metsiköstä ja tuli minua kohti. Hän oli varmaankin tuntenut minut
kuunvalossa, sillä oli sangen valoisaa.

"Piilouduin matalaan rotkoon ja luulen, että hän kadotti minut
näkyvistään, sillä kun nousin pois rotkostani, näin Callahanin
taluttavan hevostaan takaisin Triangle L:ään päin ja hevonen ontui
pahasti. Menetin mielenmalttini ja seurasin Callahania. Pääsin
ampumamatkalle juuri kun hän tuli karjatalon rappusille. Otaksuin hänen
menneen pyytämään toista hevosta.

"Annoin hänelle lähtöpassin. Sitten, tuntien itseni sangen heikoksi ja
kun tiesin, että talossa ja esimiehen asunnossa oli ihmisiä, kiersin
talon taitse ja pääsin talliin, luullen voivani satuloida jonkin
hevosen ja pääseväni sitten pujahtamaan tieheni. Varmaankin olin
kierähtänyt hevosen yli yrittäessäni satulaan, sillä seuraava, minkä
tajusin, oli —"

"Lopun tunnen jo", kuiskasi Lattimer. "Sinä uskalsit liian paljon,
menettäessäsi siinä määrin mielenmalttisi. Tietänetkö, että Brannon oli
asunnossaan silloin, kun ammuit Callahanin?"

Lattimerin silmistä suli jää. Ne pienenivät ja niistä loisti
pilkallinen iloisuus.

"Sinulla oli onni myötäsi", nauroi hän leveästi.

"Teit hyvää jälkeä joka tapauksessa, Les. Lähettämällä Callahanin
taivaaseen kostit vanhat vihat ja me pääsimme miehestä, joka rupesi
jo epäilemään meitä sangen vahvasti. Ja sinä olet saanut Meederin ja
kaikki muut luulemaan, että Brannon on poistanut Callahanin elävien
kirjoista, joka seikka, ottaen huomioon heidän huonot välinsä, antaa
varmasti sekä Starin, että Triangle L:n miehille yllin kyllin työtä
pitäessään toisiaan silmällä.

"Mutta Brannon on minulle arvoitus. Sinä tapoit Callahanin, mutta mitä
luulet Brannonin tarkoittaneen, kun hän ratsasti Stariin ja kertoi
Meederille ampuneensa Callahanin? Meidän täytyy olla varovaisia.
Brannonilla on jokin juoni mielessään."

Denver naurahti katkerasti. "Se on vain hame", sanoi hän myrkyllisestä

"Betty Lawsonko?" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän
katsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.

"Ha, ha, ha", nauroi Denver. "Brannonilla ei ole kylliksi järkeä
nähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on
sokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä."

"Mistä sen tiedät, Denver?" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se
oli täynnä intohimoa.

"Kuinkako tiedän?" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli
veitikkamaisesti Lattimerin silmiin.

Välittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja
ilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa,
kertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut
sen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli
seisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen
päätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.

"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin
saanut hänen päänsä täysin pyörälle", lisäsi hän lopuksi.

Lattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen
kasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui
Lattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.

Denver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä
hänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti
ja nopeasti. "Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala
minua auttakoon!"

"Sekin oli liikaa" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä,
mutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin
kasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan
hervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet
lerpallaan.

"Liian paljon, Denver", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. "Älä
koske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on
minun!"




Kahdeksastoista luku.


Päivän sarastaessa nousi ohut savupatsas kiemurrellen Triangle L:n
esimiehen asunnon piipusta, yhtyen sitten paksuun sumuverhoon, joka
viisitoista mailia etelämpänä oli herättänyt Josephinenkin huomiota.

Pian sen jälkeen ilmestyi Brannon asunnostaan, meni tuulipumpulle vettä
noutamaan ja palasi sitten takaisin. Puoli tuntia myöhemmin oli hän
hevosaitauksessa ottamassa kiinni hevostaan, suurta mustaa.

Hän oli satuloinut sen, heittänyt toisen ohjaksen sen pään yli ja oli
juuri sulkemassa aitauksen porttia, kun hän katsahti talliin päin.
Kiirehtimättä sulki hän portin, hyväili kädellään mustaa hevostaan ja
meni tallia kohti.

Hänen mennessään asuntolan ohi huusi Lin Murray hänelle kuuluvasti:
"Tulen mukaan heti kun olen saanut vähän ruokaa."

"Syö vain tarpeeksi, Lin", vastasi Brannon.

Hän kulki edelleen, ja taas kuului Murrayn ääni.

"Chong tuli kotiin puolen yön aikaan. Hänen hevosensa on aitauksessa.
Sanoi Mrs Whitmanin olevan paremman."

Brannonin silmät elostuivat. Ollessaan äsken aitauksen portilla ja
katsoessaan tallille päin oli hän nähnyt satuloidun ja suitsissa olevan
hevosen, joka seisoi erään romutavaroitten säilytyspaikkana käytetyn
vajan suojassa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että Chong
oli jättänyt hevosensa riisumatta koko yöksi, siten tehden itsensä
syypääksi moitittavaan laiminlyöntiin. Brannon oli myös kuullut
Chongin kotiintulon ja kuullut hänen hiljaa mutisevan käsittämätöntä
mongerrustaan.

Mutta Murrayn tiedonanto, että Chong oli vienyt hevosensa aitaukseen,
ilmaisi, että se hevonen, joka seisoi vajan suojassa ei ollut hänen
käyttämänsä ja Brannonin mielenkiinto muuttui nyt arvostelevasta
epäluuloiseksi.

Seisten aivan hevosen vieressä tutki Brannon sitä tarkkaan ja hänen
silmänsä oikein leimahtivat, kun hän huomasi, että sen lautasella oli
merkki L. Se oli Lattimerin merkki, Lazy L.

Brannon puhutteli ystävällisesti eläintä ja kiersi sen ympäri. Satula
oli paksun tomun peitossa. Korkea satulan nuppi oli kolhiintunut ja
näytti siltä kuin sitä olisi painettu syvään maan sisään, sillä siihen
oli jäänyt kiinni kuivunutta savimaata. Satulan takareuna oli myös
ruhjoutunut, aivan kuin jokin raskas esine olisi siihen pudonnut.
Ohjakset olivat poikki ja mahavyön solki oli irtautunut.

"Se on piehtaroinut", ajatteli Brannon mielessään. "Kuljeksinut maita
ilman ratsastajaa ainakin koko viime yön — ehkä kauemminkin, päätteli
hän tutkittuaan tomua ja kolhiintuneita satulan osia."

Brannon irroitti satulapussin, asetti sen maahan ja aukaisi sen. Sieltä
tuli esiin monenlaista tavaraa, tinakulho, peilin palanen, partasuti,
saippuapala, pieni kahvipannu, tomaattiastia — ihana janon sammuttaja
— kankaalla päällystetty vesipullo ja paljon muita esineitä, sekä
ruokatavaraa ja tulitikkuja.

Brannonin mieltä kiinnitti eniten partasuti. Se oli helppohintainen ja
puuvartinen, johon oli, ilmeisesti veitsellä, piirretty alkukirjaimet
"L. A."

Brannon ei löytänyt mitään merkkejä muissa esineissä, mutta ilmeisesti
tyytyväisenä pani hän tavarat takaisin pussiin, sulki sen suun ja
kiinnitti sen paikoilleen satulan taakse.

Sitten hän silmät kiiluen katsoi tutkivasti päärakennukseen päin,
nähdäkseen, että akkunat vielä olivat peitetyt ja ettei savua noussut
keittiön piipusta. Chong oli tavallisesti jalkeilla jo tähän aikaan,
mutta näytti siltä kuin olisi yöllinen ratsastus häntä hieman
väsyttänyt. Bettyn tiesi hän nousevan vasta auringonkin noustessa.

Taluttaen vieraan hevosen tallin taakse, jossa häntä ei voinut talosta
nähdä, sitoi Brannon katkenneet ohjat yhteen. Sitten hän hyppäsi
satulaan ja ratsasti hitaasti jokea kohti pysytellen yhä tallin
suojassa. Joki oli metsän reunustama aina aitauksen lähelle saakka.
Sitten tuli aukko, jonka yli hänen täytyi uskaltaa, senkin uhalla että
hänet talosta nähtäisiin. Mutta sen jälkeen tuli metsä ja pensaikko
taas hänen avukseen.

Hän ratsasti puoli mailia jokea alaspäin, laskeutui satulasta ja sitoi
hevosen puuhun köydellä, joka oli vyyhdessä satulan nupissa, jätti
eläimen sinne ja palasi tallille.

Karjatalolla vallitsi vielä hiljaisuus. Murraytakaan ei vielä näkynyt,
joten Brannonia ei kukaan ollut nähnyt.

Hän huomasi, että tallin ovi oli auki. Hän meni sisään, vilkaisi
nopeasti pilttuihin ja naulakoihin, joilla tusinan verran satuloita
riippui. Hänen tarkastelunsa lopputulos oli, että kaksi satulaa ja
hevosta puuttui.

"Billy ja Chesterfield", huomautti hän ääneen. Hänen silmiinsä
ilmaantui kyynillinen iloisuus, johon sekaantui tuota tyyntä kylmyyttä,
josta hän oli "Teräs" nimensäkin saanut.

"Hän on varmaankin taas hulluttelemassa!" mietti hän niitten
todistusten johdosta, jotka hän oli keksinyt ja jotka selvästi
viittasivat siihen, että Josephine taas oli sekaantunut asioihin, jotka
eivät hänelle kuuluneet. Brannon oli vakuutettu siitä, ettei kukaan
muu kuin Josephine ratsastaisi Chesterfieldillä. Betty ei missään
tapauksessa olisi ottanut niin vanhaa ja vakavaa hevosta. Ja jos Les
Artwellin toverina olisi ollut mies, niin olisi hän ottanut minkä muun
hevosen hyvänsä mieluummin kuin Chesterfieldin.

Mutta Brannon tahtoi päästä varmuuteen asiastaan. Ja ennenkuin hän
lähti karjatalolta etelään Murrayn kanssa, aikoi hän keksiä jonkun
syyn, jonka varjolla hän saisi herätetyksi päärakennuksen asukkaat —
joko Bettyn tai Chongin — päästäkseen selvyyteen siitä, oliko Josephine
lähtenyt jonnekin.

Hän meni tallin ovelle ja katseli päärakennukselle päin. Hänen
katseensa solui alaspäin, huomatessaan, ettei siellä näkynyt mitään
liikettä. Silmänräpäyksessä oli hän polvillaan ja tutki tarkoin
punaisia tahroja muutamissa tallatuissa oljenkorsissa oven suussa.

Hän nousi heti pystyyn ja huomasi noustessaan oven pielessä samanlaisia
punaisia tahroja, mutta nämä olivat kieltämättä naisen sormien jättämät!

Brannon meni takaisin talliin. Kun hän taas palasi, oli hän vakuutettu
asiastaan, sillä eräässä pilttuussa oli oljilla selvät miehen
makuujäljet ja siinä vielä lisää punaisia täpliä, jotka osoittivat,
että haavoittunut oli oleillut tallissa pitemmän ajan.

Brannon sulki tallin oven ja meni ruokailu-rakennukseen, jossa hän
tapasi Murrayn juuri lopettamassa aamiaistaan.

"Siihen meni pitempi aika, kuin olin luullutkaan", murisi Murray
nähdessään Brannonin. "Eikö se ole merkillistä, aina. Jos sinulla vain
sattuu olemaan kiire, etkä tahdo, että muut joutuvat odottamaan, niin
joku kirottu asia on hullusti. Tuossa on tuo kurja uuni esimerkiksi.
Panin siihen valkean ja se sammui. Se on kurjempi kuin —."

"Brannon", kuului Bettyn ääni ovelta, "tahdotko tulla tänne pariksi
minuutiksi?"

Brannon kääntyi äkkiä. Bettyn kasvot olivat kalpeat ja hänen huulensa
olivat aivan valkoiset. Teennäinen äänen rauhallisuus oli ilmeisessä
ristiriidassa silmissä kiiluvan kiihtymyksen kanssa.

Betty ei puhunut ennenkuin Brannon oli tullut hänen kanssaan
puolitiehen päärakennusta, ja ennenkuin hän puhuikaan tiesi Brannon
mitä hän sanoisi.

"Brannon", sanoi hän, "jotakin on tapahtunut Josephinelle! Hänen
vuoteensa on koskematon ja Chesterfield on poissa! Mitä sinä luulet
tapahtuneen? Jos hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus, niin en
koskaan voi antaa sitä anteeksi itselleni!"

"Luulen, ettei tässä paljoakaan ole tapahtunut", lohdutteli Brannon.
"Arvatenkin on hän lähtenyt ratsastamaan. Eilen oli hän levoton Mrs
Whitmanin vuoksi. On hyvinkin luultavaa, että hän on ratsastanut sinne.
Lähetän Murrayn miesten luo ja poikkean itse Whitmaneille."

"Minä lähden kanssasi, Brannon! Ethän luule, että — —"

"Denver olisi tullut takaisin — ja tavannut hänet matkalla — jos hän
meni Whitmanille", valitti hän epätietoisena. Ja kun Brannon vain
pudisteli päätään hänen mainitessaan Denverin nimeä, huudahti hän:
"Eikö sinulla ole hermoja ensinkään, Brannon. Sinä et näy käsittävän
että Jo on minun vieraani ja että minä olen vastuussa hänestä."

"Varmastikin", myönsi Brannon nopeasti. "Mutta meidän ei tarvitse
molempien lähteä Whitmaneille." Hän oli varma siitä, että Betty tapaisi
Josephinen Mrs Whitmanin luona ja hän ajatteli Lazy L:n hevosta, joka
seisoi puuhun kytkettynä alempana joen rannalla.

Hän meni noutamaan Bettyn hevosen ja satuloi sen sillä aikaa kun Betty
vaihtoi pukua päärakennuksessa.

"Älä ole huolissasi", neuvoi hän Bettyä, auttaessaan häntä satulaan.
"Saat nähdä, ettei mitään ole tapahtunut. Toivottavasti sinulla ei
ole niin kiirettä, että ratsastat suoraa päätä upottavaan hiekkaan
kahlaamossa." Hän seurasi Bettyn kulkua alas pieneen syvänteeseen ja
sieltä ylös taas ja sitten kuivaa aroa pitkän matkaa.

Myöhemmin seisoi hän karja-aitauksen portilla Murrayn kanssa, joka
istui satulassa ja odotti häntä.

"Lin" sanoi Brannon, "olen muuttanut mieltäni etelään menon suhteen.
Voit odottaa minua sinne huomenna."

"Aivan niin", vastasi Murray. Hän ei pukenut sanoiksi pientä
hämmästystään muutoksen vuoksi, jonka Brannon oli suunnitelmaansa
tehnyt.

"No niin, näkemiin sitten", sanoi hän. Hän ratsasti pari kymmentä
askelta, pysäytti hevosensa ja huusi olkansa yli puoleksi leikillään:

"Minä en sinun sijassasi olisi niin paljon yksin nykyään, Teräs."

"Sehän on vaan tyttö", hymyili Brannon. "Ei nyt ole kysymys Starin
miehistä."

Murray oli ilmeisesti utelias, mutta hän puristi huulensa pettyneenä
kiinni ja hoputti hevostaan etelään päin.

Brannon ei liikahtanut ennen kuin Murray oli vain pienenä pisteenä
taivaanrannalla. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti alas joen
rantaa, mihin hän oli jättänyt Lazy L:n hevosen. Muutaman minuutin
kuluttua ratsasti hänkin, kuljettaen perässään toista hevosta,
epäselvää polkua lounaaseen. Murray oli ratsastanut suoraan etelään.

Ratsastettuaan useita maileja, huomasi Brannon liikkuvan pisteen
eräällä matalalla mäenharjanteella. Hän poikkesi äkkiä polulta ja
laskeutui kuivaan joen uomaan, jota hän seurasi puolisen mailia eräälle
ruohoiselle kentälle, joka yhtyi siihen rinteeseen, jonka huipulla hän
oli nähnyt tuon liikkuvan esineen.

Päästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä heinäisessä
laaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset valkoiset läikät
näkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien alapuolella. Nähdessään
sen, veti Brannon suunsa tiukalle.

"Billy", sanoi hän hiljaa.

Yksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain
lähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut
tännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä
lähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.

Brannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi Billyä
hitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.

Hän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy oli
päässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen lähelle,
tutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.

Billy oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi
voitu hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli
hoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon
oli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen edistyi.

Sä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät
satulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä
tuntui vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät
mahavyöt olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat
verta ja niitä näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa,
pitkinä kapeina juovina.

Brannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan
takaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi
rauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.

Callahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi
painettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli
Brannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli
ammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että
Josephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää
panosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin ampunut
jotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen uudelleen.

Nyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen
ruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana
karjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli
Artwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin
omistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.

Se tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen,
ettei Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut
kuullut mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut
salakytän pakenevan.

Josephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut häntä
pakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli vienyt
hänet Lattimerin talolle.

Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun
hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia
ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon,
poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli
löytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä
hevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko
Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka,
että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti
todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen
ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä
oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.

Oli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään sanaakaan.
Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen
avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein
iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli
iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä
siten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin,
oli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko
varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat
saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.

Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka —
se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että
Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin
puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä
ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin
selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta,
joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen
päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää
lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.

Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka
täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän,
vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui
siitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!

Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon
kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta
ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.

Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat
nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon
edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli
kohottanut.

"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan
kimppuumme!"

Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon
ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä
olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja
erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna
oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.

Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa
näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon
sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa
aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki
jotakin tavatonta.

Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä
huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita.
Denverin hevonen oli aitauksessa.

Brannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt
merkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen ohjat
yhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui
rauhallisesti polttelemaan.

"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell", sanoi
Lattimer. "Piru vieköön tuon miehen", nauroi hän, ihaillen julmalla
tavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. "Hänellä on lujat hermot."

"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän tulee
epäluuloiseksi", lisäsi hän.

Hän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja
juostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen
toiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:

"Mikä hätänä?"

Brannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin,
että Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja hymyillessään
teennäisen tervetuleman.

Brannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli enemmän
sisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta Lattimerin,
kun tämä juoksi vajalta tallille.

"Olen tuonut sinulle hevosen, Lattimer", sanoi Brannon.

"Helvetti, sehän on Streak!" vastasi Lattimer. "Me kaipasimme sitä —
ja satulaa." Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen vakavasti.
"Brannon", sanoi hän vihaisesti, "nuo varkaat alkavat tulla liian
rohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!"

"Sellaisia ne ovat, Lattimer. Milloin hevonen katosi?"

"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen,
Brannon?"

"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa
eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa."

Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään
ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin,
mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän
puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.

"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon", sanoi Lattimer.

"Älä turhia levittele, Lattimer", sanoi Brannon, hymyillen
ystävällisesti.

"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi
meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas
tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin
päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan
ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee
vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai
sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään
ratsastavan tästä kahdella satulalla?"

"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole mennyt
ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani."

"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn
katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa
sinne?"

"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi.
Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim
Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.

"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta on
kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan
ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti
häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi
kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa,
että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."

Brannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin
aikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon
valehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen
kylmäveristä miestä kohtaan.

Brannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän
mennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä
todellisuudessa oli tapahtunut.

Vaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut
minkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään,
tunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka
pohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin
osoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin
hiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen avonaiseen,
lujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi. Hän ei ollut
koskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista hänen
käytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että Lattimer
saattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.

Lattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla.
Seistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että
Brannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin
epäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää varsinaisen
toimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään täydellinen, murhaava
todistusaineisto.

"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot", sanoi Lattimer. "Minä
uskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen. Koska Timiä
oli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut hänet ilman
edelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei Callahan
olisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää."

Brannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen häpeällisen
viekkaasta viittauksesta.

"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja sellaisen
koiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa."

Sattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen päin
ja keskitti katseensa Denverin hevoseen.

Lattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna peitti
hänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi
Brannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes katsonut
Lattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.

"Denver, niin", sanoi hän liukkaasti, "jos katsot oikein tarkasti,
niin voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla
on valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna
aikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen kanssaan
erään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen äkillinen lähtönsä
Triangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se on vallan selvä
asia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!"

"Joutavia", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. "Mies ei sellaisen
roiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen pois ja ajaa
hänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi paljon, Lattimer.
Hänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän käsittäisi niitä väärin.
Jos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä, Lattimer, niin minun ei
olisi tarvinnut olla niin pikainen hänen suhteensa."

Hän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät
kylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille.
Sitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos
häikäilemätöntä huumoria.

Brannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman hevosensa
ja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes tavanmukaista "näkemiin"
ja jättäen Lattimerin tuijottamaan jälkeensä, täysin tietoisena siitä
selvästä uhkauksesta, jonka Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa,
viitatessaan kaukonäköisiin miehiin.




Yhdeksästoista luku.


Vaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa
ystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut
jäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut
Brannonin asunnosta.

Ensi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei ollut
saattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn reunalla
muutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa toimistaan ja
huolistaan.

Josephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen
iltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä
aamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta,
viedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä
hämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin
kankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä suurentelemaan
varsinaiseksi epäluuloksi.

Hän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat
punottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli
Bettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä,
suorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut
uskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!

Josephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että hän
_oli valehdellut_ nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan sekä
että Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat hänen
poskensa uudelleen.

Mutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa Brannonin
kanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty katsonut häneen
terävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt Brannonin asuntoon.
Josephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän muisti nyt, että Bettyn
kylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen kuin hän oli palannut
Brannonin asunnosta.

Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin
moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa
karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut
totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut
koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?

Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen
yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää
Bettyn silmissä naurettavalta.

Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen
lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli
seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä
leimuamaan ja suunsa kovettumaan.

Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi
ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta
mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei
voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos
hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä
mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila
olisi sietämätön!

Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat
voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi
koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.

Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana,
ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta
hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa
voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.

Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa
Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi
hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.

Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien
hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka
hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä
vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen
houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.

Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja
teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen,
vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota
sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas
uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu
tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.

Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla
lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan
suuttumuksestakaan.

Edellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben
Whitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin
sadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään hoikan,
kirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä sanoilla:

"Hyvää huomenta, ma'am."

Betty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli pieni,
hoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi samanlainen.

"Oletteko Mrs Whitmanin poika", kysyi hän.

"Olette osannut naulan päähän, ma'am", vastasi hän pitkäveteisesti.

Hänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli päinvastoin
syvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen kohtelias,
kunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään Josephinelle.

"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am", sanoi hän. — Josephine
koitti salata selvää hämmästystään. "Teidän täytyy olla Miss Hamilton",
jatkoi hän, "sillä te olette ainoa muukalainen näillä mailla tällä
hetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?"

Hän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan.
Josephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön hän
oli Josephinen läsnäolosta.

Ovella hän pysähtyi ja aukaisi sen Josephinelle.

"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta", sanoi hän ystävällisesti. "Hän
tulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on puhunut
teistä aina siitä saakka kun kävitte meillä." Hän hymyili vielä kerran,
kun Josephine astui sisään.

Josephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta
kun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen
asiansa varsin helpoksi.

Mrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli
sullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka
loistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet
Josephinesta, tämän puhuessa.

"Kovin on pahoin Lesin laita", sanoi hän, kun Josephine oli lopettanut.
"Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei ole
mitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika", jatkoi hän.
"Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina pulassa.
Minä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet sellaisiksi ja sen
vuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian kovia heitä
kohtaan." Hän hymyili Josephinelle. "Oletteko hyvä, rakkaani, ja
menette ovelle ja kutsutte Benin sisään."

Nuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja
äitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan kysyttäessä
Josephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän vakavana:

"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen." Ilmeisesti
oli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään kysymyksiä, sillä hän
kääntyi lähtemään ulos.

Mrs Whitmanin ääni pysäytti hänet.

"Les on taas pulassa."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti
haavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin
Lattimerin talolle."

"Lattimerin!" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen kiinteän
katseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi. Oli aivan
kuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja huomannut ne
häpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen, sammui tuli
hänen silmistään ja hänen katseensa muuttui arvoitukselliseksi ja
ystävälliseksi.

"Miksi veitte hänet Lattimerin luo, ma'am?"

"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä, jonka
vuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?"

Hän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta hän ei
voinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse oli heti
muuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.

Benin kuunnellessa äänettömänä kertasi Mrs Whitman Josephinen
kertomuksen.

"Luulen, että olette oikeassa", sanoi Ben. "Brannon hirttäisi hänet
tuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona.
Brannonin kanssa ei sovi leikitellä." Hänen katseensa oli rauhallinen.
"Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?"

"Niin." Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut
valehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa heidän
tietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä kun
Lattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä
oli ollut "pahaa verta" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä,
että Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän
pysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet kostoa
Brannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän
antaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.

"Callahan ahdisteli teitä?" kysyi Ben.

"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben", vastasi Mrs Whitman
Josephinen puolesta.

Ben raapasi päätään. Hänen katseensa oli hämmentynyt, huolestunut.

"En saa sitä päähäni, näen mä" sanoi hän, katsoen Josephineen, "mutta
jos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla totta."
Hän kääntyi ovelle. "Minä vien hevosenne kauemmaksi", lopetti hän,
mennessään ulos.

"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli
seurannut Benin lähtöä.

"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs
Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin
Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin
varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki
mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän
kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny
tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä,
lempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."

Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun
syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt
niihin. Ja silloin hän punastui.

"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?"

"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että
kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."

Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän
näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.

"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle L:stä,
joka hakee teitä, rakkaani."

Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä
ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen
kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta
hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä
sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.

"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi
ihmeessä teit sillä tavalla?"

Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn
huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen
kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota
hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi
selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn
kohdisti.

"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut
palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."

Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle
äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan
kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen
irvikuva.

Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli
oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin
hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili
hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa
johdosta.

Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä,
rauhaa tarjoava.

"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin
en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit
täällä koko yön?"

Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta
Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket
kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili
hänen totuudenrakkauttaan.

"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko yön!"

"No mutta, Jo!"

Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt
saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli
kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla
hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan,
joka häneltä oli pysynyt salassa.

"Mutta Jo", sanoi hän, "mitä sinä tarkoitat?"

"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson", sanoi Josephine
kylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt päätökseksi antaa Bettyn
tietää, että hän oli huomannut Bettyn jäykkyyden edellisenä iltana.

"Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan", jatkoi hän ilkeästi.
"Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit,
kun kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden
karjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä?
Oh, älä teeskentele, Betty!" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen
johdosta. "Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain puhutteleekin
Brannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen jälkeen kuin kerroin
mitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias minulle, vieraallesi."

"Jo!" huudahti Betty ankarasti, kasvot liekehtivinä.

"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään", selitti
Josephine, ääni kylmän ivallisena. "En ikänäni voisi tuppautua ihmisten
pariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että minä —

"Mitä ihmettä, Jo —"

"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni", sanoi
Josephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille —
hämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että Bettyn
salaisuus oli tullut ilmi. "Brannon ei ole niitä miehiä, joitten kanssa
minä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä. Mutta minä
pelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet sinulle. Minä
valehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin sinullekin,
Betty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen minulle.
Ellen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen hirttänyt
Brannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin sisällä
silloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi Callahan
kuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään pistooli
kädessä!"

Hetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi
Josephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta luonnoton
mielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn tuskaisen
katseen kylmällä välinpitämättömyydellä.

Kun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen
perässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja
uhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.

Nyt se oli sanottu eikä kukaan ollut "viekotellut" sitä häneltä "ulos."
Hän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan, joka
koko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli alituisesti
ajatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua huonoa
kohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut mitään,
ellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä, jonka
Artwellin tapaaminen tallissa ja pitkä yöllinen ratsastus aavemaisessa
hiljaisuudessa suurella arolla oli aiheuttanut.

Sillä tavalla hän ei ollut koskaan ennen käyttäynyt, eikä hän koskaan
ennen ollut kokenut niitä voimakkaita intohimoja, jotka koko aamun
olivat hänessä riehuneet. Näytti siltä kuin hän olisi yhdessä yössä
kokonaan muuttunut. Hän tunsi, että sivistyksen kiilto oli hänestä
irtautunut, paljastaen hänet alkuperäisillä vaistoilla ja atavistisilla
haluilla varustetuksi olennoksi. Silmänräpäyksen oli hän, katsoessaan
suljettua ovea, vähällä tulla hysteeriseksi, mutta silloin kuuli hän
Mrs Whitmanin äänen, tyynenä, lempeänä ja tyynnyttävinä: "Tulkaa tänne,
rakkaani."

Samassa oli hän polvillaan toipilaan edessä, pää hänen sylissään. Mrs
Whitmanin kädet silittivät hänen päätään kepeästi, lohduttavina ja
hänen äänensä kuului tyynenä, kuten aina:

"Kas niin, kas niin, rakkaani. Minä ymmärrän — minä ymmärrän. Sen
on täytynyt olla pelottavan raskasta teille ja minä en ihmettele,
että menetitte tasapainonne. Tämä on julma ja synkkä maa, rakkaani
— sellaisille, joilla on ihanteita ja joilla on rohkeutta taistella
niitten puolesta."




Kahdeskymmenes luku.


Lattimerin siveysopin mukaan ei ollut mikään rikos ottaa sitä, mitä
halusi. Ja koska hän oli äärimmäisen itsekäs, ei hän tunnustanut muuta
lakia kuin sen, joka turvasi hänen omat halunsa. Sitä Jumalaa, josta
ihmiset puhuivat, ei hän ollut nähnyt ja hän ei hyväksynyt mitään
oppia, joka esti häntä ottamasta lähimmäisensä henkeä, ystävänkin,
jos tarve vaati. Hän oli, kuten Betty oli sanonut, "häikäilemätön,
hymyilevä paholainen."

Hän tunsi terveellistä kunnioitusta Brannonia kohtaan, mutta ellei
siihen olisi sekaantunut pelkoa, olisi hän varmasti hakenut jotakin
syytä riitaan kun Brannon kävi hänen talollaan sinä aamuna kun
Josephine Hamilton oli tuonut Artwellin sinne.

Jos Lattimer olisi ollut tavallinen murhaaja, olisi hän sallinut
Denverin käyttää asettaan, jonka hän oli ojentanut Brannonia kohti, kun
tämä pysäytti hevosensa hänen kuistinsa nurkalle samana aamuna. Mutta
sellainen murha, joka suoritetaan lyömällä tai ampumalla takaapäin, ei
kuulunut Lattimerin tapoihin. Jos hän halusi ottaa joltakin mieheltä
hengen, niin hän antoi hänelle näennäisen tilaisuuden puolustautua,
vaikka uhri sitä todellisuudessa ei saanutkaan.

Brannonin ollessa kyseessä, sai Lattimerin jokin saatanallinen halu
leikitellä hänen kanssaan estämään Denveriä käyttämästä pyssyään.

Callahanin murhatapaus oli suonut Lattimerille tilaisuuden saada
Brannonin käsiinsä saattamatta itseään tai apureitaan moitteenalaisiksi
ja havainto, että Josephine oli valehdellut pelastaakseen hänet, teki
hänen suunnitelmansa vielä yksinkertaisemmaksi.

Lattimer halusi Josephineä omakseen ja hän aikoi saada hänet. Siitä
päivästä saakka, jona hän oli Denveriltä kuullut kuinka tyttö oli
tehnyt tyhjäksi Brannonin aikeen hirttää Artwellin, oli hän ihaillut
hänen rohkeuttaan. Kun Lattimer oli kantanut Josephinen siltä paikalta,
johon hän oli pyörtynyt tuotuaan Artwellin perille, oli tytön
nostattama intohimo hänessä kasvanut syvemmäksi ja voimakkaammaksi kuin
mitä hän oli tuntenut ketään naista kohtaan. Puhuessaan hänen kanssaan
kuistilla, oli hän ankarasti tukahduttanut intohimonsa, jotta tyttö ei
huomaisi eikä säikähtäisi sitä. Mutta hänen päätöksensä omistaa hänet
oli yhtä syvä kuin ennenkin.

Brannonin lähdettyä, otti Lattimer Josephinen nenäliinan maasta, pyyhki
siitä, silitti sen polvellaan ja katseli sitä miettiväisenä.

Hän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin
kiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa
itsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä
varustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että
hän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että
Josephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi,
oliko Lattimer nähnyt "ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa."

Jos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen
tietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se
tekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä
tulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin
siitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.

Lattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa
toimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon
ei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi
tekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen.
Ja varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi
tiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen
tietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi
hyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy
L:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.

Lattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä
asia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä,
sillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut
epäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.

Seuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen
Whitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän
katseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään.
Lattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään
kolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli
lievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.

"Käy istumaan, John", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti
istuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:

"John, oletko tuonut lääkärin Lesille?"

"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori", lohdutteli Lattimer. "Ei niin
pahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta
verenvuodosta."

"Oh"! huokasi Mrs Whitman. "Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et
puhu hänelle, John?"

Lattimer punastui hänen rukoilevan äänensävynsä johdosta.

"Olen puhunut, muori Whitman. Se ei näy auttavan. Hän on itsepäinen."

Mrs Whitman risti kätensä, kohtaloonsa tyytyen.

"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan,
tautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.

"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan
rangaistusta", sanoi hän. "Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se
tapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen." Hän punastui.
"Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi
tunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan."

"Les on aina ollut itsepäinen" jatkoi hän. "Hän ei välittänyt mistään
ja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin
naimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen
Benia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen
naimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi
Lesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli
aina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.

"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä", sanoi
Lattimer. "Hän on omituinen poika."

"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut
tyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään", jatkoi hän,
"sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John", lisäsi
hän matalalla, pelonsekaisella äänellä "tappoiko Les Callahanin."

"Pelkäänpä että niin on asianlaita, muori", vastasi Lattimer epäröiden.

Mrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen
mielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus,
joka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.

"Mistä tiedät sen, John?"

"Hän kertoi itse sen."

Mrs Whitmania puistatti. Hän nojautui eteenpäin ja puhui kuiskaten,
koettaen äidin vaiston ohjaamana keksiä pelastusta pojalleen
rangaistuksesta, joka välttämättömyyden voimalla oli seuraava hänen
rikostaan, niin pian kuin se tulisi tunnetuksi.

"John" sanoi hän, "tietääkö Brannon sen?"

Lattimer pudisti päätään kieltävästi, mutta ei varmasti.

"Oletko varma siitä?" urkki Mrs Whitman. "Brannonista ei voi tietää
mitään. Hän on niin vaitelias, niin hyvä ja terävä arvaamaan toisten
tekoja."

"Luulen, että Brannon ei tiedä sitä", sanoi Lattimer. "Aion pitää
hänet tietämättömänä, kunnes Les on niin terve, että voi lähteä
näiltä mailta. Ratsastin tänne Lesin vuoksi, sillä arvelin, ettei tuo
Hamiltonin tyttö ole kertonut asiaa, niinkuin se on. Haluan saada
jollakin tavoin sanan hänelle, että te toivotte, että hän tulisi
hoitamaan Lesiä. Menisin itse, mutta pelkään, että Betty Lawson epäilee
jotakin. Lähettäkää Ben Triangle L:ään ja sanokaa, että te haluaisitte
hänet seuraksenne muutamaksi päiväksi. Sitten voi hän livahtaa minun
talolleni ja hoitaa Lesiä.

"Miss Hamilton on täällä vielä, John", sanoi Whitman. "Hän ja Betty
riitaantuivat." Hänen tarkat silmänsä katsoivat Lattimeriin ja hän
huomasi Lattimerin katseessa syvän riemun ilmeen.

Mutta Lattimerin ääni oli tasainen ja matala.

"Mistä he riitaantuivat?" kysyi hän.

"Miss Hamilton ei ollut oikein oma itsensä. Hän loukkaantui siitä,
että Betty epäili hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta. Hän myönsi
valehdelleensa ja sanoi että Brannon oli tappanut Callahanin Miss
Hamiltonin tietämättä."

Lattimer rypisti silmäkulmiaan.

Jos Betty kertoisi Brannonille Josephinen syytökset, niin ei Brannon
tietäisi enempää kuin hän jo tiesi. Mutta jos juttu kulkisi Cole
Meederin korviin ennenkuin Lattimer olisi valmis, silloin ei Lattimer
voisi olla varma, ettei Josephine kieltäisi sanomaansa estääkseen Cole
Meederiä hirttämästä Brannonia.

"Miss Hamilton ei tiedä kuka Callahanin tappoi", sanoi Mrs Whitman.
"Huomasin sen paikalla, kun kuulin hänen puhuvan siitä. Hän uskoo
todellakin, että Brannon teki sen. Mutta minä — minä tiesin, John. Heti
kun Miss Hamilton kertoi tavanneensa Lesin tallissa, tiesin, että Les —
niin, tiesin, että hän oli murhaaja. Mutta en voinut antaa Bettyn saada
tietää sitä."

"Antakaa Miss Hamiltonin vain luulla, että Brannon on syyllinen", sanoi
Lattimer. "Jos hän saa tietää, että Les sen teki, niin hän varmaan
jonakin päivänä laulaa sen julki. Hän on sitä lajia."

Lattimer nousi. Hänen onnistui tehdä vakavan ilmeensä niin
vaikuttavaksi, että Mrs Whitman vetäisi vapisten henkeään ja kysyi:

"Mitä nyt sitten, John?"

"Arvelen, että minun täytyy lähteä takaisin karjatalolle. Les on yksin.
Hän tarvitsee huolellista hoitoa, jos hän tahtoo läpäistä. Missä Ben
on?"

"Hän meni jokea alas vähän matkaa. Boskinin kahlaamolle. Hän aikoo
huomenna viedä karjaa siitä yli."

"Missä Miss Hamilton on?"

"Hän meni Benin kanssa, John."

Huomatessaan tulen leimauksen Lattimerin silmissä, lisäsi hän: "Hän
ei olisi tahtonut jättää minua, mutta hän näytti niin kalpealta ja
väsyneeltä tänä aamuna, että ajattelin ratsastusmatkan tekevän hänelle
hyvää."

"Samantekevä, vaikka hän ei olekaan täällä", sanoi Lattimer. Ehkäpä ei
näyttäisikään hyvältä, jos minä häntä pyytäisin, mutta Les tarvitsee
naisellista hoitoa. Emme voi saada Betty Lawsonia sinne. Koko alangolla
ei ole muita naisia ja te ette voi lähteä. Willetin naiset eivät
kelpaa. Arvelen siis että Miss Hamiltonin täytyy tulla.

"Ellei hän mahdollisesti tahdo tulla, niin jää teidän asiaksenne
taivuttaa hänet siihen. Hän säälii Lesiä, otaksuen, että häntä
vainotaan. Pankaa hänet tulemaan, vaikkapa teidän täytyisi kertoa
hänelle totuus — että Les on teidän poikanne. Se saa hänet
lähtemään", lisäsi Lattimer hymyillen julmasti. "Ja ellei se auta,
niin muistuttakaa hänelle, että te valehtelitte Bettylle, missä hän
suurimman osan yötään vietti!"

"Lattimer"!

Kiivas moite Mrs Whitmanin äänessä sai miehen punastumaan.

"Kas niin", sanoi hän tyynnyttävästi. "Tahdoin vain painostaa teille,
kuinka suuresti Les tarvitsee häntä."

Hän pysähtyi vielä ovella ja katsoi taakseen, aivan kuin hän äkkiä
olisi muistanut jotakin tärkeää.

"Pankaa hänet tulemaan jo tänä iltana. Odotan häntä siellä."




Yhdeskolmatta luku.


Josephine Hamilton saattoi olla tyytyväinen viikon oleskeluunsa
Lattimerin karjatalolla.

Ennen kaikkea ei hänen edesottamisensa alkuaan niin peloittava
sovinnaisuudesta poikkeaminen osoittautunut niinkään sopimattomaksi,
sillä kyseessähän oli ollut ihmishenki. Sitäpaitsi ei hänen olostaan
Lattimerin karjatalolla tienneet muut kuin ne, joita asia lähinnä
koski eikä ulkomaailma saisi sitä koskaan tietää. Bettykin jäisi siitä
tiedosta osattomaksi.

Mutta Mrs Whitman oli ollut pakoitettu käyttämään viimeistä keinoaan
saadakseen Josephinen lähtemään, nimittäin sitä, että hän tunnusti,
että Les Artwell oli hänen poikansa.

Samalla selvisi Josephinelle syy Lattimerin varmaan vakuutukseen, että
Mrs Whitman kyllä valehtelisi Les Artwellin hyväksi.

Artwell oli toipumassa. Hänen parantumisensa ei ollut käynyt nopeasti,
mutta hän oli kieltämättä vahvistunut ja hänen poskensa todistivat,
että verenkierto oli vilkastunut. Ja Josephinen myötätunto oli myös
vahvistunut.

Lattimer oli ratsastanut pois vähän aikaa sitten ja Josephine istui
kuistilla keinutuolissa ja ajatteli häntä.

Ilta muistutti paljon erästä toista, jonka hän ikänsä oli muistava,
nimittäin sitä iltaa, jona Callahan ammuttiin kuoliaaksi. Täysi kuu
valoi pehmyttä valoaan laajalle alangolle, paljastaen kaukaiset uinuvat
laaksot, sivellen hiljaa vuoren kukkuloita loistollaan ja täyttäen
syvänteet salaperäisyydellä.

Lattimer oli kohdellut häntä moitteettomasti ja kunniallisesti. Hän ei
ollut lähennellyt häntä, vaan oli antanut hänen olla yksin niin paljon
kuin hän halusi.

Tosin oli hän huomannut, että Lattimer silloin tällöin oli katsellut
häntä miettiväisenä, kasvoillaan ilme, jonka suhteen ei saattanut
erehtyä. Mutta Josephine ei ollut turhankaino ja hän totesi, etteivät
Lattimerin ihailevat katseet olleet sen loukkaavampia kuin muittenkaan
miesten, vieläpä ympäristössä, jonka katsottiin kasvattavan vain
gentlemanneja.

Naisena ei Josephinestä suinkaan ollut vastenmielistä olla ihailun
esineenä. Hänellä oli alitajuinen tieto siitä, että luonto oli tehnyt
naisen miehen ihailtavaksi ja hän olisi tuntenut pettymystä, jos hänen
sulojensa suhteen olisi oltu välinpitämättömiä.

Lattimerin ilmeinen kyky tukahuttaa intohimonsa aiheutti Josephinessa
luottamusta häneen. Hän tiesi, että Lattimerin sydämessä paloi
intohimo ja vaikka tieto siitä olikin hänelle mieluinen, pelkäsi
hän sitä kuitenkin sen vuoksi, että se oli hänelle uusi tunne, ja
hän ei tuntenut kylliksi miesten intohimoja, voidakseen arvostella,
kuinka pitkälle hän saattoi sallia heidän mennä voidakseen vetäytyä
kohteliaasti takaisin.

Hän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla
Lattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen.
Mutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan
Lattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan
vähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin
kelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.

Mutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa
tavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut
hänen mielikuvitukseensa.

Idän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet,
jotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei
ollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia
ja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.

Hän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä,
jonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut
halua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä
tehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan
ja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että
Brannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli
osoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.

Hän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer
vastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen,
voimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja
itsenäinen.

Ensin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt
erehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen
vetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se _oikea_ mies.
Brannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän
tietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.

Hän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja
Josephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä,
että hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.

Hänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään
arvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen
purkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin
ollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän
oli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään
hyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen
oli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus
kykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata,
jota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli
Lännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.




Kahdeskolmatta luku.


Kahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia.
Kuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä
lampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin
normaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan
taistellut, oli hitaasti antautumassa.

Artwell oli heikko, mutta oli kieltämättä paranemassa ja muutaman
päivän perästä saattaisi hän jo mennä ulos.

Mutta Artwell näytti levottomalta, tuskaiselta. Josephine huomasi hänen
kiertelevistä tiedusteluistaan Brannonin edesottamisista, että hän
pelkäsi että Triangle L:n esimies keksisi hänen olinpaikkansa ja tulisi
häntä hakemaan, mutta Josephine oli onnistunut rauhoittamaan häntä
sanomalla, ettei hän antaisi kenenkään koskeakaan häneen.

Hän kiersi lampun pienemmälle, lähtiessään Artwellin luota toisella
kerralla. Sitten meni hän ulos portaille nauttimaan majesteetillisesta
hiljaisuudesta ja autereisesta maailmasta ympärillään.

Hiljainen, lempeä tuuli puhalsi häntä vastaan mahtavalta,
salaperäiseltä aavikolta ja hän ajatteli kuinka hän alussa, tultuaan
tähän maahan, oli, ajatellessaan tuota ääretöntä laaksoa, pelännyt
sitä. Nyt hän oli voimakkaasti tietoinen sen kauneudesta ja hän täytti
keuhkonsa puhtaalla, salviaruohon kyllästyttämällä ilmalla, joka
painautui häntä vastaan. Häntä värisytti kylmästi kiiluvien tähtien
loisto ja sinitaivaan mittaamaton korkeus.

Nojatessaan kaidetta vasten kuuli hän ääntä. Kuunnellessaan ja
kurkistellessaan itään, näki hän hevosmiehen tulevan näkyviin erään
kukkulan juuren takaa noin sadan jalan päässä siitä, missä hän seisoi.

Ratsastaja oli Lattimer.

Josephine istuutui nojatuoliin, joka oli aivan hänen vieressään, sillä
hän arveli, että Lattimer kääntäisi hevosensa aitauksen luo. Mutta
hän tulikin aitauksen ohi suoraan kuistia kohti ja kun hän pysäytti
hevosensa, saattoi Josephine kuulla kuinka hevonen läähätti kiivaasti.
Lattimer oli ajanut kovasti.

Mutta hänen eleissään ei näkynyt merkkiäkään kiireestä. Hän hyppäsi
hevosen selästä, nosti ohjat sen pään yli ja käveli Josephinen luo.

Huolimatta suuresta kodostaan oli Lattimer kevyt, joustava ja
liukasliikkeinen, ja kun hän astui Josephineä kohti, oli tämä enemmän
kuin ennen tietoinen miehen salaisesta, pidätetystä voimasta ja hänen
synnynnäisestä karskiudestaan.

"Halloo, lady", tervehti hän Josephineä, nauraen hiljaa astuessaan
kuistille ja pysähtyessään hänen eteensä. "Viivyin myöhään. Ihana yö,
eikö totta?"

"Se on suurenmoinen", vastasi Josephine.

"Miten Les voi?"

"Hän on paljon parempi."

Josephine oli ihmetellyt, miksi Lattimer ei ollut vienyt hevostaan
pois. Hän katsoi Lattimeriin tarkkaavasti ja ensi kerran tuttavuutensa
aikana huomasi hän, että hän oli muuttunut aivan toiseksi mieheksi.

Lattimer katsoi Josephineen tutkivasti ja hänen silmänsä olivat kylmät
ja miettivät ja niissä tuntui jotakin pahaaennustavaa. Hänen huulensa
olivat tiukasti yhteenpuristetut eikä niissä näkynyt hänen tavallista
leikillistä, vallatonta hymyään.

Josephine vetäsi syvään henkeä, sillä hänen ajatuksensa lensivät
silmänräpäyksessä Brannoniin ja Artwelliin. Ilmeisesti huomasi
Lattimer hänen ajatuksensa, sillä hän astui eteenpäin, pani molemmat
kätensä Josephinen olkapäille ja kun tämä nousi jaloilleen ikäänkuin
vastaukseksi pelkoonsa, kumartui Lattimer vieläkin lähemmä ja katsoi
häntä kysyvästi ja tutkivasti silmiin.

"Kuinka rohkea olette?" kysyi hän sitten äkkiä.

Josephine ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Katseen tuimuus ja
kysymyksen hämmästyttävä äkillisyys, saattoivat hänet tasapainosta.

"Oletteko kyllin rohkea pelataksenne pelin loppuun saakka", kysyi
Lattimer. "Otaksuttavasti arvaatte mitä on tapahtunut", sanoi hän
nauraen hiljaa. "Brannon on epäluuloinen. Tapasin erään Starin miehen
ja samoin Triangle L:n. Kuulin huhuiltavan kummia juttuja. Meidän
täytyy saada Artwell täältä pois ennenkin Brannonin epäluulot tulevat
liian vahvoiksi!"

Josephine tunsi olkapäillään painon lisääntyvän. "Oletteko kyllin
rohkea lähteäksenne Artwellin ja minun kanssani sellaiseen paikkaan,
jossa Artwell on turvassa?"

Josephine nyökkäsi myöntävästi päätään, tietämättä oikein mitä häneltä
pyydettiin. Hän tajusi, että Artwell oli vaarassa ja hän tunsi, että
hän tahtoi pelastaa hänet kaikista vastuksista huolimatta.

Lattimerin ote tiukkeni, hän veti syvään henkeä ja hänen silmänsä
loistivat kirkkaina kuutamossa. "Hyvä", sanoi hän äänessään riemukas
sävy. "Minä panen kaikki kuntoon lähtöä varten."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy lähteä nyt, aivan heti?"

"Heti, kun olen saanut hevoset valmiiksi." Hän oli jo menossa kuistilta
alas, mutta Josephinen kysymys pysäytti hänet ja hän jäi katsomaan
häntä.

"Jatkatteko leikin loppuun, vai kuinka?" kysyi hän julmasti leikitellen.

"Tietysti, mutta minne me lähdemme?"

"Arvatenkin Laskariin. Ettehän vain pelkää, vai kuinka?"

"En", sanoi Josephine uhmaten. "Mutta Laskar on kaukana, eikö niin?"

"Viisikymmentä mailia."

"Luuletteko, että Artwell kestää sen?"

"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu
hirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen
hevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.

"Mitä, tarkoitatteko, että Brannon — että joku on ajanut teitä takaa?"

"Ei sentään niin pahasti", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas.
"Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa
Artwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa,
niin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin
jonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille."

Rauhoittuneena Lattimerin äänensävystä, lähti Josephine sisään.

Artwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle,
mitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti
säikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen
luonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä
kiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.

"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen
ja puristi sitä kovasti. "Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta
Brannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa.
Mutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani."

"Brannon ei hirtä teitä, jos vain suinkin voin estää sen."

Mentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi
vuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin
Brannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.

Kun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut
niitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin
pukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo
entisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään,
värisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona
nojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana.
Hänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi,
harhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan,
joka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!

Lattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta,
Lattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer
Josephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli
lähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua
kolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät
etelään utuisessa kuutamossa.




Kolmaskolmatta luku.


Keskustelunsa jälkeen Lattimerin kanssa käänsi Brannon hevosensa
Whitmanin taloa kohti. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaikka oli
aikonut, sillä päästyään pieneen metsikköön, joka oli Whitmanin talon
läheisyydessä, huomasi hän Ben Whitmanin taluttavan Chesterfieldiä
aitaukseen.

Nyt ei saattanut olla epäilystäkään kenelle nenäliina, jonka Lattimer
oli piiloittanut jalkansa alle, kuului. Josephine oli auttanut
Artwelliä Lattimerin karjatalolle, oli pudottanut nenäliinansa kuistin
nurkalle ja palannut sieltä Whitmaneille.

Koska Ben Whitman hoiteli hänen hevostaan, oli ilmeistä, että Josephine
juuri oli saapunut. Ja kun Brannon näki satulan riippuvan aitauksen
ylimmällä rimalla — hän tunsi sen Triangle L:n satulaksi — tiesi hän,
että se oli juuri otettu Chesterfieldin selästä, sillä Ben Whitman oli
kuuluisa täsmällisyydestään eikä olisi unehuttanut sitä siihen.

Brannon kiersi aitauksen ja talon ympärillä olevan tasaisen kentän
nähdäkseen Bettyn hevosen. Näytti siltä kuin Betty ei vielä olisi
tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Mutta
Brannon ajatteli, että Betty mahdollisesti oli hädissään ja levottomana
poikennut tieltä, kohdatakseen ehkä sattumalta Josephinen harhailemassa
ympäristössä.

Hieman myöhemmin, istuen yhä rauhallisesti satulassa, hymyili Brannon
tyytyväisenä, sillä hän näki tomupilven lähenevän Whitmanin taloa ja
pilven edessä kiiti Betty. Hän oli ollut kaukana tieltä.

Brannon odotti. Hänellä ei ollut mitään syytä ilmoittaa läsnäoloaan ja
hän aikoi kiertää talon näyttäytymättä ensinkään. Myöhemmin aikoi hän
yhtyä etelään lähteneihin miehiin.

Hän näki Bettyn ratsastavan taloon, hyppäävän satulasta ja menevän
tupaan. Hän huomasi, että Ben Whitman kiirehti saamaan Chesterfieldin
satulan näkyvistä, mikä oli epäilyttävä merkki ja sai Brannonin
rypistämään kulmiaan hieman ihmeissään.

Whitmanin salaperäinen kiire ja Bettyn äkillinen poistuminen talosta
sekä se seikka, että hän lähtiessään itki, olivat siinä määrin
hämmästyttäviä asioita, että Brannon päättikin olla lähtemättä etelään.

Hän näki Bettyn nousevan satulaan ja ratsastavan hurjaa vauhtia itään
Triangle L:ää kohti. Hän näki Ben Whitmanin pudistelevan päätään Bettyn
lähtiessä. Mutta Chesterfield jäi aitaukseen.

Brannon kiersi kaukaa, välttyäkseen tulemasta huomatuksi. Häneltä meni
kokonainen tunti Triangle L:n tielle päästäkseen, mutta tultuaan sille
pani hän hevosensa laukkaamaan kiivaasti ja oli perillä Tringle L:n
aitauksen portilla puolentoista tunnin kuluttua. Bettyn hevonen oli jo
aitauksessa ja Brannon meni päärakennukselle, kolkuttaakseen varovasti
pääovelle.

Kun Betty tuli häntä vastaan, näki Brannon huoneen hämärässä, että
hänen silmänsä olivat kosteat ja posket punoittavat. Mutta hän ei
ollut huomaavinaan hänen kiihtymystään. Hänen onnistui myös peittää
uteliaisuutensa.

"Olen sangen laajalta tarkastanut seudun, Betty", sanoi hän. "Jos hän
on lähtenyt etelään, niin ei hänestä ole paljonkaan jälkiä jäänyt." Hän
ajatteli nenäliinaa, jonka hän oli Lattimerilla nähnyt, mutta hän ei
aikonut kertoa kaikkia tietojaan.

Brannon näki, että Betty oli hyvin kiihoittunut. Hän ei kuitenkaan
voinut päättää oliko se katkeraa vihastumista vaiko pilkansekaista
suuttumusta.

"Miss Hamilton on vierailulla Mrs Whitmanin luona, Brannon", sanoi
Betty. Hänen äänensä oli kylmä ja tasainen.

"Arvasin, ettei hän lähtisi kovin kauaksi", vastasi Brannon. "Tietenkin
hän selitti, miksi hän ei ollut sanonut sinulle minne hän aikoi?"

"Hän sanoi olleensa levoton Mrs Whitmanin vuoksi."

Bettyn huulilla karehti kylmä hymy. Hänen vakavissa silmissään loisti
epäilys, kun hän loi katseensa Brannoniin, koettaen tutkia häntä ja
tunkeutua hänen uteliaisuuttaan peittävän välinpitämättömyyden verhon
läpi.

"Hän kai ratsasti kanssasi kotiin?" kysyi Brannon.

"Luulen, että hän aikoo jäädä Mrs Whitmanin luo loppumattomiin", sanoi
Betty.

"Sepä oli kovin äkillinen päähänpisto, vai mitä?" hymyili Brannon.

Bettyn huulet puristuivat yhteen ja hänen silmänsä salamoivat.

"Ilmeisesti", vastasi hän.

"Hän on mahtanut väsyä meihin perinpohjin", vihjasi Brannon.

"Hän oli Whitmanien talolla koko viime yön", sanoi Betty punastuen.
"Se oli yksi asia, josta riitaannuimme. Hän näytti luulevan, etten
uskonut, että hän oli ollut siellä. Mutta minä uskoin häntä, Brannon.
Minua vain hieman kummastutti, sillä ajattelin, että jos hän kerran
tiesi aikovansa olla siellä yötä, niin olisi hän voinut sanoa sen
minulle. Luonnollisesti tiesin hänen olleen jossakin yötä, sillä hänen
vuoteeseensa ei ollut koskettu. Oh, epäilemättä oli hän siellä koko
yön, Brannon, sillä Mrs Whitmankin vakuutti samaa."

Brannonin kasvonilmeet olivat tutkimattomat. Niistä ei voinut
vähääkään huomata, että hän ajatuksissaan askarteli viimeisen renkaan
kiinnittämisessä todistusketjuunsa, joka koski Josephinen sekaantumista
tähän salaperäiseen asiaan.

Mrs Whitman oli valehdellut suojellakseen Josephineä. Ben Whitman oli
koettanut peittää kaikki näkyväiset jäljet hänen myöhäisestä tulostaan
Whitmaneille. Ja Lattimer oli peittänyt jalallaan hänen nenäliinansa.
Lattimer oli myös piilottanut sen satulan, joka oli ollut Billyn
selässä, kun Artwell ratsasti sillä Lattimerin karjatalolle. Ja
Denverin hevonen oli ollut Lattimerin aitauksessa.

Brannon oli vakuutettu siitä, että Josephine oli tietämättään ryhtynyt
samaan juoneen Lattimerin, Artwellin ja Denverin kanssa. Hän ajatteli,
että hän oli vain yhteistoiminnassa Lattimerin ja Artwellin kanssa
pelastaakseen jälkimmäisen hengen, väärinkäsittäen todellisen oikeuden
ja mahdollisesti myös tarkoituksella tuoda väkisin omat aatteensa tälle
seudulle. Mutta miten oli selitettävissä Benin ja Mrs Whitmanin käytös.
Olivatko hekin osallisia siinä järjestetyssä varasjoukkueessa, jonka
päämiehenä Brannon hyvällä syyllä piti Lattimeria.

Vaikka hän olikin kunnioittanut Lattimeria hänen erinäisten karkeaa
miehuutta ilmaisevien ominaisuuksiensa perusteella, ei hän koskaan
ollut luottanut häneen kuitenkaan. Ja hänen kylmän kohteliaisuutensa
alla oli aina ollut halveksuntaa, joka perustui niihin juttuihin, joita
hän oli kuullut Lattimerin menettelystä naisia kohtaan.

Brannon oli tällä hetkellä huolissaan Josephinen kohtalosta, vaikka hän
katsoikin puoleksi leikillisesti Bettyyn.

"Sanoit, että te riitaannuitte?" sanoi hän ja Bettyn myöntävästi
nyökättyä päätään, jatkoi hän: "sepä oli kovin paha!"

"Brannon", sanoi Betty vakavasti, "sinä olet perillä tästä jutusta. Tim
Callahanin tappojutussa on jotakin, joka on jäänyt kertomatta ja minä
luulen, että sekä sinä, että Jo tiedätte sen. Kun palasin Willetistä,
kertoi Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin sen vuoksi, että
hän oli ahdistellut Jota. Sinä kieltäydyit puhumasta siitä. Tänä aamuna
selitti sitten Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin ilman
mitään nähtävää aihetta sekä että hän oli valehdellut Cole Meederille
— kertoen hänelle sen jutun, jonka hän minullekin ensin oli kertonut
— estääkseen Cole Meederiä ja hänen miehiään hirttämästä sinua. Minä
vaadin saada tietää totuuden!"

"Arvelen, ettei Miss Hamilton valehtele", sanoi Brannon.

"Brannon, sinä et tappanut Tim Callahania. Ethän! Sinä tiedät, ettet
sitä tehnyt! Ja sinä tiedät, kuka sen teki. Minä tahdon, että kerrot
minulle sen! Ja minä tahdon, että kerrot minulle tarkalleen, mitä sinä
yönä tapahtui, kun minä olin Willetissä!"

Bettyn luottamus Brannoniin oli suuri. Hän oli vakuutettu siitä,
ettei Brannon ollut tehnyt tuota rikosta, mutta tällä hetkellä ei hän
välittänytkään niinkään paljoa siitä, löytyikö todellinen murhaaja
vaiko ei, kuin siitä, ettei hän tuntenut Brannonin salaisuutta ja että
Brannon ehdoin tahdoin salasi häneltä jotakin, mikä Brannonilla ja
Josephinella oli yhteisesti tiedossaan.

Hän oli kovin suuttunut Brannoniin ja hän vihasi nyt Josephineä sen
tähden, että tämä oli julistanut, että Betty oli mustasukkainen
Brannonin vuoksi, vaikka hän tiesikin olevansa sitä ja vaikka
mustasukkaisuus oli se voima, joka tälläkin hetkellä hänessä vaikutti.
Hän seisoi aivan jäykkänä ja kyyneleet olivat vuotamaisillaan vain
senvuoksi, että hän oli vakuutettu, että Josephine kiellostaan
huolimatta piti Brannonista. Sillä hän tiesi, että Josephine oli
pitänyt Brannonista alusta pitäen ja että hän ei voinut olla sitä
tekemättä enempää kuin hän itsekään.

Josephinehän oli kysellyt Brannonista yhtä ja toista heidän
ratsastaessaan Mrs Whitmanin luo! Johan oli kysellyt Brannonin ikää!
Ja hänhän oli tehnyt huomioitaan Brannonin ulkonäköön nähden ja
huomauttanut muun muassa, että "varmaankin on ilma ja aurinko tehneet
hänet niin vaskenkarvaiseksi ja karkeaksi ja kait kova elämä on tehnyt
hänen silmänsä niin pelottoman varmoiksi." Eikö siinä ollut kyllin
todistusta siitä, että Brannon oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ja
eikö Jo ollut samana päivänä sanonut vihaavansa Brannonia?

Mahdollisesti oli Jo silloin luullut todella vihaavansa häntä, mutta
tuo mielenkiintohan juuri osoitti, että hän piti hänestä. Hän oli vain
harmissaan Brannonille sen vuoksi, että hän oli saanut tuta Brannonin
sielun voimaa ja että hän oli tuntenut, että se oli vahvempi kuin hänen
omansa, ja naiset jotka ensi alussa tuntevat vihaa sellaisia miehiä
kohtaan, rakastuvat heihin lopulta sitä varmemmin.

Jon käytös Whitmanilla sinä aamuna, hänen aiheeton ja kostonhimoinen
hyökkäyksenä sekä Brannonin jotenkin kyynillinen menettely joka kerta,
kun Jon nimeä mainittiin hänen läheisyydessään sai Bettyn vakuutetuksi
siitä, että Jo ja Brannon olivat riidelleet keskenään ja että Jon
varsinainen syy haluunsa jäädä Mrs Whitmanin luo, johtui siitä, ettei
hän tahtonut, että Brannon saisi nähdä häntä. Ja olihan Brannonkin
sangen vastahakoisesti lähtenyt etsimään Jota tänä aamuna. Hän oli koko
ajan tiennyt, että Jo oli lähtenyt Triangle L:stä ja kuitenkin oli hän
antanut Bettyn lähteä Whitmanille loukattavaksi!

Betty tahtoi Brannonin kokonaan itselleen, oli aina tahtonut. Ja nyt
hän oli menettämäisillään hänet, kutsuttuaan Jon ajattelemattomasti
tänne luokseen.

Heidän välinen riitansa oli luonnollisesti vain rakastavaisten
tavallista erimielisyyttä. He olisivat muutaman päivän oikein vihaisia
toisilleen, mutta sovittuaan rakastaisivat he toisiaan entistä enemmän.
Ja hän menettäisi Brannonin!

Betty näki, että Brannon ei aikonut ruveta selityksille eikä vastaamaan
hänen kysymyksiinsä. Sillä hän oli nähnyt hänen silmiensä nauravan,
kuten aina tapahtui, jos häntä vastustettiin tai vaadittiin taistosille.

"En aio selittää mitään nyt, Betty", sanoi Brannon ystävällisesti.

Jos hän uskoisi Bettylle kaikki tietonsa, niin saattaisi koko hänen
suunnitelmansa mennä myttyyn. Hänen täytyisi siinä tapauksessa
selittää monta epämiellyttävää asiaa, jotka koskivat hänen epäluuloaan
Lattimeriin, Josephineen sekä Ben ja Mrs Whitmaniin nähden ja se
saattaisi vain saada aikaan sekaannusta. Vaikka Brannon tiesikin, että
Bettyyn saattoi luottaa, ei hän kuitenkaan saattanut antautua siihen
vaaraan, että Betty, lausumalla jonkin varomattoman sanan, varoittaisi
Lattimeria, Ben Whitmania tai jotakuta muuta. Brannon oli vakuutettu
siitä, että Triangle L:n miehissä oli aina yksi tai toinen, joka
veisi Lattimerille sanan, vaikka olisikin sitä mieltä, että hän oli
varasliiton päämies. Ja Bettyn ja Josephinen ollessa riidassa keskenään
oli se vaara tarjona, että Betty suuttumuksen hetkenä saattoi sanoa
sellaista, joka ilmaisisi Josephinelle Brannonin aikeet.

Kieltäytyessään puhumasta mitään, näki Brannon Bettyn ensin punastuvan
ja sitten kalpenevan. Hän katsoi Brannoniin pitkän aikaa moittivasti.
Sitten hän puri vihaisesti huuliaan ja jätti Brannonin yksin kuistille.




Neljäskolmatta luku.


Viikon kuljeskelu laajoilla karjamailla ei tuonut mitään vahvistusta
Brannonin epäilyksille Lattimerin kuulumisesta hevosvarkaisiin.
Brannon oli viettänyt yhden yön Triangle L:n miesten joukossa
etelässä. Keksimällä milloin minkin syyn tuloonsa oli hän käynyt
muittenkin karjatalojen leiritulilla ja hän oli ovelasti kysellyt
kaikki sattumalta tapaamansa ratsastajat. Mutta lopulla viikkoa oli
hän tavannut erään Starin miehen, joka sangen uhkaavassa äänilajissa
kertoi, että Meeder etsi häntä.

Tämä tapahtui illan suussa ja ennen puoliyötä saapui hän Triangle L:än
leirille, keinotteli Lin Murrayn sieltä mukaansa ja niin lähtivät he
kahden Triangle L:n karjatalolle. He eivät hätäilleet ja saapuivat
perille aamun sarastaessa ja saivat Chongilta kuulla, että Betty
oli lähtenyt Willetiin edellisenä päivänä eikä luultavasti palaisi
ennenkuin illalla.

Vaelluksillaan viime viikolla, oli Brannon huomannut, että ihmiset,
jotka ennen olivat olleet hänen ystäviään, kohtelivat häntä nyt
kylmästi karttaen. Ei kukaan ollut häntä loukannut eikä kukaan ollut
sanallakaan viitannut kylmäkiskoisuutensa syyhyn, mutta hän tiesi,
että huhu Callahanin murhasta oli levinnyt laajalle ja että hänen
vihamiehensä olivat nimenomaan painostaneet sitä seikkaa että Starin
omistajaa oli ammuttu takaapäin. Hänen ystäviensäkin täytyi hävetä
tapausta eivätkä he pystyneet millään häntä puolustamaan.

Kaikkialla, missä hän vain oli käynyt, oli vastaanotto samanlainen ja
kun vihdoin Starin mies oli kertonut hänelle, että Cole Meeder etsi
häntä, niin päätteli hän, että hän tarpeeksi kauan oli kantanut häpeän
iestä niskoillaan.

Ei ollut enää mitään syytä suojella Josephineä. Hän ei ollut ampunut
Callahania ja yhtä varmaa oli nyt, että Artwell oli sen tehnyt. Ja
siitä syystä häh aikoi toimia heti.

Hän tunsi, ettei hän voinut lykätä hyökkäystään Lattimeria
vastaan siksi kunnes hänellä olisi ollut lisätodistuksia hänen
syyllisyydestään, sillä viivytys antaisi Lattimerillekin aikaa kehittää
tuttavuuttaan Josephinen kanssa, aikaa lujittaa niitä salakavalia
siteitä, joihin hän ilmeisesti jo oli saanut Josephinen houkutelluksi.

Brannon tiesi, ettei hän voinut todistaa Lattimeria syylliseksi
niitten seikkojen avulla, jotka hän jo tunsi, mutta se seikka, että
Lattimer oli suojellut Artwellia herättäisi varmaankin sen puolen
karjanomistajissa voimakkaan epäilyn Lattimerin kunniallisuuteen nähden
ja se taas aiheuttaisi lisääntynyttä silmälläpitoa.

Mutta Brannonin toimintapäätöksen takana oli pääasiassa huoli
Josephinestä. Outona, julmassa ja sivistymättömässä ympäristössä, oli
hän uhkarohkean innokkaana koettanut väkisin sovittaa siihen mukanaan
tuomiaan aatteita ja oli siten joutunut miesten seuraan, joitten
vaikutusvalta hänet varmasti tuhoaisi. Brannon aikoi pelastaa hänet
ajattelemattomien mielijohteittensa aiheuttamasta hulluttelusta.
Hän oli tuonut Lin Murrayn mukanaan, jotta tämä panisi ruokailu-
ja asuntorakennuksen kuntoon miesten paluun varalta huomenna ja
kun he saapuivat karjatalolle, istuutui Murray väsyneenä eräälle
asuntorakennuksen luona olevalle penkille. "Aion ottaa pienet unet,
ennenkuin ryhdyn hommaan", sanoi hän.

"Tee niin, Murray", sanoi Brannon. "Minä katselen tässä hieman
ympärilleni."

Viisi minuuttia myöhemmin oli Murray vuoteessa ja kuorsasi kaikessa
rauhassa.

Brannon huolehti Murrayn hevosesta, vieden sen sekä omansa talliin ja
antoi niille ruokaa ja juomaa.

Sitten hän meni omaan asuntoonsa, puhdisti ja rasvasi kuusipiippuisensa
ja tuli ulos ovestaan paraiksi nähdäkseen Cole Meederin ja puolen
tusinaa Starin miehiä kääntyvän päärakennuksen nurkitse ja ratsastavan
häntä kohti.

Starin miehet huomasivat hänet heti ja Meeder, joka ratsasti
etunenässä, kiirehti kulkuaan.

Brannon astui tulevia vastaan. He lähestyivät äänettöminä ja
piirittivät hänet, istuen hevostensa selässä synkän tarkkaavina ja
silmät kylmän uhkaavina.

Meeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun
matkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli
hieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi
koukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko
hänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.

Brannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut
lainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.

"Sinulla on jotakin sydämelläsi, Meeder", sanoi Brannon.

"Olet kirotun oikeassa!" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. "Olemme
tulleet hirttämään sinut, Brannon!" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan
kuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta.
Sitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.

"Kait kertonet minulle, mistä syystä, Meeder?" kysyi hän rauhallisesti.

"Callahanin murhasta!" sanoi Meeder tulisesti. "Olet ollut aika ovela,
saadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse
luikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!"

Meeder nauroi pilkallisesti.

"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme
sinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää
miehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet
hirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!"

"Mitä sillä tarkoitat, Meeder?"

"Lörpötyksiä, Brannon", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia
ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Aiotko uskotella minulle, ettet muka
ymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva", lisäsi hän
hämmästyksen ilme kasvoillaan.

"Kuule sitten, ja kuuntele tarkkaan, Brannon! Saat kuulla uutisia.
Tuo Hamiltonin tyttö elää Lattimerin kanssa Lazy L:ssä. Hän on ollut
siellä jo kokonaisen viikon — aina siitä päivästä asti kun murhasit
Callahanin! Taisi sattua oikeaan, Teräs", pilkkasi hän, nähdessään
Brannonin silmien värähtävän. "Tarvitaan kyllä paljon, jotta
Brannonista tulisi tavallinen kuolevainen, mutta tämä uutinen näyttää
tepsineen."

Brannonin ilme ei merkinnyt sitä, miksi Meeder sitä luuli. Brannonille
ei Meederin uutinen merkinnyt muuta, kuin että Josephine oli mennyt
Lattimerin talolle hoitamaan Artwelliä ja että siis Artwellin oli
täytynyt olla vaikeasti haavoittunut.

"Kuka sinulle tämän kertoi, Meeder?"

"Lattimer", selitti toinen. "Hän tuli Stariin toissapäivänä. Hän
tuntuu olevan kerrassaan hyvissä väleissä Miss Hamiltonin kanssa.
Sanoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan ja että tyttö oli halukas
sanomaan totuuden Callahanin murhajutussa. Lattimerin sanojen mukaan
väittää hän sinun ampuneen hänet. Peruuttaa kokonaan entiset puheensa.
Sanoi olleensa sisällä laukauksen pamahtaessa ja tultuaan ulos näki
Callahanin makaavan rappusilla ja sinun seisovan hänen vieressään
pistooli kädessä."

Hän katsahti merkitsevästi synkkäkasvoisiin miehiinsä, jotka ympäröivät
Brannonin. Sitten hän oikaisihe ja sanoi lyhyesti:

"Luulen, että siinä on meille tarpeeksi, Brannon?" Hän viittasi
kädellään eräälle seuralaisistaan ja tämä alkoi kätevästi irroittaa
satulan nuppiin kiinnitettyä köyttään.

Brannon tajusi selvästi uhkaavan vaaran. Starin miehet olivat
vakuutettuja hänen syyllisyydestään ja aikoivat epäilemättä hirttää
hänet, ellei hän pystyisi todistamaan viattomuuttaan.

"Ansaitsisin hirttonuoran, jos olisin murhannut Callahanin", sanoi hän
rauhallisesti. "Ja voinpa sanoa teille, että valehtelin koko asian,
suojellakseni Miss Hamiltonia. Luulin nimittäin, että hän oli sen
tehnyt. Mutta sain vastikään selville, että Les Artwell onkin murhaaja."

Meeder nauroi pilkallisesti ja toiset miehet hymyilivät ivallisesti.

"Todellakin", sanoi Meeder. "Vai Artwell sen teki. Sinä yritit hirttää
hänet, mutta tyttö ei sallinut sitä silloin. Ja nyt on Artwell tullut
takaisin antaakseen sinulle tilaisuuden toimittaa työsi loppuun. Älä
luulekaan voivasi syöttää meille sellaista pajunköyttä. Sitä me emme
aio niellä, Brannon. Missä Artwell nyt on?" irvisteli hän.

"Miss Hamilton vei hänet Lattimerin talolle", sanoi Brannon.

Meeder hätkähti ja katsoi tiukasti Brannoniin.

"Miten sen tiedät, Brannon?" kysyi hän.

Brannon huomasi esimiehen äänestä, että asia oli mielenkiintoinen
hänelle. Omituinen innokkuus siinä ilmaisi, että Meeder oli salaa
toivonut, että Brannon pystyisi puhdistamaan itsensä syytöksestä,
vaikkakin hän eräänlaisesta velvollisuuden tunnosta olisi häikäilemättä
hirttänytkin hänet. Meederin ja Brannonin välillä olikin aina vallinnut
molemminpuolinen kunnioitus.

"Tässä on todistus" sanoi Brannon ja miesten tarkkaavina kuunnellessa
kertoi hän Meederille, kuinka hän oli tavannut Lazy L:lle kuuluvan
hevosen, täysissä ratsutamineissa seisovan vajan läheisyydessä
Meederin ensi käyntiä seuraavana aamuna, kuinka hän oli tarkastanut
matkalaukun ja siinä tavannut todistuksen, että se kuului Artwellille.
Hän puhui punaisista läikistä tallin oljilla, verisistä sormenjäljistä
ovenpielessä, Billin katoamisesta ja löytämisestä satulattomana, sekä
siitä, että hän oli nähnyt Denverin hevosen Lattimerin aitauksessa ja
vihdoin Lattimerin yrityksestä piilottaa naisen nenäliina jalkansa alle.

"Jos sinulla on kovin kiire hirttää minut, Meeder, niin voit ryhtyä
siihen heti", päätti hän sitten, "mutta jos sinulla on pari tuntia
aikaa, jonka tarvitset saadaksesi käsiisi _sen_ miehen, joka Callahanin
todellisuudessa tappoi, niin voit lähteä talliin tarkastukselle ja
sitten ratsastaa minun kanssani Lattimerin talolle. Siellä tapaamme
Artwellin ja ehkäpä Billyn satulankin."

Meeder kävi epävarmaksi. Hän katsahti kysyvästi satulassa istuviin
miehiinsä, ikäänkuin tiedustellakseen heidän mielipidettään asian
odottamattomasta ja oudosta käänteestä. Huomatessaan heidän
mielenkiintonsa, sanoi hän lyhyesti.

"Me odotamme, Brannon."

Varuillaan ja valppaina, puoleksi epäillen seurasivat he talliin
Meederin taluttaessa hevostaan Brannonin vierellä.

Miehet ryhmittyivät tallin ovelle ja tarkastelivat sen pielissä näkyviä
tahroja, seurasivat sitten Brannonia talliin ja katselivat äänettöminä
Artwellin makuunjälkiä. Palattuaan tallista, näki heidän ilmeistään
että he, vaikkakin vielä epäröiden, olivat valmiit uskomaan Brannonin
sanoja.

"Nuo jäljet osoittavat, että joku on maannut oljilla ja että makaaja on
ollut vaikeasti haavoittunut", virkkoi Meeder. "Tähän saakka on kaikki
hyvin ja lähdemme nyt Lattimerin talolle. Sinä lähdet mukaan, Brannon",
lisäsi hän merkitsevästi.

Herättämättä nukkuvaa Murrayta ja mainitsemattakaan että hän oli
talossa, satuloi Brannon mustansa, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan
Starin miesten seuratessa kintereillä.

Meeder ratsasti aivan hänen takanaan puhumatta sanaakaan. Hänen
takanaan ratsastavat miehet mutisivat sanan silloin toisen tällöin,
mutta suurin osa matkasta kului vain kavion kapseessa ja satulanahkojen
natinassa.

Aamu oli vielä aikainen, kun ratsastajat saapuivat Lazy L:n
karja-aitauksen portille. Samassa järjestyksessä kuin he olivat
lähteneet, tulivat he myös Lattimerin karjatalolle.

Talosta ei kuulunut mitään vastausta Brannonin huutoihin eikä Meederin
huhuiluihin. Vihdoin astui Meeder satulasta, viittasi Starin miehiä
vartioimaan Brannonia ja meni kuistin kautta taloon.

Hetken perästä tuli hän taas ulos irvistellen pilkallisesti. Hän
vetäisi kuusipiippuisensa esille, ojensi sen Brannonia kohden ja nauroi
karkeasti.

"Näyttää siltä kuin Teräs olisi hieman leikitellyt kustannuksellamme",
sanoi hän. "Ei siellä ole Artwellia eikä Miss Hamiltonia eikä myöskään
isäntää kotona. Ei ainoatakaan sielua. Arvatenkin ovat he kaikki
lähteneet Lattimerin häihin!"




Viideskolmatta luku.


Kolmikon lähdettyä matkaan, alkoi Artwell heti jäädä jälkeen. Oli
ilmeistä, ettei hän ollut niin reipastunut kuin sekä Lattimer että
Josephine olivat luulleet, sillä hän istui hevosen selässä pidellen
satulan nupista kiinni ja horjahteli arveluttavasti. Mutta hän oli
tuskassa päästä pois eikä valittanut kertaakaan, kun Josephine silloin
tällöin ratsasti hänen luokseen ja puhutteli häntä. Lattimer ei
näyttänyt välittävän hänestä mitään, ratsasti vain edellä puhumatta
sanaakaan.

Josephineä alkoivat pahat aavistukset vaivata. Lähtiessään
karjatalolta, oli hänestä näyttänyt vallan luonnolliselta myöntyä
lähtemään Lattimerin ja Artwellin matkaan, mutta jouduttuaan
hiljaiselle aavalle arolle, alkoi hän syvästi epäillä oliko ensinkään
viisasta lähteä sellaiselle matkalle. Mitä kauemmaksi hän tuli
karjatalolta, sitä enemmän hän epäili ja muutaman mailin kuljettuaan
tuli hän hermostuneen pelokkaaksi.

Kun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän
ratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin
lähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään
väsyi.

He matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti
nousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista,
hiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet,
kuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he
kiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää
kalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella
puolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.

Seutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi
voinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta
olevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti
taakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa
olivat jääneet hänestä jälkeen.

Josephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut
Artwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät
olisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli
miehen tavannut ensi kerran.

Hän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan
ja raakaan maahan ensinkään!

Ja heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui
kuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa
pelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin.
Ja se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa
silmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen
toivehikkaat silmänsä.

Saccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös.
Sitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja
Artwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta
alkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle
kalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Josephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset
mittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa
kuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen
satumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.

Mutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin
kukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine,
että Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään
katsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan
jyrkännettä.

Lattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat
ilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän
ainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin
luo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.

"Varsin hyvin" vastasi tämä heikosti. Sitten sulki hän silmänsä ja
näytti lepäävän, nojautuen raskaasti korkeaa satulan nuppia vasten.

Josephine pyöräytti hevosensa ympäri ja katsoi alas laaksoon. Häntä
hämmästytti jyrkkä rinne, sillä se näytti hänen tottumattomissa
silmissään melkein kohtisuoralta. Tosiasiassa olivat he vasta
puolivälissä nousua, joka päättyi laajaan tasankoon — yksi niistä
monista, jotka Triangle L:stä nähtyinä näyttivät kapeilta penkereiltä.
Nousu, joka muodosti alangon reunan, oli vieläkin monen mailin päässä
heidän takanaan.

Ja kuitenkin näytti alangon pohja Josephinestä utuiselta ja
kaukaiselta. Aavemaisessa valaistuksessa näyttivät heidän kiertämänsä
kukkulat mitättömiltä rypyiltä tasaisella pinnalla.

Tasaiset paikat näyttivät pieniltä läikiltä, heinäiset paikat tummilta
ja paljaat paikat synkän harmailta. Hopeanhohtoinen joen uoma pisti
hänen silmäänsä. Hän seurasi sen luikertelua itään, kunnes se häipyi
utuisena viivana häämöttävään metsään.

Hän oli niin syventynyt näkemäänsä ihanuuteen, että Lattimerin
äännähdys sai hänet hätkähtämään. Hän katsahti äkkiä sinnepäin ja näki
hänen hymyilevän pilkallisesti.

Lattimer katsoi yhä samaan suuntaan ja huomattuaan nyt että
Josephinekin oli havainnut, että jotakin mielenkiintoista oli
tapahtumassa, sanoi hän lyhyesti.

"Joku seuraa jälkiämme. Aion ottaa selvän kuka se on."

"Brannon!" huudahti Josephine pelokkaasti.

"En luule, että se on Brannon", sanoi hän. "Tuo on liian iso ollakseen
Brannon. Hän on seurannut jälkiämme jo kotvan aikaa. Näin hänet, kun
kuljimme harjanteen yli tuolla."

"Mitä teemme?" kysyi Josephine.

"Odotamme täällä arvatenkin, vastasi Lattimer. Tuolla hän tulee."

Tarkasti seuraten jälkiään saattoi Josephine vihdoin nähdä pienen
pisteen, joka näytti liikkuvan heihin päin. Piste oli vielä alangolla
ja näytti se liikkuvan nopeasti ja seuratessaan sen kulkua näki
Josephine sen saapuvan nousun alle ja alkavan pyrkiä ylöspäin heitä
kohti, liikkuen epäsäännöllisesti sinne tänne. Vihdoin piste alkoi
muuttua hevoseksi ja mieheksi.

Puolivälissä nousua havaitsi Josephine ratsastajassa jotakin
tutunomaista ja huudahti sitten:

"Se on Ben Whitman!"

"Teillä on kerrassaan hyvät silmät", sanoi Lattimer. "Se on Whitman."

Nimen kuullessaan näytti Artwell heräävän eloon.

"Whitman!" sanoi hän pilkallisesti. "Mitä helvettiä hän meitä seuraa.
Hän on aina sotkemassa asioita, kirottu mies."

Lattimer nauroi.

"Sinun veljentunteesi eivät näy olevan erikoisen ystävällistä laatua",
sanoi hän ivallisesti.

Artwell mutisi jotakin epäselvää ja painui taas satulan nuppia vasten.
Hänen ruumiinsa näytti aivan voimattomalta, aivankuin puhuminen olisi
ollut hänelle ylivoimainen ponnistus.

Katsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan
satulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän
olisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan
pysyttää itseään satulassa.

Josephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään,
katseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.

Nähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine
satulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään,
sillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen
selästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli
maahan raskaasti olkapäätään vastaan.

Josephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut
oli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot
kertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen
lain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut
ratkaista.

Josephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi
käsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä
tietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin
hevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.

Hevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat
sieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen
mahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten
valtavassa nousussa menettämiään voimia.

Josephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi
häneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan
saattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä,
mutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.

Sitten Whitman hypähti satulasta ja lähestyi Lattimeria.

Josephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli
täytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi
ja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet
lanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.

Whitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien
miesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja
miten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin
ääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.

"Lattimer", sanoi hän, "minä vaadin tytön huostaani!"

"Whitman", sanoi Lattimer, "hän tulee minun kanssani." Hänen äänensä
oli tyyni, hämmästyttävä vastakohta toisen tuliselle kiihkolle.

"Minne aiot viedä hänet, Lattimer?"

"Se asia ei liikuta sinua, Whitman", sanoi Lattimer tyynesti. "Mutta
jos sinun välttämättömästi pitää se tietää, niin vien hänet Laskariin."

"Sinä valehtelet!"

Whitman taivutti itseään eteenpäin. Hänen oikea kätensä lennähti ylös,
taipui ja pitkät sormet hajallaan vei hän sen vyöllä riippuvalle
pistoolille.

"Sinä valehtelet, Lattimer", toisti hän. "Sinä olet poikennut kaksi
mailia Laskariin vievältä tieltä. Sinä olet menossa etelään Panya
Cacheen, pesääsi, jossa sinä ja sinun kirottu varasjoukkosi asustavat!

"Helvetti! Et arvannut, että minä tiesin sen!", jatkoi hän
pilkallisesti, huomattuaan Lattimerin hätkähtävän. "Minä olen tiennyt
sen jo vuoden päivät. Les laski sen kerran suustaan varomattomalla
hetkellä.

"Sinä viet tytön sinne, Lattimer. Sinä petät häntä. Se on ollut sinulla
mielessäsi koko ajan. Mutta sinä et sitä tee, sen sanon sinulle. Jos
äiti olisi tiennyt mikä kettu sinä olet, niin ei hän olisi antanut
tuon tytön lähteä talollesi, ei Lesiäkaan pelastamaan kuolemasta.
Sinä olet pettänyt äidin, samoin kuin olet tehnyt kaikille muillekin
ympäristössäsi, paitsi minulle!

"Minä olen ollut perillä sinusta koko ajan, Lattimer. Olen pitänyt
silmällä sekä sinua, että Miss Hamiltonia koko ajan kun hän on ollut
talossasi. Näin sinun lähettävän Denverin etelään Miss Hamiltonin
tulon edellisenä päivänä, kuljettaen kuormastoa, jota aioit käyttää
konnuuksiisi Panya Cachissa. Olin vähällä eksyä jäljiltäsi, kun läksit
eilen illalla, mutta löysin ne jälleen ja olen nyt tässä sanomassa
sinulle, että sinä et vie tätä tyttöä kanssasi!"

Hämmästyneenä Ben Whitmanin sanojen johdosta nousi Josephine horjuen
jojoilleen. Hän näki molempien miesten seisovan liikkumattomina.
Sitten tarttui Ben Whitman kotkan kynsiä muistuttavilla sormillaan
kuusipiippuiseensa. Suuri ase oli jo puolivälissä esillä kotelostaan,
kun Lattimerin kyljen kohdalla välähti salama, joka näytti menevän
suoraan Whitmanin rinnan läpi. Hän näki Whitmanin suoristautuvan,
horjuvan, suoristautuvan uudelleen ja kääntyvän sivuttain Lattimeriin,
joka seisoi katsellen häntä pilkallinen hymy huulillaan. Sitten
Whitmanin polvet alkoivat omituisesti notkahdella ja hän kaatui kasvot
edellä hiekkaan.

Lattimer kumartui hänen ylitseen tarkaten häntä ase kädessä.

"Luulenpa, että tiesit liian paljon, Ben", sanoi hän.

Sitten hän hitaasti pani aseensa koteloon takaisin ja kääntyi
Josephineä kohti, joka seisoi järkytettynä murhenäytelmästä, jonka
todistajaksi hän äkkiä oli joutunut ja katsoi lumottuna sen suorittajaa.

"Nouskaa hevosen selkään, Miss Hamilton", sanoi Lattimer astuen häntä
kohti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme."




Kuudeskolmatta luku.


Ennenkuin Cole Meederin ääni oli hukkunut tyhjän karjatalon
hiljaisuuteen, oli Brannon tointunut hämmästyksestään huomatessaan,
että Lattimer, Artwell ja Miss Hamilton olivat lähteneet talosta.
Silmänräpäyksessä oli hän myös oivaltanut, että Cole Meeder ja hänen
miehensä eivät enää aikoneet viivyttää tuomion toimeenpanoa. Heille
riitti yllin kyllin Artwellin ja Lattimerin puuttuminen talosta
todistukseksi siitä, että Brannon oli valehdellut siinä toivossa, että
viivytys tuottaisi hänelle jonkin mahdollisuuden päästä pakoon.

Cole Meederin pilkallinen selitys Lattimerin ja Miss Hamiltonin
poissaoloon sai hänet irvistelemään hieman happamasti. Hän avasi suunsa
nauraakseen ja katsoi hieman hämmästyneenä miehiään, sillä hän tiesi,
että hän vastaisuudessa saisi sulattaa monta kompaa heidän puoleltaan
siitä, että hän niin helposti oli antanut Brannonin vetää itseään
nenästä ja siten aiheuttanut tuomion toimeenpanon lykkäyksen.

Kun Meederin aivot taasen olivat saavuttaneet tavallisen
toimintakykynsä, huomasi hän makaavansa selällään porstuan lattialla,
aavistamatta vähääkään miten hän siihen oli joutunut. Hänen
kuusipiippuisensa oli kymmenkunnan jalan päässä hänestä maassa ja
Brannon seisoi suuri aseensa jäykkänä kädessä porstuan pielessä, silmät
kohdistettuina Starin miehiin, jotka seisoivat liikkumattomina, kädet
taivasta kohden.

Meeder oli luonnollisesti ollut tyhmä ruvetessaan koittosille Brannonin
kanssa, sen hän nyt selvästi tajusi. Hän oli kyllä tiennyt, että
Brannon oli salamannopea ampuja ja hän oli kuullut mainittavan hänen
tyyneyttään ja kekseliäisyyttään kaikissa pulmissa, mitä hänen eteensä
oli sattunut, mutta hän ei sittenkään voinut arvata, että Brannon oli
niin kylmä, tyyni ja teräksinen, jollaisena hän nyt oli esiintynyt.

"Pojat, te olette liian hätäisiä johtopäätöksissänne", kuuli hän
Brannonin sanovan. "Minä vaadin, että te uskotte minua, kun sanon etten
ampunut Tim Callahania. Ja minä aion saada teidät uskomaan sen, vaikka
minun pitäisi ampua se teidän kalloihinne!

"Tästälähin johdan minä tutkimusta. Minä en aio antaa teidän hirttää
itseäni, jotta sitte elämänikänne saisitte katua tekoanne. Les Artwell
oli täällä. Miss Hamilton oli täällä. Lattimer on vienyt heidät pois.
Ja me aiomme löytää heidät. Mutta ennenkuin käännämme laivamme täältä,
haemme esiin Triangle L:n satulan, joka oli Billyn selässä silloin
kuin Artwell sillä ratsasti tänne. Sen löytäminen on todistava teille,
pojat, että ainakin osa kertomustani on totuudenmukainen."

Hän valitsi yhdellä silmäyksellä miehen joukosta. Mies oli hänelle
tuttu ja hän hypähti kuullessaan Brannonin äänen jylisevän.

"Latson", sanoi Brannon, "laske kätesi alas — hitaasti — ja ota aseesi
huolellisesti peukalon ja etusormen väliin. Juuri niin. Pidä sitä nyt
sillä tavalla ja laske se tuohon hietikolle porstuan pieleen. Ja lähde
nyt hakemaan Tringle L:n satulaa."

Latson totteli viipymättä ja katosi Brannonin selän takana olevasta
ovesta sisään.

Brannon riisui sitten muut miehet aseista, samaa keinoa käyttäen kuin
ensimmäiseenkin nähden. Hän jakeli käskyjään verkalleen, karun huumorin
väike silmissään, mutta Starin miehet tajusivat, että heidän oli oltava
varuillaan ja hillittävä itsensä.

Brannonin nyt ottama asenne oli vakuuttavampi kuin hänen äskeinen
rauhallinen alistuvaisuutensa. Oli selvää, että hän oli valmis
taisteluun, näyttääkseen viattomuutensa toteen. Nykyisessä edullisessa
asemassaan olisi hän saattanut vangita joka miehen Starin joukosta ja
ratsastaa tiehensä vieden heidän hevosensa mennessään.

Koska Cole Meeder ei ollut saanut mitään käskyä nousta, makasi hän yhä
selällään kuistin lattialla ja käänteli päätään puoleen ja toiseen
seuratakseen Brannonin ja muitten miesten liikkeitä. Hän naurahti
hämillään huomatessaan, ettei Brannonilla ollut paon aikeita.

"Brannon", sanoi hän, "ethän aikone käyttää tilaisuutta hyväksesi?"

"Meeder" vastasi Brannon, "sinä et ole koskaan uskonut että minä olisin
ampunut Tim Callahania takaapäin."

"Jos se ajatus on ensinkään ollutkaan päässäni, niin on se nyt sieltä
täydelleen lähtenyt, Brannon. Jos antaisit minun nousta istumaan, jotta
voisin paremmin käyttää leukojani niin puhuisin mielelläni pari sanaa
miehilleni."

Hänen noustessaan palasi Latson, kantaen satulaa. Hän pudotti sen
kuistin permannolle ja kysymättä Brannonin suostumusta kerääntyivät
kaikki miehet, niiden joukossa Meederkin, satulan ympärille.

Brannon astui pari askelta kauemmaksi, ollakseen varuillaan, sillä hän
tiesi, että miesten lapsellinen uteliaisuus saattoi sangen pian vaihtua
epäluuloksi.

Satula oli Billyn. Triangle L:n merkki toisessa mahavyössä oli mykkänä
todistajana sen kotoperästä. Siinä asiassa Brannonin kertomus siis oli
totuudenmukainen ja miesten kasvoilla alkoi näkyä hämmästyneitä ilmeitä.

"Näyttää todelta ja asianmukaiselta", tokaisi joku joukosta.

"Taisimme hieman sotkea asioita", tuumi toinen häpeissään. "Veripilkut
tallin ovessa ja nyt satula —"

"Kun ei mies lähde karkuun, vaikka on erinomainen tilaisuus siihen,
on se minusta parempi todistus kuin satulat ja muut", keskeytti Cole
Meeder. "Luulen, että olemme olleet —." Hän pysähtyi ja jäi suu auki
tuijottamaan aukeamaan, joka oli kuistin ja karja-aitauksen välissä.

Huomattuaan hänen ilmeisen hämmästyksensä kääntyivät muutkin katsomaan
samaan suuntaan, paitsi Brannon, joka peläten jotakin juonta heidän
puoleltaan, piti heitä silmällä.

Mutta Meeder ei ajatellut mitään kepposta.

Aitauksen ja rakennuksen välillä tuli esiin hevonen ja selässä istui
suorana Ben Whitman. Hänen edessään riippui kasvot alaspäin toinen
mies, kädet heiluen velttoina toisella ja jalat roikkuen toisella
puolella hevosta.

"Whitman!" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan
Whitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti
hevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave
ja että hän horjahteli hieman satulassa.

Mutta hänen kasvoillaan näkyi pilkallinen hymy.

"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen.
"Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.

"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä
hänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen."

Hänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin
perälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella
kovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain
tiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.




Seitsemäskolmatta luku.


Josephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les
Artwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella
suuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.

Hän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että
Josephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa
luonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle
L:ään ja sopisi hänen kanssaan.

Mutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan.
Luonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon
kerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän
koskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen
uhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä,
jonka perässä hänen täytyisi "juosta" ja vaikka hän tavattomasti
kaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista
hänelle pitävänsä hänestä.

Mutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin
etelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.

Chong ikävystytti häntä, karjatalo tuntui hänestä synkältä ja
vastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin
kirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan
raivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi
suurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon
läpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.

Hänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran
kaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä.
Chongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä
tympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän
olisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.

Hän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi
Willetiin, saapuen sinne iltamyöhällä.

Heti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut
tulla sinne.

Kaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus
kammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset
herättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että
Brannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!

Mutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän
nousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.

Hän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä
kuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne
ajoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen
jälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän
takana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan
tuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja
silloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen
siellä ehkä tarjosi.

Mutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten
palasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän
molempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän
kanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi
olevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti
oikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän
silmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän
ennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:

"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne,
on ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!" Raaka naurun
hohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään
hänen kimppuunsa.

Mutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti
hevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut
ostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti
välinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä
silmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan
ja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi
mielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja
ainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen
tuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä
lausui: "Kirottu Lattimer!"

Hän peräytti hevoset vajasta saatuaan ne valjaisiin ja käänsi ne
sitten tallipihalle kiitettävän välinpitämättömän näköisenä, sillä hän
oli huomannut, että miehet yhä katselivat hänen touhuaan. Ja vaikka
hevoset paloivat halusta juosta, pidätti hän niitä miltei kokonaisen
mailin hiljaisessa käynnissä. Mutta sitten hän puhutteli niitä oikein
pahantapaisesti ja sanoi: "juoskaa nyt, sen kirotut."




Kahdeksaskolmatta luku.


Lin Murray oli nukkunut rauhallisesti Cole Meederin ja toisten
Starin miesten askaroidessa Brannonin kanssa. Harmahtavat kasvot
taivasta kohti oli hän uneksinut sängyssään, sillä aikaa kuin Brannon
oli näyttänyt Starin miehille todistuskappaleitaan Les Artwellin
vierailusta Triangle L:n tallissa. Eikä hän ollut herännyt edes
silloin, kun Brannon oli ratsastanut pois Meederin ja hänen miestensä
vartioimana.

Mutta hieman myöhemmin tunsi Murray käden tukassaan, käden, joka hieman
epäystävällisesti tuuditteli hänen päätään edestakaisin. Samalla oli
hän kuulevinaan terävän äänen, jolla oli omituisen läpitunkeva sävy ja
joka hänestä jollakin tavalla tuntui tutulta.

Hän heräsi ja näki harmin sekaiseksi hämmästyksekseen Betty Lawsonin
hehkuvat ja päättäväiset silmät edessään ja tunsi vieläkin hiusmartonsa
kirvelevän hänen armottomasta käsittelystään.

"Hei, laske helkkarissa irti", kiljasi hän vastalauseeksi. "Miksi vedät
minua tukasta sillä tavalla?"

"Nouse ylös sitten ja kuule mitä sanon, senkin tuhannen unikeko", sanoi
Betty pahantuulisena. "Mitä sinä täällä teet? Missä Brannon on? Mitä
Cole Meeder ja hänen miehensä täältä hakivat? Mitä he tahtoivat? Mihin
he menivät Brannonin kanssa?"

"Huh."

Murray oli mennyt maata vaatteet yllä ja hän pyörähti nyt istumaan
sängyn laidalle ja katseli ihmeissään Bettyä.

"Odota hetkinen", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Koetetaanpa saada
kysymykset selviksi. Perhana!" huudahti hän, huomaten nyt vasta Bettyn
tavattoman kiihtymyksen. "Arvaan, että jotakin on tapahtunut!"

"Näyttää siltä kuin olisi tapahtunut mitä hyvänsä", sanoi Betty.
"Chongin puheissa ei ole päätä eikä häntää. Ainoa, minkä hänestä saan
irti, on se, että Cole Meeder ja kuusi tai seitsemän hänen miestään
oli täällä, että he uhkailivat Brannonia aseillaan, tutkivat tallin ja
sitten lähtivät Brannonin kanssa eteläänpäin."

"Nyt on helvetti tulessa!"

Murrayn katse ilmaisi pelkoa. Hänen ruma huudahduksensa ilmaisi
kaunopuheisesti hänen voimattomuutensa.

"Miksi ei Chong herättänyt minua? Miksi ei Brannon tuonut niitä
roistoja tänne, niin olisin minäkin päässyt mukaan leikkiin. Eteläänkö
he menivät?"

Murray kiinnitteli panosvyötä kupeelleen. Hän raivosi
kärsimättömyydessään, mutisi ja kiroili itsekseen.

"Minä olen koko ajan tiennyt, että jotakin oli hullusti", selitti hän,
vetäessään vyötä tiukemmalle. "Aina siitä saakka, kun näin Brannonin
taluttavan tuota Lazy L:n hevosta etelään, olen ihmetellyt —."

"Lazy L:n hevosta!" Betty tarttui Murrayta hartioihin ja ravisti häntä
lujasti. Hänen silmänsä olivat selällään hämmästyksestä.

"Puhu Murray", käski hän, polkien jalkaansa raivokkaasti, kun Murray
avasi suunsa hämmästyneenä Bettyn tulisuudesta. "Mitä sinä tarkoitat?"

"Lazy L:n hevosta, niin", toisti Murray. "Samana päivänä kuin Miss
Hamilton lähti, näin minä Brannonin taluttavan Lazy L:n hevosta
tuolla tallin viereisen vajan luona. Minun ja Brannonin piti lähteä
ratsastamaan miesten luo etelään sinä aamuna ja minä nukuin liian
pitkään. Brannon meni tästä ohi, kun minä hommasin vähän ruokaa
itselleni. Hän meni talliin. Näin hänen hoitelevan erästä vierasta
hevosta joka oli satuloitu. Otin isäsi antaman kaukoputken ja näin että
hevosella oli Lazy L:n polttomerkki.

"En puhunut mitään Brannonille, sillä Brannon toimi sinä aamuna hieman
viekkaasti. Otettuaan hevosen kiinni, kuljeksi hän tallin ympärillä
ja sen sisällä. Sitten hän tuli ulos taas ja vei vieraan hevosen joen
rantaan vähän matkaa alempana. Sitten kun sinä olit lähtenyt etsimään
Miss Hamiltonia, sanoi hän muuttaneensa mieltä eikä lähtenytkään
miesten luo.

"Lähdin yksin matkaan; Brannon ratsasti etelään, Lattimerin karjataloa
kohti, vieden mukanaan Lazy L:n hevosen." Murray oli nyt saanut vyönsä
tyydyttävän kireälle ja kysyi Bettyltä ihmettelevin ilmein:

"'Mitä luulet hänen tehneen Lattimerin hevosella?'

"'Se on kysymys, jonka aion saada selville, Murray', vastasi Betty.
Hänen kiihtymyksensä oli äkkiä mennyt ohi. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja hänen huulensa puristuneet päättävästi yhteen.

"'Satuloi kaksi hevosta, Murray'", käski hän. "Luulen, että joku on
saatava puhumaan totuus ja minusta tuntuu kuin se olisi Lattimer!"




Yhdeksäskolmatta luku.


Kun Brannon ennätti Ben Whitmanin luo, putosi tämä hiljaa hänen
käsivarsilleen. Starin miehet olivat aivan hänen takanaan ja yhdessä he
sitten kantoivat hänet kuistille, johon he hänet oikaisivat ja sitoivat
hänen haavansa.

Lattimerin kuula oli mennyt suoraan rinnan läpi, mutta niin korkealta,
että Meeder, joka ensimmäisenä tutki häntä, selitti, ettei se ollut
vahingoittanut keuhkoja ja että Whitmanilla oli hyvinkin suuri
mahdollisuus jäädä elämään.

"Hän on menettänyt paljon verta", sanoi hän, "ja hän on sen vuoksi
perin voimaton. Luulen olevan parasta, että joku pojista lähtee tuulena
kaupunkiin hakemaan lääkäriä. Artwell ei tarvitse lääkäriä", lisäsi hän
kulmiaan rypistäen.

"Artwell ei ole vielä kuollut, mutta ei ole kaukanakaan siitä",
huomautti eräs Starin miehistä, joka oli auttanut Artwellin
nostamisessa hevosen selästä.

Eräs Starin mies ratsasti jo täyttä neliä kaupunkiin. Meeder ei
vastannut mitään äskeisen miehen huomautukseen Artwellin tilasta, vaan
seurasi katseellaan kaupunkiin ratsastavaa lehmäpaimenta. Hieman itään
Starin miehestä nousi tomupilvi, ja sen edessä tuli heitä kohti kaksi
ratsastajaa täyttä neliä.

"Saamme seuraa", ilmoitti Meeder.

Brannon, joka puuhaili Whitmanin ääressä, kääntyi katsomaan tulijoita.

"Betty Lawson ja Lin Murray", sanoi hän järkkymättömän levollisena.

Whitman, jota kylmät kääreet ja pienet annokset vettä, jonka Brannon
oli onnistunut vuodattamaan hänen kurkkuunsa, olivat virkistäneet,
alkoi palata tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, koetti nousta istumaan
ja onnistuikin siinä, työntäen päättävästi Brannonin estelevän käden
syrjään.

Hän katseli ympärilleen, näki erään Starin miehen puuhailevan Artwellin
ääressä ja toisten miesten seisovan ympärillä äänettöminä. Hän hymyili
riutuneesti.

"Les ei toinnu, arvelen", sanoi hän.

"Les on kohta valmis", vastasi Starin mies juhlallisesti.

Whitmanin hymy muuttui surulliseksi.

"Hän näytti minusta siltä", sanoi hän. "Ja kun hän lähtee tällä
tavalla, on se hieman helpompaa — hänen äidilleen. Antakaa hänen —" Hän
pysähtyi ja huomasi, että hänen keskeneräinen pyyntönsä oli aiheuttanut
täydellisen hiljaisuuden ja että kaikki katsoivat hämmästyneinä häneen.

"Luulenpa, ettette pojat tienneet, että Lesillä oli äiti", sanoi hän
ja nyt hänen katseensa oli kohdistunut Betty Lawsoniin, joka oli
laskeutunut satulasta, ja tullut kyllin lähelle, jotta hän saattoi
hyvin kuulla hänet.

"Lesilla oli äiti, todellakin", lisäsi hän, katsoen Bettyyn. "Les
oli vain niin kateellinen ja itsepäinen, ettei hän tahtonut hänestä
paljoakaan puhua. Hänen äitinsä on minunkin äitini. Hän on minun
velipuoleni. Les on vaikeasti haavoittunut, Betty. Hän kuolee,
varmasti. Äiti ei olisi tahtonut, että Les olisi tullut hirtetyksi.
Luulen että Les puhuisi, jos koettaisitte häntä virkistää hieman. Hän
yritti sitä koko ajan matkalla tänne."

"Kuka sinua ampui, Ben?"

Se oli Betty. Hän oli työntänyt Brannonin syrjään ja silitti nyt
hellästi Ben Whitmanin otsaa.

"Satan Lattimer", vastasi Ben.

"Betty", kuiskasi hän sitten. "Luulen, että olisi parempi jos
lähettäisit nuo pojat Miss Hamiltonin jälkeen. Lattimer on saanut
hänet valtaansa. Seurasin hänen jälkiään suurelle penkereelle saakka,
eteläpuolella Boskinin kahlaamoa. Siinä hän kaatoi minut. Luulen, että
olin hieman hidas sillä hetkellä." Hänen poskensa punastuivat hieman ja
hän jatkoi yhä kuiskaten:

"Lattimerin on täytynyt sanoa Miss Hamiltonille vievänsä hänet
Laskariin. Hän koetti saada minutkin nielemään sen. Mutta hän oli
poikennut Laskarin tieltä ainakin kaksi mailia, Betty. Hän vie hänet
Panya Cacheen, jossa hänen varasjoukkonsa oleskelee."

Ben Whitman huomasi Bettyn hätkähdyksen, tulkitsi syyn siihen oikein ja
jatkoi hymyillen:

"Sangen moni on hämmästyvä, sillä Satan Lattimer on sen varasjoukon
päämies, joka on varastellut hevosia näillä mailla. Les kuului
joukkoon. Lattimer oli jollakin tavalla saanut hänet valtaansa, luulen.
Olin tiennyt jo kauan mitä miehiä Lattimer on, mutta en ole puhunut
mitään, jotta ei äiti saisi siitä vihiä. Hän olisi kärsinyt kovasti jos
hän olisi saanut tietää, että Les oli vajonnut — niin syvälle.

"Ja Lattimer on pettänyt Miss Hamiltonia — hänhän luotti häneen, luullen
häntä oikeaksi mieheksi." Whitman veti syvään henkeä, hänen äänensä
kävi heikoksi.

"Puhu Brannonille", sanoi hän heikolla äänellä. "Hän tietää missä Panya
Cache on. Hän on ainoa mies näillä seuduin, jota Lattimer pelkää ja hän
on ainoa mies tällä paikkakunnalla, joka pystyy käsittelemään asettaan
nopeammin kuin Lattimer. Hänen täytyy kiiruhtaa — muutoin Lattimer —"

Ben Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään.
Whitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän
aikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta,
hänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja
valitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin
suhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt
hänen varoitustaan.

Hetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin,
että Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti
seurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi
ettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli
viemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut
kuullut Whitmanin kuiskausta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista
läikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän
tunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua
ajatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.

"Brannon", sanoi hän, "Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä
Panya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri
sen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen
käsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet
ennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!"

Betty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat
niitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset
vetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja
kääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin.
Brannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa
elämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.

"Mitä tietä Lattimer meni?" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni,
omituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.

Betty kertoi hänelle.

Hetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan.
Merkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään.
Sitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan
hevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten
miesten huudoille.

Ei kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja
ratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen
tuulessa.

Betty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen,
kukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan
nousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin
kääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä
sitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja
kun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki
Cole Meederin seisovan vieressään.

"Mitä nyt on kyseessä?" kysyi Meeder ihmeissään.

Betty kertoi hänelle kaikki ja Meeder nauroi tyytyväisenä.

"Luulen, että meidän on lähdettävä samaa tietä", sanoi hän. "Useimpain
meistä nimittäin. Jätän pari miestä tänne teidän kanssanne. Whitman
toipuu kyllä piankin, luulen. Artwell on päättänyt tilinsä. Mutta
hän puhui ensin. Sanoi tappaneensa Callahanin. Lymyili tallissa sen
jälkeen. Miss Hamilton toi hänet sitten tänne ja hoiteli häntä."




Kolmaskymmenes luku.


Josephinen pettymys oli tullut kauhistuttavan äkkiä ja isku oli niin
raju, että hän tuskin tajusi, että Ben Whitman oli ammuttu — murhattu
ja että hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana aivan hänen
lähellään. Hän tuijotti pitkään, velttoon ruumiiseen, joka makasi
kasvot alaspäin penkereellä. Hän näki Lattimerin seisovan kumartuneena
sen yli, savuava pistooli kädessään. Hän oli tietoinen siitä, että
Artwell makasi selällään hevosensa vieressä ja hän kuuli Lattimerin
sanat kun tämä vihdoin astui häntä kohti.

Mutta hän ei voinut vakuuttaa itselleen todeksi, että murhenäytelmä
todella oli tapahtunut. Lattimer, kahden ihmisen ruumiit penkereellä,
hevoset, laakso, rauhallinen kuu sinitaivaalla, kaikki näytti
hänestä epätodelta, eriskummalliselta, aivan kuin unissa tapahtuva
murhenäytelmä.

Koska hänelle ei koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut, päätti
hän, ettei sitä voinut tapahtua nytkään, ettei ihminen saattanut
ampua toista ihmistä niin raakamaisella tavalla. Se oli mahdotonta,
uskomatonta! Ja sittenkin siinä makasi Whitman, kasvot maassa aivan
hänen lähellään, murhattuna hänen läsnäollessaan! Siinähän olivat myös
Lattimer, Artwell, hevoset. Ja hänen allaan, yhä kauniina, tyynen
hiljaisena oli suunnaton laakso ja hänen yllään vaelsi kirkkaasti
loistava kuu.

Muutos, jonka hän vaistosi, koski vain häntä itseään ja nyt hän äkkiä
ymmärsi kaiken. Hän oli kuvitellut palvelevansa aatteita ja oli
koettanut muovailla niitten mukaisiksi aineksia, jotka Luoja jo oli
valmiiksi muodostanut. Hän oli koettanut, mutta oli epäonnistunut.
Hän oli vain itsepäinen, oman itsensä harhaanjohtama tyttö, joka ei
tahtonut kuulla kokemuksen puhuvan.

Betty oli hänelle puhunut ja varoittanut Lattimerista. Brannon oli
koettanut näyttää hänelle käytännössä, että hänen turhanaikaiset
ihanteensa eivät olleet kyllin kypsät, kyllin terveet, sovitettaviksi
maahan, jossa laillisuus vielä makasi kehdossaan. Brannon
oli, teräksisestä taipumattomuudestaan ja huonosti salatusta
halveksimisestaan huolimatta koettanut olla hänelle ystävä!

Brannon oli pelastanut hänet Denverin kynsistä. Betty oli varoittanut
häntä Lattimerin häikäilemättömyydestä. Hänhän oli valmis ryöstämään
naisen vuoristoon. Josephine muisti kuinka hän oli ivallisesti
suhtautunut Bettyn puheisiin, ajatellen, että hän vain oli tahtonut
korostaa kuvauksensa tehoa seudun asukkaista.

Mutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle
näytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri _hänet_
vuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka
sen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut
ensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli
muuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille
vaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli
pudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet
kahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon,
vapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.

Pettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä
katsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä
miettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt
häntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja
häneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka
olivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja
joitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä
koko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes
itselleen.

Antaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän
luullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli
henkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli
luonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen
tilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä
nälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan
seikkailumaailmaan.

Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen.
Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia.
Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan.
Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer
oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen
huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon,
että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että
hän oli hukassa.

Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli
varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen
voitonriemuisena.

"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton", kertasi hän.

"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!" selitti
Josephine.

Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää
pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän
peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen
vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt
tunsi.

Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti.
Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista
hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä.
Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen
hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti
häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine
huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta
taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.

"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen tuttavallisesti.
"Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut
käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt
tietää se — senkin hölmö!"

"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?" kysyi Josephine. "Ben tunsi
teidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.

"Benille se oli selvä asia", hymyili hän.

Lattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti
Whitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin
salaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.

Josephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru ajatellessaan
hulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa käsiinsä, ja itki
katkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään, katsellen häntä.

Josephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet sen sijaan
valtasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä hän sitä
koettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi urhoollisesti
kestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet silmiltään ja
katsoi uhmaavasti Lattimeriin.

"Entä, jos kieltäydyn lähtemästä, Lattimer?"

"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä", sanoi hän. "Sinähän näyt
tulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan
jotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni sen.
Olen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että Brannon oli
mielistynyt sinuun!

"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia kohtaan.
Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen
kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen
hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan,
että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se
vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei
ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta
kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen
olisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.

"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa
ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää
muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista
vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi
vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä
pidän itse sinusta.

"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen
kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit
hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen
käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit
taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen,
jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin?
Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn,
saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet
tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana
aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut
perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —."

"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika,
ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen.
Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui
ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut
totta.

"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine
vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että
Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen
ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä
toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt
ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi
luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"

"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin
on hänen täytynyt päästä totuuden perille."

Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne,
valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen
Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.

Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt
selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen
voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli
häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen
puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten
käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.




Yhdesneljättä luku.


Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen
kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista
irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi
äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren
harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle
huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki
toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine
edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.

Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään
yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka
hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä
tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli
mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla
siis oli useamman tunnin etumatka.

Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin
kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia
etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti
suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt,
arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että
Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä.
Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut
Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen
matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon
päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä
kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.

Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi
sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja
kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui
alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja
jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti
suuren laakson äärimmäisen reunan.

Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli
tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän
Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla
toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan
Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä
yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä
hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja
moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä
mukana.

Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä
ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän
jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.

Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei
kantanut Josephineä.

Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia,
saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä
lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer
epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän
tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava
häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan
joutumiseen tuli.

Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi
hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen
reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän
Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella
kohosi terävä harjanne.

Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului
ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin
oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen,
tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.

Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi
hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki
kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta
ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa
selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.

He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.

Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen
kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän
lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli
päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä
jotakin tavallisesta poikkeavaa.




Kahdesneljättä luku.


Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä
jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen
pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan,
itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä
heinäiselle tasamaalle.

Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän
matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku —
Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja
kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut
Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi,
ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli
tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän
oli sittenkin toivonut — tähän saakka.

Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen,
josta ei enää pelastusta voinut olla.

Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui,
ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria
ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka
teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla
häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä
— ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä
huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.

Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt
heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut
tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut
siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut
sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan
katkeamisen.

Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti,
mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se
paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.

Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut
tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet
satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja
että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän
kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen
merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää
yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.

Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.

Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa
kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja
pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Väsynyt, vai?" sanoi hän.

Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai
eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän
ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut
vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla
äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet
huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan
olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.

Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla
puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja
kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli
he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään
kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka
elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.

Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa,
sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun
hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa
hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine
oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.

Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin.
Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine
ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti
heitä kohden.

Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi,
että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän
tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa,
saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja,
kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös,
että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät,
ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen
luonteenominaisuuksiin.

Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla
tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin
jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman
näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"

Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään
oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan,
että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle,
jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja
tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain
silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan
Denverin luo.

"Brannon!"

Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi
hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta
ruskettumasta ja tomusta.

"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme
ratkaistaan nyt."

Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän
tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton
kiitollisuus.

"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja
välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän
lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen,
että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.

Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat
kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka
hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta
Denver oli tullut.

Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen
suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain
silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet
asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.

Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois
harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja
kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti
rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja
alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven
taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan
pensaikon läpi.

Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän
silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän
käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei
luvannut hyvää Brannonille.

Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen,
pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin
valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.

"Mitä!" huudahti hän kauhistuneena, "ettehän vain aio ampua Brannonia!"

"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin
harjanteen takaa", sanoi Lattimer.

Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän
vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä
väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä
Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa
Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä
ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat
yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti
tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti,
että tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.

Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen
sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä
hameesta hänen paetessaan.

Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään
ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen
ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa
ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin
raa'an otteen.

Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi
ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä
kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi
hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä
harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei
tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä
ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.




Kolmasneljättä luku.


Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia
vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä
harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään.
Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien
vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet,
joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella
askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän
tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat
vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.

Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti
jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa
Brannon.

Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon
oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle
kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt
oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei
senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse
uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja
epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä,
onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja
Brannonin hypähtäessä satulasta.

Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti
silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle
oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti
ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.

"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän
pilkallisesti.

"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.

Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen
terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea
selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.

"Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena
oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin
mukanaan!"

Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman
vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.

"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän jälkiämme
suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä
olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi,
joten Lattimerin täytyi ampua hänet."

Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan
syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne
ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.

"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä
tarkoitatte?"

"Mitä _te_ sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun
ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi
itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut
teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua
väkisin mukanaan?"

"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä.
Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä
ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.

"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon", sanoi hän.

Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli
ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.

"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, "sehän on
asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"

Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine.
Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut,
että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä
Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi
samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut
niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi
epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista
Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman
eli, niin —.

Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot
olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut
vastikään.

Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää
se.

Josephine pani kätensä Brannonin olkapäille.

"Brannon", sanoi hän, "Les Artwell tappoi Callahanin."

"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen
Josephinea tarkasti silmiin.

"Miten se on mahdollista?"

"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein
Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte
nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille
_siitä_", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi
sitten:

"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa."

Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä
uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi
käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen
huutamasta.

Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi
Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton
ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen
pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.

Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer
väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi
sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia
pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli
valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään
uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen
puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.

Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen
juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin
miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan,
joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen
käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen
tarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui
Josephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:

"Naiset ensin, Brannon!"

Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine
pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan
huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli,
sanoen:

"Ottakaa minua kädestä, Brannon."

Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi
henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle.
Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen
lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti
selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.

Josephine oli saapunut harjanteelle Brannonin edellä ja seisoi nyt
hänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää
näytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa,
pelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti
taas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään antaa
merkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa aiheuttaisi
epävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi ampumasta
kunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.

Josephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin
hämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä ikäänkuin
vastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi, ettei Denver
ampuisi.

Ja nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos hän
viivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi hieman
kiusoitellen:

"Tuletteko?"

Brannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä
alas ja pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat
tuntuivat lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli
kadonnut. Matka harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei
saavuttamattomalta. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja
sydän sykki rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista.
Koko matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui
hänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun hän
ja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista hymyili
hän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:

"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä
kanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman on
kertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö se
ole naurettavaa?"

Lattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä
hämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely oli
aiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin ihmeellisellä
tavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja Brannonin
kesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä käyttämästä asettaan.

Se tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen
tilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä samalla
oli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.

"Vai ei Whitman kuollutkaan?" sanoi hän katsoen Brannoniin.

"Ei", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut
meidän keskisiin asioihin", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että
Lattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen kertomukseensa
Brannonille. "Eikö ole kummallista, että Whitmanilla oli se käsitys,
että sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?" Hän iski silmää
Lattimerille.

Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei
ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa
ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia
päättyisi siihen.

"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?" sanoi hän hymyillen. "Sanokaa
Bettylle — —"

Samassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden
olkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä,
jonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan
selälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.

Kaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään.
Jännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli
tullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi
hänen sieluunsa kuin valokuva.

Työntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen
taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten
kohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja
syöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan
kimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun
puskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan
sinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin
harjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta
syöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa
esille ja koetti tähdätä Brannoniin.

Lattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei
enää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan
ja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.

Brannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma
siitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen
jännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.

Lattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa
silmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana
rinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi
siihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin
valinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja
oikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.

Syntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen
vuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut
ja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.

Brannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen.
Josephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän
toiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja.
Mutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.

Hänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä
aukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla
harjanteella.

Oli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli
kalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.

Brannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä
suoraan silmiin.

"Tuolla tulee joku" sanoi hän. "Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se
on Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille?
Aiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte
omasta ehdostanne Lattimerin kanssa?"

"Tiesittekö sen"? sanoi hän hämmästyneenä. "Tiesittekö, että
valehtelin?"

Brannon nauroi hiljaa.

"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian", sanoi hän. "Se oli se,
että minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te
juoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin
kiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi,
vaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —" Hän pysähtyi, pani molemmat
kätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta
ja samalla ihailua.

"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo", sanoi hän, "te ette ole kylliksi
harjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen
työn!"

Josephine itki hiljaa.

Vähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa
he varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet
ratsastivat heidän luokseen.




Neljäsneljättä luku.


Kun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla
mukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.

Rauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä
eräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä
olleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet
hänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan
luontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin
uuteen ympäristöön tahansa.

Hän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua
alusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien
varrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen
katsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin
miehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli
ne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut
ulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon
edusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut
ihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei
hän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä,
ettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään
pitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.

Brannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine
muisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas
viittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös
Brannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä
sijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?

Josephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä
taipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien
alaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä
väkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan
koko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta
toteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.

Ja joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine
häntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä.
Nyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista
lumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt
hänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt.
Josephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän
ihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista
itsehillintäänsä. "Teräs" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se
oli varma!

Hän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta,
aavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi
ratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti
hymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka
olisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.

Brannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi
istumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen
— ei mitään muuta.

"Tehän olette aikeissa jättää meidät", sanoi hän. "Kuulin sen juuri
eräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille."

"Kaksikymmentä mailia!" sanoi Josephine, viitaten matkaan, jonka
Brannon sitä varten oli ratsastanut. Hän oli kuullut Bettyn kertovan
siitä.

"Niin", sanoi Brannon, katsoen häntä vakavasti, "ettehän tahtone
kieltää minulta sitä iloa?"

Josephine nauroi ystävällisesti moitteelle hänen äänessään.

"Pelkään, että tulette hyvinkin iloiseksi kun lähden", sanoi hän
tarkaten Brannonin ilmettä.

"Enhän toki" sanoi hän, silmät leimuten, "te olette ollut erittäin
mielenkiintoinen."

"Brannon", sanoi Josephine — sillä kun hän nyt oli lähdössä pois,
tahtoi hän olla varma siitä, ettei Brannonille jäänyt pahaa mieltä,
sillä hän muisti sen illan kun Brannon oli pannut kätensä hänen päänsä
päälle miltei hyväillen, "oletteko varma, että minä olen mielestänne
ollut ainoastaan mielenkiintoinen?"

"Luulen, että siinä on kaikki, Miss Hamilton", vastasi Brannon katsoen
häntä vakavasti silmiin. "Ymmärrättehän, että kun te vihaatte —"

"Vihasin", oikaisi Josephine.

"Kun te vihasitte minua", korjasi Brannon hymyillen, "niin ei minulla
ollut rohkeutta —"

"Brannon", keskeytti Josephine, "eikö se ole Betty?"

Brannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.

"Niin luulen", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran
Brannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko
hänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen
hämmästynyt ilme.

"Jos hän huolii minusta", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät
kertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Miksi ette kysy häneltä, Brannon?" sanoi Josephine ystävällisesti.

"Aion tehdä sen", sanoi Brannon vakavasti. "Olen ajatellut sitä jo
kaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen."

"Betty ei juokse miesten perässä, Brannon."

"Se on totta!" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. "Betty
on tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?"

"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä
tavoiteltavan arvoisena, Brannon", sanoi Josephine hymyillen. "Ja",
jatkoi hän kuivasti, "minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen
mies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon."

Brannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen
sellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja
antoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen
täytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin
määrännyt.

Mutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän
Brannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.

"Te kai lähdette viiden aikaan?" sanoi Brannon.

"Lin Murray valjastaa paraikaa hevosia", vastasi Josephine "Lähden
kymmenen minuutin kuluessa."

"Betty saattaa teitä Willetiin saakka?"

"Niin."

"Hyvä", sanoi Brannon vakavasti. "Sitten sanon jäähyväiset vasta
kaupungissa. Lin Murrayhin ei aina ole luottamista."

Hän jätti Josephinen kuistille ja meni karja-aitaukselle, missä Murray
valjasti hevosia.

Kymmenen minuutin kuluttua vierivät ajoneuvot kuistin eteen. Brannon
istui yksin ajajan paikalla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

Josephine oli mennyt sisään ottamaan tavaroitaan ja kun Betty tuli
ulos, oli Josephine aivan hänen kintereillään.

Betty oli jo puolivälissä rappuja, ennenkuin hän huomasi Brannonin,
joka istui ajajan istuimella välinpitämättömän näköisenä.

Betty pysähtyi ja punastui.

"Brannon", sanoi hän, "Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan
Willetiin!"

"Murray on sairas", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn.
"Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?" lisäsi hän
katsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. "Sinun olisi
täytynyt ajaa kotiin yksin."

Betty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa
alkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta.
Brannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin
maanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän
hämyssä.

Mutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat
huolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan
siitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut
Suureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan,
tullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa
yhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.

"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa", sanoi Brannon
äkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.

"Niin", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä
keskustelua. "Siinä hän teki erehdyksen."

"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua", sanoi Brannon. "Minä
koetin —"

"Ei hän sitä tehnyt, Brannon."

"Mitä ei tehnyt?"

"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä
puhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —"

"Kuuntelitko sinä?" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen
nähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat
tulipunaiset.

"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri
tulossa ulos ja kun minun piti — piti —"

Hän pysähtyi, uteliaana tietämään miksi Brannon huokaisi niin syvään.

"Miksi sinä noin teit, Brannon?" kysyi hän.

"Helpotuksesta", vastasi Brannon. "Olen kaksi vuotta koettanut sanoa
sinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi
ollut rohkeutta siihen.

"Mutta sinun täytyy, Brannon", kuiskasi Betty. "Minä en koskaan
tyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle
naiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —"

Ohjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin
tien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi
mies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen "Teräs" tulevalle
elämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi,
aina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä
etelästä, ei idästä eikä lännestä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASEETON KAKSINTAISTELU ***