*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA *** VALIKOIMA RUNOELMIA Kirj. Josef Julius Wecksell Suomentanut Aukusti Simelius Helsingissä, Suomalaisen Kansan Kirjapaino, 1908. SISÄLLYS: 1. Äidilleni. 2. Tyttö. 3. Pääskysten laulu. 4. Merimiespojan jäähyväiset morsiamelleen. 5. Ellille. 6. Kuivunut puu. 7. Kerran. 8. Turun linna. 9. Sa tohditko? 10. Nuorukaisen rukous. 11. Täysin purjein. 12. Ruusuja ja suuteloita. 13. Tähti. 14. Sotavanhuksen joulu. 15. Tyrannin yö. 16. Syysmyrsky. 17. Elokuun-ilta. 18. Jumalan puutarha. 19. Schiller-juhlassa Helsingissä. 20. Enkelit. 21. Huokaus. 22. Iloisessa seurassa. 23. Vertailu. 24. Suomenlahden kalliot. 25. G. A. Wallinin muistokiveä vihittäessä. 26. Lintu. 27. Timantti maaliskuun lumella. 28. Valvova äiti. 29. Helmille. 30. Tytön hyvästijättö. 31. Jäähyväiset. 32. Siniset silmät. 33. Vain untako? 34. Sydämen laulu. 35. Yksinäisyydessä. 36. Varoitus. 37. Virsi. 38. Onnellinen perhe. 39. Aasi tutkinnossa. 40. Kääpiön kosto. 41. Maaliskuun lumi. 42. Isänmaallinen laulu. 434. Ruukku. 44. Vanhoista kätköistä. 45. Espanjalaisen albumiin. 46. Itselleni. 47. Kaikk' ei ole paistetta. 48. Amorin hautaus. 49. Ystäväni. 50. Almqvist. 51. Don Juanin jäähyväiset elämälle. 52. Mä keskiyön lapsi. 1. Äidilleni. Kas, päivä kultasäteitään Jo maahan lähettääpi, Ja kaste välkkyy lehdellään Ja ilma heläjääpi. Soi aalto, tuuli suloisaan, Ja tuoksuu kukkakin, Luo poskillemme vilppauttaan Puut, nurmen nukkasin. Kas, iloon herää luontokin, Kun kevät saapuu maille. Siks ilo kaikkiin mielihin, Sit' ettemme jäis vaille! Oi äiti, olkoon osanas Täst' asti ilo vain, Ei tosiaan päivä murheikas, Mutt' elo onnekkain! On luonnossa niin ihanaa! Nyt tuuli huokuu puissa, Ja maa, se vihreen verhon saa. Soi aallot salmein suissa. Nyt luonto itse iloiten Käy sulle lupaamaan Teit' onnen, sulon, hauskuuden, Kun kuljet päällä maan. 15 p:nä'toukok. 1852. 2. Tyttö. Kävi niityllä tyttönen kaunoinen, niin kaunoinen. Näki nurmella vihreellä ruususen, näki ruususen. "Kukka", hän lausui, "sa poimitaan." "Poimi vaan, poimi vaan", Sanoi Julia. Waan lilja kainona lausui näin, se lausui näin: "Ota minut, olet onnekas, ystäväin, minun ystäväin." "No kukkaset, kumpiko poimitaan?" "Minut vaan, minut vaan!" Niin ne lausui. "Tule, riemuja punainen ruusu suo, se riemuja suo, Ilon, onnen, ja rakkauden hehkun tuo, ne se sinulle tuo!" "No, kukkaset, kumpiko poimitaan?" "Minut vaan, minut vaan!" Sanoi ruusu. "Ei, tyttö, tulkosi luokseni mun, niin, luokseni mun, Niin rauha versovi tielläs sun, aina tielläsi sun!" "No, kukkaset, kumpiko poimitaan?" "Minut vaan, minut vaan!" Sanoi lilja. Hän seisoi nurmella arvellen, niin, arvellen. Oli kumpikin hänestä kaunoinen, yhtä kaunoinen! Ja kuu hän mietti, mi vietävä ois, Tuli poika, ja — hän Wei neidon tän. 1852. 3. Pääskysten laulu. Nyt kuultavi taivas, on verhollaan Kevät Pohjolan peittänyt, Siell' loistavi kukkaset kasteessaan, Soi lintujen laulelot nyt Siell' ylhässä tunturimaassa. Tääll' lähellä 'Niilin rantaman Niin helteist' on, mielemme ois Täält' isänmaahamme, Pohjolaan: On talvi jo lähtenyt pois Sielt' ylhästä tunturimaasta. Isä syntyi sieltä ja äitikin, Ja hautansa siellä on. Siell' ensi kerran me lauleltihin, Ja opimme lentohon Siell' ylhässä tunturimaassa. Pois helmasta Etelän runsauden Siis tiemme nyt kulkehon Ja sinestä kirkkahan taivaan sen Luo raikkahan rannikon Eiell' ylhässä tunturimaassa. Siell' ihmiset meitä jo vuottavat — Ja me sinne kaivataan. Eiell' ilmat on kuultavat, kirkkahat, Puut, kukkaset kaunieimmaan Siell' ylhässä tunturimaassa. 1852. 4. Merimiespojan jäähyväiset morsiamelleen. Hyvästi, nuori armahain, Pois täytyy rientää mun! Ja Luoja yksin tietää vain, Ma milloin kohtaan sun. On lähdön hetki lähennyt. Oi, kuivaa simäs kyynel nyt! Ei, suo sen loistaa vieläkin Mua vastaan hetkinen. On uskollisuus kirkkahin Ja lempi loisteess' sen. Ja yö kun saapuu syksyinen, Tuo rauhan mieleen hohde sen. Sen lehdon tumman muistatko Min tummiin siimeisiin Me käytiin tulless' illan jo. Ja missä vannottiin Me lempi luja, ikuinen — Sait suukon merkiks liiton sen. Nyt kellastui jo lehto tuo, Syysmyrskyt ulvovat, Waan muisto, toivo mieleen luo Taas ajat armahat. Me erotaan — vaan luottaen Me luomme ylös katsehen. Suo ruusuhuultes suukko nyt Yks, armas, mulle vain. Ja lepää, niinkuin levännyt Oot ennen rinnallain, Niin sinust' unta nähdä saan. Kun myrsky ulvoo raivoissaan. Kun pikku pääsky istahtaa Sun ikkunasi luo Ja lauluansa kauneimpaa Sun kuultavakses suo, Niin usko: lähetin mä sen Sun luokses, armas ainainen. Äl' itke, joskin vaipuisin Mä mereen myrskyisään. Woit muistaa mua kuitenkin Jos et voi käydäkään Sa haudallani, viedäkses Sen kumpuun kukat, kyyneles! Waan sormukses jos ruoste syö Ja uskos, lempeskin, Niin rantaan siihen risti lyö, Min kuohu raivoisin. Oi, silloin vasta kuollut oon, Ja silloin mua surtakoon! Sa kalvenet! Oi, tunnenhan Niin ettei käydä voi! On sielus puhdas; puhtaimman Myös katseen silmäs soi. Oot elon uni ihanin Ja sielun aarre kallehin! Nyt suudelma — yks ainut vain, Ja sitten — hyvästi! Ja katse yksi — lohduttain Se tunkee sieluuni. Oot ruusuni — ma tuulonen. Sua lemmin yli kaikkien! 1850. 5. Ellille. Tyttö, kauniimpi kuuni lähteen- Kirkas, vapaa aaltonen, Raikas lapsenmieli aina Säilyttäös lailla sen! Tyttö, kauniimpi kuin tähti, Lempeenä mi kimmeltää, — Säilyttäös aina paikkas Taivaassa kuin tähti tää! Tyttö, kauniimpi kuin ruusun Kevät kasiehelmineen, — Tuoksu sen sa ainiaaksi Kätke nuoreen sydämeen! Aina joskus sentään muista Myöskin huimaa perhoas, — Hellästi sen siivet kietoi Yösen-armaat suortuvas. 1856. 6. Kuivunut puu. Livertelee, pikku lintu, Kuivuneessa Iehmuksessa, Ällös sentään luule, että Käy se siitä vihreäksi Taikka riemumielen saapi! Tiedätkös, se miksi kuihtui Miksi lakastui sen latva, Miksi lahoi kaunis varsi? Kuoreen kerran nuorta kaksi Piirsi merkit lemmen nuoren. Nämä nuoret toisistansa Eros' elon myrskysäissä: Nuorukainen neidon petti. Silloin neito morsioksi Tuli tuiman Tuonen herran. — Alla lehmuksen hän uinuu, Kukat kasvaa haudallansa. Juurillepa sydän neidon Kertonut on tuskat tuimat, Juuri rungolle ne puhui, Lausui latvalle ne runko. Siksi suree vehryt latva, Siksi lahoo paksu runko, Siksi kuihtuu vahva juuri. — Laula, lintu, turhaan laulat! Wiherry ei koskaan lehmus, Sillä juuria sen polttaa Kyynel halveksitun lemmen. 1850. 7. Kerran. Hymyili toivo kerran mullekin, Ma kerran riemukielin laulelin. Kun kukat tuoksui, aallot ailakoi. Niin hyvin silloin haaveksia voi. Loi toivo kirkkahiksi muistelmain, Ol' yöni unta, päivät tanssin vain. Ol' lapsuus niinkuin kirkas tähtönen Ja koitti päivä kaunis nuoruuden. Ja aamu alkoi. Silloin iloittiin, Pukeutui riemu loistoon, laulelmiin, Siell' liehui enkel' ystävällinen Ja raikastutti riemut sydämen. Waan nyt on ruusu mulle tuoksuton Ja laulu vailla riemuansa on, On taivaan lämmin loiste kylmennyt, Ja, hellä enkelini, miss' oot nyt? Pois pakenit sa. Näithän sä sen, Ett' oli lempiaaltos mutainen! Sen ainut valo olit. — Ainiaan On yötä nyt ja synkkyyttä on vaan. 8. Turun linna. Kalvas varjo muinaisuuden, linna aikain menneiden, Murhemielin pääsi nostat, vetten yli silmäten. Merkki haudan, johon monet vuosisadat käyneet on Päänsä raskaan painaaksensa — eikä päässeet lepohon. Rantaas, muinen ylpeillä, aalto pesee vaikertain, Ja niin kummallisna kaikuu laulu syvä aatteissain. Tähti-yössä taivahilta ala» katsoo ijäisyys Kuink' on pieni ihmis-aatos, ihmistöiden kestävyys. Hautalaulus aalto laulaa lyöden hiekkarantamaa. Kuolinsoihdun lailta kuukin nousee tumman metsän taa. Kilpes murrettiin, ja heikko, aseeton sa olet nyt. Sulle muiston kaihokyynel enää vain on vierinyt. Kenen lempeä ei sentään syttäis muuris murretut! Oothan nähnyt Suomen nousun, välkkeessä sen hohtanut. Nähdä sait sa maamme, synkän ensi valon koittehen Autioilla rannoillamme ristin työtä puoltaen. Ensi oraat sait sa nähdä maamme kyntämättömän. Warjelit niit' aina lailla voitonvarman, kestävän. Suomen kaunehimmat muistot luovat sulle seppelen, Jossa kajastuupi valo, la'it uskon, oikeuden. Olit kilpi, olit miekka — määräsi ol' ihanaa. Woiton tähden riemuin annoit teräskintaas musertaa. Kivet kaatui, teräs ruostui, mutta käsi, ken sun loi, Yhä johtaa kansain töitä, ijäti sen tehdä voi. 1857. 9. Sa tohditko? Sa tohditko astua elämähän Ja taistella niinkuin mies? Ja edelle aikasi erehtyvän Sa tohditko asettaa ties? Sydänveresi uhrata tohditko Ja onnesi, riemusikin Eest' oikean toden — niin tyynenä jo Käy meidän sä piireihin. Sa tohditko uskoa unelmihin, Jos pilkkaa sulle se tois? Laill' aaltojen murtaa kallionkin Jos esteenä tielläs se ois? Jos tohdit, niin käykösi liittohon Ja veresi, henkesi suo! On voimia kerran ja taistoa on, Jos sama on intomme vuo! 10. Nuorukaisen rukous. Oi Luoja, pauhinasta maailman Sun puolees rukoillen ma katsahdan. Oot toivon', armauten' ja rauhan' ain, Ma ijäisesti sinun lapses vain. Mun sanani, ja pyynnöt, itkennät Sa armoss' ainaisessa ymmärrät. Sa armahtaen, anteeks' antaen Näät vikani, näät sydämein heikkouden. Siis kuule mua! Auki sulle oon Kuin kukka, joka aukee aurinkoon. Kun kukan kyynel taivaall kuvastaa, Niin minut puhtaaks' armollasi saa. Mua anna tähtes johdattaa ja ain Kautt' tyynten säitten, myrskyin riehuvain. Ja tähden sammuessa sälli mun Sen kanssa kuolla, päästä luokse sun! Oi ethän salli, että turhaan vain Ijäiisyystoivoon herätä mä sain. — Sa kaipuun hartaan tahdot tyydyttää, Niin etten hyljätyksi, yksin jää. Oi salli laulun luomain aatosten Elossa kerran käydä totehen, Niin että sitten kuolinvuoteellan' Ne hymyis kuiskaten: sa muistathan! Sun urhos, Herra, olla tahtoisin. Sotia vuoksi jalon, kaunihin. Sill' aina, jaloa kun nähdä saan, Sun kuvas näen siinä loistossaan. Suo mulle voimaa edistymähän Sun oppis valaa ohjeen' elämän. Mä nuori olen. Wielä tumma tie Mun aatteitani outoon mailinaan vie. Mutt' yks' on sentään määrä muillakin, Ei kuolo vain. Ei, tähti kirkkahin Tuo toivon aamuruskon mielehen. Oi salli, että saavutan ma sen! Se kehottaapi: aalloist' elon tään Käy kultajyväsiä etsimään, Totuuden, hyvän eestä taistellen Saa rauha oikea sa mielehen. Sua seuraan, tähti sinitaivahan! Woit tummeta — et kuole konsahan. Oot Luojan ääni.. valos loistohon Niin hyvä viimein nukkua mun on! 11. Täysin purjein. Käy, aalto vuolas, kuohumaan, Saat illan rauhaa aikanaan! Nuor' tuuli, purjeet täytä vain, Ja kuivaa kyynel poskeltain. Waikk' yksin purressain ma oon. En yksin kulje taisteloon, Jos mull' ei muuta ystävää, Niin Luojan tähti siksi jää. Ma ohjaan purren voimallain, On aatos purje-vahtinain Ja luotsinani toivo on — Ei vaaraa keskell' aallokon! Käy kulku vinhaan yli veen Ja muisto kuivaa kyyneleen, Et taakseen jouda katsomaan, Lyö käsiään vain iloissaan. Ja pian pilkku pienoinen On paikka, mi sai kyynelen, Ja seudut uutten rannikkoin Ne tervehtii kuin ilkamoin! On myrskyä, on rauhaakin, Mutt' ain on mieli riemuisin. Ma tuulet ystäviksein saan, Nuo uskolliset ainiaan. Siis eespäin! — Toivo, ruorihin Käy, että tien mä löytäisin! Et, tiedän, hylkää milloinkaan, Jos min' en sua hylkää vaan! 12. Ruusuja ja suuteloita. Me yhdessä kuljimme, nuoret. Ohi niittyjen kukkivain. Jäi vanhat kauvaksi jälkeen, Me olimme kahden vain. Kyll' aioin mä jotakin virkkaa, Mut ruusun ma taitoinkin. Hän samoin teki, vaan tuumi Ett' oli mun "sievoisin". Me vaihdoimme silloin niitä. Hän hymysi punastuen. Pian sidoimme toisillemme Me ruususeppelen. Ja me vaihdoimme muutakin kohta: Simasuukkoja vaihdettiin! Waan oi, ne vanhat, ne aina Oli lähellä kuitenkin! 1858. 13. Tähti. Kun tähti katsoo maisen kevään puoleen, Se näkee kiillot kullan, välkkeet veen. Sen katse tääll' ei satu tuskaan, huoleen, Ja loistett' ei se tiedä omakseen. Niin sielu mailmaa pitää auvoisana Kun puhdas, riemuisa se olla voi. Jos tahdot enkelien johtamana Sä täällä olla, usko niihin, oi! 14. Sotavanuksen jouhi. Kimaltaa tähdet taivahan ja tummui metsä, maa, Ja hongan partaa vihreää jääkyynel kaunistaa. Niin hiljainen ja kaamea on nummi luminen. Wain karhu, susi jouluaan viettääpi helmass' sen. Waan silloin raskaat askeleet saa metsän kaikumaan. Ken tänne; kauvas kylästä, pois yksin joutuikaan! Ken hongan rauhaa häiritsee ja tuulta jäätävää. Ken tohtii lumen timantit suliksi hengittää? On Suomen sodan viimeisen soturi vanha hän, On varjo urho-»aikojen, laps' ajan synkeän, Waan ylhä hän ja lämmin on, ja minne katsahtaa Niin nietos kiiltää, honkakin se tekee kunniaa. Hän istuu sammalkivelle; pää painuu valkoinen Niin kaunihisti aatteissaan, soi huoju honkien, Ja kyynel vierii poskelle, vaan silmä riemuisaan Se katsoo juhlaa tähtiyön ja hiljaisuutta maan. Hän puhun: "Sua tervehdin, sä sydämein morsian, Sa tumma honka, kaunis yö tään nummen hohtoisan. Ma tunnen maani, tunnen sun, vaan tokko sinäkin Minussa urhosulhos näät näin hapsin harmajin? Oi, kauvan siit' on, tämmöisen kun yön mä nähdä sain. ma vanhenin ja kalpenin — ja ikinuor' oot vain! Niin kaunis, nuor' kuin silloin kun tartuin miekkahan, Kun suukoin kuumin multa veit sä veren palavan. Niin kauvan, kauvan siitä on; on saatu mieli uus, On suvun uuden huostassa nyt Suomen vastaisuus. Ei toista heidän ole vain; tie minne kulkekoon, Niin Oravaisten kentällä ma muistoissani oo! Ma suvun uuden joukossa oon ollut äskettäin, Ja toivon, onnen elpyvän mä Suomen maassa näin. Waan vielä, Suomen talvi-yö, sua nähdä kaipasin, Sun kunniakses itkeä kuin muinen taistelin." Niin puhuu — hiljaa hymyillen hän katsoo armastaan, Maat' isien, mi kauniina on juhlapuvussaan. Hän katsoo — vierii silmästään jo kyynel kaunoinen, Kuin kaikki elinvoimans' ois sulanut loistoon sen. "Sun valoa, järves, metsäsi mun lumos loistollaan. Oi kiitos, Herra, että mä myös täällä kuolla saan. Ma Suomen valkorinnoille saan käydä uinumaan. Kuin muinen pyssy uupunut lepoa saadakseen. Ja metsä ympärilläni on muistomerkkinäin Mut vanhan harmaan soturin mi oudoksi jo jäin, Ja juhlavirren hongisto se laulaa haudallain Yö vaipan heittää. — Suojassa oo Herran, maani, ain!" Ei puhunut hän enempää; hän turkkiin kietoutuu Ja vaipuu uneen ikuiseen kuin lapsi hymysuu. Waan hänen kuolinvuoteellaan on metsä kimmeltäin Ja oksat vihreet välkkyy lailla joulukynttiläin. 1850. 15. Tyrannin yö. On raskas yö suruharsossaan, Hän valvoo purppuravuoteellaan, Pois eilen ne mustilla paareilla Veivät hänen ainoan poikansa. Avosilmin, mustana mieleltään, Hän katsovi yöhön synkeään. Walo hohtava kaukana liikahtaa. Hän peljäten tarkkaa: se lähelle saa. Hänen poikans' se valkeapukuinen On varassa siipien kultaisten. Luo pöydän hän liitävi hiljaa vaan: Siinä kuningaskruunu on loistossaan. Hän alkavi päärlyjä irroittaa.. Sädekehänsä suruisan loisteen saa. "Ei haudassa ahtaassa rauhaa mull' ois, Jos en vaikka näitä mä poimisi pois. Oman kansansa verta vuodattain On isäni saada ne voinut vain. Mua vainajat velkovat niistä, kun Isä heitä on surmannut tähden mun." Hän kulkevi purppuramanttelin luo, Siit' tulvivi verisen-punainen vuo. Sitä joskus hän pyyhkinyt murheissaan — Yhä enemmän verta se vuotaa vaan. "Woi ennen en elää, en kuollakaan, Kuin tän lumivalkean puhtaaks' saan. Sen kyynelin pestä mä tahdon näin, Ja kuivaksi pyyhin sen siivelläin." Ja peikot ympäri lapsosen On, häntä hurjina katsellen — Hän itkee hiljaa, jo väsymys saa, Ivanauruin hänes he siepaltaa. Ylös tyranni hyppää, ei levätä voi — Pois kaikki on, koittavi aamun koi. On pöydällä kruununsa koskematon, Ja verisen-punainen mantteli on. 1850. 16. Syysmyrsky. On luonto raivoissaan. Syys synkkä nyt Maan rintaan ahneesti on iskenyt, Ja kuolon-kylmää hurjaan läähättäin. Siit': imee suven sulon, hengen näin, Kuin vdren-imijä, ja uhrit tään Luo kavalasti lumeen pehmeään. Nyt meri ulvoo; sillä taivaan tuon, Mi kesä-illan'kullat siihen luo Ja rauhaisna sen syliss' uinuaa Pois riistäis syksy, turhaan huutaa saa Se armastaan, ja turhaan aaltoihin Ne pyytää — syöksyin surmankuiluihin. Kas, tammi taisteieepi rannallaan Se tummanvihreätä kruunuaan Wain turhaan puistaa, nostaa suuttuen Käs'vartiaan esteeks myrskyvoimien. Ne pilkkaa uhkausta väkevän Ja kuihduttaa sen puvun vihreän. Ja kukka näkee suurten kohtalon, Mut armoa ei pyydä, tyyni on, Se kyynelkuvun kääntää maata päin, Waan myrsky näkee sen, ja rakein, jäin Sen ruskii esille, ja kuolemaan Niin puhtaus, kauneus, tuoksu taltataan. Jää muistomerkiks' vehryt honka vaan Ja meri tyyntyy kuohusoitelmaan. Nyt myrsky työns' on tehnyt, levon saa, Ja kaikki pilvet kiitävät halkeaa — Ja tähtitaivas katsoo ikuinen Waan mykkäin erämaitten puolehen. 17. Elokuun-ilta. Kun välkkyvä kulkevi kulkuaan Luo laineille hopeasillan, — On metsä korkea aatteissaan Ja uneksii sylissä illan. Wene lähestyy, hiljaa keinuen, Nyt tupaa, mi salmen on suulla, Soi sävelet siitä helkkyillen, Soi nurmikon keijujen kuulla: "Oi luoksemme, Jeesus Kristus, jää Sun armohos turvaamme aina, Nyt ilta jo seutuhun leviää, Waan suojassas surut ei paina!" Kuu hymyää hopeahohteessaan, Tuvan ikkunall' loistaa tuli, — Sävel virren häipyvi, hiljaa vaan Se ilmojen soittoon suli. 1859. 18. Jumalan puutarha. Ma muistan tytön riemukielen Kuin kevät Iapsuus-aikainen, Kun nauru all' on surumielen Ja sielu Iainen lainehen, Niin puhdas, kirkas, auvoinen Kuin kirje kaikkein yhteinen, Johonka elo kulkevainen Tuo vastuun surureunaisen. Hän kaunis oli, pikku kulta! Me "talosilla" leikittiin, — Siin' oli naurun, riemun tulta! — Ja kahden meill' ol' lysti niin Ja kodeistamme kirkon luota Me leikkimähän juostihin Luo kirkon ristein, kukkain, — tuota Me papin puistoss' luultihin. Tok' usein tuumimme me, miksi Kaikk' kävi sinne saapujat Niin juhlallisiks', surullisiksi Kuin isoäidin laulelmat, Yks vualan, toinen kukan kantaa, Ja kolmas tuopi kyynelet, Waan meill' ei ollut muuta antaa Kuin hymy, kirkkaat katsehet, Waan oli niinkuin toisinansa Ois hongat hiljaa puhuneet Ja syreenitkin kukillansa Mietteissään maahan katselleet — Waan kauvan moist' ei muistaa voinut, Me leikiteltiin uuhelleen. Taas kaikui huudot, riemusoinnut Taas kohosivat korkuteen. Ma vanhukselta kysyin kerran: "Kenenkä puutarha on tää?" "Tää puutarha on taivaan Herran", Niin vastas siihen harmaapää. Oi kuinka riemuitsimme tuosta, Kun Herra meidän leikkien Noin salli puutarhassaan juosta, Jok' oli kovin kaunoinen. Waan tavata kun taittiin vähän Ja "tässä lepää" nähtihin, Niin tultiin hieman tietämähän: Siell' luona ristein lepääkin Ain Herran pikku enkeleitä, Jotk' aartehillaan kattaa maan, Ei yhtään kortta ilman heitä, Waan pukee verhoon loistavaan. Waan ihmeeksemme enkeleistä Yks' oli lukkar' arvoltaan Ja ritari on toinen heistä — Se kuinka sopi asiaan! Waan kerran sitten illan tullen Ma kuuntelemaan kätkeysin. Kentiesi enkel' puhuis mullen — Waan juoksin pois kun säikähdin. Waan sitten leikkikumppalini, Mun armain, paras aarlehein Sai sairahaksi — iloihini Hän osaa ottanut nyt ei. Nyt kättään laihaa pihin minä Ja itkin: "pois et mennä saa!" Hän hymys: "Koht' oon enkelinä, Me puutarhassa kohdataan!" Siit' on niin kauvan, kauvan aikaa, Pois poistui lapsuus iloineen. Nyt naurussakin itku kaikaa, Waan uskoni jäi ennalleen. Ja jos on raskast' elon tiellä, Ma kuljen Herran puutarhaan Ja Enkelini kohtaan siellä, Käyn iloiseksi uudestaan. 1859. 19. Schiller-jnhlassa Helsingissä. 10 p. marrask. 1859.. "Käy juhlaan!" huuto valtava nyt kaikuu kautta maan Ja taiteen templi avautuu, on juhlaverhossaan. Ja kansat kaikki muistamaan nyt yhtyy häntä, ken Ol' ajan tulkki taitavin ja lauloi parhaiten. Näet: mitä sydän kauneinta ja taivaist' unelmoi, Sen laulus vapaa, korkea kauneimmaan ilmi toi, Ja turvan tuojana se soi ja toivon, rohkeuden, Ja ijäisyyden verhotkin pois siirtyi soidess' sen. Sa ihmisyyden taisteluun kuin uus Tyrteus sait Kun vaati totuus, oikeus, ja valon, rauhan lait. Sun laulus poisti harhat pois, ja siteet katkaisi Ja nöyrtyin ihmettelemään pakotit tyrannit. Ja sanas vapaa kotkana lens halki ilmojen, Ei laaksot, vuoret, meret, maat voi estää teitä sen. Pois kansoilt' enää sit' et saa, — se kuolematon on; Se tulkki loistoss' Schillerin ihanan laulelon! Sun keväthymni leivon soi valossa huomenen, Niin metsä, aalto, kukkaset ne seisoo kuunnellen Siks kunnes itse, kiehtovammin, kaikk' yhtyy laulamaan, Ja metsä huokuu, laine lyö, luo kukka tuoksuaan. Niin lauloit kerran, kansoille kuin koitti päivä uus, Kun hehkui toivo, lupaus, kuin poistui toivottuus, Ja tulkin silloin sinusta sai sydän jokainen Ja tunsi onnen itsessään ja voiman suurehen. Jos moni toivo hälveni kuin sumut ilmojen, Niin laulus ihmiskunnall' on, ei häivy kaiku sen! Ja vaulan, toden voitto jot' ei vielä kirkkaaks saa, Se kyynelkatsein lämpimin kutreilles painaltaa. 1859. 20. Enkelit. "Oi mun hellä enkelini!" Sulhasmiesnä laulelin. Enkeliksein saanut olin Soman pikku mamselin. Pian hellän enkelini Waimokseni sitten sain, Ja tuo enkeli se vaihtui Silloin pelkkään: "armahain!" Kuinka lienee sitten käynyt. Hän sai pojan pienoisen. "Hellä enkelini" sain nyt Hänest' aina kuulla sen. Pian hellä enkelimme Oli pitkä varreltaan, Ja nyt häll' on enkelinsä, Jolle laulaa aina vaan. 1859. 21. Huokaus. Ruusun tuoksu silloin on kauneimmaan Kun se kuihtui, jääden sun muistoos vain, Kaunehinna, tähti, sun nähdä saan, Kun käyt peittoon pilvien harmajain. Silloin olit, ystävä, kaunoisin Kun sa minun luotani lähdit pois. Ja oli, kuni petturi-tyttökin Kaunein minut jättäessään ollut ois. Toivoa ja nauttiakin hetkinen, Menettää, ei kaivatakseen yksin vain, Mutta aina lempiä laill' enkelten Kaunis osa maailman on asujain. 1859. 22. Iloisessa seurassa. Tyttöjen, kuoleman viemien, malja! Heidän, jotk' auvoissa unelmissaan Ja päivyen koitteelle hymyten vaan Pääs' armahan kuoleman enkelin Pois maailman kodista kotihin. Jok' on taivas. Hellästi multa nuo suloiset kätkee. He tiennehet vilpistä lemmen ei. He nukkuvat niin kuni läps, min vei Ilmi leikistä: seppeie rinnallaan, Hymy leppeä huulilla toisinaan Niin Hiljaa. 1859.. 23. Vertailu. Meidän uusimmat kirkko-isät Oli tullehet kokoukseen Ja latinaa, latinaa pelkkää He jaaritti toisilleen. Ja pyhistä isistä kirkon Siin' innolla haasteltiin, Ja asiat puettiin kaikki Niin viisaihin lauselmiin. Ne puhuivat Luojasta taivaan Ja pyhästä hengestäkin, Mut toisensa helvetin vaivaan Ne kirosi useemmin. Waan ulkona pihalla istui Alla lehvän lehmuksen Äiti tyttärinensä siinä IItavirttänsä veisaillen. Hän kauneutta lauloi taivaan Ja suloa keväimen Ja kuinka Hän lääkkeen antaa Woi suruhun jokaisen. Ja hopeapilvestä katsoi Alas enkeli riemuissaan — Ja rusko se laulajahan Loi vienoa loistettaan. Waan viisahat kirkko-isät Ne riiteli myöhäiseen. Ja kun nukkuivat: pyhimyskruunun Ne uneksi itselleen. 24. Suomenlahden kalliot. Ohi kuohujen, kuoleman kuljemme me Laell' aaltojen hyrskysten, Ja köyssä, touveissa laivamme Soi vihurit vinkuen. Me riennämme Suomen rantaa päin, Pian riemuiten näemme sen, Sydän kaihosta syttyvi, välkähtäin Lyö salamat katseiden. Kas, graniittikalliot tuossa on Ne on kiveä Suomenmaan! Niin tummat ne keskellä aallokon Oi, paljaina seisoessaan. Ne on synkkiä nyt kuni silloinkin, Kun ne viimeksi nähdä sain. Sadun synkän niistä mä tietäisin, Jos kuulla sen mielit sa vain! Kun Wäinämö helmahan aaltojen Loi kerran Suomemme tään, Helovirret ja koivujen seppelen Kesäkukkien välkkynään, Walon kirkkahan, kuusikon kaunihin, Sinijärvemme saarineen, Niin silloin kalliot täältäkin Ne hymysi luojalleen. Ja rannan kukkanen pyysi näin: Oi, neito jos luonani ois, Jos tulis hän hellien, tervehtäin, Ja jos povelleen kuolla vois! Hän saisi mun eloni keväimen, Ja hän tuoksuni, loistoni sais, Ja hän saisi mun silmäini kyynelen, Mi päivässä kimmaltais! Ja nuorelta maaltansa honka pyys: Tue, nuorukaisjoukko, oi! Tule, suuri on tuntoni kestävyys, Ja myös latvani kestää voi! Ja koivu: jos seisoa saisin vain Luon' ihmisten asuntojen Alas Iehtevät lehväni taivuttain, Ja ihmistä hyödyttäen! Ja järvi se huojutti laineitaan Kuin loimusi illan koi: Jos pääsisin nuoria keinuttamaan, Joiss' sävelet lemmen soi! Jos saisin ma aaltoni vierittää Luo niittyjen vihreiden, Ja kuvastaa tähkää heilivää, Niin olisin onnellinen! Ja tunturi kohotti rintaansa Terässuonien paisuttamaa: Jos saisin ma aarteeni tarjota Kun on vaarassa kansa ja maa! Jos saisin ma laatia alttarin Joka kohoais korkeuksiin, Ja ylhäälle jumalten ilmoihin Kaikk' kantaa ihmiset niin! Waan ääneti, kyynele poskellaan On Wäinämö yksinään. Luki kohtalon kirjaa hän hiljaa vaan. — Rupes virtensä vierimään: Sadat sydämet sinulle kerran lyö, Lyö innosta leimuten, Waan sentään on kohtalos niin kuni yö, Maa nuori, armainen! Sinä uinut siinä nyt. rannallas Meren aaltojen neitonen! Waan kerran sa heräjät kahleissas Ja helmahan murheiden. Wuossatoja vuotat sa vapauttas Ja taistelet ääneti vain. Oi, että sun surusi lohtua sais Sun poikies lemmestä ain! Waan jos sua kohtalos kauhistaa Ja jos kuolla sun mielen ois, Niin silloin meri sun niellä saa. Ikikohtuunsa ijäksi pois. — Mut ääneti honka on paikallaan, Ja tunturit, järvetkin. Wain rannikon kalliot vastaamaan Käy mielin uhmaavin. Meren sylihin heittäös meidät siis, Sen hurjihin kuohuihin! Jos nimettä kuolemme, siitä viis. Ja keväättä, kukittakin! Jos ihmisjalka ei painaakaan Saa pintaamme — mitäpä tää! Me vapaina seisomme, myrsky kun saa Tai aallokko hymyää. Ja kallio keskessä kuohujen Ja myös tyynessä vapaa on, Ja paljas ja tumma on muoto sen, Laill' öisen aavikon. Weri turhaan vuotanut siellä ei, Ei Katkerat kyynelet, Siell' etähä ihmisten polku vei, Majat kaukan' on räuhaiset. Wihamiehell sa saapuvan nähnyt et Sun rintaasi musertamaan. Ei tuttujas tuskan huokaukset, Waan tiedä et toivostakaan Ei kulkenut tappara kädessään Sun luoksesi vihollinen, Waan ei sinun luonasi lemmitäkään, Ei huudeta taivaäsen! Sä katselet tummana ylitse veen, Näet aavaa, aavaa vain. Sa katselet synkkänä korkeuteen, On kylmiä tähdet ain. Ja ijäti keskessä kuohujen Noin autio, synkkä sä oot. — Sa, Suomeni, valitsit parhaiten. Sua taivahat siunatkoot! 1860. 25. G. A. Wallinin muistokiveä vihittäessä. Käy yksin beduiini Aroll' öistä kulkuaan. Kameeli hiljaa huojuu, Luo tähdet loistettaan. Ja aron aallot uinuu Hänen iltalauleluun. — Tien viereen taittuneena Hän näkee palmupuun. "Sun, kauniin, myrsky kaasi — Suuri Allah ompi ain!" Niin rukoilee hän hiljaa, Taas rientää kiiruhtain. Waan äkkiäpä muisto Tuo mieleen ystävän. Oli nimi sen Abdul Waly Oli kunnon toveri hän! [Abdul Waly oli Wallinin arolla käyttämä nimi.] Hän muistaa Abdul Walyn, Tuon rautatarmoisen, Jonk' kanssa aroa tutki Hän valossa tähtinen. "Hän lieneekö arolla nytkin Wai helmassa kaupungin!" Soi tuuli suruisasti Ja huokaa palmukin. Ei tiedä Abdul Walyn Hän kauvas Pohjolaan Kauneimman niinkuin palmu Jo käyneen kuolemaan. Ei tiedä, mitä mennyt On hänen kanssaan pois — Me tietään: korvata meille Ei mikään sitä vois! 1860. 26. Lintu. On lintunen pieni yksin Meren aution rannalla. Ja aalloista aurinko nousee Maill' aamun, kaukana. Siell' oottavi keskellä ruusuin Kuja päärlyinen, kukkainen. Ja kiehtova kaipuu kasvaa Nyt mielessä lintusen. Se ruskoa kohden lentää, Mi kaunisna viittoaa; Se siipiä heikkoja nostaa Ja sen laulu nyt voimaa saa. Yhä eespäin, eespäin se liitää, Ei katso se taakseen lain, Siks kunnes se kaikkialla Wedet autiot näkee vain. Siks lentää kuin siipensä katkee, Ja se aalloissa haudan saa, — Ja ilta se ruusuissa hymyy, Helotähtönen kiimmaltaa. 1860. 27. Timantti maaliskuun lumella. Kas, nietoksilla hohtaa Timantti välkkyen. Ei voittaa sitä loiste Woi päärlyin, kyynelten. Salaisen 'toivon tähden Se välkkyilevi niin. Se katsoo kohden päivää Ja kauvas auteriin. Ja rukoellen kääntyy Se päivän puolehen Ja kyyneleeksi muuttuu Se sitä suudellen. Oi, saada kaunehinta Noin aina rakastaa, Sen katsehissa loistaa, Sen hymyyn uinahtaa! 1860. 28. Valvova äiti. Siell' ulkona viuhuu myrskysää, Siell' yötä on synkkää, pimeää. Mut pian rauhassa armahain, Mun aamutuuleni raikkaimpain. Ma unehen lapseni laulelen Ettei sois nyrskyjä korviin sen. Siell' ulkona kaamea haamu on, Se tuoja on syntituomion. Mut uinuos, lapseni herttaisin Sa Iempeni-aate, sä viattomin. Sa nukut niin hyvästi helmassain, Et haamua näe, mut hymyni vain. Siell' ulkon' on maailman aukeat, Ne luoksensa sinuan vuottavat, Waan vielä on satamas rauhainen. Sä äitisi sylissä löysit sen. Oi, joskus teitäsi kulkeissas Sa muista laulu nyt kuulemas! 1860. 29. Helmille. Se kyynel, min tähtesi itken, On katkera, suloinen. On katkeraa syömeni siinä, Sinisilmäs on sulona sen. 30. Tytön hyvästijättö. Hyvä poika, pois sä lähdet, Waikea on eros sun. Oi, sa sentään parahimman Otat olennosta mun: Poskein punan, syömen uskon, Silmäin ilon ihanan, Suudelmani, rakkauteni, Aatteet, levon rauhaisan. Olentoni, siten sua Seuraa, minne ties sun vei! Oi, minua ällös hylkää siellä, Sieltä pois se löytäis ei! 31. Jäähyväiset. "Hyv' yötä, armas tyttö, Mun mennä täytyy nyt! Hyv' yötä, tie on pitkä, On ilta pimennyt!" "Hyv' yötä, armas poika! Waan jätä jotainkaan Niin syytä sulla tulla On pian uudestaan!" Ja tyttö tietä näytti — Loi lamppu loistettaan — On tummat tytön kutrit Ja posket punassaan. "Hyv' yötä!" — salaa silmät Ne liekki välkehtäin Ja jotain toisillensa He ijäks jätti näin. 32. Siniset silmät. Mua sinisilmät ihanat, Jos kunne kuljen seuraavat. — Hyvän huomenen aamulla kuulla saan Ja "hyv' yötä", kun iItahan joudutaan. Waan sinisilmät ihanat Niin kaukaa, kaukaa loistavat, Ja ääni, jonka ma kuulen ain, Sen unelmiss' ollen ma kuulen vain. Ma toivon, silmät ihanat Mun että hautaan saattavat, Ja että ääni, min kuulla sain, Soi kuusen oksissa kummullain. 33. Vain untako? Wain untako se kaunist' on. Ett' olit ystäväin? — Sen muistan niinkuin laulelon Mi häipyy värähtäin. Ma muistan ruusun, jonka sain, Ja kainon katsehen, Ja erohetken muistan ain! — Oi, uneksinko sen? Wain lyhkäist' untako se ois, Kuin elo kukkasen Mi kellastuu ja kuihtuu pois Wuoks' kukkain uusien! Mut öisin äänen kuulla saan Kun virtaa kyynelvuo: Se muista, muista ainiaan, Ol' mies parhain tuo! 34. Sydämen laulu. Sydän on rauhaton, poissa sen usko on, Sykkivi riehuen; — Ken tajus tuskat sen? Uinuu — se taisto vaan, Herää — ei rauhaa lain, Särkyy — ei kuolla saa, Jäässäkin leimuaa. Toivoo — ei täyty nuo, Epäilee — rauhan tuo Ilve — mut uudelleen Riehuu se tuskineen. Säihkyvät silmät, te Miksi niin loistatte, Hymy, tuo verraton, Miksi se taivaist' on? Rauhattomaks' mun teit, Syömeni uskon veit, — Tieto vain yks on sen: Lempi on ikuinen. 35. Yksinäisyydessä. Nyt huokaa taivas Ja huokaa maa, Sanat, laulut nyt huokaavat Kaiun saa. Jos minne katson, On synkkää vaan, Kaikk' käypi niin mykästi, Suruisaan. Ois mieleni mennä Luo armahain — Hän poissa on, kuule Ei huutoain. 36. Varoitus. Käs' sydämelles, nuori mies! — Mi siellä sykkii, lyö? Woi tulla näyttäjäks se ties Kun uhkaa musta yö, Woi lohduttaa, kun murheen ies Sua painaa, riutuu rintas lies — Sit' ällös leikiks' lyö! Käs sydämelle! — kuullos vaan Mi siellä sykkii, lyö. Se vaihtua voi valkeaan Mi rintas rauhan syö, Saa syämes verta virtaamaan, Wie sinut tuskaan tukalaan — Sit' äliös leikiks' lyö! 37. Virsi. Tomuhun pienimpäänkin maan Ja tähteen tuikkivahan Jumala katsoo taivaastaan — Hän näkee hyvän, pahan, Oi, armossas mun syämehen' Myös katso, kun ma rukoilen. Suo usko mulle totinen. Suo puhdas mieli mullen, Tuo sieluun rauha taivainen, Mua turvaa tuskan tullen. Suo, etten koskaan tehdä vois Sellaista, mi pahaa ois! Mut min' oon syntis-raukka vaan, En hyvä olla voisi Jos rintahas et nojaamaan Mun, Jesus, tulla soisi. Saa levon, ken käy rinnoilles, On tuntenut sen Johannes. 38. Onnellinen perhe. Oli vanhin Iellikki luonteeltaan, Ja toinen laiskana renttuili vaan, Ja kolmas kuoli, kun morsiamen Näki pettävän keralla neljännen, Ja viides, hän joutui vankilaan — Rupes kuudes runoja rustaamaan. Ja isä huusi: jos kuolisin! Pahin, pahin tuli viimeksi kumminkin! 39. Aasi tutkinnossa. Hän, sulttaani, istui patjoillaan: "Suurvisiiri tänne nyt! Hän helkkarin lystikäs olla saa; Tähän olen jo kyllästynyt. Tänä päivänä miestäni koittava'oon, Hän taitonsa osatkoon." Ja visiiri kumarsi lattiaan: "Mitä orjaltas tahdot, oi?" Ja pasha se tuprutti sauhujaan Ja synkkänä vastuun soi: "Sua mainitaan kaupungin viisaimmaks, Tee aasini lukijaks!" Ja visiiri kauhusta keltaseks käy: "On, herra, se mahdoton!" Waan sulttaanin kasvoill' ei armoa näy: "Mun vakava valani on: Jos ei opi lukemaan aasini mun, Niin lähimpään koukkuhun hirtätän sun." "Oi profeetta auta! Tahtonne vain On lakini ainainen." Ja visiiri kiroten, huohottain Käy pois kera aasin sen. "Se on siitä, kun viisas on! Hirtetähän! Jos aasi ma oisin ja visiiri hän!" Waan mies oli viisaarnpi piruakin, Ja keinonpa keksi hän. Näet: koraanin lehtien välihin Nyt jyviä kylvetähän. Ja pyhästä kirjasta yksistäin Sai aasi nyt hakea ruokansa näin. Yhä vähemmän jyviä kylvettiin. Oli aasi se nälissään. Se kielellä käänteli lehdet niin Ja haeskeli syömistään. Ja kun se löys jyvän, niin iioissaan Se hyppi ja huus kuin saanut ois maan. Ja sitten se paastota päivän sai, Ja se vietihin sulttaanin luo. Pää kallellansa ja tarkastain Se tul' esihin, hurskas tuo. Ja ympäri pyhän koraaniin Siell' istuivat viisaat kaupungin. Pyhän kirjan avasi visiiri Ja kääntyi tutkittavana. Joka lehden se käänteli viisaasti, Muris nälkäisnä tuskissaan. Waan' vaikk' ois kuinka se käännellyt, Ei lainkaan jyviä löytänyt. Ja hämmästys valtasi katsojat nuo Tuo eläin se oiva on! Ja sulttaani kummastus-katseen luo: "On visiiri verraton. Heti paikalla professoriks hänet teen Ja derviisiks' aasini oppineen." "Hänen Pyhyytensä" aasi nyt viimeksi sai, Kultaseimess' se ruokittiin. Oli saatoissa pashain se rinnalla vain, Ja kansa sit' ihaili niin Kun pyhyyden valossa loistellen Se kulki — mut kuvana lihavuuden. Niin tuodahan se taaskin lukemahan. Waan kirjasta huolii se viis, Se hyppii ja potkii ja mylvii vaan. Ja visiiri nöyränä siis: "Oi, näet, se kovin on edistynyt! Ei enää se lue, se saarnaa jo nyt!" 1861. 40. Kääpiön kosto. Yön peitoss' on käapiö vuoressaan, Hän takovi kultaista aarrettaan. Se hehkuu, se kipinöi, vaalentuu. Hän laulavi ilkeessä irvissä suu: Pois lämmöstä, valosta ihmiset On meidät vuorehen syössehet. Noit' ylpeitä, ahnaita vihaamme nytl. Ja kohta he kaikki on myrkytetyt! Me kultaa taomme leiskuvaa; Se heidät turmion valtaan saa. Ja pohassa jyrkkien kuilujen Se välkkyvi, vilkkuvi vietellen. Se vetävi kummalla loistollaan Yhä ihmistä puoleensa, povehen maan. — Ja ihminen päivästä syöksyvi näin Alas yötä ja kolkkoa kuoloa päin! Kädest' urhon se puottavi miekan pois! Mitä valat sen välkkeessä merkitä vois, Mitä isien maa, mitä lempikin, Mitä pyhyys Jumalan alttarin! Se surmaa neitosen puhtauden, Sydän uskonsa hukkaapi loistohon sen; Ja nuorukaiselta pois se vie Mitä iloa, lämpöä hänellä lie! Oi, välkkyös, loistava metalli, oi! Wih vasara, jymisten, jylisten soi! Suku kurja joutuvi turmiohon, Ja kerran taas maailma meidän on! 1861. 41. Maaliskuun lumi. Tuo raikas lumi putoileepi, Enemmän yhä peittää maan. Ne pukevat, nuo tähdet kirkkaat, Maan mustan vaippaan valkeaan. Oi kevät, silmäs sulje vielä Ja uinu vielä unessas, Sen suloisemmin sitten kukit, Sen rikkaamp' olet kuollessas. 1861. 42. Isänmaallinen laulu. Maa maill' on, sen kohtalo meidän on, Me se salosta raivattihin. Kov' on leipä sen, loisto sen auringon On kylmä, mut kumminkin Se on äitimme armas. Oi Jumala, suo, Ett' turvan Suomelle voimamme tuo! On kunnia meillä, ja kilpi sen On puhdas ja tahraton. Ja lehdillä aikakirjojen Wiel' loistava kirkkaan' on Miten rohkeat oomme. Oi Jumala suo, Ett' turvan Suomelle voimamme tuo! Laki meill' on, ja yhtä vanha se on Kuin uskomme Jumalahan. Sit' on vilpinkin kiertää mahdoton Ja mahdin murskata, ainian Sama kaikille on se. Oi Jumala, suo, Ett' turvan Suomelle voimamme tuo! Me kansa oomme, se nähtihin Hätäpäivä kun ehätti maan. Me miekoiksi aurat tehtihin Ja käytihin kuolemaan Maan puolesta riemuin. Oi Jumala, suo. Ett' turvan Suomelle voimamme tuo! 43. Ruukku. Näin kevään kukkasen Kaunoisen Se katseli hurskaasti, Rukoillen. Hymys kiehtoen mulle — Ma lumousin — Se syämeni otti, Ja sielunikn. Ma kirkkais-enkelin Poimin tuon Ja sylissäin sille Ma paikan suon. "Ei, vuota, poika, Sa hetk vaan! Ei, ensin ruukku Me tarvitaan!" "Mut aivan ilman Ma moista oon Myös rahaa jäänyt Ei laatikkoon." Ma kukan hiekkahan Jälleen vein — Se pudotti kyyneleen Kädellein. Olen köyry jo — ruukun Oon löytänyt — Waan missä on kevät Ja kukkani nyt? 44. Vanhoista kätköistä. Was will die einsame Thräne? _Heine_. 1. Kun syämen kevät kuihtuu pois, Sen lempi nuori, lämpöinen, On niinkuin kaikki tyhjää ois, Maa köyhä, poissa riemut sen. On ilo silloin ainoinen Wain lemmen muistot rakkahat, Nuo kirjeet ajan armeisen Ja unhoon jääneet laulelmat. Me kaipuutakin kaipaamme Ja itkua, mi lohdun tois, Mut kaikk' on kylmää katseelle, e häämöittää ja katoo pois. 2. Kaikki, mikä kuoloon käy, Levätäkseen haudan saa. Sydämelle kuollehelle Wain ei lepoa suo maa. Ja sun syämes kuollut on, Siell' on talvi, siell' on yö, Waikka joskus kummitellen Naurain leikkiä se lyö. Waikka kuinka tahtoisit, Et sa sitä peittää voi. Kuulin kuinka naurus alta Usein säpsähtäin se soi. 3. Ken on onnekas, onnea laulakohon Ja armautta isien maan Ja sitä mi nuorta ja vapaata on, Ja totuutta loisteessaan Ja lempeä, hellyyttä neitosen, Elon unta ja hehkua rypäleiden Ja kuink' elon valona Jumala on — Käyn, lyyryni murskaten, kuolohon! 4. Laps' itsensä väsyksiin huutaa, Jos tikun sai sormeen hän vaan. Ja jos poika sai syämeensä neidon, Hän huutavi — runoissaan. Ja jos neitonen nauraa hälle, Koko maailman mustaa hän. Tytön tähden hän maailman syöksee Säkin pohjahan pimeimpähän. Tytön tyllerön oikun tähden Koko maailma vinossa on Hyvä, pahempaa jos ei synny Kuin kirja siit' arvoton! 1861. 45. Espanjalaisen albumiin. Espanjassa, Espanjassa, Etelässä päivän eessä Jasmiinit ja ruusut tuoksuu, Wiini päilyy rypäleessä. Suomenmaassa, Suomenmaassa, Tääll' on kiirut kesän lento. Täällä, alla Pohjan päivän, Kukkanen on kalvas, hento. Espanjassa, Espanjassa Immet tummat karkeloivat, Säihkyy katseet, huulet hymyy, Kastanjetit helkkyin soivat. Suomenmaassa, Suomenmaassa Neito istuu yksinänsä, Kuusessansa lintu pieni. Laulaa hälle säveltänsä. Espanjassa, Espanjassa Pystyssä on muiston pylväät Ajoilt' esi-isäin suurten — Siell' on miesten mielet ylväät. Suomenmaassa, Suomenmaassa Muistoja me oomme vailla. Aika, toivoamamme, luopi Mielen ylvään näiltä mailla. Siksi juur' on Suomenmaamme Rakkain, kallein maailmassa. Missä oomme, katseet kääntyy Tähteen, jok' on Pohjolassa. Espanjaan sa vieös viesti Maasta, jok' on synkkä, jäinen. Mutta joss' on syämet kuumat Niinkuin päivä eteläinen. 1861. 46. Itselleni. Sa kunnon veikko, lausuppas, Sä miksi luulet tulevas? Sa puhut paljon, puuhaat vähän — Näin kelpaatko sa elämähän? Syöt, juot — ja hyvin teet ne myös. Ja vetää "hirsiä" voit myös Kun Kleinehn pilvet vatsass' sulaa Eik' ole unen, ruoan pulaa. Miks' — tuota usein aattelin — Kaks' jalkaa mulle luotihin, Kentiesi jotta tällä tapaa Useemmin lepoon oisin vapaa. 47. Kaikk' ei ole paistetta, Kaikk' ei ole paistetta Eikä kaikki yötäkään, Mutta lailla aamunkoiton. Kerran kaikki kirkastuu. Kaikk' ei ote kevättä Eikä kaikki talvea Rakkaudess' elä — kaikki Kyynel kirkas sulattaa. Suurikaan ei kaikkea, Pienessäi on Jumala — Hauta makaa mullan alla Ja on omi autuuden. 48. Amorin hautaus. Täss' on hauta, siihen lasketahan Lempi, kalea ja kuollut poika. Kauniisti hän silkkiin verhottihin Walkoharsoihin ja kukkasihin, Myrttikruunu otsallensa pantiin, Lehvä laakerin taas kätehensä, Päänsä alle Heinen "Buch der Lieder", Mutta jousi aivan jalkapäähän, Ettei veitikka, jos taas hän heräis, Kun juur' haudan äärell' itkein oomme, Meitä ampuisi ja pilkkais meitä Noin vaan leikittyään meidän kanssa. 49. Ystäväni. Jos mikä kohtaloksein jää, Yks ystävä on mulla. Hän nerokas on, ymmärtää. Ei pettäjäks voi tulla. Jos minne käyn, hän ainiaan On läsnä, jakaa neuvojaan. Niin jouduin tässä tuonnoisin Ma naima-aatelmihin. Hän huusi: mitä! varmaankin Se päättyy — rukkasihin. Ja näin kun kuljin epäillen, Niin toinen vei sen tyttösen. Niin silloin runon kirjoittaa Ma aioin lohdukseni. Hän ensi rivin nähdä saa: Woi, viljon veljyeni, Tuo tyhmää on, sua nauretaan! Ma heitin runon unholaan. Mä päätin rahaa kasvattaa Ja mietin: tehas tuottaa. Hän huus: et voittoa sa saa Ja vararikko vuottaa! Löin arkun kiinni, maljasen Join kera viiniveikkojen. Ma viran ottaa aattelin. Hän neuvoi heti jälleen: Saa siitä paljon huoltakin Ja kiusaa elämälleen! Ja siten siinä tuumattiin Ja hakuaika loppui niin. No, lausuin, ainiaaksi jää Siis ystäväksein! — Tuosta Hän heti riidan virittää — Mun käski hiiteen juosta. Sen aikaa oisin tehnyt mä, Waan itse oon se ystävä! 50. Almqvist. Yksinpuhelu. [Katkelma.] Uskaltaa taikka ei on ensimäinen Ja onnistua taikka ei on toinen Ja sillä välillä on toiminta. On toiminnassa elon mahti, onni, Ja kunnia ja rikkaus. Se vain Todistaa että oomme. Mit' on miete? Elämän itu. — Mitä tunnonvaiva? On itsemurha sairaan toiminnan. Ma paljon mietin, esimerkiks' senkin, Ettei oo korkeampaa kuin on järki. Sen ajatuksen jättäin, uskontohon Pakenin, sanoin: siinä korkein on. — Ja hiljaa rukoellen kun ma makaan Ristillä Kristuksen, niin unelmissa Näen kauniit naiset, kullan, hauskat seurat. Haa! kumma kuinka kuvittelu lentää, Tuo kujeilija, näyttäin että kaikki On narrintyötä. Itse toiminta, Mit' on se? Sovitettu kuvittelu. Uus luonnos karnevaalin kirjaan, Sen, jota elämäksi nimitetään, Tai pitemmästi myöskin: ihmiskunnan Kehityskuluks' autuuteen. Mä sieltä Jo monen taulun olen maalannut. Se tähän asti osani on ollut. Nyt tulee roisto, häiritsee; siis hänet Ma kulisseihin työnnän tietystikin. Se puolustelu sentään liian vanha Ja liian tyhmä on. Oi, toden maiima On täynnä tyhmyyttä, jos siinä toimii Niin aikeet ovat samat tietyt, vanhat, Ja samat ovat päätelmätkin. — On mailman kasvot vinossa, ja jälleen Ne kasvaa vinoon aivan vanhaan tapaan. Mi tuhatvuotta sitten hyvää on Tai pahaa ollut, sit' on melkein nytkin. Ain ajan alusta ja näihin saakka Kyll' liittoudutaan aina yhtäkäistä Ja ikisamaa vastaan; esiin miehet Käy, jotka konnain, roistoin nimen saavat Kun koettavat kääntää etiikkaa Jo alustansa suureen. Paitsi heitä On toisia, joit' onnistaa, on suuret Kuninkaat, joukkomurhaajat, ja hienot Suurvarkaat, pankkiirit, ja filosoofit, Ammattivalhettelijat. Ne kunnon On ihmisiä, vaikk' ei puolueet Niit' oikein tunne. — Pahaa on, sen tiedän, Ja tunnen: itse aion pahoin tehdä Näin särkein kaikkeuden tyynen juoksun. Ja siksi vapisen. On pahaa se, Mi pahaa tekee mulle, vavistus Kun ohi on ja toimi onnistuu Niin paha hyväks' käy, ja tunnonvaivat Jos saan, se pahaa taas on. Kaameasti Orvokkisini elon vaihtuu noin — Yöorvokki on sentään suloinen. Ma paljon tätä pientä kukkaa lemmin Ja aion siitä kirjan kirjoittaa, Min koko toiminta vain kietoutuu Tuon kukan ympärille, kukkanen Ois kirjan sankaritar, ihmiset Wain sivuasioita. Kumma juoni Ja sanat kauniit, — kaiken alla aate Niin raa'an-irstas kuin on Messalinan. Se oisi tehtävä; no, katsotaan, Kun tää on ohi, silloin käsiks' käyn Ma siihen — mutta nyt on myrkky valmis. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — 51. Don Juanin jäähyväiset elämälle. Luonnonihana seutu Kreikassa. Klassillisia raunioita pilkoittaa laakeri- ja myrttilehdoissa. On joo aamu tai ilta, sillä ruusuinen hohde lepattaa esineillä. Don Juan istuu kaatuneetta patsaalla ja vetää kelloaan. Ma seison, oikeammin: istun tässä Päämäärästä, mi määrän multa vie. Sydämen hiljaisessa sykinnässä Ja kuulen kumman kuiskeen — mitä lie! En kauvan sitä viivy miettimässä, Mä tiedän: loppuu multa elon tie — Jo kantapäätäin kuolo koskettaapi, Waan kauvan sydänt' etsiä se saapi. Mä sentään tässä ehkä ehdin vielä Elolle jättää hellän hyvästin. On kaikkeen tyydyttävä maailman tiellä, Ja kuolo kuuluu osiin parhaihin — Siis miksi miettiä, mi kohtaa siellä, Tuoss' seurassa, joss' oon ma piankin! Se lienee ahnas — no, niin ihmisetkin, Syö toisiansa elämässä netkin. "Tää elo elettäköön loppuuns' asti." Ken lausui sen, hän oli viisas mies. Me tyhmyydessä aivan varmimmasti Wiel' lentää saamme — luudilla kenties! Jo Eeva tuumi — huomas joutuisasti Myös Adam sen —: on elo lemmen lies. Don Juan ei lie ainut näillä mailla, Ken aatteleepi aivan sillä lailla. Tuo lause kaunihina mulle kaikaa Nyt juuri, kuolo kun on edessäin. On taivaankaaressa tuon lauseen taikaa — Kaks' joutsenta, kas lentää poiespäin! — Se kukist', aaltoloista kaiken aikaa Minulle soi — ei kiedo sydäntäin Se enää: nyt jo ajat nuo on poissa, Kuin Julia, Haidie kuolon kammitsoissa. Jää hyväst', aurinko! — Kas, luonto loistaa Nyt muistan hohteess' ympärillä mun. Ja päivän kultahehkun pilvet toistaa. Takana patsasrivin pirstotun Kaarentuu metsä. Myrttejäkö? Ko'istaan Lehahtaa kotka, päästää kirkaisun Ja kiertää, kaartaa. Se sai hyvän haistin: Kai aikoo ottaa Juanista paistin. Ei mull' oo ystäviä, elämähän Ei halua, ja pian kuolen pois. Ken arvais, että valjuun varjoon tähän Mies ylpein kätkettynä ollut ois! Nopeaks' kyllä elo väitetähän, Waan kenpä sentään uskoakaan vois: Kun kevätnuorna vaivuin syliin armaan, Niin nousin, päässäin lumet talven harmaan. Oi nuoruus-aika, joka kuljet lentäin! Sun miljoonin ma tavoin tyhjennin. Jos taivaan sain tai helvetin, mä sentäin Jok'ainoon riemun yksin painalsin. Ma nautin naiset, yhdest' toiseen entäin, Ma voitin kainon, kuuman, kylmänkin. Ma taivahissa kaikiss' elämöitsin: Ma ilakoin ja itkin, lemmin, öitsin. Mun kalvastutti kuumain huulten tuli. Ett' oon kuin syksyn lehti keltainen. Ja valkosormiin kutrein kulta suli, Sai vihdoin värin niiden kaltaisen, Ja sydän hiljeni — — — — — — — — — — — — — — — Waan järki selkes, ja se tietää tahtoi, Mi tarkoitus meill' oikein olla mahtoi! Kun sydän kyltyi lemmen-leikkilöihin — Se lääkärinsä käskyst' teki sen — Niin pääni ryhtyi filosoofin töihin, Ma hetkeks' istuin kirjain äärehen Ja läksin sitten ulos, yksilöihin Jakamaan viisautta tieteiden. Ma jotain opin, sit' ei kieltää saata, Kun opin: jaloin seistaan vasten maata. Pahuuttaan verhoin ihmiskunta salaa, Wikojaan filosoofin lauseihin. Jok' aika neuvoo uutta paikka-palaa, Mi muka korjaa puvun parhaimmin. Waan uudet tuulet vaatii uutta alaa, Ne repii taa» sen pieniin rääsyihin. Näin ihmiskunnan pitkä tohtor'puku Kun särkyy, paikkaa sitä uusi suku. Muut olkoot valon kanssa sokkosilla, Mua naurun-alaisuus se pelottaa. Saat posket kalvaiksi sa suudelmilla, Ja viisaus tummiksi sun silmäs saa. Mi jäljell' on siis maailman asujilla? Rukoilla, syntinsäkö tunnustaa? anotaan: Kristuksessa elää voipi Kuin mato, joka raatoon kiemuroipi. Mut uskoon myöskin jotain tarvitahan, Waan mitä? Herra ties, vaan minä en. On usko hyvää, auttaa nukkumahan, Luo loisteen kasvoin ympär' ryppyisten. Ja tyhmyys kiertää aatoskuilun pahan, Waan min' oon puuttehessa lahjan sen. Niin kauvan elin, että tiedän kyllä: On usko syntiin — kalvo kuplan yllä. On kaunis oppi: "jalon tähden kuolla", Tuo haaveilijain, jesuiittojen. Saa tyhjää ilmaa, kunniata, tuolla. Ja ruokahaku kasvaa kanssa sen. He huutaa: ihmisyyttä aina puolla — Ois ees se hyvän toivon arvoinen! — Waan kuolla halua en laisinkahan Wuoks' joukon suuri-suun ja suuri-mahan.. Wois haaveilija minust' ehkä tulla, Jos jotain elon arvoist' tapaisin. Jos koti, vaimo, lapsia ois mulla Ja maa, niin niille kelpais kuollakin. No, voisi luulla, tällä tuumailulla Ma että jouduin turhiin juttuihin, Näet mulla — kuten tietään maailmalla — On vaimo, tenavia kaikkialla. Parbleu! Käy kurttiisi ja kiroukset Niin hyvin ranskaksi. Parbleu, mun saa Jo epätoivoon mailman hassutukset, Ma sotaan käyn. _Ykss, kaks_... ei, malttakaa, Mun, ennenkuin nyt avaan tuonen ukset, On vielä mietittävä. Eipä vaan Mies urhokas saa — jos kuinka rimmit laukkaa! — Kun leini sääriluita lyö ja haukkaa. Siis jäljell' yksi on, kun sotisovat Mä heitän: käydä rahaa keräämään. Niin rauhattomat kullan orjat ovat; Se saapi heidät toimeen heräämään, Ja vaikka takana he moitteet kovat Saa osakseen, niin edessä he tään Tään kuulla saa, jos lähtisivät mihin: "Me pyytäisimme herraa vekselihin!" Kun vanhenemme, silloin tunnussana On kulta — se se määrää puheetkin. Kai pietään aurinkoa ihanana Siks että se tuo mieleen — tukaatin. Waan vanhat ahkeria kokoojana Jos olleet on, niin nuorten käsihin Kun rahat jää, ne menee sitä tietään: Niill' iloitahan, kalaaseja pietään. Ma vaikka kulta-aarteen koota voisin Ja kuinka korkealle pääsisin, Ja aarrettani kuinka vartioisin, Niin hautahan, mi viereen luotihin, Ma viimein kaatuisin ja — siinä oisin! — Ja aarteistain jos jako kasvaiskin, Mut protokollia vain siitä itää Siis kunnes suurin roisto saa sen pitää! Waan jos ma runoilemaan rupeaisin? Kai ruumistani pukis laakerit! Ma pilkkaa niiltä kyllä varmaan saisin, Joidenka runot on kuin — sipulit Yleisön nenän alla. Miehin, naisin Näet suodaan kiitoslauseet kaunihit Wain kiiltokultasille. — Runonluku On yleisöllemme vain juhlapuku. Oi, sydämestä rikkiraastetusta Esihin tuska, pilkka tulla sais, Ja siihen, miss' ois synti, murhe musta, Se maan ja tähdet, taivaan hautoais, Ei säälis uskoa, ei luottamusta. Sen käsiin viattomuus murskattais... Käsittämättän' jo kaikki jääpi, Ja tyhjyys mulle ilkkuin irvistääpi. 52. Mä keski-yön lapsi. Mä keski-yön lapsi, mä onneton, Miks', Herra, oi miks' olen luotu? Enemp' onnea kaarnalle laineilla on Kuin minulle raukalle suotu. Oi, onni mull' oli, vaan murskasin sen: Waan, Herra, sa kuulit mun rukouksen'; Mutt' — unhotin sinut, Sa kirosit minut, Waan haudan et povehen kahlehtinut. Oi Herra, armos suo. Oi Herra, neuvot tuo. Tuo tähden Kristuksen, Tuo tähden Kristtuksen! Mun perkeleen valtaan et jättää sä voi, Waikk' kietoi hän henkeni minun. Mua myödä et hälle sa anna, oi, — — Minut vapahti veresi sinun. Sa hurskas ja oikea jumalain, Et suur' ole salaman liekeissä vain Ja kastehen vöissä, Tähtikirkkaissa öissä, Koko luontosi kaunihin ihmetöissä! Oi Herra, armos suo, Oi Herra, neuvot tuo, Tuo tähden Kristuksen, Tuo tähden Kristuksen! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***