*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALON LAPSIA ***





SALON LAPSIA

Yksinäytöksinen laulukuvaelma


Kirj.

VIHTORI PELTONEN





Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.



HENKILÖT:

ISÄNTÄ.
EMÄNTÄ.
VANHA MUMMO.
ENSIMÄINEN POIKA.
TOINEN POIKA.
ENSIMÄINEN TYTTÖ.
TOINEN TYTTÖ.
PIENI POIKA.
PIENI TYTTÖ.


LAULUJEN SÄVELET:

Sävel

 N:o 1. Sirkkunen;» II n:o 4 »Nytpä tahdon olla ma».
 N:o 2. Kansan vai. seur. yksiään. II n:o 67 »Tuonne taakse metsämaan».
 N:o 3. Sävel O. Merikannon sepittämä, ei painettu.
 N:o 4. Rikström, kolmiään. III n:o 36 »Yksi ruusu on kasvanut».
 N:o 5. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 16 »Kuules mun kulta äitini».
 N:o 6. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 27.
 N:o 7. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 28.
 N:o 8. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 26.
 N:o 9. Rikström Kotoa ja muualta 86 »Mieltäni mun miekkosen».
N:o 10. »Ylioppilaslauluja» vihko V »Kunnahalla, kukkulalla».
N:o 11. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 24 »Yhden mä tiedän».
N:o 12. Mäntyharjun lauluja »Ainoa olen talon tyttö».
N:o 13. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 32.
N:o 14. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 31.
N:o 15. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 30.
N:o 16. Sivori »Kanteloinen», n:o 10 »Metsän puita tuuli».
N:o 17. »Sirkkunen I» n:o 17 »Nyt kesäkulta vallitsee».

Piaanosäestykseu sepittänyt lehtori Mikael Nyberg. Saatavana rouva Anna
Mäkiseltä osoite _Sortavala_.


Näyttämö: Pienehkö talonpoikaispirtti. Peräseinällä ovi, sen vasemmalla
puolella ruokakaappi, oikeassa peränurkassa takka, jossa tuli palaa,
vasemmalla seinällä pöytä lavitsoineen, oikealla lasten talorakennuksia.

Esiripun noustessa istuu mummo oikealla takan luona kehräten, lapset
talopuuhissa.



(Pojat tulevat sisään).

ENSIMÄINEN POIKA:

    Terve tännekin talohon,
    Alle kuulun kurkihirren,
    Alle kaunihin katoksen!

MUMMO:

    Terve tervehyttäjille!
    Mitä kuuluu tullehille?

ENSIMÄINEN POIKA:

    Eipä rauhaa parempaa. — (Huomaa lapset).
    Kas vaan, poika ja tyttönen,
    Niinkuin ahon viertehessä
    Mesikka ja mansikainen,
    Tahi mäen rintehessä
    Puolapari punervainen.
        (Huomaa lasten talopuuhat).
    No heipä hei, mitä näänkään!
    Taitaa pikkuväell’ olla
    Suuret tuumat puuhan alla;
    Saisko tuota tiedustella
    Mi on mieli laittajilla?

Laulu n:o 1, sävel n:o 1.

PIKKU POIKA, osoitellen eri rakennuksia:

    Minäpä nyt aikonen
    Laittaa pienen mökkisen,
    Seinät kun saan valmihiksi,
    Toisen pään teen kammariksi,
    Päähän toiseen pirttisen,
    Sievän, hauskan, puhtoisen.

PIKKU POIKA:

    Sitten vielä rakennan
    Tallin, aitan, navetan;

TYTTÖ:

    Hyv' on olla myöskin sauna,
    Jossa kylven lauvantaina,

MOLEMMAT:

    Riihi metsän rinnassa
    Nuottakota rannalla.

POIKA näytellen puuhevostaan:

    Talliss' oiva hevonen,
    Panna auran etehen;

TYTTÖ näytellen käpylehmiään ja -lampaitaan:

    Neljä lehmää navetassa,
    Pieni porsas karsinassa,
    Lampahia vuonineen
    Määrillensä kymmenen.

POIKA:

    Pellot kauniit, viljavat,

TYTTÖ:

    Niityt, nurmet ruohoisat,

POIKA:

    Paljo voimaa tehdä työtä

TYTTÖ:

    Sekä onni aina myötä;

MOLEMMAT:

    Siin’ on kaikki toivehet,
    Ilot, surut vastaiset.

        (Yhdessä käsikädessä.)
    Vaan jo joutuu juhannus,
    Suomen kesän kaunistus,
    Meijullla ja köynnöksillä
    Kaikki pitää somistella.
        (Läht. iloisesti hypähdellen):
    Niitä me nyt lähdemme
    Hakemahan riennämme.

TOINEN POIKA:

Siinäpä peippospari! Siinä vaan ei surut mieltä paina.

ENSIMÄINEN POIKA:

Niin, veli veikkoseni! Noin ne pikku palleroiset kaksin puuhaelee,
talot rakentelee. Toinen isäntänä, toinen emäntänä. Kaksin lapset,
kaksin linnut, kaksin koivut kankahalla. Ymmärräthän veikkoseni?

TOINEN POIKA:

Mä enkö ymmärtäisi! Kaksin kaikki muut, kaksin aidan seipähätkin,
me vain yksin raadamme, rakennamme. Äitivanhuksenkin käsi jo miniän
kerkeää kättä avukseen kaipaa. Ja oma sydän on paras tulkki. Miksi se
väliin niin kiihkeästi lyö, miksi veri suonissa väliin niin tulisesti
virtailee, miksi selittämätön kaipuu, kaiho väliin mielen täyttää? —
Vaan miksi kysynkään, tiedämmehän molemmat, että (laulavat yhdessä):

Laulu n:o 2, sävel u:o 2.

    Tänne taakse metsämaan
    Sydämemme halaa,
    Tääll’ on mieli ainiaan
    Tänne toivo palaa:
    Täällä metsämökissä
    On kauniit kultasemme.

    Vaikka polku pitkä on
    Kivinen ja kaita,
    Korpi kolkko, valoton,
    Siit’ ei mitään haittaa:
    Kultansa kun nähdä saa,
    Ei muista matkan vaivaa.

MUMMO:

Vai sitä se tuuli metsän takaa humiseekin. Humiseepa hyvältä puolelta,
humiseepa vainen. Jos vanhalla on lupa arvata: kosiomatkalla pojat
lienee?

ENSIMÄINEN POIKA:

(Toverilleen): Se vielä puuttui, hyppäsimmepä kauniisti satimeen! Ei
ole näemmä onneksi laulaa kaikkein lintujen kuullen. — (Mummolle): Vai
tuulen suuntia se vanha äiti tunnustelee. Pikku kysymys: humisiko tuuli
niinpäin teidänkin nuorena ollessanne?

MUMMO:

Humisipa tietenkin. Se kuuluu sen tuulen tapoihin. Se niin vienosti
hyväilee nuorta poskipäätä. Mutta se tuuli humisee muutakin, ei
yksin keväisiä säveleitä, on sillä syksyisetkin äänensä. Se tietää
haastella paljon kevätunelmain haihtumisesta, paljon syksyn keltaisista
lehdistä, särkyneen onnen muruista. Voisin kertoa niistä teille pienen
tositarinan; jos halunnette kuulla. Luulen, ettei se olisi haitaksi
tähän aikaan.

ENSIMÄINEN POIKA:

Mielellämme kuuntelemme.

TOINEN POIKA:

Kertokaahan, kertokaahan toki!

MUMMO:

Se tarina on hyvin lyhyt, mutta se on sittenkin kokonainen elämäkerta.
Kuulin erään äidin laulavan sitä tuuditellessaan pienoistaan uneen. Se
kuuluu: (laulaa):

Laulu u:o 3, sävel u:o 3.

    Isäni rikast’,
    Äitini rakast’,
    Itse ma tahdoin kaunist’:
    Rikkaus loppuu,
    Rakkaus sammuu,
    Kaunis on aina kaunis.

    Kaunihin otin,
    Rakkahan jätin,
    Vielä sain rikkautta:
    Kalpeni poski,
    Hupeni raha,
    Kaipaan nyt rakkautta.

Ehkä nyt ymmärrätte mitä tarkoitan?

ENSIMÄINEN POIKA:

Ymmärrämme, ymmärrämme. Enpä voi kieltää että on miltei vedet
silmissäni.

TOINEN POIKA:

Tarinanne tosi lienee ja varoituksenne varsin paikallaan — vaikk’ei
juuri meille tarpeen. Me pojatpa aijommekin ottaa sekä rikkaan,
rakkaan että kauniin, ja sillä hyvä. Nähkääs: ketä rakastamme, hän on
aina mielestämme kaunis, ja kun meillä vaan on rakkautta, niin kyllä
Jumalalla on rikkautta, ja ketä taas rakastaisimme, ellemme rikasta ja
kaunista. Mitäs siihen sanotte?

MUMMO:

Kylläpä te tunnutte olevan aika — — —

(Isäntä ja emäntä tulevat).

EMÄNTÄ:

Kas, vieraita!

TOINEN POIKA:

Hyvää päivää emäntä! Terve talohon isäntä!

EMÄNTÄ:

Terve tulemaan pojat! Mitäs salon taakse kuuluu? Paistaako päivä?

ENSIMÄINEN POIKA:

Paistaa ja ei paista, riippuen siitä miltä kannalta ottaa. Luulen että
salon takana vanhusten päivä on laskemassa iltaruskoon ja nuorten päivä
on vielä aamuruskon takana. Siksi: paistaa ja ei paista.

ISÄNTÄ:

Haasteleepa pojat peitetyin sanoin. Istukaa, honkapuuta painakaa!

ENSIMÄINEN POIKA:

Kiitämme. Mutta ensin asia, sitten vieraana olo, se on vanha tapa
suomalainen.

ISÄNTÄ:

Kas vaan, niinhän pojat puhuu kuin miehet parrakkaat. Olenpa, totta
puhuen, hiukan utelias.

ENSIMÄINEN POIKA:

Eihän se meidän asia itsessään mikään uusi ole. Onpahan vain vanha
ijänikuinen tarina. Saammeko kertoa?

EMÄNTÄ:

Kertokaa, kertokaa. Olen pelkkänä korvana.

ENSIMÄINEN POIKA:

Se tarina alkaa näin: (laulavat yhdessä):

Laulu n:o 4, sävel n:o 4.

    Kaksi ruusua on kasvanut laaksossa,
    Jotka kauniisti kukoistaa,
    Kaksi kulkijapoikaa on nähnyt ne,
    Eikä voi niitä unhoittaa.

    Ja he olisi kyllä ne poimineet,
    Vieneet iloksi äidilleen,
    Mutta nuorina ei ole tohtineet,
    Siks’ vain loitolt’ on ihailleet.

    Vaan jo pitkäksi käynyt on odotus,
    Ei voi ruusuja unhottaa;
    Siksi poikasill' onkin nyt aikomus
    Nämä vienoiset omistaa.

EMÄNTÄ:

Sepä kovin hauska tarina. — Jos oikein arvaan, ukkoseni, lienee
poikain tarkoitus lopettaa tarinansa sitten, että sinä saat komean
puhemiespaidan. — Eikö niin?

TOINEN POIKA:

Eipä sinne päinkään, hyvä emäntä! Ne ruusut ovat liian lähellä
lähteäksemme niitä oppaan kera etsimään, niin lähellä ettemme oikein
tiedä miten lähellä lienevätkään. Nähkääs: (laulavat):

Laulu n:o 5. sävel n:o 5.

        (Yhdessä):
    Ne ruusut täällä kasvavat
    Tään sinisalon laidassa,
    Yks’ isän silmäteränä,
    Yks’ äidin helmenä.

    Siis kuule kulta emäntä
    Ja sinä oiva isäntä:
    Me ruusuja nyt pyydämme,
    Niit’ ette kieltäne?

        (Ensim. poika):
    Mä ruusun pyydän punaisen
        (Toinen poika):
    Ja minä hennon valkoisen,
        (Yhdessä):
    Ne rinnan täällä kukoisti,
    Ois rinnan vastaki.

        (Yhdessä):
    On maja meidän matala,
    Vain torppa metsän takana,
    Mutt’ ahkeruus siell’ asustaa
    Ja onnen rakentaa.

EMÄNTÄ:

Jopa nyt kummia kuulen! Ettäkö nämä meidän salovuokot olisi poikasten
mielessä. Leikkiä laskette. Ei salo ruusuja kasva eikä näy metsävuokko
loitolle, sammaleesen se piiloutuu. Mihin meidän tytöistä; ei muotoa,
ei muutakaan: lyhyen ovat lylleröiset, tuhmat salontytöt tuiretuiset,
jotka eivät osaa muuta kuin karjaa metsältä huhuilla, kotipolkuja
sipsutella. Ei, talo vaatii oikean naisen. Punaisemmasta talosta noin
uljaat pojat omansa ottavat. Niinkuin jo sanoin: ei kasva ruusuja
salohongikon keskessä.

ENSIMÄINEN POIKA:

Missäpä sitte! Täällä ne ovat meidän ruusut, kuin maalla mesimarja,
punapuola kankahalla. — Vaan turha lienee toivomme; ei usko äiti
valkoisia valvattiaan halvan pirttimme iloksi.

EMÄNTÄ:

Sitä en suinkaan tarkoittanut. Jos kelvannevat, ei mulla vastaan.

ISÄNTÄ:

Sama mieli minulla.

EMÄNTÄ:

Vaan kovin ovat vielä nuoria tyttösemme, nuoria ja lapsellisia.

TOINEN POIKA:

Nuoria olemme itsekin.

EMÄNTÄ:

Niinpä niin. Vaan taisittepa alkaa väärästä päästä.

ENSIMÄINEN POIKA:

Kuinka niin?

EMÄNTÄ:

Ettekö ole kuulleet mitä vanhat sanoivat tämmöisessä tapauksessa?

ENSIMÄINEN POIKA:

Emme, emme edes aavista.

EMÄNTÄ:

Pitääpä sitte kertoa. Näin ne sanoivat: (laulaa):

Laulu n:o 6, sävel n:o 6, 7 ja 8.

        Sävel n:o 6.
    Ellös neittä annettako
    Vasten mieltä miehelähän,
    On kuin orjaks’ ostettaisi,
    Rahan ala raatajaksi.
        Sävel n:o 7.
    Ei ne sulhot sua kosi,
    Vaan sun neittä valkeata:
        Sävel n:o 8.
    Oma mieli kysyttävä,
    Immen tuuma tutkittava.

ISÄNTÄ:

Totta puhuu äiti. Ja jos minäkin saan sanoa sanasen, niin virkanpa
muutaman vanhankansan katkelman. (Laulaa):

Laula u:o 7, sävel u:o 6 Ja 7.

        Sävel n:o 6.
    Sanoi vanha Väinämöinen,
    Epäsi Suvannon sulho:
    Neidon kättä kärttämästä
    Isän luvalla lujalla,
    Maamon hyvän mairehilla.
    Suruiksi se vaan sukevi.
    Ehdon valta ahvenella
    Oma valta neitosella.
        (Yhdessä): Sävel n:o 7.
    Oma mieli kysyttävä,
    Immen tuuma tutkittava;
    Oma vaali valkeampi,
    Oma lupa luontevampi.

(Ulkoa kuuluu laulua).

EMÄNTÄ:

Mitä kuulen? Kas, sieltäpä he tulevat.

TYTÖT (tulevat laulaen käsikkäin):

Laulu n:o 8, sävel n:o 9.

    Mieltäni mun miekkosen
    Ei murhepilvet paina,
    Täytin vuotta kuusitoista
    Viime helluntaina.

EMÄNTÄ (nauraen):

Tuommoisia hupakoita!

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Te täällä? Päivää! Mitäs salon taakse kuuluu?

ENSIMÄINEN POIKA:

Kunpa tietäisi mitä sitä oikeastaan kuuluukaan. Käet kukkuvat niin
kummia tänä vuonna.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Kummia kukkuvat? Mitä sitte?

ENSIMÄINEN POIKA:

Häitä kuuluvat kukkuvan.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Häitä, joissa te varmaan olette sulhoina, ahaa! Nepä hyvänsään lintuja!
Pääsemmekö me morsiustytöiksi, vai?

ENSIMÄINEN POIKA:

Enpä takaa. Pahoin pelkään ettette pääse.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Katsoppas vaan! Ovatpa ne käet kovin ylhäisiksi teidät kukkuneet. Emme
välitä paljo semmoisen käen kukunnoista.

ENSIMÄINEN POIKA:

Elkäähän toki! Vielä kummempia ne ovat kukkuneet. Kuulkaas, näin se
kukkui eräskin:

    — Kukkuu, kukkuu.
    — Mitä kukkuu?
    — Häitä, häitä.
    — Kenen häitä?
    — Salon poikain, salon poikain.
    — Keiden kanssa?
    - Salon tyttöin, salon tyttöin.
    — Älä narraa!
    — Narri itse, narri itse.

Näin ne käet kukkuvat. Vaan mitäpä yksin käen kukunnoista. Tiedättehän
tytöt, että salon pojat teistä pitävät, teitä rakastavat. He teitä
omikseen odottavat kuin odottaa maamies hyvää viljavuotta, lapset
mansikkasuvea, taikka nuoruus kevään tuloa, elämä henkeänsä.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Meitä pilkkaamaanko olette tulleet?

Salon lapsia. 2

ENSIMÄINEN POIKA:

Kuinka voitte tuommoista ajatellakaan! Kauvan, kauvan on salonpoikain
silmä tänne tähdännyt, sydän täällä asunut. Vaan he eivät ole
uskaltaneet, he ovat vaan loitolta katselleet kuin kukkaa vinhan virran
tuolla puolen. Vaan nyt he vihdoinkin ovat käen neuvon mieleensä
panneet ja tulleet varmuutta saamaan. (Laulavat):

Laulu u;o 9 sävel u:o 10.

    Kunnahalla, kukkulalla
    Ompi meidän majamme;
    Tulkaa, tulkaa tyttö armaat
    Jakamaan se kanssamme.

    Iloks’ tulkaa äityellen,
    Meille päivän paisteheks’;
    Tulen tuojaks’ tupasehen
    Valkeaisen vaalijaksi.

    Korkea ei kotisemme,
    Suuri myös ei sukumme,
    Honkaseinä pirttisemme
    Tehty järven rannalle.

    Pirtin päässä petäjikkö,
    Tuomi tuvan takana,
    Pihamaalla pihlajikko,
    Kankahalla kanerva.

TYTÖT (laulavat).

Laulu n:o 10, sävel u:o 11.

    Ei ne vielä miehelähän
    Nämä tytöt jouda,
    Pitkät päivät miehelässä,
    Pirtin nurkass’ routa.

    Routa pirtin nurkkasessa,
    Apen mieless’ halla,
    Jospa sinne menisimme
    Hupsut oltais vallan.

ENSIMÄINEN POIKA:

Jo nyt laskette leikkiä. Ette ole kuulleet kaikkea, mitä käki on
kukkunut.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Ne teidän käet, hahhaa! No mitä ne vielä ovat olleet kukkuvinaan?

ENSIMÄINEN POIKA:

Näin ne kukkuvat:

    — Yksin yksin
    — Mitä yksin?
    — Yksin neito kotonansa, kuni kulopetäjä palolla.
    — Kaksin kaksin.
    — Mitä kaksin?
    — Kaksin kaunis olla, kaksin lintusten metsässä.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Äläppäs! Olen minäkin käkiä kuullut ja niitä on tavallisesti kaksi ja
se toinen aina lisää jotakin jatkoksi. Kuules, näin ne kukkuvat:

    — Ensimäinen käki: kaksin kaksin kaunis olla
    — Toinen käki: Kun saa toistaan höyhennellä.

ENSIMÄINEN POIKA:

Joutavia! — Kaksin huuletkin kaunihimmat.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Kun ovat eri paria.

ENSIMÄINEN POIKA:

Kaksin silmätkin somemmat.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Päässä kierosilmäisen.

ENSIMÄINEN POIKA:

Kaksin aidanseipähätkin.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Kumpikin omaan puoleensa punnistavi, sidevitsat katkaisevi.

ENSIMÄINEN POIKA:

Kutti, jo puhuit itsesi pussiin! Jos niin olisi, eipä sitte aidat
pystyssä pysyisi ja kun kaatuisi, niin kaatuisi kahtaanne päin. Vaan
kuuleppas sinä sanasutkija: sinunpa kanssasi minä haluaisin tulla
saman sidevitsan liittämäksi. Usko pois, en minä aivan pahoin puoleeni
punnistaisi.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Vai et punnistaisi! Kyllä teidät tunnetaan: mesi kielellä kosijan.
Haluatko kuulla mitä tämä tyttö ajattelee? Näin (laulaa):

Laula u:o 11, sävel n:o 12,

    Valkea ompi kesäpäivä,
    Kesäpäivä, kevätpäivä,
    Valkea ompi kesäpäivä
    Frallala, lallallaa.
    Kotona neito valkeampi,
    Neitosen valta valkeampi
    Emon armaan kodissa.

    Kotona neito mansikkana,
    Mansikkana, vaapukkana,
    Kotona neito mansikkana
    Frallala, lallallaa.
    Pitempi paljon piha ompi,
    Kynnyskin hirttä korkeampi
    Miniänä miehelässä.

Nyt sen kuulit!

ENSIMÄINEN POIKA:

Kuulin kyllä, vaan sanotaan että lintu joskus laulaa kielensä
kerkeyttä, ei aina sydämensä syvyyttä.

TOINEN POIKA:

Ja mitä sanoo minun tyttöni?

TOINEN TYTTÖ:

Mitäpä minä sanoisin! Minähän olen niin nuori, tämmöinen tyttö hupakko.
(Laulaa):

Laulu n:o 12, sävel 13, 14 ja 15.

        (Sävel n:o 13.)
    Oon kuin kasvava kataja
    Tahi tuore tuomen latva;
        (Sävel n:o 14.)
    Isä kutsuu kuutamoksi,
    Äiti päivän paisteheksi.
    Puol’ on päätä palmikolla,
    Puoli palmikoitsematta;
        (Sävel n:o 15.)
    Viel' on marjat poimimatta,
    Kesken leikit leikkimättä;
    Viel’ en jouda vierahalle
    Tasaisesta taattolasta.

ENSIMÄINEN POIKA:

Taisimmepa saada rukkaset.

TOINEN POIKA:

Siltä kuulostaa.

ENSIMÄINEN POIKA:

Vaan minkäs sille; jätetään sikseen se asia. — Äiti käski kertomaan
teille paljo terveisiä ja sanomaan ettei tie salotorppaan käy minkään
ylipääsemättömän vuoren poikki.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Kiitoksia, kiitoksia! Mitenkä jaksaa äitivanhuksenne? Emme ole moniin
aikoihin hänestä mitään kuulleet. Olen aivan utelias.

ENSIMÄINEN POIKA:

Kiitos kysymästä. Eipä niistä äidin jaksamisista kehuen ole, niin on
vointi kuin sammuva illanrusko tahi kuloheinän kuiva latva. Yksin on
äitiparka, aivan liiaks askaretta vanhuksella.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Sen arvaa sanomatta. Meidän talossa on kolme naista, eikä kukaan
joutilaaksi jouda. Voi kuinka minun tekisi mieleni auttaa äitiänne.
Teidän äitinnehän on niin hyvä, aivan kuin meidän oma äitimme.

TOINEN TYTTÖ:

Samoin minä niin kovin mielelläni auttaisin. Kantaisin vettä tahi puita
juoksuttaisin, ellen muuhun kykenisi.

POJAT:

Oikeinko totta?

TYTÖT:

Tietysti.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

Kuinka voitte epäilläkään?

ENSIMÄINEN POIKA:

No hei, sitte on kaikki hyvin! Sitähän me juuri äsken tarkoitimme:
avustajiksi äitivanhuksellehan me teitä pyysimme. Ja te tulette niin
mielellänne, niinkuin sanat kuuluivat — — —

TYTÖT:

Ei, ei! Nyt aijotte pettää meidät salakavalasti. Emme me sitä
tarkoittaneet; emme jouda kuin viikoksi, pariksi.

ENSIMÄINEN POIKA:

Eivätkö jouda ainaiseksi, äiti?

EMÄNTÄ (Nauraen):

Joutavat kujeilemasta.

ISÄNTÄ:

Samaa sanon minä.

TYTÖT:

Ei, ei; tämähän on petosta...

ENSIMÄINEN POIKA:

Eikös mitä, elkäähän nyt suotta kaarrelko selvässä asiassa.
Vanhempainne puolesta joudatte ja itse lähdette niin mielellänne
äitiämme auttamaan. Tässä käsi, vankka niinkuin tammi, vaikka vielä
hieman heiveröinen.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

(Vetää molemmat kätensä selän taakse.) Näen että se on siinä, vaan
minäpä jo äsken lauloin.

ENSIMÄINEN POIKA:

Niin lauloit, vaan — tässä se nyt on (saa salaa käden omaansa) ja pysyy.

ENSIMÄINEN TYTTÖ:

(On riuhtovinaan irti.) Minkäs minä mahdan, en saa irti. — Vaan
viekkaudellapa otit!

ENSIMÄINEN POIKA:

Mitäs joutavista kiistelemme. — — —

TOINEN POIKA:

Ja me kai nyt minun tyttöni kanssa poimimme yhdessä ne marjat, jotka
vielä ovat poimimatta? Pian ne silloin ropehet täyttyy. (Tarttuu
käteen). Eikö niin?

TOINEN TYTTÖ:

(Puoli-itkussa.) Niin, mihinkäs minä tänne yksin jään, kun siskokin
menee. (Iloisemmasti.) Vaan se on siskon syy, sen minä sanon.

MUMMO:

Sepä kovin hauska päätös tälle tarinalle. Arvasinkin, arvasinkin...

KAIKKI (Laulavat, nuoret käsikkäin):

Laulu tuo 13, sävel n:o 16.

    Kevään henki luonnoss’ humajaa,
    Nyt joka lehti liikkuu,
    Kukat keinuu, kiikkuu,
    Metsän jättikannel kumajaa
    Ja linnut livertävät la-la-la-la-la-laa.
    Niinpä salon lasten mieli sykähtää,
    Silmä silmään uppoo,
    Yhteen yhtyy
    Ja käsikkäin
    He nyt laulaa näin:
    La-la-la-la-la-la-Ia-la-la-la-la-laa
    Luonnon jättikannel kumajaa
    Ja salon lapset laulaa la-la-la-la-la-laa.

    Onnen pilviä taivas nostattaa,
    Nyt joka hattar leijaa,
    Lemmen hohdett’ heijaa,
    Toivon sinikaaria kasvattaa
    Ja nuoret laulelevat la-la-la-la-la-Iaa.
    Metsän peikot mustat kauvas kaikkoaa,
    Meidän liitto nuori
    Niinkuin vuori
    Ja vierekkäin
    Me astumme näin:
    La-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la-laa
    Toivon kaaria taivas kasvattaa,
    Ja salon lapset laulaa la-la-la-Ia-la-laa.

(Ulkoa kuuluu laulua).

EMÄNTÄ:

Mikä laulu se ulkona?

MUMMO:

Lapset kai ne lie, jotka palaavat juhannusseppeleitä sitelemästä.
Taisivat joutua seppeleet parempiin tarkoituksiin.

LAPSET (Tulevat seppeleitä päässään, kaulaessaan ja käsivarsillaan.
Laulavat):

Laulu n:o 14, sävel n:o 17.

    Nyt kesäkulta vallitsee
    Ja nurmet vihannoivat,
    Nyt linnut puissa laulelee
    Ja paimenpillit soivat,
    Nyt tuoksuavat kukkaset
    Jo kankahilla, soilla,
    Ja posket ompi punaiset
    Nyt mäen mansikoilla.

    Nyt kaikki uudet kasvot saa,
    Myös pienet lapsukaiset
    Nyt ruusupäisnä ruskottaa
    Kuin maalla mansikaiset.
    Kuin hauska silloin lapsien
    On kankahilla olla!
    Saa seppeliä sidellen
    He käydä nurmikolla.

TOINEN POIKA:

Siinäpä peippospari!

EMÄNTÄ:

Mitä lienevät kujeilijoita. No lapset, kohta saatte seppeleillänne
koristaa häätupaa, tässä on sisartenne sulhaset.

PIENI TYTTÖ:

Sulhaset! Nuoko pojat?

EMÄNTÄ:

Niin, ja nyt joutuun kukkanne kihlautuneiden somisteeksi.

LAPSET:

Sepä hauskaa! (Antavat seppeleen kummallekin tytölle, pojat asettavat
ne tyttöjen päähän).

ISÄNTÄ:

Miten onnellista onkaan elää näillä rauhallisilla salomailla! Täällä
on kaikki niin kaunista ja sopusointuista, yksin köyhyys ja puutekin
on täällä kaunista. Täällä olemme kaikki kuin yhtä perhettä, yksin
salon kukat, ruohot ja kanervat ottavat vaiheisiimme osaa, tuovat
onnittelunsa. Toivokaamme etteivät nämä onnen päivät koskaan haihtuisi
eikä vaihtuisi.

KAIKKI (Laulavat):

Laulu n:o 15, sävel 6, 7 ja 8.

        (Sävel n:o 6.)
    Anna Luoja, suo Jumala
    Anna paistaa päivän kehrän,
    Helottaa kuun hopeaterän
    Tälle maalle mairehelle.
        (Sävel n:o 7.)
    Paista vierut viljaviksi
    Ahot niityt armahiksi,
        (Sävel n:o 8.)
    Sovun soinnut sydämiin,
    Rakkautta rintoihimme,
        (Sävel n:o 7.)
    Anna Luoja, suo Jumala,
    Anna onni ollaksemme,
        (Sävel n:o 8.)
    Hyvin ain' eleäksemme,
    Kunnialla kuollaksemme
        (Sävel n:o 6.)
    Suloisessa Suomessamme,
    Kaunihissa Karjalassa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALON LAPSIA ***