
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMEN LAULUJA ***





LEMMEN LAULUJA

Valikoima


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.




Lukijalle.


— Veliveikkonen! Niissä asioissa voidaan yhdessä hetkessä tehdä
tuhmuuksia, joita ei tehdä vuosisataan.

Näin ystäväni.

Tahtomatta millään tavalla kilpailla hänen timanttisen, kimaltelevan
järkensä kanssa, uskallan omana mielipiteenäni huomauttaa, että minulle
on käynyt päivä päivältä aina vaikeammaksi rakkautta elämästä erottaa.
Siis vaikeaksi myöskin mitään erikoisia lemmenlauluja kirjoittaa
ilman niiden tuskallisen tarkkaa vastaavaisuutta omassa poloisessa
todellisuudessani.

Pyydän pitää selviönä, että ihanne sellaisenaan on puolta palanutta
puupalasta ala-arvoisempi, ellei se tule luussa ja lihassa meitä
vastaan, mieluimmin kaikkien kauniiden jäsenten ihanuuteen
verhoutuneena. "Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis," Monessa
muodossa on elämä verrannut itseään minulle. Olen omasta puolestani
ollut taipuvainen luulemaan jokaista niistä lopulliseksi, aivan kuin
jokaista iltaa viimeiseksi ja jokaista aamua ensimmäiseksi, mutta niin
yleispätevästi havainnollisten tosiasiain edessä ei kaiketi ole muuta
tehtävää kuin heikkoutensa tunnustaminen.

Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija
tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan,
pitkän tunnustuksen-antamisen, _hommage_, niille epäjumalankuville,
joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka
mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä
minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen
muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut
vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi,
se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan
asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä
kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä
suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä
kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.

Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä
on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena,
ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi
suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut.
Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva
Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan
saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan
ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.

Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä,
joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta
on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te,
kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin
rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt
itseäni. Mutta lemmen _trubaduuriksi_ tunnen itseni, olen tuntenut
itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan
siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi
korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat.
Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.

Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin
asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus
on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni
sanonut _Edda_, jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej,
af de däjeliga drag."

Ja nyt olen nähdäkseni kyllin itsestäni puhunut.

Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään
mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä
ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni,
"hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen
luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista
kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten
olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän
mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En
sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta
kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen
tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.

Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa
määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla
psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle.
Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.

 Helsinki 17.I.19.

_Eino Leino_.






Kesä


      "Linnut liitteli sanoja,
       puien latvat lausehia."

                      Kanteletar.




Lemmen uhrit.


    Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta,
    ruusu ihanaisin,
    että viedä immelleni
    illalla sen saisin!"

    Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi
    annan ruusun parhaan —
    oma lempi ryösti multa
    elon ruusut varhaan."
                   1891.




Yli metsän koitti jo päivän koi —.


    Yli metsän koitti jo päivän koi,
    kun nurmella neitonen kulki,
    kukat kukkivat auki jo ummut loi,
    jotk' eilen illalla sulki.

    Ja neitonen nuori se nurmella vain
    niin hiljaa, hiljaa astui,
    ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
    kun kasteesta helmat kastui.

                   1892.




Kaupunkimatka.


    Poika nuori kaupunkihin
    läksi myötätuulta,
    purtta pientä viima vinha
    saatti salmen suulta.

    Alkumatkan aavan seljän
    kulki joutuisasti.
    Vasta illan tullen pääsi
    kaupunkihin asti.

    Missä viipyi poika nuori,
    vaikk' on myötätuuli?
    Rannalla on kullan koti,
    siellä simahuuli.
                     1892.




Siskojen kesken.


    "Niin suloinen ja hertas on
    kyll' onnellinen lempi,
    mut lempi vallan onneton
    on vielä suloisempi.

    Näät siin' on aina tenhoa
    ja tuntehille uutta,
    on toinen päivä toivoa
    ja toinen toivotuutta."

    Tään Siiri kuuli siskoltaan
    ja päätti tuota koittaa.
    Mut turhaan! Kaikki poiat vaan
    hän vangiksensa voittaa.

                        1892.




Kylätiellä.


    Noin poikajoukko se vallaton
    kylän reuhasi raitiolla.
    — "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" —
    — "Mun rauhassa suokaa olla." —

     — "Älä huoli, solmia meille vaan
    pari morsiusseppeleitä,
    ja sitten me lähtähän tanssimaan —
    kas, mistä on kyyneleitä?" —

     — "Mun äitini kuollut on äskettäin,
    hänet eilen hauta jo sulki,
    ja hälle ma solmian seppeltäin." —
    Pois poikaset hiipien kulki.

                          1892.




Onnen apila.


    Nelilehtisen apilan tullessain
    ma löysin karjatiellä,
    mut toisen hukkasin rinnaltain
    ja siit' olen murhemiellä.

    Sen oisin ma antanut neidollein —
    sinä armahin neitokulta!
    Mut tuost' älä itke, impyein,
    saat ainoonkin sinä multa.

    Kun illan tuulonen tullevi tuo,
    niin sille ma aion sen antaa,
    se onneni kukkasen impeni luo
    niin hiljaa, hellien kantaa.

    Ja jospa se joutuis aalloillen,
    kun järven poikki se lentää,
    niin tottahan lahjana laineiden
    se neitoni rantahan entää.

    Näin kulki mun kukkani toivoen
    ja kuohusta raittiiksi kastui.
    Mut nähnyt ei sitä impyinen,
    vaan — murskaksi onneni astui.

                       1892.




Syystunnelma.


    Teit oikein, ystävä ainoo,
    kun luotani läksit pois.
    Sun rintasi nuori ja lämmin
    mun rinnalla jäätynyt ois.

    Kas, maantiellä kalpea kukka
    lumipälvestä nostavi pään.
    Mitä vuottelet kukkani vielä?
    On aika jo painua pään.

    Tuhat aatosta sieluni tunsi,
    tuon vaan minä muistaa voin:
    Oli tielläni kuihtunut kukka
    ja sen peitoksi lunta ma loin.

                        1892.




Haaveilevalle siskolle.


    Käy pois, oi sisko, sen koivun alta,
    se koivu on turmion, tuskan puu!
    On huolten aaltoja lahden aallot
    ja kaihon tuoja on illan kuu.

    Sen koivun oksilta sinulle soipi
    tuo tarina kaunis ja utuinen,
    mi pettänyt on niin monta, monta —
    minä myös olen kuullut kerran sen.

    Se kevään toivoja tarjoo sulle
    ja kutsuu onnehen ikuiseen,
    mut ällös lauluhun liioin luota,
    ei koskaan kuulu se toteuneen.

    Ken kerran kuuli sen laulun tenhon,
    sen onnen kalpea kaiho vei,
    hän itku silmässä illat istui
    ja rinnan rauhoa saanut ei.

                          1893.




Kuljin kerran läpi honkaholvin —.


    Kuljin kerran läpi honkaholvin,
    risut, puiden oksat peitti tien,
    avojalkani mun vuosi verta,
    tuota tuntenutko silloin lien!

    Tie se vei mun kahden kuusen alle,
    kahden tumman silmän poltteesen,
    siellä taivas kaksi valaa kuuli
    sykkiessä kahden sydämen.

    Palatessain — aamun koittaessa —
    tunsin tiellä risut, oksat jo,
    mut en tuntenut ma, kuinka sydän
    verta vuosi, kärsi angervo.

    Joutui sekin päivä, jolloin tunsin
    tuskalla ma pistot sydämen,
    tunsin rinnan riehut, poltot tunsin —
    neitoani tuntenut ma en.

                            1891.




Aatekuteet, toiveniidet.


 Päivä istuttu oi' alla haapain
 vehreällä sammalmättähällä,
 laulut liedot kertoi lemmen tulta,
 naurut raikkaat rinnan puhtautta,
 päämme päällä haavanlehdet helkki,
 aallot leikki jalkojemme alla.

 Joutui ilta, painui päivän kulta,
 utuisiksi lientyi lahden rannat,
 tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto,
 haapain lieto helke hienontui ja
 kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi.

 Lakkas silloin liedot lempilaulut,
 naurannasta raikuneet ei rannat,
 äänetönnä, sanatonna siinä
 istuttiin vain käsi kättä vasten —
 tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

 Kumma kudos, tunnehuntu hieno
 tuntui yhdistävän meitä silloin,
 kuteet toivehista kultaisista,
 niidet siinä auer-aattehista;
 yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
 metsärastas polkusia polki,
 sukkulata heitti illan tuuli,
 pirtaa veti rannan viime laine.

                        1893.




Miksi suree kummun kuusi?


    Kasvoi kummulla kuusi tuores,
    tuoksuten, kukkapäin,
    tuulten tuudussa päivät leikki,
    tuskin uinahti tyynin säin.

    Kerran lehvälle kuusen lensi
    illalla sirkkunen,
    lauloi lauluja lemmen nuoren,
    kertoi kaihoja keväimen.

    Hiljaa laulua kuullen laski
    kuusonen kukkapään,
    hiljaa, hiljaa sen oksat painui
    eikä leikkinyt lehvätkään.

    Aamun tullessa laulaen sirkku
    lehvältä lensikin.
    Hiljaa surren kuusen oksat
    jäivät huomenen huolihin.

                     1893.




Soita somer, helkä hiekka!


    Suvi-illan suussa impi
    astui virran vieremää,
    kuuset kuiski, laine loiski,
    tuoksui nurmi nukkapää.

    Sorsat kaislikossa souti,
    kalaparvet karkeloi,
    tuomilehdon lentosuukot
    vastarannan tuuli toi.

    Ilakoiten impi kulki
    vieremätä virran veen,
    somer soitti, hiekka helkki
    alla Annin askeleen.

    Suven vienot vihkilaulut
    kaikui munkin mielessäin,
    kun ma virran äärtä kuljin
    armas impi vierelläin.

    Soita somer, helkä hiekka,
    laula laine huoleton,
    ilakoitse impi nuori, —
    lyhyt Suomen suvi on.

                  1895.




Aamutunnelma.


    Kuin välkähti huomenen kultainen koi
    läpi haavanlehtien keväisten,
    niin lensit luokseni, immyt oi,
    läpi unteni lehtojen leijaillen.

    Kuin lehvältä rannan raidan vain
    yön kyynel läikähti kalvohon veen
    suven suloja hetkisen heijastain —
    niin lensi mun lempeni riemuineen.

                          1895.




Metsäpuro.


    Kevät joutui, metsäpuro paisui,
    vaahtopyörtehissä vedet kiiti,
    aallot vallatonna leikki, telmi,
    rannan kaarteet kaikki huuhtoellen;
    kuuset katsoi kummastellen tuota,
    hongat varoitteli vakavasti.

    Miksi niin on tummaa vesi sulla —
    mietin usein puron partahalla —
    vesi tummaa, vaahto valkeata,
    loiske laineiden niin kumman lieto?

    Siksi niin on tummaa vesi sulla,
    tulet sydänmailta, hallanmailta,
    siks on vaahto sulla valkopäistä,
    kevättoiveita kun kansan kannat.

    Mutta mistä loiske kumman lieto?
    Puron partahalla, kunnahalla
    siell' on kullan koti kuusten alla,
    sieltä sivumennen laulut kuulit,
    laulut liedot, nuoret nuoren rinnan —
    sieltä lie tuo sinivuokko myöskin,
    jonka aallot tänne mulle tuovat.

                           1893.




Huolissaan huokaileva.


    Koko metsä on laulua täynnä,
    joka lehvällä lemmitään,
    joka oksalla sirkut ja peipot
    vain kertovat keväästään.

    Mut yhtä puutapa linnut
    ne karttavat kammoten —
    sen alla ma onneton istun
    ja huoltani huokailen.

                   1894




Minä metsän polkua kuljen —.


    Minä metsän polkua kuljen
    kesäillalla aatteissain
    ja riemusta rintani paisuu
    ja ma laulelen, laulelen vain.


    Tuoll' lehdossa vaaran alla
    oli outoa äskettäin,
    niin vienoa, ihmeellistä
    all' lehvien vehreäin.

    Minä miekkonen vain sen tiedän,
    minä vain sekä muuan muu
    ja lehdon lempivä kerttu
    ja tuoksuva tuomipuu!

                  1894




Hyljätyn valitus.


    Illalla kävelin ma kangasta pitkin,
    kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

    Yö oli ihana ja tuuloset nukkui,
    kukat kaikki tuoksui ja käköset ne kukkui.

    Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan?
    Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

    Katselin kädessäni kankahan kukkaa,
    ajattelin impeä tuuheatukkaa.

    Maahan ma kanervani kaunihit heitin —
    noinpa ma ilonikin multahan peitin.

                           1895.




Ylioppilasmuisto.


     Järven taakse tehtiin venheretki,
     järven taakse talontyttölöihin,
     siellä viivyimme me päivän kaiken:
     aamu aholl' oltiin mansikassa,
     ilta pihamaalla karkeloitiin —
     yö? se maattiin aitass' impysien.

     Purjepurrella kun sitten sieltä
     pois me aamun tullen laskettihin,
     muilla kaikill' oli muisto joku,
     kellä ruusu, kellä lemmenkukka,
     kellä kielokimppu rinnassansa.
     Minä yksin ilman olin, eipä
     kukkaa suonut impi mustakulma —
     antoi oman nuoren sydämensä.

     Kotirantaan päästyämme toiset
     riistivät jo kukat rinnastansa,
     mutta kauemmin ja hellin huolin
     immen sydäntä ma säilyttelin —
     heitin pois sen vasta viikon päästä.

                              1895.




Syyslaulu neidolleni.


     Jo pilvihin taivas peittyy,
     jo paljas on rannan puu,
     tuul' laineita lahden nostaa,
     keto kukkiva kellastuu.

     Suven hertas ja hempeä aika
     se kestävi hetken vaan,
     mut ainaiseksi se rinnan
     voi velloa aaltoamaan.

     Kesän kukkaset elpyy kyllä
     taas tullessa keväimen —
     kun kestäis kesämme lempi
     yli talven ja tuiskujen!

                     1895.




Rakastunut.


    Raikkahasti laulaa aamun aalto,
    kun se läikkyellen rantaan lyö,
    hilpeä on haapalehdon helke,
    sit' ei paina elon päivätyö;
    yksin kerttu laulaa murheissansa
    ikävöiden omaa armastansa.

    Minä myöskin aamun aallon lailla
    ennen lapsenmiellä laulelin,
    sitten lietona kuin rannan haavat
    leikin, lemmin, lauloin, tanhusin;
    nytp' on riemu poissa, kerttu kulta,
    saanut olen huolenvirret sulta.

                        1895.




Matkalla.


    Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?
    Entis-ajan auvon muistot murheet karkoittaapi.

    Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;
    venhoni ma viiman viedä aukealle annan.

    Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,
    katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

    Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,
    siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.

    Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,
    ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.

                                    1895.




Ensi lumen aikoihin.


    Oli tullut lunta
    jo tulvaltaan
    ja vaippa valkea kattoi maan
    kuin neitosen, unta
    mi unelmoi
    sydäntoiveistaan, suvi joita toi.

    Lumi puhdasna päilyi
    ja impyinen
    tuo latuja hiihteli hangellen.
    Ja päivän ne säilyi
    ja yöhyen —
    kunis uus lumi peitti ne umpehen.

    Oli ihana neito,
    niin puhtoinen
    ja nuori ja kaino ja kaunoinen.
    Hänet kerran kun, keito,
    ma nähdä sain,
    heti leimahti lempi mun rintahain.

    Kesä-yöhyet vienot
    me lemmittiin,
    mut syksyllä sitten me erottiin.
    Vain muistomme hienot
    ne säilyivät —
    kunis uutehen lempehen häipyivät.

                         1895.






Sinipiiat.




Sinipiikojen laulu.


    Soi, simapilli,
    kutsuos immet
    kuusikon helmasta
    karkelohon!
    Kuutamo kaunis,
    alkava yöhyt —
    kaikki ne käskevät
    karkelohon,

    Liehuos, liina,
    huiskios, huntu,
    verho sa ihanan
    impeyden!
    Impinä täällä
    vain elon kaiken
    leijaamme lehvillä
    kuusosien.

    Ei sinipiiat
    lemmestä huoli,
    aarre se vainen on
    ihmisien.
    Aarreko? Ei vaan
    kirous, tuska,
    riemun ja onnen
    mi ontoksi syö.

    Montapa kertaa
    luoksemme tullut
    illalla leikkihin
    ihminen on,
    tanssinut täällä,
    suukkoja saanut,
    kylpenyt kanssamme
    virroissa myös.

    Illan hän leikki,
    toisen jo itki,
    ett'emme lempeä
    tuntea voi —
    aamulla läksi
    kaihoa kantain,
    päivät mi nukkuu
    ja valvovi yöt.

    Tuostapa paljon
    impyjä metsän
    ihmiset syyttävät —
    meidänkö syy?
    Leikkihin miks ei
    ihminen tyydy,
    ilman ei tuskaa
    tuntea voi?

    Mutta kun joskus
    illalla yksin
    istumme lehdossa,
    vierellä vuon,
    lainehet virran
    vienosti laulaa,
    rantaman ulpuja
    tuudittaen,

    silloinpa meilläi
    pohjasta, rinnan
    nousevi huokaus
    haaveilon ...
    Onneksi silloin
    ei ole tiennyt
    luoksemme hiipiä
    poikanen maan.

           1894.




Pihlajan alla.


    — "Miks äkkiä vaikenit, impyein,
    miks silmäsi kyynelöi?
    Mikä pilvi peittävi päivyein,
    mikä onnesi ontoks söi?
    Kas, kuinka kukkivi kaunis maa
    ja laulavi leivonen
    ja kuinka pihlaja tuoksuaa —
    sinä vain olet murheinen!

    Sa oothan umpussa nuoruuden
    ja rintasi raikas on
    ja elämä viittovi hymyillen —
    siis olkosi huoleton!
    Ja jospa huolien häivä vois
    sun taivosi synkistää,
    sen paistais lempeni päivä pois,
    ja taas olis suukkossää."

    — "Ma muistin syksyä synkeää,
    kun harmaja taivas on,
    kun nurmen kukkaset peittää jää
    ja metsä on lauluton.
    Ma elämän syksyä aattelin,
    kun harmaja taivas on,
    kun poiss' on poskien ruusutkin
    ja ääni on soinnuton.

    Ja syksyn-synkeä aatos tuo
    se hiipi mun rintahain:
    lie silloin jäässä jo lempes vuo
    ja tuntehes tuhkaa vain.
    Sa lemmit säihkyä silmien
    ja ruusuja poskipään,
    kun niiden näät sinä kuollehen,
    kuin käynevi lempes tään?" —

     — "Oi, ällös itke, mun armahain!
     Suven aika on suloisen,
     kukit lempeä, lauluja tuoksuttain
     kuin pihlaja keväinen.
     Sen tuoksuja hengin ma vallaton,
     ja kukkia poimin vaan,
     kun taivas siintävä, kuulas on
     ja nuori on nurmi maan.

     Niin, talvi saapuvi kerran kai
     ja kukkaset kuolla voi,
     mut pihlajassapa talvellai
     taas tilhien laulu soi.
     On sorja kukkiva pihlapuu,
     mut sorjempi marjassaan,
     kun kylmä, kuollut on luonto muu
     ja poissa on marjat maan." —

                      1895.




Sonetti Leilalle.


    Mua syytät, Leila, siitä, etten laula
    kuin muutkin lempiväiset immestään,
    vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään
    ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

     Ja väität, etten sua lemmikään
    ja tuhkaa vain jo tuntehein on taula
    ja että löyhä lie sen lemmen paula,
    mi aina ihannoi vain itseään.

     Ei taide taivon päivää luoda saata,
    vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain
    vain päivän heijastuksia ja maata.

     Ma ennen kyllä lauloin neitojain,
    mut sinun eessas täytyi laulun laata
    ja itseäni ilmi tuoda vain.

                            1896.




Sukkamieli.


      Kaks istui palolla paimenta,
    yks verevä, toinen vaalea.

      Se verevä se soitteli torveaan,
    se vaalea vaieten istui vaan.

      Niin saapui kolmas ja kaukaa huusi
    "Hei veikot, hei, mull' on tarina uus!

      Tuoli' äsken ma Sukkamielen näin,
    kun astelin aamunkoittohon päin.

      Hän oli niin viehkeä varreltaan
    yli kunnahan korsien kulkeissaan.

      Sinikellot soi hänen silmistään,
    katinkullat kuulteli päällä pään.

      Ja kun hän kulki, niin aatelkaas,
    hän viittas mulle ja viittas taas!"

      Näin kolmas se haasteli riemuiten,
    ja kaiholla kuuli se verevä sen:

      "Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"
    Se vaalea vaieten istui vaan.

      Se vaalea istui itkien.
    Hän oli jo nähnyt immen sen.

                       1896




Tälläpä pojall' on —.


    Tälläpä pojall' on kulta jo tietty
    ja kulta kuin apilan kukka,
    huuli joll' on kuin mansikan marja
    ja silmä kuin sametin nukka.

    Tälläpä pojall' on anturakengät
    ja kello, mi käy ja kukkuu —.
    Varrohan, tyttöni, kyllä ma joudun,
    jahka sun äitisi nukkuu.

    Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa
    ja karhun talja on reessä —
    varrohan, varsani, kohta sa välkyt
    pappilan kuistin eessä.

    Tälläpä pojall' on mökki jo valmis
    ja katsottu sarkaa kaksi —
    sinne ma tyttöni, tyttöni noudan
    lautsojen laulelijaksi.

                          1896.




Hatara sydän.


    Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka,
    ja voi mua onnetonta,
    kun sydämesi ikkunat aina on auki
    ja niitä on liian monta.

    Minä miekkonen myös olen ollut siellä
    ja istunut illan ja toista,
    mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta —
    en, en ole nähnyt sen moista.

    Ken usko ei, käyköhön koettelemassa,
    ja minä en käske, en kiellä —
    mut sitä minä ain olen ihmetellyt,
    miten itse sa tarkenet siellä.

                         1896.




Samettisilmä.


    Oi, sinä impeni samettisilmä,
    neitoni kaurihin-katseinen,
    miks on ilmehes arka aina,
    aina käyt kuni säikkyen?


    Puhdas tunto on pulmun turva —
    niinhän vanhojen virsi soi —
    kun ei rintaa rikokset paina,
    kulkea kuoleman matkat voi.

    Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
    maailma kuorehen katsovi vain!
    Miks on perhosen pelko, jonka
    kukkanurmelta kiinni sain?

    Miksi herkkä on jänösen korva,
    miksi pysty on oravan pää,
    miksi kaino on karitsan mieli? —
    siks on impeni arka tää.

    Pelkäät, perhoni, siipesi kultaa,
    väistelet silmiä vainoojain,
    katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
    lehden lentoa säikyt vain.

    Oi, sinä impeni samettisielu,
    kaunoni kaurihin tunteinen,
    kauanko säilyt, kauanko päilyt
    syöttinä silmien ahneiden?

                    1896.




Soutelemassa.


    Yli tyynen lampuen soudeltiin
    suvisillalla immen kanssa,
    ja silloin Laina se lausui niin
    alas katsoen aatteissansa:

    — "En tahdo ma katsoa taivaaseen,
    vaan katselen järven pintaan,
    on aurinko astunut alle veen
    ja laskenut lammen rintaan.

    Ja päälläpä päivyen heijastuu
    siell' untuvahattara hieno
    ja rannan lempeä lehmuspuu
    ja ulpukan umppu vieno.

    Niin, maailma aaltojen allakin on
    ja maailma kaunihimpi,
    mut tiedätkö, miksi se kauniimp' on?" —
    Näin hiljaa haasteli impi.

    Se soutaja vastasi huoahtain:
    — "Ah, impeni armahainen,
    vale kauniimpi paljasta totta on ain,
    ja tuo on valhetta vainen.

    Siks sorja on nuoruus murheeton
    ja armas on kevään aika,
    mut syksy ja vanhuus synkät on,
    kun poissa on valheen taika.

    Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset
    ja onni ja lempi ja nainen
    ja unelmat, uskot ja toivehet —
    tuo kaikki on valhetta vainen.

    Vain totta on halla ja myrsky ja mies
    ja murhe ja murheen muisto,
    on totta sammunut toivon lies
    ja lehdetön lemmen puisto.

    Kas, minulta haihtui jo harhat nuo
    ja kaunihit kangastukset,
    on suljettu mulle jo taivas tuo
    ja kiinni on onnenukset.

    Olen heittänyt uskoja haaveineen
    ja joutunut uskohon uuteen,
    olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen
    ja joutunut — todellisuuteen.

    Olen yksin pyrkinyt, taistellut,
    myös taistellut tuhanten kanssa,
    saman näät on valkaman saavuttanut
    koko aikani taistostansa.

    Siks elämän halla nyt hallitsee,
    ja kruunu on talven päässä,
    siks sydämet syksy nyt vallitsee
    ja tunne on järjen jäässä.

    Siks taivahan toivo on turtunut,
    elonriemu on ruosteen syömä,
    siks uskon muuri on murtunut
    ja lempi on — leinin lyömä.

    Niin, ällös yllesi katsokaan,
    vaan peilihin lammen pinnan,
    siell' onnesi taivas onkin vaan
    ja rauha ja riemu rinnan."

    — "Sua luulenpa melkein pelkääväin" —
    niin leikillä lausui Laina.
    Ja soutaja hymyten vastasi näin:
    — "Suvi talvea pelkää aina." —

    — "Mut etkö sa usko, ett' talvikin ain
    toki pelkää kevättä juuri?" —
    — "Niin, totuus valhetta pelkää vain,
    ja valheen valta on suuri." —

    Noin leikki se lens kuin lempeä tuul'
    yli öisen lampuen pinnan,
    suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',
    mut yö oli pohjassa rinnan.

    Ja sydänten yöstäpä pulpahtain
    jo nyt kastehelmyet nousi;
    ja immyt ääneti istui vain
    ja soutaja vaieten sousi.

                    1896.




Hanget soi!


    Hanget soi, hanget soi,
    ja kevät yli kenttien tuulee.
    Rintani lyö, rintani käy,
    taas sieltä jo kuohua kuulee.

     Hanget soi, hanget soi,
    jo päättyvi talven valta.
    Pyytehet pursuvat sydämessäin
    taas vuosien roudan alta.

     Hanget soi, hanget soi,
    ne Suomehen kevättä soittaa.
    Toivo jo uus, usko jo uus
    läpi murheeni muistojen koittaa.

     Hanget soi, hanget soi,
    ne soittavat Pohjan häitä.
    Riemujen leivoset lemmestäin
    jo laittavat laulunpäitä.

    Hanget soi, hanget soi,
    kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
    Rintani lyö, rintani käy,
    min jäässä jo olevan luulin.

                     1897.






Hämärissä.

(1897).


    "Mais oú sont les neiges d'antan?"

                           Villon.



 1.


    Ne silmät ne onnea säihkyivät
    niin hurjaa, hurmaavaa,
    ne silmät ne riemua räiskyivät
    niin kummaa, kumpuavaa.

    Sun onnesko outo se saihkyi niin,
    kun kukkana syntyä sait,
    kun tulta sa heittelet tunteisiin
    ja vallat on eessäsi vait?

    Vai loistiko niist' oma onneni tuo,
    jota eloni halki ma hain,
    joka kutsuvi luo, joka käskevi luo,
    mut kaikuna karkaa ain?



2.


    Minun mieleni oli kuin lampi
    niin musta ja mutainen,
    ei päivä sen pohjahan päässyt,
    ei kulkija rannalle sen.

    Opin ongelmat elämän taiteen,
    mitä ympäri näin, sitä tein:
    ivanauruin ma itkuni peitin,
    runokukkasin kurjuutein.

     Minun mieleni oli kuin sammal
    yli aaltojen salaisten.
    Sen kalvossa kanervat päilyi,
    mut yö oli helmassa sen.

    Ohi vaelsi valkea impi,
    näki kukkaset kummat vain,
    ja hän lammelle laulaen riensi,
    ei huolinut huudoistaan.

    Voi, impeni valkea, vieno!
    Pian poimitut kukat on sen.
    Mut kukkien alla on aalto
    niin musta ja mutainen.



3.


    Sun äänesi milloin se säteilee
    kuin kirkkahan kiteen särmä,
    taas milloin haavehin hälvenee
    kuin nukkuvan nurmen härmä,

    Sen sointua kuulin ma kummaksein,
    se syömeni pohjahan syöpyi,
    se tuskalla täytti mun tuntehein
    ja unteni vieraaks yöpyi.

    Oi, itketä impi mun syöntäni ain
    sinä tuskilla särmäisillä,
    kun tuskani tummat sa verhoat vain
    taas haaveilla härmäisillä!



4..


    Oi, istuos impeni tänne,
    niin annamme aattehen,
    niin annamme aattehen lentää
    yli vuorien, laaksojen.

    Me lennämme lemmen siivin
    kotiseutuhun kultaiseen,
    mi yksin talvityössä
    nyt nukkuvi mökkineen.

    Mekin tehtäis tölli sinne,
    ahon laitahan, alle puun,
    siell' illat istuttaisi
    vain valossa valjun kuun.

    Tai ääressä takkavalkeen
    menis talviset illat nuo,
    kun mökkiä kinokset kietää
    ja haavehet haamuja luo.

     Sinä polkisit rukkia pientä,
    minä verkkoa kutoisin,
    ja joskus, viikkojen päästä,
    tulis vieraskin töllihin.

     Joko pelkäsit, etelän perho?
    joko lähdemme lentämään
    taas maille lemmen ja riemun
    ja jätämme talven ja jään?



5.


    En tiedä, miks sua pelkään,
    kun noin sua katselen.
    On kuin sun silmies yöstä
    sois kaikuja kellojen.

    Ne soittavat riemuhun suureen
    tai suurerien murheesen.
    En tiedä, miks sua pelkään,
    kun noin sua katselen.



6.


    Mikä on laulu lainehilla,
    soitto aalloilla sorea? —
    Laiva aaltoja ajavi,
    häävene vesiä käypi. —
    Kenen on kulta kulkemassa,
    kenen on häätulet hämyssä? —
    Sirkan on vesillä venho,
    sirkan tuoma tuhtopuulla. —
    Kuka on kulta heinäsirkan? —
    Lepinkäinen leppälintu. —
    Minne matka miekkosien? —
    Saarelle selälliselle,
    terhenniemen tanterelle.



7.


    Hän kulkevi kuin yli kukkien,
    hän käy kuni sävelten siivin,
    niin norjana notkuvi varsi sen,
    kun vastahan vaiti ma hiivin.

    Ja kunis mun voimani kukoistaa
    ja soi minun soittoni täällä,
    sinis laulujen laineilla käydä hän saa
    ja kulkea kukkien päällä!



8.


    Leikitäänkö? Leikitään.
    Kisasilla kiistellään.
    Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
    Täss’ on tanhumme piiri.

    Hupsis! Ohi hurahdit.
    Kupsis! Kohti kurahdit.
    Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
    Ei, vaan huulien hurma.



9.


    Oi, suljehan silmäsi, sirkkusein,
    ja luoos kiinni luomet,
    niin näätkö sa vieläkin virran veen
    ja tunnetko rannan tuomet?

    Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää
    sun rintahas ijäiseksi
    ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös
    sinivirtojen välkkeheksi.



10.


    Nuku hetkinen, impeni nuori,
    nuku hiljaa hetkeä kaks,
    niin teen minä tenhosoljen
    unes valkean vartiaks.

    Taon soljeksi toivoni kullan,
    katinkultani kauneimman,
    sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
    teen solkisen soreimman.

    Se untesi ulpuja suojais,
    sulot varjelis valkoiset,
    sen suullesi suutelen hiljaa.
    Toki tuosta sa heränne et?



11.


    Oi, muistatko vielä sen virren,
    jota lapsena laulettiin,
    kun yö liki ikkunan liikkui —
    se virsi viihdytti niin.

    Se antoi rintahan rauhaa,
    se uskoa unehen loi —
    jos muistat vielä sen virren,
    nyt laula, laula se, oi!



12.


    Hyi, kuinka sa, impeni, hymysit noin
    ihan keskellä kerrontaas,
    kun untes jo kentillä karkeloin —
    hyi, miksi sa hymysit taas?

    Vai arvaatko, impeni armainen,
    sa mille nyt nauroit, mille?
    Sa nauroit umpuille nuoruuden,
    elos haaveille hienoimmille.

    Se hymy se herjasi hennointas,
    se pyhintäs anteheks pyys.
    Vai etkö sa tuntenut, rinnassas
    miten silloin riemusi syys?



13.


    Sa kuuletko laulua kummaa,
    joka lemmikin lehdiltä soi,
    se minulle mielen oudon
    ja haavehet herkät toi.

    Oli kerran neiti, mi nuorna
    kevätpolkuja karkeloi,
    niin tulikin vastahan syksy
    ja sylinsä auki loi.

    Voi, kuinka ne säikähti silloin
    tien laidalla laulupuut,
    voi, kuinka ne kuiskivat silloin
    sinivuokot ja siskot muut:

    "Varo syksyä, valkea neiti,
    ja kummejas kuulekin!"
    Ei tyttö se kummeja kuullut,
    meni syksylle sylihin.

    Mut saipa ne siskot ja kummit
    nenän kyynärän pitkän kai,
    kun helmasta syksyn synkän
    kesän nousevan nähdä ne sai —

    Kesäpäivät kaunihit, vienot
    kuin kukkaset lemmikkein.
    Sa kuuletko laulua kummaa,
    jota sykkivi sydämein?



14.


    Katsokaamme kauan näin
    silmän pohjaan, sielun pohjaan,
    salaisille salmiloille
    venhoni veikaten ohjaan.

    Soudelkaamme kauan näin
    silmissämme, sieluissamme,
    utuisilla ulapoilla
    sotkina soudelkamme!



15.


    Kuin kilpaa kulkuset soivat
    ja kummasti loistavi kuu.
    Kas, tuolta jo tuttu kirkko
    yli kuusien kohoutuu.

    Tuo tuolla on pappila, tuolta
    näät Tuovilan kattoja,
    ja täällä on äitini hauta —
    miks vienosti värähdit sa?

    Elä pelkää, impeni nuori,
    ei emo sua peloittais,
    häll' oli niin lempeät silmät —
    jo kirkkokin jäädä tais.



16.


    Hän onneton rannalle uinui
    sinikellojen siimekseen,
    ja kellot ne hiljaa keinui
    ja soitteli sormet veen.

    Hän onneton rannalle uinui —
    käen kukkuhun heräsi hän,
    hän ennen einettä kuuli
    käen kultien helkkyvän.

    Hän onneton rannalle uinui —
    ja poikasen povessa ain
    nyt aaltojen sormet ne soittaa
    ja kellot ne keinuvi vain.



17.


    Näkinkengät ne rannalla karskui
    ja helisi heisipuut.
    Kuka rantoja riemuiten kulkee?
    Niin kulje, kulje ei muut —

    Siell' impeni armahin astuu
    näkinkengillä keikuttain.
    Häll' oli niin valkea jalka,
    sen kerran ma nähdä sain.



18.


    Vait! Hän nukkuvi
    nurmella.
    Käkönen kukkuvi
    kaukana,
    Tuuloset vienot
    tuomipuun
    tuoksuja kantelee,
    haavehet hienot
    marjasuun
    nauruja narrailee,
    nauruja impeni nuoren.
     Vait!

    Vait! Hän nukkuvi
    valveillaan.
    Kesä se kukkuvi
    kulmillaan.
    Kesä se laihoja
    tähkäpäin
    täysin jo lakoilee,
    lempi kaihoja
    kypsyttäin
    rintoja raukaisee,
    rintoja impeni nuoren.
     Vait!



19.


    Sua katselen silmin ma huikaistuin
    kuin kaunista sateenkaarta,
    sua silmäni sulkien muistelen kuin
    merenlaskija lehtosaarta.

    Sua katson ma hiljaa henkien
    kuin kuvaa äitini armaan
    ja uskon, ett' enkelit lapsuuden
    nyt lähellä liikkuvat varmaan.



20.


    Jo lapset laivoja veistää,
    jo karkelot kyliltä soi,
    kevät laulaen lehtoja astuu
    ja kumpuja kullervoi.

    Suvituuli jo Suomehen saapui,
    puki nuoriksi nurmet ja puut —
    oi, joutuos impeni nuori,
    jo häitänsä viettävi muut!



21.


    Oi poimikaamme, oi poimikaamme
    tien varsien vaapukoita!
    Kas kuinka ne kauniina heloittaa,
    kas kuinka ne viittoen vilkuttaa,
    kuka hennoisi heittää noita!

    Oi poimikaamme, oi poimikaamme,
    kesä kestihin kutsuvi meitä!
    Ken ties, koska ... toisti me juhlitaan.
    Pian synkeä syksy on peittävä maan
    ja kylvävä kyyneleitä.

    Oi poimikaamme, oi poimikaamme,
    nyt kerrankin kyllin siksi!
    Oi, syökäämme hampahin syntisin!
    Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin
    nyt talvenkin tarpehiksi!



22.


    Yöperhonen nuori se nukkui
    lepän lehdellä yksikseen.
    Mut näkki se aaltoja souti,
    näki perhosen päällä veen.

    Heräs äkkiä nukkuja hento —
    kas, laineilta laulua soi.
    Se rintahan riemukkaasen
    niin kummaa kaihoa loi.

    Ja perho se lentää ja lentää.
    Mihin häipynyt hämyhyn lie!
    Mut näkki se aaltoja soutaa
    ja Ahdille anteja vie.


23.


      Emo etsien huoneesta huoneesen käy,
    mut häntä, oi häntä ei missään näy.
      Oi, minne emon lintunen lensi?

      He verhosivat ikkunat uutimiin,
    ja katu kuusenlehvillä peitettiin.
      Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?

      Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,
    kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.
      Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

      Ne sanoi hänen matkalle lähteneen,
    mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,
      ma miks en hältä hyvästiä saanut?

      Ja äiti se huoneesta huoneesen käy,
    mut häntä, oi häntä ei missään näy.
      Oi, minne emon lintunen lensi?



24.


    Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?
    On niinkuin päiv' olis päättynyt.

    Hall' oli niin lämpimät kätöset,
    oi, ethän sa impeni pettänyt, et?

    Oi, ethän sa jääksi mun muutuvan sois?
    Mut miksi sa kuitenkin läksit pois?






Näkinkenkiä.

(1898.)



1.


    Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
    ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,
    me astumme hyllyvän sammalen päällä
    ja illan on varjoa ihmisen syön.

     Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulan
    yön helmassa toistansa huhuilevaa
    ja varjoa kaksi jos toistansa kaulaa —
    se sentään, se sentään on ihanaa!



2. Rauha.


    Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
    Mitä on tämä hiljaisuus?
    Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
    tää suuri ja outo ja uus?

    Minä kuulen, kuin kukkaset kasvavat
    ja metsässä puhuvat puut.
    Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
    ja toivot ja touot muut.

    Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
    kaikk' on niin hellää ja hyvää.
    Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
    ja tuoksuvat rauhaa syvää.



3.


    Sua odotin lasna ma laineilla,
    kun kuuhut lahtea kultas,
    sua odotin silloin, kun ensi murhe
    mun eloni kukkia multas.

    Sua odotin silloin, ja sittemmin
    sua odotin kertaa monta,
    ja istun ja odotan vieläkin —
    voi tyttöä vallatonta!

    Hän kulkevi vain minun kupeellain
    ja vierellä käy ja vilkkuu,
    mut häntä kun kosken, hän häilähtää
    ja kutria heittää ja ikkuu.



4. Kultainen kirja.


    Kai ihmettelet, miks iloinen
    niin tänään ma olen ja nuori,
    miks loitolle lämpöä säteilen
    kuin päivän paahtama vuori.

    Elä imehdi tuota, oi armahain!
    Mull' ollut on juhla suuri,
    olen elänyt suuren ma sunnuntain
    elon arkien keskellä juuri.

    En tiedä, saatatko uskoa,
    mut kaukana olen ma käynyt,
    minä palajan pitkältä matkalta,
    vaikk' en ole väsähtäynyt.

    Ja tiedä en, uskotko impyein,
    unet mull' oli suuret ja summat:
    minä kanssa auringon liiton tein
    ja kuun kera kirjat kummat.

    Minä lupasin mieleni nuoren tään
    aina auki, auki sen pitää,
    aina pitää sen sepposen selällään
    enkä peittää päivältä mitään.

    Ja päivä se lupasi paistettaan
    ja kuu lupas kuutamoansa
    halki elämän pitkän ja onnekkaan,
    joka lauha ois laskussansa.

    Ne kirjat ne kätkin ma rintaani mun,
    mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
    niin kauan kuin, impeni puhtahin, sun
    puumerkkisi puuttuu siitä.

    Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa
    sen kultaisen kirjan alle?
    Sano, tahdotko valani vahvistaa,
    valan päivälle, taivahalle?



5.


    Olen kyllin jo etsinyt totuutta,
    ole sinä minun totuuteni,
    ole sinä minun päiväni ohjaaja,
    unenantaja yölliseni.

    Vai tahdotko olla mun valheeni?
    Sekö enemp' on mielehes sinun?
    Ole vaan, ole vaan tosi, valhe tai
    mikä muu, kun vaan olet minun!



6. Niin kauas kuin silmä kantaa —.


    Niin kauas kuin silmä kantaa
    sua yksin, yksin ma näin,
    niin kauas kuin aatos antaa
    olet ollut mun mielessäin.

    En muista ma päivää, en yötä,
    jona ollut et muistossa mun,
    en tehnyt ma tekoa, työtä,
    jota tehnyt en tähtesi sun.

    Sinä annoit oikean, väärän,
    sinä ohjasit eloni tien,
    sinä määräsit matkani määrän,
    ja sun kanssani sinne ma vien.

    Ja kun perillä ollaan me milloin
    ja jos kaikki ei mielestäs
    ois siellä niin hyvää silloin —
    niin syyttaös itseäsi



7. Antohius ja Kleopatra.


    Antonius, maailman pylväs,
    tuli rantahan Egyptin maan,
    tuli uhmari tuhansin urhoin
    sadun valtoa valloittamaan.

    Kleopatra, kaunis ja viekas,
    oli valtias Egyptin,
    sysikutrinen, säihkyväsilmä —
    tuli impysin tuhansin.

    — "Oi terve, sa Egyptin päivä" —
    Antonius riemulla huus —
    "suo olla mun aalto se illan,
    johon painat sa purppurasuus!"

    — "Niin olkohon, maailman pylväs" —
    Kleopatra vastasi näin —
    "mut olkohon ääressä maljain,
    ilon soidessa, seppelpäin.

    Siis terve, sa Egyptin vieras,
    min maineen tuuli jo toi!
    Nyt kestiten kilpailkaamme,
    mitä Rooma ja Egypti voi."

    Antonius, maailman pylväs,
    pidot toimitti uljaimmat,
    kalat kultaiset, kuohuvat viinit,
    sadat heelmät ja hekkumat.

    Kleopatra, kaunis ja viekas,
    hänen vierellä söi ja joi,
    mut kun tuli vuoronsa hälle,
    vain maljan yhden hän toi.

    Ja sen viiniä täytellen kaasi.
    Mut salaa pohjahan sen
    hän pudotti puuntavan helmen
    heloposkena hymyillen.

    — "Mitä annoit, sa Egyptin käärme?" —
    Antonius kauhulla huus —
    "Miks huuleni hurmeessa palaa,
    jota suuteli purppurasuus?"

    — "Vain helmen yhden ja pienen" —
    Kleopatra vastasi näin —
    "mut jos minun rintani avaat,
    niin löydä et sydäntäin."

    Antonius, maailman pylväs,
    tuns silmänsä himmenevän,
    tuns kiertävän viekkahan viinin —
    ja maailman unhotti hän.

    Ja vuodet ne vierii ja vierii.
    Mut kaulaten kaksin on vaan
    Antonius, Egyptin orja,
    ja herratar Egyptin maan.



8.


    Suo, että sun helmahas peitän
    minä raskahan, sairaan pään,
    suo, että sun helmahas heitän
    minä mieleni murheen tään.

    Maa on niin autio, tyhjä,
    sinä yksin täys kuni yö,
    min taivaalla tähtöset tuikkii,
    min varjoissa valtimot lyö.

    Oi, yöni hellä ja hiljainen,
    sinä yöni suuri ja tumma,
    ota helmahas päivän uupunut laps —
    mun on niin kammo ja kumma.



9. Kuka on hän?


    Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
    maan haltia, metsien haave,
    vai lauluko laulajan rinnasta vain
    ja henkeni yöllinen aave?

    En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
    niin johtanut ei hän harhaan,
    ja jos oli laulu hän rinnastain,
    niin lauloin ma lauluni parhaan.



10.


    Sua tahtoisin ottaa ma leuan alta
    ja taivuttaa sua taaksepäin
    ja suudella suustasi ilkeät sanat,
    joill' armotta raatelet sydäntäin.

    Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin,
    sinä impynen yön, sinä hämärän laps,
    kun kulmas on musta ja mutrussa huuli
    ja naurusi räiskyy ja häilyvi haps!



11. Piru tuli mun luokseni.


    Piru tuli mun luokseni pyydellen:
    "Suo mulle aartehet sydämen!"

    — Tulit liian myöhään, ystäväin.
    Surun ruoste jo runteli sydäntäin.

    Piru hymyten vastasi: "Ruoste vie
    vain raudan ja vasken, mut kultia lie."

    — Tulit liian myöhään, ystäväin.
    Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.

    Piru hymysi vaan: "Jos kullat vei,
    iva älysi helmiä ottanut ei."

    — Tulit liian myöhään, ystäväin.
    Kävi ihanin impi mun sydämessäin.

    Piru silloin kirosi kimmahtain:
    "Se lempo se eelleni ehtii ain!

    Se lempo se puhdasta tekee vaan!" —
    Ja pois hän laukkasi vihoissaan.



12. Metsäntähti.


    Minä metsäntähteä rakastin
    ja kaunis on metsän kukka.
    Hän oli niin nuori ja valkoinen,
    mut häll' oli tumma tukka.

    Hän oli niin hieno ja valkoinen,
    mutt häll' oli viisas mieli.
    Ja jos hän hulluja huokasikin,
    niin kertonut ei sitä kieli.

    Ken metsäntähteä rakastaa,
    sen viepi metsän hukka,
    ja metsä jos ei sitä veisikään,
    niin viepi sen tumma tukka.

    Hän on niin viisas ja valkoinen
    ja sievä kuin sisilisko.
    Mut häntä kun kutsut kullakses,
    niin sulle hän on vaan — sisko!



13. Omenankukat.


    Mun onneni kukkii kuin omenapuu
    kevät-öissä valoisissa,
    kun kuusten latvat ne punertuu
    ja immet on unelmissa.

    Ne yöt pari ympäri helluntain,
    ne yöt on suuret ja syvät,
    ja silloin, jos ei tule tuuli vain,
    niin kypsyvät heelmät hyvät.

    Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
    jos sitten sa annatkin muuta!
    Oi, varjele, Luojani vakainen,
    nyt orvon omenapuuta!



14.


    Oli mieleni paimenpojaksi,
    oli kummuille, kunnahille.
    Minä tahdoin torvea toitottaa
    salon kuusille kuunteleville.

    Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen
    tulis laulaen saloa syvää,
    ja mitä minä sitten toivoinkaan,
    se oli niin herkkää, hyvää.

    Ja tyttö se tulikin laulaen,
    mut tullut ei se hyvä.
    Ja torvea kyllä ma toitotan,
    mut kuule ei korpi syvä.



15. Hanhipaimen.


    Minä paimenlauluja laulaisin,
    jos oikea paimen ma olisin,
    mut mistä se oikean sävelen saa,
    joka hanhia paimentaa?

    Toki sentään ma toitotan torvehein:
    "Hoi hanhisein, ah impyein!"
    Mut mistä se oikean sävelen saa,
    joka hanhia paimentaa?



16. Onnen orja.


    En, enhän noita ma ymmärrä
    sun temppujas, tyttöni sorja,
    sen ymmärrän vaan, että ijäti mä
    olen lempesi, leikkisi orja.

    Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
    Mitä tarpeen on keikailu, keima?
    Ei pakohon sentään se päästä voi,
    kenen otsall' on onnen leima.

    Joka ovella kiinni se otettais,
    joka kylässä kysyttäis tälleen:
    "Mist' onnen orja, sa karkasit?" —
    Minut luoksesi tuotais jälleen.



17. Sun naurusi.


    Sun naurusi, oi sitä lemmin ma niin
    kuin laulua illan rastaan,
    kun aurinko kumpuja kultailee
    ja käkönen kukkuvi vastaan.
    Sun naurusi päilyvi, päärlyilee,
    sun naurusi soi ja helkkää.
    Ken kerran naurusi kuuli sun,
    sen aina se rinnassa välkkää.

    Sun naurusi, oi sitä pelkään ma niin
    kuin teuras puukon terää.
    Kehen kerran se sattui naurusi sun,
    niin eipä se hevillä herää.
    Sun naurus on hellä ja hirmuinen,
    on ilkein ja ihanaisin,
    sun naurusi hurmata, surmata voi —
    kun jällehen kuulla sen saisin!



18.


    Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
    joka kierii ja kulkee ja läikkyy,
    Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
    joka kulkijan askelta säikkyy.

    Elä pelkää, kukkanen kummullas,
    en tule ma ryskävin tuulin,
    ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
    sen särjen ma lämpimin huulin.

    Minä otan sun kuplasi kultaisen,
    kuin äitini suukko se oisi,
    minä juon ne kastehet kauniin yön,
    kuin ehtoollisviiniä joisin.



19. Indiaani.


    Minä olen kuin metsien indiaani,
    sinä valkoinen,
    jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani,
    joka jätti sen.

    Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
    taas valkoisein.
    Tuost' astunut pieni on mokkasiini
    yli sammalein.

    Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
    sen tiedän vain.
    Mut mist' on tullut ja minne mennyt
    mun armahain?



20. Irma-impi.


      Ja kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
    mut murhe oli rinnassa kuninkahan,
      ja suuri on kuninkaiden murhe.

      — "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" —
    näin kuningas se keskiyöllä orjillensa huus.
      Se yö oli kaunis ja kalpee.

      Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan,
    mut murhe istui vierellä kuninkahan,
      ja suuri on kuninkaiden murhe,

     Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,
    mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.
     Se yö oli kaunis ja kalpee.

      — "Oi äitini, kuule, kuinka jyrisevi tie!
    Oi äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" —
      Niin suuri on kuninkaiden murhe,

      — "Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
    Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." —
      Se yö oli kaunis ja kalpee.

      — "Oi äitini, katso, kuinka välkkyvi tie!
    Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie." —
      Niin suuri on kuninkaiden murhe.

      — "Oi, peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.
    Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun," —
      Se yö oli kaunis ja kalpee.

      Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan,
    niin tyhjä oli tölli ja emo suruissaan.
      Oi, suuri on kuninkaiden murhe!


      Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,
    niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.
      Oi, suuri on kuninkaiden murhe!



21. Lohdutus.


    Hän imi, hän puri, hän puristi mun
    ja hylkäs kuin omenan kuoren.
    Hän juonut on mahlan mun maljastain,
    hän syönyt on syömeni nuoren.

    Kun vihata häntä ma voisin ees!
    Mut ei ota tuhka tulta.
    Yks sentään lohdutus mulla on:
    sait myrkkyä myös sinä multa.



22. Ihme.


    Hän oli jo kuollut ja kuopattu
    ja nukkui jo nurmen unta.
    Kesä kukkinut oli hänen haudallaan
    ja talvi jo satanut lunta.

    Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
    elo henkisi hankia pitkin,
    ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
    min alle ma impeni itkin.

    Kas, ilmassa kutreja leijailee,
    kas, kaukana huntuja häilyy!
    Hän, hän se on itse, mun impyein,
    hän kuololta, kuololta säilyy.

    Minä hangelle lankean polvillein,
    Minä armahan syliini suljen.
    Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa,
    ja kukkien yli ma kuljen.



23.


    Sua katson vaan, sua katson vaan,
    sua katselen silmät veessä.
    Tää onneni on niin outo ja uus,
    sen että ma vapisen eessä.

    Kun sydän on auki, on kiinni suu,
    mun henkeni hehkuu ja halaa.
    Sua katson ja säästän ja silitän vaan
    kuin kerjuri leivänpalaa.

    Minä, joka en nauttinut onnestain
    kuin sieltä ja täältä murun!
    Tää pöytä mulleko katettu ois?
    ois tullutko loppu surun?



24. Salaisuus.


    Minä tahtoisin olla
    kuin valmu
    aron polttavan aavikolla
    ja koota kansoja juurellein —
    tai tuoksuta vain
    kuin valmu
    yön helmassa, yksiksein.

    Ja jos minä oisin palmupuu
    aron aavalla polttavalla,
    niin tiedänpä, kelle lempein ain
    ois suoja mun lehväni alla.

    Ja jos minä öisin valmu vaan,
    unen tuoksuja turhinkin,
    niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän
    ma tuoksuta tahtoisin.



25.


    Kun omena on kypsä, se putoaa,
    mut ensin se punan saapi.
    Tuo puna, tuo puna sinun poskillas,
    mitä mulle se ennustaapi?

    Kun hongat huokaa, se sateen tuo,
    mut ensin ne huokaa syvään.
    Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas,
    mitä mulle se tietää hyvää?



26.


    Oli mullakin pikku ylpeytein,
    nyt on mulla orjan mieli.

    Sua silmihin katsoa tohdi en,
    vaan katselen maahan ja mairittelen.

    Sinä poljit mun pikku ylpeytein
    ja viekas on orjan kieli.

    Se oli niin pieni, niin pieni vain
    mut se oli sentään mun ainoain.

    Sua soimaa en, sua hylkää en —
    mut se kävi niin syvälle sydämehen.



27. Merimies kajuutassaan.


    Minä katselen kahta lehteä
    ja kahta kielon kukkaa,
    minä muistelen mustia silmiä
    ja muistelen mustaa tukkaa.

    Miss' on hän nyt?  Mitä miettiikään?
    Surumieliä vai mielessä ilo?
    Lie kaihon kyynele silmässään
    vai riemun kiilto ja kilo?

    En sois hänen istuvan itkussaan,
    en liioin nauravan soisi.
    Mut kauas jos aaltoja katsot vaan,
    niin mieleni kirkas oisi.



28.


    Minä rakastin metsää ja maailmaa,
    nyt rakastan häntä ma vain,
    hän on minun metsäni, maailmain,
    hän on minun ainoain.

    Minä rakastin yötä ja päivää myös,
    nyt rakastan häntä ma vain,
    hän, hämärän impeni ihmeellinen,
    niin vieno, mut väistyvä ain.

    Minä rakastin muita ja itseäin,
    nyt rakastan häntä ma vain,
    hän mulle on minä, hän mulle on muu,
    hän on minun armahain.



29.


    Se oliko kieli, mi katkesi?
    Niin oudosti ilmassa helähti.

    Miks, tyttöni, kasvosi käännät pois?
    Vai sydämen kielikö ollut ois?

    Miks poskesi vienosti punertuu,
    miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?

    Ei, ei, se vain oli kukkanen,
    mi aukes aamuhun, kevääsen.



30. Salonkikeskustelua.


    Kuten tahdot sa, kullannuppuni!
    siis ollaan me oudot jälleen?
    Taas alkakoot hymyt, teeskelyt,
    koko "volangin" heitto, kas tälleen!

    Siis mistä me viimeksi puhuimme? Kai,
    minä luulen, "premiääreistä",
    tai ehkäpä tahdon voimasta tai
    naistyöstä ja Ellen Keystä?

    Mikä neidin se miel'pide olikaan
    siitä työstä, mi mennyt on väärään? —
    Ei, heitetään tämä helkkunaan
    tai muuten ma muiskun määrään.

    Ja silloin ma vannon, ett' auta ei
    sua daamin muoto, ei miini,
    vaan tanssien lähtevi Ellen Key
    ja tahdon on silmät kiini.



31. Kun muistelen —.


    Kun muistelen, kuin monta iltoa
    olen istunut yksin, yksin,
    ja katsonut taivahan tähtiä,
    jotka vilkkuvat vieretyksin,
    niin tyttöni,
    ah armaani,
    sua lähelle tulla mun täytyvi
    ja katsoa kauan, kauan.

    Kun muistelen, kuin monta taivalta
    olen kulkenut korpimailla,
    olen uupunut alle kuusien
    ja istunut iloa vailla.
    niin tyttöni,
    ah armaani,
    sua suudella kauan mun täytyvi
    ja itkeä, itkeä hiljaa.

    Kun muistelen, kuin monta aatosta
    ole aatellut pahaa siellä,
    jotk' oisi yhdessä vältetty
    ja voitettu yksimiellä,
    niin tyttöni,
    ah armaani,
    mua lempiä paljon sun täytyvi
    ja lempiä kauan, kauan.



32. Herodiaan tytär.


    Ja jos minä oisin Herodes
    ja jos sinä tanssisit mulle,
    niin luulenpa, että ma antaisin
    oman päänikin palkaksi sulle.

    Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,
    sinä pyytäisit sydäntäni —
    oi, ota se, tyttöni armainen,
    jos tanssit mun edessäni.

    Oi, tanhua, tyttö, mun eelläni ain
    elon tiellä ja huntua heitä,
    niin riemuiten rinnoin ma hurmeisin
    olen astuva elämän teitä!



33. Jes siunatkoon.


    Jes siunatkoon, miten sievä hän on,
    kun näin häntä katselen!
    miten silmänsä säihky on sammumaton,
    miten kaulansa valkea, kaareva on,
    ja alla sen kainoin kummuin
    povi aaltoo armahinen!

    Ja hänt' olen onneton, vältellyt,
    mua hullua, hupsua voi!
    Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt,
    hänet unhottaneenikin luulin jo nyt —
    jes siunatkoon, miten sieväks
    hänet sentään Luojansa loi,

    Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun,
    kun jälleen nähdä sun sain.
    Sun oon minä onnessa, murheessa sun
    ja saat sinä leikkiä lemmellä mun,
    kun saan minä leikkien kiertää
    yht' tummaa kutrias vain!



34. Jäähyväisten jälkeen.

     Oi miksi, miks häntä moiti en,
    kun multa hän kaikki vei —
    mut kuinka jos kurja ma lienenkin,
    sua kieleni kiroa ei.

    Sano mulle, miks sua vihaa en,
    ahonkukkani armahainen?
    Mut siksikö minä sua vihaisin,
    kun kaunis sa olit ja — nainen!

    Miten voisin ma herjata hellintäin,
    suven pääskylle pahaa suoda,
    miten saattaisin mustakulmalleni
    minä murheen pilviä tuoda?

    Hän oli vain lintu, mi istumaan
    lens mökkini ikkunalle,
    hän kukkanen oli, joka tuoksahti
    ahon yöllisen astujalle.

    Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
    hän tuoksui yöllisen hetken —
    ja siitäkö häntä nyt vihaisin
    minä loppuhun eloni retken?

    Ja siitäkö häntä nyt soimaisin,
    kun hetken hän kuormani kantoi? —
    Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
    niin kaikki hän myöskin antoi.

    Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
    toi onnen mun ortteni alle,
    hän antoi aartehet köyhälle
    ja toivehet toivottomalle.

    Hän sytytti suuria aatteita,
    hän ventoja vesiä näytti,
    ja keskellä yön sekä pimeyden
    hän salaman soihtua käytti.

    Hän terästi tahtohon tarmoa,
    hän lietsoi lauluhun tulta —
    mut kaikki jos mulle hän antoikin,
    niin kaikki hän ottikin multa!



35. Porraspuulla.


    Puron ylitse kaita on porraspuu
    ja tyttö on portahalla.
    "Pois tieltä tyttönen vienosuu,
    kas, kiire on kiiruhtajalla!"

    Mut tyttösen silmät ne suurentuu
    kuin katsois ne kummastumalla:
    "Tule poika, jos ei sua pelota muu,
    mut virta on vierivä alla."

    Me seisomme portaalla vastakkain.
    Mun täytyvi tästä yli!
    On saatana itse mun takanain,

    mi saalistaan ei hyli.
    Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain,
    ja auki on aallon syli.



36. Väärinkäsitys.


    Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu
    mua ett' ihan peloittaapi,
    ja taas mitä tullevi tapoihin,
    sun vertaas etsiä saapi.

    Saa etsiä kuudesta kylästä,
    yli kymmenen kihlakunnan,
    ja jos sua löytävät viisaampaa,
    niin löytävät lesken ja nunnan.

    Mitä maailmasta me huolimme!
    Emme siihen me kuulu enää!
    Siis heitä se viisautes helkkariin
    ja näytä pitkää nenää!

    Hän otti mun neuvoni onkehen
    ja hän tahtoni tarkoin täytti:
    hän kerran keikahti kannoillaan
    ja — mulle hän nenää näytti.



37. Kaarin.


    Kas, lempi se on kuin kukkanen,
    ja kukkia lempivi Kaarin,
    hän poimii ja painaa ja liimaa sen
    ja saa soman "eksemplaarin".

    Ja lempi se on kuin lintunen,
    kun sai sydänhaavan syvän;
    mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen
    ja saa sulan hattuhun hyvän.

    Häll' onkin jo kaunis museo
    niin nuoreksi kokeilijaksi.
    Taas eilen ma näin, miten vietihin
    sinne koppelonpoikaa kaksi.



38. Juhannus.


    Minä avaan syömeni selälleen
    ja annan päivän paistaa,
    minä tahdon kylpeä joka veen
    ja joka marjan maistaa.

    Minun mielessäni on juhannus
    ja juhla ja mittumaari,
    ja jos minä illoin itkenkin,
    niin siellä on sateenkaari.



39. Serenaadi.


    Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,
    kevätkuutamot koivujen alla,
    tuli lemmen kaihot ja kyyneleet
    ja lemmen hehkut ja halla.

    Voi, kuinka ne lemusi kukkaset
    mun impeni ikkunalla!
    Voi kuinka ne helisi kanteleet
    mun impeni akkunan alla!

    Ja kannel se helkkää vieläkin.
    Mut kuihtuneet ovat kukkaset,
    syys tullut maahan ja sydämihin.

    Mun lempeni kieliä kuule sa et;
    minä yksin yössäni murehdin,
    mut muiden sa murheita kuuntelet.



40. Kesä.


    Oli kesiä ennenkin mulla,
    suvi-aikoja suuriakin,
    mut kukat ne umppuunsa kuoli,
    nuput nuoret kyynelihin.

    Nyt aukee ne kaikki, kaikki,
    maa kukkii ja rehoittaa,
    maakerrat kertojen päällä
    päivänpaistetta uhoaa.

    Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
    kesät entiset kilpaa vaan,
    tuolla yks terälehtiä tekee,
    täällä toinen jo marjojaan.

    Tule, tyttöni, laulujen lehtoon!
    Alla virpien vilpasta on.
    Siellä tiedän ma pehmeän turpeen
    ja mairehen marikon.

    Syö, tyttöni, poimi, poimi!
    Kesän aika niin kerkeä on.
    Mut myös älä suutu, jos suuhus
    satut saamaankin raakilon!

    Meill' on niin kiire, niin kiire!
    Emme ehdi me vartomaan.
    Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
    meill' yksi on elämä vaan.

    Ja yksi on elämän kesä!
    Ikä ihmisen lyhkänen on:
    päivä yks kun lehteä tekee,
    jo toinen on marjaton.



41.


    Sinä tanssit kuin rautalangalla,
    sua näytellä rahasta voisi,
    sulta puuttuvi "impressaario" vaan,
    niin onnesi varma oisi!

    Sinä tanssit kuin rautalangalla,
    sinä vuoroin otat ja annat,
    sinä milloin heität mun helvettiin,
    taas milloin taivohon kannat.

    Sinä tanssailet tapojen langalla
    ja houkuttain sinä horjut,
    mut juuri kun toivon sun putoovas,
    sinä punastut vaan sekä torjut.



42.


    Älä usko, tyttö, mun laulujain,
    ne eivät totta puhu,
    mut usko, mit' ihmiset sanovat
    ja mitä huutaa huhu!

    Ne kertovat jotakin toista kuin
    sulolaulut ja laulajan aatteet,
    ne pesevät pois sävelpuuderin
    ja näyttävät värjätyt vaatteet.

    Mut yksi on väri, mi kestävi,
    jota pestä ei tuhansin merin:
    mitä koskaan on kaunista kirjoitettu,
    jota kirjoitettu ei verin?



43. Yksin.


    Minä olen niin yksin, niin yksin,
    kuin yksin olla se voi,
    joll' on vain yksi aatos
    ja yksi sävel, mi soi.

    Minä olen niin yksin, niin yksin,
    kuin yksin on ihminen,
    joll' oli vain yksi onni
    ja yksi unelma sen.

    Minä olen niin yksin, niin yksin,
    kuin yksin olla se voi,
    joll' on vaan yksi murhe
    ja yksi muisto, mi soi.



44.


    Minä luulin sun eloni onneksi,
    sinä olitkin elämä itse,
    joka kuljetit kautta riemujen,
    mut kuljetit myös murehitse.

    Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
    sinä olitkin unhotar unen,
    joka lahjoitit ruusut laaksojen,
    mut myöskin vuorien lumen.

    Minä luulin sun yöni salamaks,
    sinä olitkin itse yöhyt,
    min kupeilla mantteli musta on,
    mut otsalla tähtivyöhyt.



45.


    Mitä on tää? Mistä on sunnuntai
    tää mieleni pyhäköissä?
    Miks metsä hohtavi hopeissa
    ja kuuset on kultavöissä?

    Miks aika seisoo ja arvelee?
    Miks viikot niin vitkaan mataa?
    Minä yhdessä yöss' elän enempi
    kuin ihmiset vuosisataan.

    Mun aatteeni liitää ja laatelee,
    multa haihtuvi paikka ja aika!
    Oi, ethän sa, tyttöni kultainen,
    myös lie vain haihtuva taika?



46. Don Quijote.


    Mitä tahtoisit, kultani kutripää,
    sen tiedän, mut antaa en voi!
    Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää,
    joka kulkee ja karkeloi.

    Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,
    suvipäiviä, pilviä illoin,
    sun onnesi taas olis taltuttaa,
    mitä myrskyt ne velloi silloin.

    Ja mielestäs vesillä vieriä ois
    siinä venheessä suloisempi,
    joka vaappua, vaaroilla uhata vois —
    ei niin ole laulajan lempi.

    Kas, laulaja, hän on sotamies!
    Hän Iempivi soturin lailla,
    min mielessä aina on kotilies,
    vaikka vierii hän vierailla mailla.

    Ja laulaja, hän on ritari —
    vaikk' oiskin vaan de la Mancha —
    hällä kädess' on toisessa kitari
    ja toisessa peitsi vankka.

    Hän sotii ja kulkee ja kullervoi —
    vaikka tuulimyllyjä vastaan —
    mut maailman kaiken hän taistoon voi
    toki vaatia armahastaan.

     Hei, eespäin, ratsuni vaahtoinen vaan!
    Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
    Ei tallirenkejä milloinkaan
    runo sallinut satulahansa.



47. Pieni tarina.


    Oli mullakin pienet murheeni,
    mut minulle niiss' oli kyllä,
    vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
    ne kuitaten hymyilyllä.

    Oli mullakin pieni onneni,
    mut minusta oli se suuri,
    ja luulenpa, siks oli suuri se,
    kun se mun oli onneni juuri,

    Oli mullakin pikku lintunen,
    ja minusta se oli soma.
    Mut sepä se juur' oli murheellista,
    kun ollut ei mulle se oma.



48.


    Ei sallittu täällä mun käydä
    sun kanssasi polkuja maan,
    mut jos sinä väsynet joskus,
    niin tule mun luokseni vaan.

    Oi, kun sinä kyllästyt kerran
    ilon, kauneuden karkeloon,
    ja kun sinä halajat kuolla,
    niin tule — ja valmis ma oon.

    En osannut täällä ma käydä
    sun kanssasi karkeloin.
    mut tule — ja Tuonelan mailla
    opas ehkä ma olla voin.

    Näät siellä tunnen ma kaikki,
    puut, pensaat ja polut jo nyt.
    Siell' olenhan niin monet kerrat
    sun kanssasi kävellyt.



49. Veneretki.


    Minust' oli kuin olisi soudettu
    me kirkasta järven pintaa
    ja aurinko aaltoja lämmittänyt
    ja rantakallion rintaa.

    Oli niinkuin oisi me laskettu
    sen kallion kaunihin alle
    ja kaahlattu hietaa valkeaa
    ja kuljettu kukkulalle.

    Ja eikö aurinko laskenut
    taa saarien, salmensuiden,
    ja tullut ilta ja tullut yö
    yli laaksojen, laulupuiden?

    Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,
    utu ulapan aalloilla sousi,
    unen vallassa laaksojen lammet ui —
    ja uni se nousi ja nousi.

    Se heilahti oksalta oksalle,
    se kukasta kukkahan kiipi —
    me seisoimme vuorella käsikkäin
    ja katsoimme, kuinka se hiipi.

    Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
    Pian aurinko aalloista nousi.
    Mut siitä asti mun aatoksein
    yhä unten aaltoja sousi.



50.


    Kun tietäis, kumpi se toistaan
    lie itkenyt enemmän?
    Kun tietäis, kumpi se nauraa voi
    nyt enemmän, minä vai hän?

    Mut mitä me huolimme siitä!
    me nauramme kumpikin vaan.
    Hei, hahhahhaa! — Mutta minua ei
    petä naurus se milloinkaan.

    Se ei mua pettänyt ennenkään.
    Minut kyynelin petti hän.
    Kun tietäis, kumpi se toistaan
    lie pettänyt enemmän?



51.


    Kai ihmettelit sinä itsekses,
    miten paljon ma sentään kestin,
    miten siedin sun nauruas, pilkkaasi,
    sen ennen kuin erolla estin.

    Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
    "Tuolla miehell' on kova pinta!"
    Siin' oikein arvasit, armahain:
    kova on elon erakon rinta.

    Se mies, joka kuullut ei ijässään
    ole kultaisen naurun soivan,
    mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen
    hälle itselleen ilakoivan.
     Miten huolii hän, vaikka hän tunteekin,
    ivan veitset kuin ihoa viiltää!
    Hän kuulevi vaan ja hän kummeksuu,
    ja silmässä kyynel kiiltää.

    Hän oppivi vaan ja hän oudoksuu
    ja hän silmänsä hiljaa sulkee,
    hän uskoo vaan ja hän uneksuu,
    ja mielessä kuvat kulkee.



52.


    Sinä teit minun eloni lauluksi
    ja mun arkeni sunnuntaiksi,
    sinä kylvit mun polkuni kukkihin
    ja korpeni kotimaiksi.

    Sinä teit minun päiväni unelmaks,
    sinä seuloit unhon lunta.
    Oi, seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,
    oi, seulo'os hyvää unta!

    Maan mahtavat höyhenvuoteillaan
    ne unta pyytää ja palvoo.
    Sill aikaa ma silmäni ummistan
    ja vain mun onneni valvoo.



 53. Kuu kalpea.


    Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
    kevät-yö on kaunis ja pyhä.
    Kai aika jo ammoin erota ois,
    mut yhdessä ollaan me yhä.

    Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
    lepän lehviä uinuvia.
    Sydän ääneti sykkien aavistaa
    suven suuria unelmia.



54. Ave Maria!


    Mitä olet sinä, tyttöni, minulle?
    Olet helkkyvä helmivyöni,
    pyhä rukousnauha mun muistolleni,
    kun synkkänä saapuu yöni.

    Minä hyrisen lauluja hiljakseen
    ja ma helmiä hymisten siirrän,
    sana sanalta laulan ma lauseesi,
    sävy sävyltä muotosi piirrän.

    On kuin sun piirteesi pieninkin ois
    isämeitä ja "avemaria",
    ja vaikka ma' maass' olen polvillain,
    kuin öisin ma ylpeä liian!



55. On niin armasta ajatella.


    On niin armasta ajatella.
    elämä kerran ett' uudistuu,
    sinä olet tyttönen suurisilmä,
    minä olen poikanen naurusuu.

    On niin armasta ajatella,
    että me yhdessä kasvettais,
    yhdessä juostais nurmet ja metsät,
    toria saatais ja toreiltais.

    On niin armasta ajatella,
    että me toistamme lemmittäis,
    että kun yhdelle tulisi murhe,
    toinenkin itkusilmihin jäis.

    Ei meitä maailma eroittaisi,
    ei rikos, ei sydäntuskatkaan,
    sulho ois suuri ja nuori ja vankka,
    morsian hohtava valkeuttaan.

    Sulhanen laittaisi suuren talon,
    jonne hän impensä ihanan veis,
    impynen sulhonsa ikkunalla
    illoin istuis ja lauleleis.

    On niin armasta ajatella,
    että me joskus sen elämme, oi,
    että me jossakin elämme kaiken,
    kaiken, mit' tääll' emme elää voi!



56.


    Lepän lehdille lauluja kirjailen
    ja heitän ne virran viedä.
    Yks vierivi sinne ja toinen tänne
    ja kunne ne vierii, en tiedä.

    Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
    yli aaltojen ainiaaksi,
    ja jos joku virsi vieriä vois
    tarusaarehen, aikojen taaksi,

    niin kansalle saaren vehreän sen
    se laulais laulua uutta,
    miten suukkoset antaa kuoloa voi
    ja suukkoset kuolottomuutta.



57.


    Mua suutele kerran ja suutele kaks
    ja suutele kertaa monta!
    Me tahdomme uskoa eilistä unta
    ja huomenta huoletonta.

    Kun pääsi sa painat mun rinnallein,
    niin koskien kohinan kuulet!
    Ja aaltojen kansa kun suutelee,
    niin hurmehissa on huulet.




58. Yölaulu.


    Sano, koska koittaa se aamu,
    jona helposti herätä voin?
    Sano, koska lankee se ilta,
    jona iloisna uinua voin?

    Sano, tiedätkö, milloin joutuu
    se joulu ja kynttilät?
    ja milloin haihtuu ne haamut,
    jotka takana käyskelevät?

    Elä pelkää!  En minä itke.
    En itkenyt vuosihin.
    Mut vuosia unt' olen nähnyt
    ja uskonut unihin.

    Ja uni jos yksi se petti,
    niin uskoin ma uutehen;
    mut unista kauneista kaunein
    olit, tyttö, ja — viimeinen.

     Minä luulin sun siksi aamuksi,
    jona helposti herätä voisin,
    minä uskoin sun siksi illaksi,
    jona iloisna uinuva oisin.


    Minä uneksin jouluni joutuneen,
    kera kuusien, kynttilöiden,
    minä luulin haamujen haihtuneen
    ja mennehen metsä-öiden.

    Ja luulin jo, ett' olin ihminen,
    en ainainen uneksija,
    ja luotin jo, ett' olin onnellinen,
    en onnen vain — runoilija.



59. Lintu.


    Lens lintunen mökkini lasille
    ja lauloi kaunihisti.
    Moni otti kiinni sen lintusen
    ja sen vangiks häkkihin pisti.

    Minä annan sen laulaa lasilla vain
    ja käyskellä kädelläni,
    minä syöttelen pieniä muruja sille,
    mut syöttelen sydäntäni.

    Moni sulki sen lintusen häkkihin
    ja sen suuhun ryyniä pisti.
    Mut eipä se sitten laulakaan
    niin kuoleman-kaunihisti.



60.


    Minust' on kuin kuulisin vasta
    nyt linnunlaulun ja muun,
    kuin näkisin vasta nyt taivaan
    ja taivaalla tähdet ja kuun.

    On ilmassa luomisen aamu.
    Maa kylpevi kasteessaan.
    Veden päällä käy Herran henki
    ja päivä on päällä maan.

    Minust' on kuin oltais me yksin,
    ens ihmiset elämän tään,
    ja kesyjä ois pedot korven
    ja tulis ja työntäis pään,

    ja me karhuja siliteltäisi,
    salon hirvejä hyväiltäis,
    ja yötämme vartioimaan
    jalopeurat ympäri jäis.



61. Alppiruusu.


    En takaisin muuta ma tahdokaan,
    mut anna mun ylpeyteni,
    mun alppiruusuni ainoa
    ja ainoa aarteheni.

    Oli orvon se leipä ja köyhän turva
    ja ystävä yksinäisen.
    Sen henkeni kaupalla poimituks
    sain vuorilta elämän jäisen.

    Suon kaiken ma muun, suon kauneuden
    ja laulun ja lemmen sulle,
    mut se oli mun, minun yksin vain,
    ja anna se jälleen mulle!



62. Aino-neiti.


      Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,
    nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
      Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

      Veli nuori veikaten vieri ulapalla.
    Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.
      Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

      Veli nuori taistelohon vaati vankempansa:
    Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.
      Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

      Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
    Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki.
      Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

      Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta?
    Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
      Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

      Huojui heinä Joukolan joen rannan alla.
    Impi itki angervo paaden pallealla.
      Kenpä, kenpä; joella Joukolan nyt soutaa?

      Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi
    aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi.
      Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

      Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
    Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.
      Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.



63. Onnen kulta.


    Voi, tyttöparka, sun ritarias
    ja voi sua itseäsi!
    Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
    ja mitä ei koske käsi?

    Mitä etsimme lemmeltä enempää,
    joka kaukaa kangastaisi? —
    Minä luulen, ihmiset muinoisin
    sitä onneksi sanoa taisi.

    Ne ihmiset vanhojen aikojen
    ne oli niin vanhoilliset,
    ne söivät ja joivat ja nukkuivat
    ja — olivat onnelliset.

    Mut juhla-onnesta heilläkin
    oli sentään mielet omat,
    ja jos joku äkkiä onnen sai,
    siitä sormukset tehtiin somat.


    Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
    ja korvarenkaat ja käädyt,
    mut niitä ei tietysti kantaneet
    kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

    Mut niitä ei tietysti kannettu
    kuin joskus juhlatiloin,
    kuin apin ja anopin peijahin
    kälyn, langon perhe-iloin.

    Mut muuten ne lepäsi lippaissa
    ja piirongin laatikoissa —
    oi muistatko, impeni, iloa, kun
    sai lapsena penkoa noissa!

    Ja muistatko, silloin jos käsiimme
    sai pikkunen samettilipas,
    heti äiti sen kiirehti korjaamaan
    ja hän silmäänsä kädellä hipas.


    Se oli hänen onnenlippaansa,
    onnen kultansa ainokainen —
    tai oli -se vaan hänen äitinsä onni
    tai äitinsä äidin vainen.


    Ne kulkivat polvesta polveen näin,
    ne kulkivat suvusta sukuun,
    ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
    ja sametit juhlapukuun.

    Nyt maailma paljon on edistynyt!
    Ei juhla-onni nyt riitä,
    nyt onnea arkeenkin tahdotaan
    joka päivälle osansa siitä.

    Nyt maailma paljon on edistynyt!
    Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
    mut onnen kulta se myntätään
    ja ostetaan ja myödään.

    Ja ihmiset ovat niin iloiset
    ja lyövät lompakoitaan:
    "Kas, täällä onni on oikea,
    kun vaan sen oikein hoitaa!"

    Ja ihmiset sanovat omakseen,
    min vaan ovat omaksununna,
    vaikk' kunkin onnessa selvästi
    on vaakuna valtakunnan,

    Mut täällä on joukossa toisia,
    joille myntätty onni ei riitä,
    jotka tahtovat itse leimata sen,
    oman kuvansa katsoa siitä.

    On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
    sitä puhdasta vuoren kultaa,
    jotka kaivavat harkkoja haaveiden
    ja saavat — mustaa multaa.

    Kas oikean kullan jo korjanneet
    on aikoja vuorten Hiidet
    pois rahvahan käsistä raa'oista,
    ja eessä on ukset viidet.

    Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas
    ja uskot lempehen nuoreen,
    niin tule, ja riemuiten käsikkäin
    me syöksymme Hiiden vuoreen.

    Niin tule, ja kultaiset haavehet
    me taomme kultatöiksi,
    me taomme ne miesten miekoiksi
    ja sorjiksi sotavöiksi.

    Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
    ne korskuvat, kiiltokarvat —
    hei, näillä varsoilla ratsastaa
    vain valiot ja harvat!

    Pois alta nyt, ihmiset ahnehet!
    Sylis aukaise, maailma saita!
    Kun Hiiden keisarit kulkevat,
    niin aukee joka aita.



64.


    Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä
    niin tunnuin ma mielestäsi,
    kun vaieten, ilman aatteita,
    minä istuin sun vierelläsi.

    Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
    Oli mullakin aatteita ennen,
    oli aatteita antaa sullekin,
    oli antaa tullen ja mennen.

    Nyt mulla on aatos yksi vaan.
    Ken yhden on seurassa aina,
    se tyhmistyy, vaikk' aatos se ois
    itse taivahan Luojalta laina.

    Nyt mulla on aatos yksi vaan.
    Ja mitäpä puhuisin minä,
    kun tuota et aatosta kuitenkaan
    minun lausua sallis sinä.



65.


    Kunis kukkivat kanervat kankahan
    ja vehreä rannan on raita,
    sinis vapaana keikkuos, tyttöni, vaan
    ja impenä iloitse maita.


    Mut puolat kun palolla punertuu
    ja vaapukat vaarain luota,
    niin silloin, tyttöni vienosuu,
    ole varoillas sekä vuota!



66. Pieni ballaadi.


    Honka se humisi ikkunan alla,
    tyttö oli ikkunassa.
    "Minkähän lienevi tuulen teillä
    kultani kulkemassa?"


     Tuulet ne honkoa huojutteli,
    sulhoa suuret surut.
    "Kenenhän pitkiä peijaita nyt
    ulvovat tuulien urut?"

    Hongan katkasi suuret tuulet,
    tyttösen katkas kaipuu.
    Sulhanen mailla vierahilla
    vaeltaa ja vaipuu.



67.


    Tän yön me tahdomme tanssia,
    puun tiedän ma nummella tuolla,
    sen ympäri hyvä on hyppiä —
    ja sen oksahan kaunis kuolla.

    Se puu on suuri ja korkea
    kuin taivaalla ukkosen lonka.
    Sen puun sen totta sa tunnet myös —
    se mun on murheeni honka.

    Se taas niin huokaa ja humisee,
    se taas niin suree ja soutaa.
    Elä vapise, tyttöni valkoinen,
    se vain meitä tanssihin noutaa.



68. Sydämen kepponen.


    Minä sydämeni hautahan heitin
    ja haudan ma kukkasin peitin,
    ett' ihmiset katseli ihastuin —
    mut arvatkaa, miten vihastuin,
    kun sydämen itsensä ilolla tässä
    näin omaa kantaansa imehtimässä,



69. Niin jos oisit lauluni.


    Niin jos oisit lauluni
    kuin on suuri metsä,
    äänet kaikki kaiuttaisit,
    kaikki sävelet sä.

    Metsässä on suuret puut
    ja metsässä on marjat,
    metsässä käy kontiot
    ja köyhän kotikarjat.

    Kukat pienet kukoistavat
    suurten puiden alla,
    valkopilvet vaeltavat
    suven taivahalla,

    Hongat hiljaa humisee
    ja käkö kukahtelee,
    Köyhän sydän keveämmin
    silloin sykähtelee.

    Alla suurten surujenkin
    kukkii kukat mieleen.
    Köyhä kukan kuroittaa
    ja pistää rintapieleen.

    Kukka orvon kumppani
    ja laulu köyhän liesi,
    metsä meidän tuttava,
    mut vieraan vihamiesi.

    Tuttavalle metsän polut
    itsestänsä aukee.
    Vieras maita vierivi
    ja rauhatonna raukee.

    Tuttavalle "tervetullut!"
    joka kuusi kuiskaa.
    Vierahalle joka oksa
    uhotellen huiskaa.

    Kell' on rikos rinnassa
    ja ken ei sitä kadu,
    outo on se metsässä,
    myös outo mailla sadun.

    Sille siellä myrsky käy
    ja korpikuuset ruskaa.
    Katuvalle metsän huoju
    huojentaapi tuskaa.

    Paatuneelle pahat henget
    metsän puista puhuu.
    Itkevälle metsän immet
    valkohunnut huhuu.

    Viito, vieno Tellervo,
    ja mulle tietä näytä,
    piirrä puihin pilkkoja
    ja lohdun kättä käytä!

    Sull' on käsi valkea
    ja sull' on sormi pieni.
    Mull' on käsi mustempi
    ja kova korpitieni.

    Tahdoin kerran kätehein
    sen käden pienen liittää —
    Yö se hullun sydämessä
    hourehia siittää.

    Käsi pieni pelästyi
    ja huntu kauas huiskas,
    hullu henkäs, herasi
    ja itseksensä kuiskas:

    "Käsi pieni katoais
    mun käteheni mustaan,
    kauempata viitaten
    se vaan luo lohdutustaan."






Yö-sonetteja.

(1898).




I

Yö.


     Yö saapuu. Päivä on poissa.
    Hämy silmiä hämmentää.
    Jo kaukana korven soissa
    tulet virvojen viriää.

    Ypö yksin istun ma koissa,
    ei armasta, ystävää.
    Mut oudoissa unelmoissa
    mun henkeni heläjää.

    Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
    Kuka huntua huiskuttaa?
    Kuva valkea vierii ja väikkyy,

    tutut piirtehet pilkoittaa.
    Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
    Sumu silmiä sumentaa.




II

Olin nuori.


    Olin nuori ja onnehen luotin,
    sulosilmien lupauksiin,
    petin itseni, järkeni juotin
    utuhienoihin unelmihin.

    Opin taas kevätlaulujen nuotin,
    min kerran jo unhoitin,
    näin kesästä unta ja uotin —
    niin syksyhyn heräsin.

    Oi, silmät tummat, en teitä
    toki koskaan ma syytä, en!
    Te itkitte kyyneleitä

    niin kauniisti säälien,
    kun lauluni lemmikeitä
    suu surmasi punainen.




III

Huokaus.


    Olen kävellyt päiviä, öitä
    kuin hullu ja itkenyt
    sydänpilloja, pimeiköitä,
    kirokukkia kitkenyt.

    Olen kutonut kummia vöitä,
    hiushienoja helkyttänyt
    utuhaaveita, unten töitä —
    maan mullassa matelen nyt.

    Oi, ajat te armahimmat,
    kun niskan nyykähys yks
    tai kengän keikahus vimmat
     sai syömehen sytytetyks
    ja tuskatkin tulisimmat
    suli voittajan hymyilyks!




IV

Illalla.


    Minä katselen illan taivasta
    ja muistelen tyttölasta.
    Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
    pois turhasta maailmasta.

    Sulle tahtoisin keväästä laulella
    ja kertoa taivahasta,
    yön tähdistä, päivän paisteesta
    ja kaaresta korkeasta.

    Minä tahtoisin, että sa kaipaisit
    mun kanssani korkealle!
    Ja että sä uhrata tahtoisit

    mun kanssani taivahalle
    elos nuoren kukkaset kaunihit,
    et turhalle maailmalle.




V

Sua lemmin.


     Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi,
     mitä kauniita maailmoita,
     sun povessas nuoressa unelmoi,
     sinä hengelläs hellisit noita!

     Mut ethän niitä sä tuntea voi.
     Ne lie vain haaveita, joita
     sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi —
     oi, aikoja ihanoita!

     Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.
     Mitä tahtomme taisi sille?
     Mitä taidamme, ihmiset poloiset,

     elon lankojen kehrääjille?
     Me voimme vain olla iloiset
    ja itkeä unelmille.




VI

En jaksa hymyillä.


    Oi en koettanut silloin ma hymyillä,
    kun itkuhun olin pakahtua.
    Olen laulellut silloin ma keväitä,
    kun syystuulet tutjutti mua.

    Olen laulellut silloin ma lemmestä
    ja muistellut, tyttöni, sua.
    Nyt, kevääni kantelo kaunis sä,
    nyt joudat sa unhottua.

    Nyt enää mä hymyillä jaksa en.
    Pää painuvi vasten kättä.
    Minä halajan metsien povehen.

    Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen,
    mitä jäänyt on itkemättä
    multa vuosina vaivojen menneiden.




VII

Kalliolla.


    Noin nään sinut vieläkin edessäin:
    Sinä katselit kalliolla
    yli ulapan aaltojen siintäväin —
    ja mun oli onnekas olla.

    Sua syrjästä katselin kauan näin:
    Tuul' leikki sun palmikolla.
    Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
    niin vienolla katsannolla.

    Oi, silmä suuri ja suruinen,
    miten saatoit sa olla niin julma!
    Mut noin sua aina ma muistelen,

    sinä tyttönen mustakulma:
    silmä ylitse aaltojen siintävien
    ja tuulessa tukan hulma.






Hämyhyräilyjä.




Luonnossa luminen ilta.


    Luonnossa luminen ilta,
    tähdentuike taivahilta,
    helke maassa, helke puussa,
    sukkulan kulina kuussa —
    siten kun omani saisin,
    tulevaks sun toivottaisin.

    Toivoisin tulevan tuolta
    hongikon hopeisen puolta,
    kierrätellen, kaarratellen,
    puun lomitse puikahdellen —
    min' en ois näkevinäni
    yössä seisten, yksinäni.

    Seisoisin selin sinuhun,
    sinä vilkuisit minuhun,
    sormi suulla, jalka puulla,
    halu karata, kaiho tulla —
    sydämet sykähteleisi,
    puut lunta pudotteleisi.

    Kuulisin risahtavaksi,
    tuntisin katoista kaksi,
    kuulisin: "Kuka se täällä?"
    Vastaisin: "varas se siellä!"
    Siten kun omani saisin,
    tulevaks sun toivottaisin.

                   1898.




Näin unta kesästä kerran.


    Näin unta kesästä kerran,
    kuinka paistoi päivä Herran,
    paistoi mulle, paistoi muille,
    paistoi köyhänkin pihoille;
    vihersi tuhannet virvet,
    sinersi sataiset järvet,
    iloitsi ihanat nummet,
    tarinoivat metsän tammet,
    puu puheli, kukka kuuli —
    köyhä sen todeksi luuli.

    Luuli tullehen kesänsä,
    aukaisi povensa auki
    suven hellän hellitellä,
    ilman lintujen iloita —
    vingahti vihainen tuuli,
    ulvahti salolla hukka,
    taivas viskoi talven lunta,
    kylä kylmiä sanoja.

    En ma kerran sen perästä
    lie nähnyt kesästä unta.

                 1898.




Tuijotin tulehen kauan.


    Tuijotin tulehen kauan,
    liikuttelin lieden puita,
    ajattelin armastani,
    muistin mustakulmaistani.

    Kuvat kulki, hiilet hehkui,
    ajat armahat samosi,
    liiteli suviset linnut,
    keikkuivat kesäiset päivät, —
    poski hehkui, suu hymysi,
    silmät muita muistutteli.

    Vierin maita, vierin soita,
    vierin suuria saloja,
    salossa savu sininen,
    savun alla armas mökki,
    mökissä ihana impi,
    kultakangasta kutovi,
    helmellistä helskyttävi.

    Kelle kangas kultaloimi?
    Häiksi metsän morsiolle.
    Kelle neiti näätärinta?
    Hiihtäjälle Hiiden korven.

    Ei hyvä hylätyn kauan
    liikutella lieden puita,
    vesi silmihin tulevi,
    pää käsihin tuiskahtavi,
    kurkussa korina käypi,
    sylkytys sydänalassa.

                  1898.




Metsähän oli mun mieli.


    Metsähän oli mun mieli
    kauas kaupungin melusta,
    honkien ikihumuhun,
    ikikorven katvehesen.

    Tahdoin mä taloni tehdä
    alle kuusen kukkalatvan,
    kuulla kuusien humua,
    sinipiian pillin ääntä,
    sinikeijujen kemuja,
    sinikansan karkeloita.

    Tulipa tyttö tummatukka,
    impynen ihanasilma,
    tumman suortuvan sukija,
    kautokengän keikuttaja,
    vilkkui sinne, vilkkui tänne,
    ilkkui luontonsa ilosta,
    kun oli luotu luomiskuulla,
    Luojansa lepäämistöiksi,
    pesty peipoksi pihoille,
    maille marjan kukkaseksi.

    Ei ole enempi mulla
    tarvis mennä metsäteille
    saloja samotakseni,
    kuusikoita kuullakseni:
    kussa kurja kulkenenkin,
    vaivainen vaeltelenkin,
    kuulen honkien huminan,
    sinipiian pillin äänen,
    keijut vierellä venyvät,
    haja-kassat karkeloivat.

                1898.




Et sinä ivannut, impi.


    Et sinä ivannut, impi,
    pilkannut, pyhäinen piika,
    minä itse se ivasin,
    pilkkasin, poloinen poika;
    minun omat miel'kuvani
    ne minua pilkkasivat,
    omat herjat haaveheni
    ne minua herjasivat,
    oman onneni kajastus
    se minulta mielen murti.

    Nokkela on onnen neiti,
    impynen ilohaluinen;
    veikistellen, keikistellen
    tuolla se vastahan tulevi,
    soitellen somerta rannan,
    metsätietä tepsutellen;
    kättä antoi, maahan katsoi,
    posket vienosti punersi,
    sanat suussa sammalteli,
    ääni verhottu värisi
    kuin lipinä lehdon tuulen
    tai loiske etäisen aallon.

    Laulaja todeksi luuli,
    käsi tyhjeä tapasi —
    kaukana salon sisässä
    läikkyi nauru neien nuoren.

                  1898.




Oi uni, jumalten lahja!


    Oi uni, jumalten lahja,
    punatulkku, puhdassiipi,
    tule luokse tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaessa,
    luo uron unettomaisen,
    tykö miehen mielipuolen!
    Tule kullaisna käkenä,
    hopeaisna kyyhkyläisnä,
    kuku rauha kulmilleni,
    onni otsalle kukerra,
    sipaise simasulalla
    ripsen alta, rinnan päältä!
    Tyynnytä verien tyrskyt,
    sammuta sytö sydämen,
    sido suonet suihkamasta,
    valtimot valittamasta,
    rintasuonet riehumasta,
    otsasuonet ourumasta!
    Luo suvinen, suuri taivas
    iloita inehmon mielen,
    ajatusten ailakoida;
    veä päälle päivän kaari,
    kaarelle korea impi,
    kuontalo kätehen neien,
    kultavillat kuontalohon;
    neiti kullat ketreäisi,
    huolisi hopeiset hunnut,
    minun polon pääaloille,
    uron uinuvan ylitse,
    ettei pistäis sääsken piikit
    eikä yölliset itikat.

                 1898.




Miksi miettisin enempi?


    En tiedä, oletko, impi,
    pyrstötähti taivahalla,
    valo maillensa menevä
    vaiko unten uusi päivä.

    Ja en tiedä, oletko, impi,
    viime tuomion tulemus
    sydämelle syntiselle
    vai tuoja elämän uuden.

    Valkaisit pimeän yöni,
    näin ma pitkät pilven rannat —
    miksi miettisin enempi?

                  1901.




Konstinsa kumpaisellakin.


    Neuvoisin sinulle, neiti,
    pari kolme konstiani,
    tien ohesta oppimaani
    eloni nuorella polulla:
    ilo miten syntyvi surusta,
    miehen tarmo taistelosta,
    hyve ahjosta himojen,
    henki mustan mullan alta.

    Ne minä neuvoisin sinulle,
    jos sinä neuvoisit minulle
    pari kolme konstiasi,
    joita ma iki ihailen:
    hyvä miten palkitaan pahalla,
    lempi leikinlaskennalla,
    mitenkä murhataan hymyten,
    kuin poloista poljetahan.

    Neuvokaamme toisiamme,
    impi kaunis ja ihana!

                190l.




Unta ja todellisuutta.


    Tarjosin sinulle kerran
    käteni kesäisnä yönä,
    kun oli linnut laulupuulla,
    kukat täydellä terällä;
    tarjoan käden sinulle
    nyt ma talven tanterilla
    soidessa vihurin vinhan,
    kukkain kuolleiden ylitse.

    Et sa silloin uskaltanut
    unteni utuihin, tyttö,
    uskallatko nyt paremmin
    urho-unten täytäntähän?

                  1901.




Katson, katson, kaunis tyttö.


    Katson, katson, kaunis tyttö,
    katson silmies sinehen,
    pohjahan povesi katson,
    sydämesi syövereihin,
    etsin aatosta eloni,
    tulevia tutkistelen,
    tuotko tummia minulle
    vaiko öitä valkoisia.

    Muistan, koito, muutkin silmät,
    silmät mustat ja palavat,
    joihin katsoin, kauan katsoin,
    etsin aatosta eloni;
    luulin päivän koittavaksi,
    auringon yleneväksi.

    Yö yleni, tähdet sammui,
    säihkyivät salamat yössä,
    jyrisi Jumalan kosto,
    satoi rautaiset rakehet
    mun poloisen pään ylitse,
    harhalapsen hartioille;
    ajoivat armotta minua
    salon poikki, toisen pitkin,
    löivät turraksi lihani,
    luuni kaikki kangistivat,
    puutuin puuksi suon selälle,
    ahon päähän pökkelöksi,
    pikkulintujen peloksi,
    variksien vaakkumiksi.

    Viikon seisoin suon selällä
    tunnotonna niinkuin tukki,
    korpit hyppi korvillani,
    silmillä varikset vaakkui,
    pedot juurella pesivät,
    hukat luona huutelivat;
    lapset parkaisi pahasti
    marjamailla käydessänsä,
    nähdessä näköni mustan,
    surun synkän syövyttämän.

    Tulipa tyttö tähtisilmä,
    enkeli elämän joulun,
    ei se parkaissut pahasti
    eikä luota loitonnunna,
    tuli luoksi leikkimähän,
    vienoinen visertämähän,
    saapui silmin niin sinisin,
    kävi niin valkoisin kätösin
    runkohon ruman petäjän,
    juurihin jumalten hylyn —
    soi salossa enkel'laulu,
    lapsen nauru laaksoloissa.

    Ja katso: ihana ihme!
    Sylkähti sydän petäjän,
    kuohahti kuollehet vetoset,
    puu vihersi, päivä nousi,
    kevät kaikille hymysi.

    Katson, katson, kaunis tyttö,
    katson silmies sinehen,
    pohjahan povesi katson,
    sydämesi syövereihin,
    etsin aatosta eloni,
    tulevia tutkistelen:
    herätitkö kuollehista,
    toitko tuonelta urohon
    uusille sydänsuruille
    vaiko leivon lauleluille?

    Kirkas on sinulla silmä,
    katse kaunis ja viaton,
    et sinä suruja tuone,
    tuonet marjatuokkosia
    mailta päivän paistamilta,
    kuusluojan kumottamilta.

                   1901.




Iva.


    Kysyi tyttö poikaselta?
    "Miksi ilkamoit alati,
    lasket lauseita pahoja,
    jotka sattuvat syvälle —
    minuakin joskus pistät?"

    Vastas poika impyelle:
    "Ihana ivan on säilä
    säihkyväinen, välkkyväinen!
    Iva on jumalten ase,
    luotu sankarin sotahan
    vasten valtoja pimeyden!
    Sillä puollan parhaintani,
    hellintäni, hienointani
    elämän suuressa sodassa —
    sillä myös sinua puollan."

                    1901.




Kuutamolla.


    Kuuhut halki usvasyön
    kutoo kumman helmivyön,
    noin läpi mieleni utuisen
    kudot, neiti, kummat sillat —

    sillat maasta taivahalle.
    Kiitos, kiitos kirkkahalle
    yön valjun valostajalle!
    Virkkaa neiti vienoin äänin:

    "Sumu on enne aamunkoiton!
    Koska päällä metsän puiden
    huiskavat punaiset hunnut,
    silloin mieles kuu katoopi
    osahansa onnellisna."

    Noin ällös sanele, neiti!
    Olkoon ennen yö ikuinen
    kuin päivä sinua ilman.

                    1901.




Niin sinua katsoin, neiti —.


    Niin sinua katsoin, neiti,
    kuin lapsi lelua uutta,
    niin sinua kuulin, neiti,
    kuin korpi kevätkäkeä,
    kunnahalta kukkuvata.

    Kukuit kukkihin poveni,
    lauloit ilmi mun iloni,
    helkytit keväiset kaiut,
    herätit salon sävelet
    puroina porisemahan,
    kanteleina kaikumahan,
    tuulen viedä, toisen tuoda,
    vaaran vastahan sanoa.

    Niin on nyt minun iloni
    kuin lapsi lelua vailla,
    niin on nyt minun eloni
    kuin kevät käkeä vailla,
    kumpu vaiti, kukka poissa,
    surussa salo sininen.

               1901.




Minkä taisin, poika parka?


    Minkä taisin, poika parka,
    ja tyttö, mitäpä taisit
    tulelle tulisen silmän
    Luojan suuren syttämälle?

    En minä sinua syytä
    enkä syytä itseäni,
    syytän syitä suuren Luojan,
    pattoja pahan jumalan:
    poven pienen pyöreyttä,
    varren hoikan valkeutta,
    kulmakarvan kauneutta,
    kautokenkien keveyttä.

    Alas sa alati katsoit,
    katse loisti luomen alta,
    liekki ripsistä ritisi,
    kulmista kulona kulki,
    lieskahti pojan povehen,
    risahutti rintaluuhun,
    povea porottamahan,
    himojani hiiltämähän,
    suoniani särkemähän,
    jäntereltä jäytämähän.

    Siitä en sinua syytä
    enkä syytä itseäni.

    Vaan siitä sinua syytän,
    siitä syytän itseäni,
    sa ettet nauranut enemmän,
    ma enemmän naurattanut
    pienillä pilapuheilla,
    tyttölasten lauleluilla.

    Jos oisit nauranut enemmän
    ma enemmän naurattanut,
    ei oisi elämä mennyt,
    elämän kauneus kadonnut,
    tummunut tupani orsi,
    koko pirttini pimennyt,
    kun sinä menit minulta,
    kun putosit, pohjantähti!

                  1901.




Tuulinen sija.


    Neiti, neilikkka punainen,
    yrttitarhan taideluoma,
    kammiossa kasvatettu,
    lempeässä lämmitetty,
    tuulinen sija sinulla
    oli orvon ikkunalla.

    Neiti, neilikka punainen,
    kesän haave hangen maassa,
    päivän kukki, toisen tuoksui,
    päänsä painoi kolmantena
    runolaulajan lasilla,
    ankaralla akkunalla.

    Harvoin tänne päivä paistoi,
    senkin seinien lomitse;
    harvoin tänne lämmin läikkyi,
    senkin vaivojen välitse;
    harvoin harhausi hymyily,
    senkin kautta tuskan tuiman.

                    1904.




Pahat suut.


    Pahat suut panettelevat
    lumpeeni pataluhaksi,
    jouhipääksi joutseneni.

    Ylpeäksi sun sanovat.

    Ollos ylväs, niin minäkin!
    Kun näet kumarat niskat,
    pidät pääsi pystympänä.

    Läikyt lietona elosi.

    Läiky, lieto, niin minäkin!
    Kun näet rapakkolammet,
    kierrät, kaunis, kauempata.

    Tuhlailet hymyjä huulen.

    Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
    Yks on riemu rikkahalla:
    ylenkatseesen ylenet.

                1904.




Syy.


    Rakastimme me molemmat:
    sinä minua, minä sinua;
    ei se ollut syy.

    Kiusasimme kumpainenkin:
    minä sinua, sinä minua;
    ei se ollut syy.

    Oli syynä onnettuuden:
    loittonit sinä minusta,
    vain vikani muistit.

    Ja oli toinen tuiman siemen:
    loittonin minä sinusta,
    ihanintas itkin.

                    1904.




Köynnös.


    Kauloi kuuma köynnöskasvi,
    kiersi mun tulinen kukka
    yössä syksyn synkkä-tuoksun.

    Huokui hulluuden janoa:
    pää sameni, aivot päihtyi,
    juopui järki, luopui luoto,
    paloi pätsi päälaella,
    takaraivossa rovio,
    silmät selvänä tulena,
    vallaltansa valkuaiset,
    suonet kaikki suihkamassa,
    pallea pakahtumassa,
    sydän kuin arina kuuma,
    veri kuin kipunaverkko.

    Koitti huomen kirkas, kylmä;
    tahdoin nousta taipaleelle,
    järki päästäni putosi,
    rinnasta sydän punainen
    punaiselle tanterelle,
    juurelle jumalan pursun.

                  1904.




Kesä-aamu.


    Seisoi seijas Sukkamieli
    aholla ylenevällä,
    suvi-aamun auetessa.

    Hempeä, herättyänsä,
    yön nuoren nukuttuansa,
    veltot jännitti jäsenet;
    kesä kukki kulmaluilla.

    Heinä polvia halasi,
    pohkehia poimulehdet,
    horsman latvat lantehia,
    uumia uninen valmu;
    itse ruusuna rusotti,
    ylpeä ylinnä muita.

    Ihala ihantelihe,
    katsoi kaunis maata, merta.

    Mehiläinen, mies kepeä,
    lensi kukkasen kupuhun,
    sanoi seijas Sukkamieli:
    "Paha poika, pois menekin
    umppujani aukomasta,
    juomasta juhannustani,
    ruusuja rakastamasta!"

    Liverteli Lemmon lintu:
    "Armas, pois älä ajele,
    mies olen me'estä tehty,
    sokerista sorvaeltu,
    minkä juon juhannustasi,
    sen pidät pitoja kekrin."

    Seisoi seijas Sukkamieli,
    haukotteli hiljaksensa
    aamun alkavan punassa;
    kastehesta kutri kiilsi.

                 1904.




Menevät, murehtisinko?


    Kangastuksina katoovat
    minun mieleni unelmat,
    piirtyvät pihoilta ilman
    tunturit todellisuuden.

    Katuisinko, jos katoovat,
    menevät, murehtisinko?
    Kyllin katselin kuvia,
    kirjokaaria elämän,
    aron astuin hiekkamerta,
    silmä taivahan sinessä.

    Tule tuuli, pohjatuuli,
    tunnen keitahan keväisen,
    luo lunta polulle, talvi,
    tunnen palmun päivälatvan,
    messua, Jumalan myrsky,
    kuulen kukkuvan käkösen!

                   1904.




Turjan tuomio.


     Nyt sanon sanat ikuiset,
    kirot painan paasikirjat.

    Kulo on luotu kulkemahan,
    kyy pitkä kähisemähän,
    miekka verta välkkymähän,
    sankari samoamahan.

    Tulet, Väinämö väkevä,
    tuhmimmaksi tietäjistä,
    ajat Turjan tukkapäitä
    kuin ennen mielesi kuvia,
    ahavan ajama itse,
    pyörretuulen tutjuttama.

    Menit maata talven kanssa,
    heräjä kevähän kanssa,
    Ruijan rantojen ilossa,
    Lapin yössä lauhkeassa!

    Kuule koskien kohina
    kevätvirttä soittavaisten,
    kuule taivahan tohina
    kevättuulta huokuvaisen,
    tunne tulvat rinnassasi,
    Turjan virtojen vilinä,
    näe nuori Pohjan neiti,
    tutkiva, revontulinen,
    hoipu, houru, maita myöten,
    mielipuoli, merta myöten,
    etsi hallaista hametta,
    tunne tulta jäytavätä,
    ijäisen ikävän hiiltä,
    tuulta rinnan rauhattoman!

    Juokse, Pohjan jäinen peura,
    souda, Turjan sotka hyinen,
    poika auringon tulevi,
    päivän kiekko kantapäillä.

                   1907.






Sukkamielen sauva.




Mirjamin laulu.


    Kukka liittyvi kukkahan,
    rukka liittyvi rukkahan.
    Mihinkä liityn ma Mirjam rukka,
    missä on Mirjamin kukka?

    Päivä painui jo vuorten taa,
    kuun on helmissä metsä, maa,
    helyjä välkkyvi heinät, oljet —
    missä on Mirjamin soljet?

    Missä viivyt sa sulhoni,
    kussa valkea orhisi?
    Joudu jo luokseni angervoisen —
    vaiko jo löysit toisen?

                   1898.




Eräs Berliinin-muisto.


    Pienoinen kapakka
    Charlotten-kadulla!

    Et ole pienin sa
    mun muistoini kirjassa.

    Niin monta iltaa näin
    sen peilissä ystävätäin.

    Hän poissa on minulta nyt,
    ma yksin yöpynyt.

       Hän muita jo lempi kai;
    kuva korvata sorean sai.

    Ja jäähtyi kahvikin,
    kun istuin ja uneksin.

    Ja kyynelet kylmät vain
    mun vierivät poskiltain.

    Tarjooja-tyttönen
    mua katseli säälien.

    — Lie rukkaset saanut hän,
    näin näytti hän miettivän.

    Tai tyhjä sen kukkaro on.
    Kuka lieneekin onneton?

    Oi, tyttönen herttahinl
    Sun aatokses arvasin.

    Ja oikein arvasit, kun
    kurjaksi luulit mun,

    Raha, jonka löin pöydälle,
    mun viimeisein oli se.

    Mut silmäni kyynelet
    ne olleet ei viimeiset.

    Jäi jäljelle paljonkin,
    tuli uusia myöhemmin.

    Kaikk' onhan jo lopussa.
    Yhä raukka rakastan ma.

                 1898.




Kadonnut sävel.


    1.

    Oli aika, kun suuria aioin,
    maat taivaiksi unelmoin.
    Nyt istun ma yksin, yksin,
    näin päiviä viettää voin.

    Voin istua aamusta iltaan
    ja soppehen tuijottaa,
    vedet kuumat silmistä tippuu,
    en pienintä säveltä saa.

    Lien paljon ma lauluja tehnyt,
    mut yks oli kaunehin,
    oli mulla niin armas aihe —
    polo, kuinka sen unhotin!


    2.

    Se oli mun onneni laulu,
    sävel säihkyvä, voitollinen.
    Yöt päivät yhä ma etsin
    sitä pohjasta sydämen.

    Ja vuodet ne vierii ja vierii,
    tuli silmien sammuu pois.
    Mitä siitä, jos löytyä kerran
    elon kauneus kadonnut vois!

    Jo ystävät ympäri väistyy,
    ovat hapseni harmenneet.
    Mitä siitä, jos löytäisin kerran
    ens-lempeni säveleet!


    3.

    Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
    Sen löysin ma vihdoin siis.
    On aikasi joikua, joutsen,
    ja kuolla nyt säveliis.

    Te kuulkaa, kuinka ma laulan
    sysikutreista kassapään,
    miten pitkien ripsien alta,
    tuhat aatosta välkähtää!

    Ah, näittekö varttansa norjaa?
    Yli kukkien kulkee hän,
    se on hän, minun haaveeni heljin
    se on impeni hämärän! ...

    Vedet kuumat silmistä tippuu,
    ei kuulu kuin huokaus,
    ja kantelon kieliltä hiljaa
    soi hukkuvan parahdus.

    4.

    Epätoivoinen, yhä etsin,
    yhä huuleni humisee ...
    O, laupias Jumala, auta,
    mun järkeni pimenee!


    5.

    Taas haaveet koskena kuohuu,
    runot kuplina kumpuaa,
    ja veen yli vellamo nostaa
    käsivarttansa valkeaa.

    Te näättekö katseensa kauniin?
    Ah, pois minut päästäkää!
    Ma tahdon kanssansa käydä
    meren puistoa viileää ...

    Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
    He laulusta hurmaunee?
    Ah, huomaan, on kieletön kannel,
    jota sormeni soittelee!

                         1898.




Kahdet silmät.


    Näin ma kerran silmät synnilliset,
    silmät suuret, tummat, tulta-lyövät,
    jotka vaati kaikki tai ei mitään;
    niiden vierell' loisti silmää kaksi
    sinistä kuin lemmenkukka rannan,
    eikä mitään vaatineet ne multa,
    mutta lupasivat kaikki, kaikki.

    Ja ne voitti, silmät synnilliset,
    ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki,
    kodin, heimon, työni tyynen onnen,
    ylpeyden ja omantunnon rauhan,
    enkä mitään, mitään saanut vastaan,
    vaan mun autuutein ol' antaminen.

    Taaskin loistaa mulle silmät kahdet,
    toiset suuret, suruiset ja tummat,
    suurentamat pitkäin kärsimysten,
    ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa:
    "Karatkaamme täältä kauas, sinne,
    missä arvokkaamp' on ihmis-elo,
    alkakaamme ajanjakso uusi,
    nousten itse, toinen toista nostain,
    kohti korkeutta öisten tähtein,
    ihanuuteen itselömme pyhän!"

    Näin ne tuikkii mulle tummat silmät;
    mutta kiehtoo myöskin silmät toiset,
    siniset kuin ensi railo jäässä,
    jossa päivän kilo karkeloipi:
    "Tule, sylitysten syöksykäämme,
    nuoret oomme, riemustamme rikkaat,
    tai jos sinä et, niin olen minä,
    annan armauteni täyden sulle,
    suutelen sun kuninkaaksi taikka
    tapan, ett'et enää toista lemmi!"

    Aika muuttuu, minä myöskin muutun;
    silmät suuret, suruiset ja tummat
    samat on kuin ennen synnilliset,
    silmät, joista kilo karkeloipi,
    ovat ystävättärensä parhaan —
    luulen, taaskin voittaa synnin silmät.

                             1901.




Alkibiadeen näky.


    Ma tiedän immen
    niin valkean
    kuin marmori templissä
    Minervan.

    Theano, temppelin
    impyinen!
    Oi, koskaan unhoita
    sua ma en.

    Sa seisoit kirkasna,
    kuultavana;
    ma kuljin maassa
    niin matalana.

    Olin juonut päivät
    ja itkenyt illoin,
    kai Panathenaian
    oi' juhla silloin.

    Oli päivä laskenut
    laaksoissa,
    mut rusko kimmelsi
    vuorilla.

    Ja kädessä malja
    ja seppelpäin
    ohi Minervan templin
    me kuljimme näin.

    Yks filosofeerasi,
    toinen lauloi
    ja kolmansi katu-
    tyttöä kauloi.

    Sa seisoit templisi
    portahilla;
    ma kuljin varjossa
    viileen illan.

    Ja poimut vaattehes
    valkean
    suli ruskohon päivyen
    laskevan.

    Sun nähdessä silloin
    mun seisahti syön
    kuin Arkipelaagissa
    aalto yön.

    Ja aallossa taivahat
    kuvastui
    ja taivahan tuhannet
    tähtöset ui.

    Mut koska sa silmäsi
    laskit alas,
    niin jällehen myrsky
    mun rintaani palas.

    Ja myrsky se raivoo
    vieläkin,
    en unhoita impeä
    temppelin.

            1901.




Lydian laulu.


    Ah, Callidus, jos mua huokailet,
    niin liian usein luoksein hiivi et,
    on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
    mut ijäinen on lemmen unelma.

    Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
    Unelmat usein pettää päällä maan.
    On onnen hetki kupla kultainen,
    mut ijäinen on itku sydämen.

    Ah, Callidus, jos mua rakastat,
    mun onneni on onnen unelmat
    ja itkut sydämen nuo ikuiset —
    kun kyllin usein luoksein hiivi et.

                           1901.




Timandran laulu.


    Yön taivahalla jo tähdet käy,
    ei suurta sulhoa kotiin näy.
    Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?
    Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

    On kallihimmat mun lempein yöt
    kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
    mut lahja kallehin taivahalta
    on lemmen ylpeän vapaa valta.

    Niin raskahasti lyö sydämein.
    Mit' armahain sulle pahaa tein?
    Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin
    Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin

                             1901.




Vanteenheittäjät.


    Lentävi vanteet ristin ja rastin,
    ilmassa leikki ja laulu soi,
    kuuluvi pajatus kylihin asti,
    ihmiset kylissä aprikoi:
    rovastilla on vieraita varmaan.

    Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
    neitojen helmat hulmuelee,
    herrojen otsilta tippuvi tilkat,
    kenpä se ylinnä keikahtelee?
    Talon rouva nuori ja notkee.

    Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
    lausehen sorjimman suustansa suo,
    ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
    oravan-silmänsä ruskeat nuo.
    Ja vantehet lentää ja liitää.

    Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
    sihtaa silmä kuin tulijous.
    Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
    siitäkös nauru ja kikatus nous —
    talon rouvan vetreän vanteen.

    Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
    maistavat maljoa höyryävää.
    Unhottuu puhe useat kerrat,
    nyykähtää ukko rovastin pää —
    kun vanteet niin kauniisti lentää.

    Ah, älä katsele vartta sa tuota
    liioin, maisteri liekki-yön!
    Karkkoa kaunihin naurajan luota,
    pelkää keijuja kesäisen yön! —
    On nuori vanhalle mennyt.

    Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
    aurinko painuvi metsän taa,
    hehkuvi puut sekä poskien kukat,
    tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
    Ja nuorten riemu se raikuu.

                      1901.




Trubaduurin laulu.


    Tuli linnahan köyhä sotamies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
    "Minä maailman matkoja astun."

    "Ja jos olet suora sotamies —"
    Kunigunda, ah Kunigunda —
    "niin tännekin päättyä voi sinun ties."
    "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."

    "On oikein, palkkansa saa sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "Kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
    "Ei, herrani, enempi ma vaadin."

    "Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "Mut varro, sa seitsemän saat kukaties,
    jos miekkasi totta voi tehdä!"

    "En myö minä miekkaani, hovimies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "riikin rikseihin, se on, jumal'ties,
    itse Hiidessä kuuraeltu.

    Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
    "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"

    Ja ryntäsi päälle vihamies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies,
    kas, silloinpa sankari saapui.

    Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
    sota päättyi, maa oli vapaa.

    "Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "nyt lien minä kuninkaan tyttären mies."
    Verijälkiä kannukset jätti.

    "On oikein, palkkansa saa sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    näin virkkoi valtias, "vaan kukaties
    jätät sitten sa maani ja minut?

    Siis myö mulle miekkasi, sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
    mut vastasi sankari vapaa:

    "Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "niin myö minä miekkaani en, jumal'ties,
    suurkuninkaan tyttärihinkään.

    Mun onneni olla on sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "sama, luulenpa tahto on miekkani myös,
    se on Hiidessä kuuraeltu."

                          1902.




Sukkamielen sauva.


    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on hopeainen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin hämy maille lankee,
    riutuu rinta inehmon
    ja miel' on ahdas, ankee.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan päässä
    kultainen on tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin herää hengen härmä,
    kuudan maita kulkevi
    ja säihkyy unen särmä.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnut liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on timanttinen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    on mieli miekan alla,
    astuu ilmi aurinko
    ja maailmass' on halla.

                 1902.




La Tricoteuse.



[Näin kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana
istuivat Kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat
sen päätöksiä.]

    La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
    sen ympäri ilma hurmehuuruss' on.
    La Tricoteuse!  Se hirvittää ja hurmaa
    kuin onnetonta kuilut kohtalon.
    Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
    paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
    ja sielussanne kuin Belsazarilla
    saa aatos muodon tulikirjaimilla:
          La Tricoteuse.

    La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
    vaiheita valtakuntain, kansojen,
    maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
    kun vaatii verkkos langan punaisen.
    La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
    La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
    Ken surmais äitiään ei armahinta,
    kun hälle sopertaapi sorja-rinta
         La Tricoteuse?

    La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
    on onneton, ken sinut nähdä saa,
    mut kaksinverroin onneton se miesi,
    min tielle satu et sa milloinkaan.
    La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
    La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
    En enää irti pääse silmistäsi.
    On kutonut mun vangiks valkein käsin
         La Tricoteuse.

    La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
    on hyvä maata miehen murtuneen.
    Sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
    sua korven-käyjä yössä yksikseen.
    La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
    La Tricoteuse!  Sa hullun viime miete!
    Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
    Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
         La Tricoteuse.

    Ah, vaeltaja elon erämailla,
    kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
    Hän menee merten lainehitten lailla,
    hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
    Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
    sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
    kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
    suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
         La Tricoteuse.

                           1902.




Rypäletyttö.


    Mun nuori, villi viinini,
    sua ilmaiseks en saanut,
    niin monet yöt sun tähtesi
    oon taivasalla maannut.

    Sun ostanut ma orjaksein
    oon pohjan pakkasilta,
    ja siks ne sinuun koske ei,
    ei tuulet tunturilta.

    Niin useasti uhrit tein
    ma aarni hongan alla,
    ol' uhrit verta sydämein
    ja jumala ol' Halla.

    Ja näin ma häntä rukoilin:
    "Oi, sulle kaikki suon ma,
    älyni, lahjat laulunkin
    ja aatteen tulet tuon ma,

    unelmat ujot kunnian
    ja toivot toimeentulon,
    myös muistot kodin rakkahan
    ja siskoseuran sulon.

    Eloni kaiken sulle suon,
    mut lupaa mulle yksi:
    jos koskaan, koskaan löydän tuon,
    jot' en saa löydetyksi,

    et häneen koskea sa saa,
    et kesäpäivän kukkaan;
    hän mulle kaikki muistuttaa,
    mi mennyt mult' on hukkaan."

                     1902.




Nocturne.


    Ruislinnun laulu korvissani,
    tähkäpäiden päällä täysi kuu,
    kesä-yön on onni omanani,
    kaskisavuun laaksot verhouu.
    En ma iloitse, en sure, huokaa;
    mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
    puunto pilven, johon päivä hukkuu,
    siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
    tuoksut vanamon ja varjot veen;
    niistä sydämeni laulun teen.

    Sulle laulan, neiti, kesäheinä,
    sydämeni suurin hiljaisuus,
    uskontoni, soipa säveleinä,
    tammenlehvätseppel vehryt, uus.
    En ma enää ajaa virvatulta,
    onpa omanani vuoren kulta;
    pienentyy mun ympär' elon piiri,
    aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,
    edessäni hämäräinen tie
    tuntemattomahan tupaan vie.

                   1903.




Bajadeerit.


    1.

    Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
    raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
    Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!
    Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla.

    Kuumat on suudelmat auringon huulten,
    kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
    Pala, pala, heinä! vieri, vieri, virta!
    Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.


    2.

    Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
    yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin.
    Lennä, lennä, lintu, hämyn perho, häily,
    virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

    Kyllin on kruunuja karkelijalla,
    valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
    Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
    kun ma soljen päästän, sotajouset laukee.

                              1903.




Karavaanikuoro.


    Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
    punaraakku auennut aavikon rannassa.
    Erälaivat soutaa,
    ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

    Tulikuumat niinkuin askelet allamme
    huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
    varsi kuin palmu,
    silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

    Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
    katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
    iho eebenpuusta,
    hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

    Intia:

       "Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
       Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"

     Ninive:

       "Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
       Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"

    Intia:

       "Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
       Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"

     Ninive:

       "Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
       onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa."


     Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty
     Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
     Eräpurret sousi,
     aavalta viiden virran aurinko nousi.

                           1904.




Kultaiset langat.


    Kultaiset langat
    johtavat taivaasta maahan,
    kultaiset langat
    juoksevat rintahan kunkin,
    hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
    kulkevat, kunne ihminen kulkee,
    seuraavat häntä hautahan saakka, —
    ja katkeevat poikki.

    Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
    solmivi yhtehen lankaa kaksi
    keskellä ilmojen aavoa merta,
    kullassa, kuun päällä, auringon alla;
    ja usein on ihminen idän puolla toinen
    ja lännessä toinen
    ja kumpikin katsovat tähtehen samaan,
    ja silmät kyynelin kastuu.

    Ja usein on mustaakin mustempi toinen
    ja valkea toinen,
    eikä he eroansa huomaa;
    ja usein on syntynyt sydänyöllä toinen
    ja päivällä toinen,
    mutta he hämärissä yhtyy;
    ja sattuu, on synkät he kumpainenkin
    ja syntiä tehneet
    ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
    ja purevat hampaansa yhteen
    ja iskevät silmästä tulta,
    ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
    eikä pilkahda toivo,
    eikä tuikahda tähti,
    vaan salamoi ylpeyden autio yö.

    Käy taru, silloin jos kultaiset langat
    toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
    kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
    kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
    humisee ilma kuin huilu,
    visertää maa kuni viulu;
    ja käy taru, katkeevat kultaiset langat,
    ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi
    ja katsovat kumpikin toistensa silmiin,
    ja kasvot päivänä paistaa.

                             1904.




Atlantis.


    Atlantis! Sa tunnetko lauhkeat tuulet?
    Atlantis! Sa huomaatko palmujen huiskeet?
    Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
    ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
    Kera tahdotko tulla?
    Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.

    Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
    ja usein on myös kuin kantaisin taivaan
    jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
    mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
    punapurjehet saamme.
    Atlantis! Jo kaikuvat kalliot maamme.

    Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
    Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
    Soi päällämme Salliman vaskiset pirrat;
    sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
    mun murheeni kukka,
    nyt hurmani haltiatar hajatukka.

    Atlantis! Jo laulavat yllämme laineet.
    Atlantisl Sen vertemme virrat jo toistaa.
    Atlantis! Sen kertovat matkamme maineet,
    kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
    Mun auvoni ylin,
    tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!

    Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan,
    maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo,
    me heitämme huolemme heljähän hiekkaan.
    ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo;
    sa riemuat, raiut,
    ja kiirivät metsien tummien kaiut.

    Atlantis! Ah armas, me ollaan, me kaksi!
    Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
    Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
    me leikimme kultaisten lehtojen puolla
    on valkeat yömme,
    jos päivät on synkät ja toivoton työmme.

    Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka
    ja taaksemme aurinko vaipunut vereen;
    Atlantis! me laulamme hautahan saakka,
    kuin unteni manner, me uppoomme mereen,
    taru mennehet peittää,
    koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.

                                1904.




Mies mielipuoleks tulla voi.


    Mies mielipuoleks tulla voi
    ja nainen voipi pettää,
    mut sua, surun impi, oi,
    en voi ma koskaan jättää.

    Sa sylkytät mun sydäntäin
    kuin veren kiertokulku,
    ja jos sa vaadit elämäin,
    niin särkekäämme sulku!

                   1904.




Korkea veisu.


    Sanoi ennen elämä mulle:
    "Kärsi ja nauti!"
    Sanoo nyt: "Kärsi!" ei sano muuta.
    Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
    tien päässä seison,
    tunnetko murhetta, musta tyttö?

    "Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
    syttävi, liehtovi lempeni liekin."


    Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
    luuhun se puree ja jänteet se jäytää.

    "Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
    otsalla tähtien outojen kruunu."

    Miekka on murhe, murtava, lyövä,
    ei ole urhoa, ken sitä kestäis.

    "Lahja on murhe, laupias, hellä,
    miksi et kanssani siunausta jakais?"

    Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
    murheeni yksin kantaa.

    "Suuri, summaton lapsi sinä,
    etkö sa lempinyt koskaan?"

                   *

    "Miksi et virkkanut minulle mitään,
    Tuijotit tuleen,
    vaikenit vaivasi kauan?"

    Pelkäsin, että et leikkisi enää,
    et nauraisi enää,
    naurusi mulle on kallis.

    "Näethän, että ma nauran nytkin,
    katso, ma nauran
    silmäripsien alta."

    Nauranet, itket sydämessäsi,
    kyynele kiiluu
    silmäripsien alta.

    "Lempivän hymy on kyynelten halki."

    Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?

    "Rakkaus rintani ahtaaksi teki."

    Huoneessa tässä on kuolema käynyt.

                    *

    "Aukaise silmäsi, armas!
    Täss' olen minä, ja täss' olet sinä,
    tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
    ikkuna tuossa,
    täällä ei muuttunut mitään."

    En ole minä, ja et ole sinä,
    eik' ole huone entinen meillä,
    armaani, katso, ken tuolilla istuu,
    ken vuoteella lepää,
    ken vilkkuvi verhojen takaa!

    "Eikö siis koskaan aurinko koita?"

    Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
    äänetön ehtoo,
    lankee lauluton ilta,
    vailla riemuja, suruja rinnan,
    vailla vaivoja inehmon mielen,
    ilman tahtoa, tuntoa, järkeä —
    hiljainen hämärä,
    harmaja ikävä,
    huomenen huolia vailla,
    siksi kuin päättyy
    päivien uni,
    siksi kuin Tuoni
    tuomitun korjaa,
    käärivi kerran
    kärsinehenki
    hivuksihinsa
    kuoleman kalpea vaimo.

    "Jumalissa juoksun määrä,
    sulhoni ijäisen ehtoon!"

                    1904,




Häähymni.


    Tyttö:

    Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
    kyllin lauloin kuulle kalpealle.
    Miks en laulais kerran auringolle,
    sulle, sydämeni päivänkulta?

    Poika:

    Lauloin rakkautta onnetonta,
    kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
    Miks en laulais kerran onnellista
    osaa rakastavan onnen myyrän?

    Tyttö:

    Lauloin mieron linnun lehtipuita,
    kyllin lauloin vierahitten viitaa.
    Miks en laulais kerran kurkihirttä,
    koska kodissani ruusut kukkii?

    Poika:

    Lauloin kangastusta korven kolkon,
    kyllin lauloin talotonta tietä.
    Miks en laulais kerran keidastani,
    yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

    Tyttö:

    Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
    kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
    Miks en laulais kerran äärellistä
    maata, jota sade, päivä siunaa?

    Poika:

    Lauloin mahteja ma murtavia,
    kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
    Miks en laulais kerran ihmislasten
    häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

    Kuoro:

    Murheet morsiamen helmaa kantaa,
    tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
    palaa punaisena tuskan tuohus,
    mutta onnen otsalehti kiiltää.

                        1905.






Lepaan neiti.

Legenda.



I.


    Lukukammiossaan hiljaisessa
    istuu mahtava Maunu Tavast,
    lumitukka, valkoparta vanhus,
    kohta mies satavuotinen;
    kesäpäivä painuu, iltarusko
    kultaa Kuusiston muurit, tornit,
    painuu pää myös suuren Suomen piispan,
    mieli haipuvi haaveisiin.

    Mitä miettii pyhä kansan pylväs?
    Mikä kirja on auki hällä?
    Tuumiiko hän uutta alttaria
    Turun tuomiokirkkohon?
    Taikka tutkii tieteen ongelmia?
    Ei, on eessänsä hällä taru
    Abaelardin ynnä Heloisen,
    heidän kirjeensä hehkuvat.

    Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa:
    "Oi, mua kurjista kurjin vaimo,
    onnettomin onnetonten kesken!
    Enkö ennen ma seisonut
    korkeampana kuin kaikki naiset,
    koska korkein ma sulle olin?
    Sitä synkempi ja raskahampi
    oli onneni lankeemus."

    Kaikuu kautta vuosisatain ääni
    vieno, hempeä Heloisen,
    haastaa intohimon suurta tulta,
    laulaa laulua suitsuvaa,
    kuinka lempi kaksi ihmislasta
    kesken ankaran, synkän ajan,
    toinen suuri sydämeltä, toinen
    ajan urhoista oppinein.

    Painaa päänsä suuri Suomen piispa,
    taasen kirjahan tarttuu, lukee:
    "Sillä missä valtias on taikka
    viisas mies sinun vertaises?
    Missä maassa, missä kaupungissa
    juostu ei sua katsomahan?
    Mikä ei sua ikävöinyt impi?
    Mikä vaimo ei mielinyt?

    Mik' ei kadehtinut ruhtinatar
    rakkauttani ylpeätä?
    Mikä nainen ylhäinen ei huollut
    oisi vuoksi mun vuotehein?
    Lahjat suuret oli sulla, jotka
    kaikki hurmasi naisten mielet:
    lahjat laulun sekä tiedon maine,
    kansakuntien kuuluisuus."

    Lukee suuri Suomen piispa. Aukee
    uksi, astuvi kammiohon
    vaimo vanha, harmaa hahmoltansa,
    puku birgitta-nunnan on;
    ja hän kaniikkihin katseen heittää,
    joka viipyvi kynnyksellä,
    ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti:
    "Tahdon itseni ripittää."

    Poistuu kaniikki.  Mut vaimo vanha
    polvistuu kivipermannolle,
    ovensuuhun, suvi-illan hämyyn;
    piispa häntä ei huomaakaan,
    jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin
    on jo sammunut päivän soihtu,
    vaikka erota ei vanha silmä
    enää merkkejä kirjojen.

    Outo hälle ei näät taru tämä;
    monet istunut pitkät puhteet
    sen on ääress' Suomen suuri piispa,
    monet valvonut vaivan yöt,
    koska löivät omantunnon tuskat,
    koska mielessä muistot nousi
    rikoksesta nuoruutensa päiväin,
    helmasynnistä rakkauden.



II.


    Kerran kukka Suomen aateliston,
    suuri, mahtava Maunu Tavast,
    hengen jättiläinen, Herran urho,
    mies, min on elo moitteeton,
    jonka tuntee ajan parhaat, kuulu
    kesken Europan tiedemiesten,
    tehnyt tuo on Abaelardin synnin,
    hänet hurmannut Heloise.

    Miehuutensa kukkulalla seisoi
    silloin mahtava Maunu Tavast,
    katsoi silmä pitkät pilvenrannat,
    aatos mittasi kaukomaat,
    tehnyt matkan oli Pragiin, siellä
    saanut maisteri-arvon, kuullut
    Hussin saarnat, lukenut myös kirjat
    uskon sankarin Wyckliffen.

    Kaikki häntä kutsui kauas täältä,
    enin työ elon suuren, runsaan,
    mielessänsä monet aatteet hehkui,
    laaja löi sydän rinnassaan,
    tahtoi hänkin tehdä valkeutta,
    nostaa nukkuvat omattunnot,
    tunsi voiman kuolla roviolla
    taikka hallita maailmaa.

    Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi,
    missä taisteli miehet, tahdot,
    kussa kuulut opin ahjot suitsui,
    Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan,
    sinne paloi Suomen miehen mieli,
    kera urhojen kilpasille,
    maihin, missä päivä lämmin paistoi,
    kukki kulttuuri, ihmisyys.

    Silloin syvään huokas Suomen honka,
    muistui korkeat kuuset mieleen,
    palasi hän kaukomatkaltansa
    koissa käymähän isäinsä,
    käymään Hämeen Kiialassa, mistä
    lähtenyt oli suuri suku,
    viipymähän luona veljen armaan,
    Hauhon huikean tuomarin.

    Ja hän matkas monet maat ja meret,
    saapui Tukholman kautta Turkuun,
    tapasi hän siellä taaton harmaan:
    ollut voutina Kuusiston
    oli tuo jo Hemming-piispan aikaan;
    vaan nyt vanhana, sokeana
    seisoi Turun laiturilla, sulki
    syliin poikansa suuren hän.

    Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli,
    synnyinmaa miten kumahteli
    alla orhin kavioiden, näki
    Hämeen harjuilta väljät veet,
    ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui
    Suomen suurilla kankahilla,
    ja hän päätyi Lepaan kartanohon,
    siellä vieraili viikon, kaks.

    Teki silloin suuren surmasynnin
    hengen mies valovoittohinen:
    näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
    kauan impeä katsoi hän;
    unohtuivat uskon riidat häitä,
    vala kirkolle vannomansa,
    tunsi, kuinka virtas sydämeensä
    veri voimakas Tavastein.

    Nauratti hän naisen nuoren. Eikä
    silloin kaartunut Ranskan taivas,
    humisseet ei silloin Seinen aallot,
    päivä paistanut Pariisin,
    mutta huokas synkkä Suomen honka,
    itki himmeä Hämeen järvi,
    koska sortui Heloisen helmaan
    Suomen ankara Abaelard.

    Meni luostarihin Anna Lepaa,
    tuli piispaksi Maunu Tavast,
    poika heillä Olaus Magni oli,
    tiennyt ei tämä synnystään,
    kulki taaton opintietä; juuri
    kirjeen hän oli kirjoittanut,
    missä kertoi kotiin saapuvansa
    bakkalaario-lakkineen.

    Häntä vartoi Suomen vanha piispa,
    vartoi lapsuuden leikkikentät,
    saaret, salmet, niemet, vartoi koko
    linna korkea Kuusiston,
    Pekka Karpalainen, linnan vouti,
    Rankonen, asemiesi myöskin,
    enin kenties tytär Karpalaisen,
    keltakutrinen Elina.



III.


    Mutta kammiossaan hiljaisessa
    istuu mahtava Maunu Tavast,
    kesken muistojensa muinaisien,
    kesken valkean kesätyön,
    kuulee, kuinka Heloise huutaa
    kautta aikojen armastansa,
    lukee, vaikka erota ei silmä
    enää merkkejä kirjojen.

    "Peljännyt en loukata ma Luojaa,
    sua loukata pelkäsin ma,
    tein ma silloin sinun tahtos jälkeen
    enkä taivahan Jumalan,
    koska peitin nunnanhuntuun pääni;
    luulin synninkin peittäväni,
    nyt ma olen kurjin kuolevista,
    Herra on minut hyljännyt.

    Seurasivat rakkautemme muistot
    mua äärelle alttarinkin,
    kunne kasvot käännän, siellä sinä,
    mitä mietinkin, mieless' oot,
    sun on piirtees Ristiinsnaulitulla,
    sun soi äänesi messun halki,
    rukouksessani hartaimmassa
    haave syntinen sylkähtää.

    Itkeä mun pitäis itseäni,
    sentään entistä aikaa halaan,
    katua mun tulis kauhistusta,
    sentään toivotan takaisin.
    Ken mun päästää kuolon kahlehista?
    Kristus ei mua kuule enää.
    Huokaan riemujani rauenneita
    enkä autuutta sieluni.

    Kaikki päivät rakkautemme pyhän
    nyt mun mieleeni kangastuvat,
    kaikki paikat, kussa lankesimme,
    hetki hekkuman jokainen,
    kaikki, kaikki uudellensa elän,
    vuoteessain edes saa en rauhaa,
    silloin tällöin liike vaistomainen
    ilmoittaa ikävöimisen."

    Lukee Suomen suuri piispa, Vastaa
    silloin nais-ääni helähtävä
    ovensuusta, hämärästä illan,
    kautta valkean kesätyön;
    jatkaa siitä, mihin loppui luku,
    vaimo saapunut salaa äsken,
    nousee paatiselta permannolta,
    hunnun heittävi kasvoiltaan.

    "Sua tottelin ma, Maunu Tavast,
    vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun,
    tein sen näyttääkseni, että olit
    herra ruumiini, sieluni.
    Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli,
    säilyi syntinen sydämeni,
    tässä seison, kurjempi kuin ennen,
    mutta muistoissa autuas.

    Luoja laupias sen tietää, sulta
    muuta etsinyt en ma ole
    kuin sua itseäsi yksin: sua
    pyysin, en sinun omaasi.
    Halannut en huomenlahjaa sulta
    enkä liittoa vihkilemmen,
    sua yksin ikävöitsin, itkin,
    en sun arvoas, kunniaas.

    Vaikka keisari, maailman herra,
    ois mun vaatinut vaimoksensa,
    morsiuskammioonsa vienyt minut,
    mulle tarjonnut valtikan,
    ja ma ollut oisin keisarinna,
    kansakuntien kumartama,
    ihanampi, ijäisempi mulle
    oli olla sun porttosi."

    Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
    vait on korkea Anna Lepaa;
    singahtavat aamuruskon siivet,
    hämy mennyt on lyhven yön.
    Päivä nuori taivaanrannan takaa
    kultaa Kuusiston muurit, tornit,
    torahtavat torvet kartanolla,
    saapuu oppinut Olavi.

                 1907.






Nuori nainen




Keski-yön kuoro.


    Milloin on ihmisen tuomio tullut?
    Silloin kun totta ovat haaveet hullut.

    Silloin kun elämä on kauniimpi unta,
    luonto itse ihanampi laulun vitilunta.

    Murru! Jo mahtinsa maailma näyttää,
    taivahat taiteen keinoja käyttää.

    Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon,
    jumalien juhlavirret vievät aina voittoon,

    Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro.
    Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.

    Luovat, mit' ei mielikuva miehen luoda voinut:
    kauneuden, jota sielun ikäyys on soinut;

    muodon, jok'on koskematon moitteen ja nuhteen
    kuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;

    hengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu.
    Hiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.

    Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen.
    Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!

                                1907.




Lapin lauluja.

(1907).



1. Velhon virsi.


    Joutsen jäinen Ruijan rannan,
    laulun lahjan sulle annan.

    Neuvon Manan mahtivirret,
    kimmahutan rinnan kirret.

    Laulat Lapin yöhön kukat,
    surun suolle ruusurukat.

    Kaiut kimmellykset kiteen,
    harhat haaveen, mielipiteen.

    Raiut revontulten voitot,
    rikosten ja riemun soitot.

    Helkät niinkuin hyyssä heinä
    sydän särkyy säveleinä.

    Sinä Ruijan joutsen jäinen,
    minä Surma seppelpäinen.



2. Naisen hyvyys.


    Pinnalla aaltojen
    tuhanten ajo,
    pohjalla kuolon
    himmeä kajo.

    Yksi ja moni
    on naisen veri,
    sama on aina
    kuin valtameri.

    Kaunis myrskyssä,
    kauniimpi tyynnä,
    päivänpaisteessa
    kylmänä kyynä.

    Aalto on ahnas.
    syvyys on hellä,
    surmaa sankarin
    lempeydellä.

    Huomenen huolissa
    merimies soutaa;
    pohjalla ijäti
    uinua joutaa.

    Päällä kuun sekä
    tähtien päily,
    alla yön syvän
    hämyjen häily.

    Pinta on pettävä,
    tosi on syvyys,
    turmaa tuova
    kuin naisen hyvyys.



3. Noidan neiet.


    Hiihteli sininen neiti
    sinisessä tähti-yössä,
    unessa etäisen onnen,

    Tuo tuli punainen neiti
    punaisessa pakkasessa,
    taistossa elon ja kuolon

    Tytti keltainen käveli
    keltaisessa auringossa,
    voitossa vihollisteni.

    Ne oli eloni neiet.



4. Ruijan rukous.


    Onnen viimeinen, vihanta muisto,
    tarun hohtava talvipuisto,
    syksyn kuurainen kukkariuku,
    keväthangilla hopeatiuku,
    pulkka puikkiva, maassa härmä,
    kivi tahkottu, kimmel-särmä,
    tähti katsova syvään kaivoon,
    hulluus, iskevä urhon aivoon,
    runo, raikuva tuonen takaa,
    virsi salliman vasken-vakaa,
    olet minulle, ah, outo yrtti,
    miehen murheisen hautamyrtti:

    Kasva kauniina, nouse norjana,
    muille vapaana, mulle orjana,
    kohti korkeutta ylene ylväänä
    ihanan itsesi pyhänä pylväänä,
    kerro ihmisten kuulla kummia,
    sanele turpeesta sanoja tummia,
    miehen mennehen nouse mullasta,
    kerro keväästä, laulun kullasta,
    puhu puhtahin unelma sankarin,
    virka vainajan vaiva ankarin,
    ettei yllä hän elämän kukkaan,
    että huutaa hän sinua hukkaan!



5.
Hangen lapsia.


    Päämme päällä
    taivahan uhka;
    laulun lippaassa
    tunteen tuhka.

    Yössä, hangella
    yhtyi tiemme.
    Hangen lapsia
    Lapista liemme.



6.
Punahilkka.


    Poloinen, järkevä pääni,
    jäykkä, ylpeä jääni,
    etkö nyt hallita voi
    harmaata ees ikävääni?

    Muistelen päivin ja öin,
    karkoitan toimin ja töin
    ääntä, mi mielessä soi,
    armasta, ah, ikävöin.

    Suur' oli silmäsi sulo,
    kauniimpi kyynelten tulo,
    kaunein lahjoista taivaan
    naurusi kulkeva kulo.

    Räiskähti hylkivä hymy,
    leimahti lempesi lymy,
    vastasi ihmisten vaivaan
    Jumalan pilvien jymy.

    Silloin mun ratkesi rinta,
    petti jo peittävä pinta,
    turhaan ma tultani salaan,
    itken, ah, ihaninta!

    Muut eivät ymmärrä sua,
    muut eivät liikuta mua,
    murheessa hiiltyen halaan.
    kaunista kadotettua.

    Sammu jo polttava säen!
    Milloin sun jällehen näen?
    Löydänkö keskeltä laajan
    maailman markkinaväen?

    Turulta naurun ja pilkan
    kohtaanko korkeanilkan,
    usmasta ukkosen vaajan,
    metsästä, ah, Punahilkan?



7.
Lapinkävijä.


    Pakkanen kiihtyy, on hetki eron.
    Murhaten maksoi Lappi veron.

    Sinä sinne ja tänne minä:
    sinne sieluni, kunne sinä.

    Hyvästi silmäsi tulinen repo!
    Hyvästi varren valkea lepo!

    Kuolla taidan, en olla vanki.
    Taivas on taattoni, emoni hanki.



8. Jääkukka.


    Syytön olin minä,
    sen kuudan-yö seuloi,
    syytön olit sinä,
    sen tähti-neiet neuloi.

    Katuisinko sitä? —
    Sydämeni härmää.
    Mitä itket, mitä? —
    Jääkukan särmää.




Tunnen syntysi.


    Muille outo
    on olento sinun.
    Tunnen syntysi,
    olet minun.

    Selitän sielusi,
    päästän pulman,
    arvoituksesi
    julistan julman.

    Taidan sanoa,
    kuka olet.
    Turhaan muiden
    polkuja polet.

           1907




Kultaperho.


    Perho, perho, kultaperho,
    kuinka sua säälinkään!
    Kuluu siipes kultaverho
    yössä talven, maassa jään.

    Ruma uhkaa yltä, alta,
    pois on kauniin kaukotie,
    vaan on pieni perhon valta,
    lentimes vain lemmen lie.

                   1907.




Nuori nainen.


    Liukas niinkuin lumella suksi,
    kova niinkuin kuolon uksi,
    kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
    makea niinkuin maito ja rieska,
    leikkivä niinkuin lehti haavan,
    ankara niinkuin aalto aavan,
    synkkä niinkuin suossa vuori —
    niin on lemmessä nainen nuori.

                       1907.




Lauluton kesä.


    Lemmen lehti, Luojan terttu,
    pyhän viidan virpi!
    Mik' on meidän metsällämme,
    kun ei linnut laula?

    Joka varhain valvahti,
    se varhain maata menee.
    Väsynyt on sydämeni,
    lauluni myös mykkä.

            1907.




Meren maininki.


    Meren maininki liikahtaa,
    kuuhut kultaansa rakastaa.
    Paisuu valkeat vetten pinnat
    niinkuin nukkuvan neidon rinnat.

    Meri kultaansa odottaa.
    Mustasukkainen suree maa.
    Meri hyrskyy ja aallot aukee,
    kuuhut kultansa syliin raukee.

                      1907.




Toinen — Toinen.


    Toinen kaikkensa minulle antoi,
    toinen ei antanut mitään.
    Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin,
    joka ei antanut mitään.

    Toista ma kiusasin kuolohon saakka,
    toinen kiusasi mua.
    Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka
    häntä, ken kiusasi mua.

    Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
    toinen vaieten palaa.
    Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa —
    rakkaus vaieten palaa.

                           1907.




Laulajan lohdutus.


    Tie ei pääty sentään,
    vaikk' ei nouse taivaasen,
    Sana, laulu lentää
    alaspäinkin astuen.

    Kuljen kuilun pohjaan,
    poveen naisen naurusuun,
    tieni yöhön ohjaan,
    jätän pirtit päivän, kuun.

    Tunnu tuoll' ei hyvyys,
    viha vaan ja rakkaus
    ja intohimon syvyys,
    yön tuli, tumma loimotus.

                   1907.




Sinikan laulu.


    Kantoi tuuli purtta kahta
    tuolle puolen Lemmenlahta;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Tuonen pursi, tuima pursi,
    korkeana kuohut mursi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Unten haaksi hauras haaksi
    horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Iloinnenko taikka surren,
    nään ma Tuonen tuiman purren
    pilvi kuun yli kulkee.

    Milloin heikon haavehahden?
    Istuessa illoin kahden;
    pilvi kuun yli kulkee.




Theanon laulu.


    Barbaarein joukkoon joutunut
    on Alkibiades,
    siks sydän hält' on sammunut
    ja mennyt mieli sees.

    Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
    syvälle syösty on,
    syö armoleipää tyrannin
    laps vapaan auringon.

    Kyll' itki immet Attikan,
    kun kumma kuultihin:
    on sota vienyt sorjimman,
    pois karkas pontevin.

    Nyt itkee koko Kreikanmaa,
    Ateena, Sparta myös,
    Korintti, kaikk', kun kuulla saa
    sun suuren tihutyös.

    Lie laaksot Lakedaimonin
    viluiset, vierahat,
    mut kaitsi siellä kuitenkin
    sua Hellaan jumalat.

    Nyt, olet, orpo, yksin sa:
    ei Dike tietäs tee,
    ja askeleiltas loitolla
    Apollo laulelee.

    Sun eikö särje korvias
    barbaarin raaka ään'
    ja kuinka sietää seurassas
    voit heitä hetkenkään?

    Löit rikki Hermeen patsahat,
    teit pahaa paljonkin,
    muut sulle surmaa huusivat,
    ma yksin siunasin.

    Anteeksi sulle kaikki suon,
    en yhtä: kuinka voit
    sa kaataa kuvan kauniin tuon,
    min sydämeeni loit?

    Jos ylväs yhtyy joukkioon
    ja hieno halpahan,
    sen maine maasta vaipukoon,
    hän mies on kuoleman.

    Hän pettää parhaan itsensä,
    hän ihmisyyttä lyö,
    siks hänet hylkää elämä
    ja tempaa tuima yö.

              1907.




Marjatan tähdet.


    Marjatan tähdet, maailman tähdet,
    tähdet tietäjienki,
    paistavat yhä, yö kun on pyhä,
    hiljainen ihmisen henki,
    tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin,
    suurten sulhojen mieliin,
    syöksyvät kanteletarten syliin,
    syttyvät soiton kieliin.

    Tuosta on taru, tuima ja karu,
    mainittu pohjolan mailla:
    Loista ei tähdet, Marjatan tähdet,
    muiden lamppujen lailla,
    tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo
    taikka ne taivohon nostaa,
    autuuden äärettömyyttä ne uhoo
    taikka ne kaataa ja kostaa.

    Yö oli aaveen, yö oli haaveen;
    sulho ja morsian kulki,
    helkkehet unten, välkkehet lunten
    yö pyhä piiriinsä sulki,
    seisoi hongikko harras ja vakaa,
    Kuutar kummia seuloi,
    valkeus taivahan rantojen takaa
    morsiushuntuja neuloi.

    Virkahti sulho, sureva sulho:
    "Luonto jo laittavi kesää,
    meillä on rakkaus ainoa rikkaus,
    meillä ei vuodetta, pesää,
    olla ken maailman orja ei saata,
    hälle sen maailma maksaa,
    suo hälle haudan syntymämaata;
    vieläkö jalkasi jaksaa?"

    Vastasi nainen, vakava nainen:
    "Eespäin on talvinen tiemme,
    vastassa vaikeus, mielessä haikeus,
    kauneuden viestiä viemme,
    kuljemme rakkauden palmuja kantain,
    päällämme päilyvä totuus,
    vaadimme valkeutta taivahan rantain;
    rohkea, kuulun sun rotuus!"

    Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,
    kannella korkean taivaan,
    astuivat aatteet, maailman-aatteet,
    elämän ankaran vaivaan,
    heittivät pitkän, säihkyvän säteen
    idästä läntehen hamaan,
    painoivat käden toisehen käteen,
    käskivät kiiruhtamaan.

    Viikot ne vieri, vuodet ne kieri,
    ihmiset aikojen mukaan;
    taas kesä tuli, taas lumi suli,
    kuullut heistä ei kukaan.
    Rannalla vieraalla valkeni luunsa,
    huuhtomat hyisen laineen,
    kattamat kukkivan kauneuspuunsa,
    mainitsemattomat maineen.

                   1910.




Ildiko.


    — Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves,
    miksi sa murhasit mun?
    — Attila, Attila, ah, älä kuole,
    kuolleista herätän sun!

    — Ildiko, ah hius-himmeä, miksi
    teit teon vilpillisen?
    — Attila, ah sotalaumojen surma,
    syy oli rakkauden.

    — Rakkausko raudan sun morsius-yönäs
    syöksi mun syömeeni näin?
    — Miksi et hellemmin hehkunut mulle,
    katsoit tähtihin päin?

    — Katsoin ma tähdistä kohtalon teitä,
    polkuja mun sekä sun.
    — Ollut et enää hunnini hurja,
    uskoton unhotit mun!

    — En ole entinen Attila enää,
    Jumalan vitsa ma lien.
    — Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
    tietävät petturin tien.

                              1912.




Turha kauna.


    Turha sun mulle on kaunaa kantaa,
    retkeni rientää jo taivahan rantaa,
    kohta, kohta sen taaksi
    haihtuva on elon harhaisen haaksi.

    Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
    laulujen laineet ja venhojen vanat,
    kenties kun olen siellä,
    muistaa voit mua muullakin miellä.

    Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
    Pyydä en suotta, sen Sallimus tietää,
    sama, mi tielleni johti
    Sun, jolle lempeni leimuta tohti.

    Taikka jos ahdas on maapallo meille,
    keskenkin tulla voin Tuonelan teille.
    sattui jo surmaava nuoli,
    voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.

    Mut älä ilmaa myrkytä multa!
    Tukehtuessakin syöksen ma tulta,
    poltan tyrmäni, haen
    ylleni taivahan talvisen laen.

                      1912.




Dies irae.


    Ystäväni yksin lähti,
    jäin kuin kylmä taivon tähti
    katsomahan kulkuansa,
    muistamahan murhettansa.

    Eikö palausta konsa?
    Ei, on tullut tuomionsa,
    lyönyt hetki, juossut hiekka,
    noussut kuolon kuuramiekka.

    On nyt hetki suurin hällä:
    ostettava elämällä
    kutsumuksen kultamuru,
    itselönsä ikisuru.

    Sydän kiertyy synkän miehen.
    Rauta iskee rautatiehen,
    liehuu liina, katoo juna;
    sammui pilven viime puna.

    Nyt on tehty murhatyöni,
    nyt on yksinäiset yöni,
    nyt voin itkeä ma ilmi,
    mitä kestin kuivin silmin.

    Hulluus varmaan suuni sulki,
    nyt voin huutaa tuskan julki:
    tahtonut en itse tätä,
    tein ma pakkotehtävätä!

    Sull' on elo eessä, mulla
    takanani tuiretulla.
    Sulle ollut este oisin,
    jos ma oisin tehnyt toisin.

    Myöskin inha itselleni.
    Särkyköön mun sydämeni,
    menköön onni sun ja minun!
    Nyt on voitonseppel sinun.

    Vaan jos takaisin hän palaa?
    Jos hän mua muistaa salaa?
    Silloin helmahansa heityn,
    syöksyn syvyyteen ja peityn!

                     1912.




Mennyt.


    Putosivat puista lehdet,
    pilvilöistä sateet,
    ei pudonnut tuskan taakka
    minun mielestäni,

    Muutti linnut maille muille,
    aalto jääksi jäätyi,
    yksin yön pimeän lintu
    rinnassani laulaa.

    — Oi Jumala, sano minulle,
    milloin kesä tulee?
    — "Silloin, koska kirkonkellot
    matkallesi soittaa."

    — Oi Jumala, vielä virka,
    milloin päivä nousee?
    — "Silloin, kun vihanta virpi
    kummullasi kukkii."

     — Hyvä Jumala, etkö luule,
    että armas palaa?
    — "Palajaa, kun vieras sulho
    vierellänsä kulkee."

     — Lausu, laupias Jumala,
    vielä viime sana:
    yletänkö ystävääni
    Tuonen tuolta puolen?

     Vaiti on Jumala, vaiti
    meri, maa ja metsä,
    yksin yössä mielipuoli
    puhelee ja huutaa,

             1912.




Kevät kirkkahin.


    Kevät kirkkahin,
    mitä virkkaisin,
    jos armahain
    tulis vastahain?

    "Älä muuta kuin
    sula silmin, suin,
    kuole riutuen
    kera hankien!"

    Kevät kirkkahin,
    mitä virkkaisin,
    jos antais hän
    mulle elämän?

    "Älä muuta kuin
    tee tenhoutuin
    vala valkoinen
    kera kukkien!"

           1912




Loukatut.


    Orjat, kytketyt yhteen,
    loukatut sydämehen saakka,
    ranteissa rautaiset kahleet,
    harteilla hallava taakka!

    Emme me yhtyä voi,
    emme myös erota saata,
    lempiä emme, mut emme
    myöskään lemmestä laata.

    Tein minä vääryyttä sulle,
    siitä mun sydämeni murtui,
    teit sinä vääryyttä mulle,
    siitä mun tunteeni turtui.

    Sultakin kuollut on herkin.
    Tiedän, se on oma syyni.
    Menneet on onnemme keväät,
    eess' ikitalvi on tyyni.

    Mutta kun nään sinut jälleen,
    silloin mun silmäni vettyy,
    taas käsi hyljätty kohoo,
    taas sydän pettynyt pettyy.

    Nään, miten sielusi sunkin
    kurkottaa mua kohti,
    kuulen, kun sydämesi nyyhkii,
    kerran mi toivoa tohti.

    Lasket sa leikkiä jälleen;
    taas käsi tarjottu vaipuu.
    Muuta ei meillä kuin muistot,
    murhe ja toistemme kaipuu.

    Orjat, kytketyt yhteen,
    loukatut sydämehen saakka,
    ranteissa rakkauden kahleet,
    harteilla töittemme taakka!

                   1912.




Runokirje.


    Rakastettu, armastettu
           iankaikkisesti!
    Kuinka kuolis lempeni,
           mi nyt jo kaikki kesti?

    Saat Sa olla armoton
           ja saat sa olla paha!
    Jälleen kun ma muistan Sun,
           ma sulan niinkuin vaha.

    Saat Sa olla uskoton,
           ja että ootkin, tiedän!
    Kuolla olin kerran tuosta,
           hymysuin nyt siedän.

    Täällä, tähtitarhassani,
           hiljaisuus on pyhä.
    Tänne kuulut Sinä vain,
           Sa ainut, armas yhä.

    Tule tänne, tähti-yöhön,
           tänne, niissä olit,
    ennen kuin Sa menit pois
           ja toisen omaks tulit!

    Tääll' on taikalinna tehty
           Sulle surun puista,
    ollehesta onnestain
           ja uuden haaveiluista.

    Tule! Etkö nää jo, kuinka
           sydämeni riutuu,
    koko maailma ympärillä
           himmenee ja hiutuu.

    Sammuu sanat, säveleet,
           ja kaikki kaunis hajoo.
    Tule, tumma, armas lapsi!
           Ylevinkin vajoo.

    Mikä vaipuu, vaipukoon!
           Mun rakkauteni kestää.
    Suuri suru, suuri tieto
           meiltä eron estää.

                   1912.




Näky.


    Minä nään, miten isäsi muisto
    sun sielussas himmenee,
    miten itsekin himmenen siellä
    ajan vierressä, vitkalleen;
    sama kohtalo sunkin saartaa,
    myös sen, jota rakastat,
    pois, pois, ah, ijäksi mennen,
    kera lempesi katoat.

    Ah, kaukainen jälkipolvi,
    mi teet kuin kerran ma,
    mi kurkoitat unikuvaa
    elon entävän kuilusta;
    se pettää, se pettää, se pettää
    kuin hän, jolle lempeni jää,
    pois, pois, ah, ijäksi mennen
    ikityhjyyteen häviää.

                       1912.




Maria Antoinette.


    Maria! Miks suutelet mua,
    mun haaveeni haltiatar?
    Ma vaan olen kreivi von Fersen,
    sa Ranskan valtiatar.
    Sun polkusi kumpuja kulkee,
    ma mies olen alhainen,
    on liikaa jo, että sa arvaat
    polon rintani rakkauden.

    Maria! Maria! Miks jälleen
    mua suulle sa suutelet?
    Sen nähdä voi vihamiesi,
    sitä varmaan sa muista et,
    hyvä nimesi mulle on kallis,
    sun mainees on maine maan,
    jos lempemme ilmi tulee,
    moni kulkevi kuolemaan.

    Maria! Miks et mua kuule?
    Maria! Miks suutelet taas?
    Sua eikö liikuta henkes,
    ei mainees, ei maine maas?
    Maria! Sa tiedät, että
    sua yksin ma rakastan,
    vuoks lempeni nyt sinut hylkään,
    käyn kaukaiseen sotahan.

    Mitä mulleko jää, Maria?
    Pyhä lempeni mulle jää,
    jää mulle mun onneni muistot
    ja puhdas tuntoni tää.
    Olet kallis sa mulle, Maria,
    mut kalliimpi kuin sinäkin,
    on mulle mun kilpeni kirkas,
    vala viimeisen ritarin.

                    1912.




Kunnia hälle!


         Kysytään kerran,
    kuinka en sortunut silloin,
         kun olin kurja,
    pelkäsin itseäni illoin,
         kun koko maailma
    vastassa seisoi kuin muuri,
         eik' ollut mulla
    muuta kuin murheeni.

         Vastaan ma silloin:
    ei ollut ansio oma,
         sortunut oisin,
    ollut jo raunio soma,
         mutta mua auttoivat
    maailman vaikeimmat kädet,
         kirkkaimmat silmät,
    vienoimmat kyynelevedet.

         Hän teki kaikki,
    minä en mahtanut mitään;
         hän näki kaikki,
    häntä mun siunata pitää;
         kaikki hän kesti,
    kaikki hän kärsi ja kantoi,
         esiin rakasti, —
    rohkaisi, anteeksi antoi.

         Kunnia hälle,
    henkeni morsiamelle!
         Kukkia hälle,
    kukkien kuningattarelle!
         Helmiä hälle,
    helmelle ihmisyys-uskon!
         Huntuja hälle,
    hunnulle huomisen ruskon!

                  1912.






Siellä puut punalle paistoi...

(1913)




1.

Veneretki.


    Kelmeä kesäinen yöhyt
    yli maiden, merten;
    veno vettä viiltämässä.

    Kaunoista venossa kaksi;
    toinen sulho suuri,
    toinen morsian totinen.

    Soutelevat, joutelevat.
    Neiti vieno virkkaa:
    "Minne matka morsiamen?"

    Syttyvi urohon silmä:
    "Katso kaikkianne,
    nää etkö utuista nientä?"

    Luo silmän selälle neiti;
    "Kuin kuparilanka
    hämärästä häämöttävä."

    Soutelevat, joutelevat.
    Mies väkevä virkkaa:
    "Etkö jo enempi nähne?"

    Katsahtavi hiussorea:
    "Kuin hopeasolki
    idän alta kuumottavi."

    Soutelevat, joutelevat.
    Onnen poika puhuu:
    "Koht' eikö koti jo paista?"

    Helkähtävä hienosormi:
    "Niinkuin kiiltävänne
    kaartuvi sylistä vetten."

    Meren sankari sanovi:
    "Siell' on Terhensaari,
    siellä korkea kotimme

    nousussa punaisen päivän
    laulussa sinisen linnun;
    siell' on matkan määrä."




2.

Terhensaari.


    Tuosta rantahan tulevat;
    kultakaislat
    kaikkialla häilyy,
    soittavat somerot alla
    askelien onnellisten,
    hiekat heläjää,
    mullat muhajaa,
    veenvalamat,
    raakunkuoret
    jalan alla rauskaa;
    laituri lahen perällä,
    luona ulpukat utuiset.

    Polku lahden pohjukasta,
    puron vartta
    vastamaata nousu,
    siinä lempeä lepikko,
    tuomilehto tuoksuvainen,
    viita vipajaa,
    kaste kimaltaa;
    polun kaidan
    kahdenpuolen
    vesiperhot leijaa,
    leikkivät sudenkorennot
    lehdillä pajun ja raidan.

    Kunnahalla kuusimetsä,
    kuusten alla
    talo niinkuin linna,
    teräksestä portti tehty,
    porras silkillä silattu,
    sametilla tie,
    marmorilla maa;
    peräseinä
    peuran luusta,
    akkunat merenvahaiset,
    katot kissankultahiset.

    Katselevat, kummastuvat
    "Oishan tuossa
    tupa onnellisten,
    vaan on mennä liian pieni
    liian pieni tulla tuonne,
    kun on kyynärää
    kahta kaikkiaan
    koti korkeuinen.
    Liekö linna
    kääpiöiden,
    lasten leikkimaja?
    Ei meille sjjoa siinä,
    meren suuren soutajille."

    Istuvat sydämin synkin
    polun päähän,
    linnan portin eteen.




3.

Sininen lintu.


    Se lauloi sininen lintu:
    "Ihmis", ihmiskullat,
    kuinka teiss' on tuhma tieto
    autuudesta elon!

    Kuinka nousta nuori kukka
    voisi vanhan mieleen,
    suven henki heilimöidä
    syksyisessä puussa?

    Suljettu on suuri onni,
    taivas kiinni hälle,
    jok' ei lapsen lailla tule
    Terhensaaren linnaan.

    Lähtehessä kylpekäätte
    kuusikummun alla,
    virran vienon paaterella
    päivää paistatelkaa.

    Murhemuistot entisyyden
    tuonne kaikki jääkööt,
    tuskat öitten tummien
    ja hikihelmet päiväin.

    Elo niinkuin ensi kerran
    silmillänne nähkää,
    kun ei huolta huomenkoiton
    eikä eilis-ehtoon.

    Maan ei liene mahtajille
    Terhenlinna tehty,
    tehty vain on tulla niiden,
    joill' on unhon-lahja;

    joill' on kyky kummastella,
    ilo ihmetellä,
    usko aina uudistua,
    toivo toinen olla.




4.

Metamorfoosi.


    Kuulivat he virren kumman;
    käsi kädessä
    kulkivat kivistä tietä
    linnunlaulu-Iaaksoon,
    siinä lähde läikkyväinen,
    vesi vailla pohjaa.

    Katsoivat kuvastimehen;
    kuvan näkivät
    kumpainenkin itsestänsä,
    elon entismuistot
    otsillensa uurtunehet,
    surut sielunsilmäin.

    Koettivat kädellä vettä;
    iho värähti,
    valvahti pyhä vavistus
    sydänkammioissa,
    kulki verta kumpaisenkin
    kasvot kalventaen.

    Virkahteli valju impi:
    "Sydän minulla
    sykkyräksi sylkähtävi,
    kun ma tuumin tuonne
    syöksyä sylihin aallon
    syvän, pohjattoman."

    Vastasi vakava sulho:
    "Veri minulla
    niinkuin seinä seisahtavi
    auvon aavistusta,
    uskallusta onnen uuden;
    sylitysten syöstään!"

    Verhot vaatteiden valahti;
    hetevesihin
    heilahti heleät varret,
    painui alle pinnan,
    nousi kohta päätä kaksi
    virran vienon kalvoon.

    Päätä kaksi kaunokaista,
    hyvä-hymyistä,
    auvon nuoren autuasta,
    unho-onnellista;
    katsoi taivahan sinehen,
    sukeltausi jälleen.




5.

Luonnonlapset.


    Leikkivät nyt lapset kaksi
    Terhensaaren tanterella,
    liepeellä utuisen linnan.

    Kiittävät kiloa päivän:
    "Armas aurinko,
    antaja pyhän elämän,
    aina paistaos,
    ällös polttele poroksi
    ihmis-onnea,
    kukkia ijäisen niitun!"

    Kumartavat Luojan kuuta
    "Kaunis kumppani,
    kaitsija elon unien,
    herätä haaveita,
    älä ärjyjä sydämen,
    sielun peikkoja;
    ole oikea toveri!"

    Yötäkin ylistelevät:
    "Tähdet kirkkahat,
    kynttilät Jumalan juhlan,
    olkaa lempeät,
    älkää ankarat ijäti
    kuin on kohtalo,
    kuin sen vaskiset vasamat!"

    Kuuntelevat kuu ja päivä,
    tähdet lempeät lupaavat.

    Meri yksin ympärillä
    huoahtaa ja huutaa
    raskahasta rinnastansa:
    "Luonnon laajan lapset!
    Kaikki on katoova kerran,
    unen saaret uppoo,
    painuvi paraskin haave,
    pilvilinna hienoin."

    Laulahtavat lapsikullat:
    "Niinpä kauniisti nukumme
    pohjalla meren sinisen,
    lemmenkukkien lomassa."






Lauluja ja ballaadeja.




Pyhäkkö.


    On yö, kun astuin kammioos,
    oli aamu, kun heräsin suuteloos,
    miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;
    ma seison ja katson ja päätäni puistan.

    Ei varmaankaan lie totta tää.
    Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
    Niin ihana ollako ihminen voi?
    Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

    Sa armas laps!  Sa auringon laps!
    Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
    Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
    niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!

    Ah, luulin jo, että päällä maan
    ei minulla onnea ollutkaan,
    ja ett' olin päivän jo nurjalla puolla,
    ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.

    Ja luulin jo, että syrjähän
    olin syösty ma pöydästä elämän,
    mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,
    ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.

    Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain,
    hymyn huomasin hyytyvän huulillain,
    ei käynyt leikki, ei käynyt työ,
    yli sieluni lankesi lauluton yö.

     Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!
    Taas kukkivat tuntehet tallatut,
    taas lyö läpi rintani elämän helke,
    käy unhotus murheen ja unien välke.

     Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,
    sa että voit anteeksi antaa vaan
    ja että mua muistaisit, lempisit sinä,
    jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?

     Ja maailman polkuja matkaten,
    miten uskalsin, onneton, uskoa sen,
    mull' että ois ainainen koti siellä,
    polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?

                                   1913.




Hyvä peto.


    Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
    ei haavoita silmänluontinsa syvä,
    ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
    vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
    pään painaa olkahan lemmityn miehen,
    elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
    hänet kiertää katseella hyväilevällä,
    niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
    ja heittää maailman yli yön hunnun
    ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.

    Peto on minun armaani, vaan peto arka,
    hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
    kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
    läpi lehvikön vain helosilmänsä hymyy;
    hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
    kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
    voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
    mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
    voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
    ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

    Peto on minun armaani, vaan peto soma,
    ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
    hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
    ei silloin, kun kutsuu lempijän kieli,
    jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
    jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
    hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
    et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
    hän kärsiä tahtoo ja onneton olla —
    ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

                         1913.




Leikkiä.


    Leikkiä lyöden
         sun luoksesi tulin,
    mutta ma murheesi
         hehkuhun sulin.

    Nyt olen iloinen,
         nyt olen vapaa,
    enkä ma tummaa
         neittäni tapaa.

    Antanut oon
         ilon päärlyn ma sulle.
    Miksi et murheesi
         huntua mulle?

    Haihtui huntu,
         kun itse sa haihduit.
    Vaihduin, kun itse
         sa valkeaks vaihduit.

    Jälleen nään
         sinut entisin silmin,
    naljaillen nauran
         ma lempeni ilmi.

    Menneet on iltani
         itkun ja huolen.
    Leikkiä lyöden
         sun eteesi kuolen.




Rintasolki.


    Ali sulo, kun taloustoimissa liikut,
    mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut,
    mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu,
    mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!

    Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:
    Sa katsoit, kuin katsoo enkeli Herran,
    mut silmäsi nurkassa kyynele kiilsi;
    niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.

    Ma kysyin: "Miks itket sa ihana, sorja?"
    Sa vastasit: "Oon pahan maailman orja,
    ma itken ihmisten kovuuden vuoksi."
    — "Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!"

    Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!
    Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,
    oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,
    puin silkkiin ja kultaan ja soijilla soristin.

    Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
    Siks uusia aina sun päähäsi punon.
    Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
    ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.

    Sua lemmin, mut en kuin lempinyt öisin,
    jos öisin sun kohdannut ennen ja toisin;
    sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,
    mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.

                                  1913.




Neiti Inkeri.


    Keinulaudoilla kesäisillä
    nähtiin Inkeri-neiti tuo,
    tukka keltainen Inkerillä,
    kieli vilkas kuin virran vuo,
    kissankellojen kilinä soi,
    kussa katseensa karkeloi,
    mutta naurunsa missä helkkyi,
    kastehelmissä lehto välkkyi.

    Hänellä veljiä kymmenkunta.
    Veljet vierivät maailmaan,
    satoi taaton jo päähän lunta,
    maammo vietihin alle maan,
    mutta puutarha Inkerin
    kukki kaunis kuin ennenkin,
    siellä asterit, kurjenmiekat,
    suorat käytävät, hienot hiekat.

    Kerran yö oli, ukkos-yö.
    Valvoi Inkeri kammiossaan,
    eessä silmien iskee, lyö,
    tyttö seisovi hurmiossaan,
    ei hän ukkosta pelkää: silloin
    puiston polkua nousee mies,
    hän, tuo itketty talvi-illoin,
    josta vain sydän neidon ties.

    Hän, tuo ainoa jolle antoi
    kerran lempensä nuoren hän,
    joka kanssaan sen kauas kantoi,
    viskas virroille elämän,
    luotaan kuin kukan turhan heitti,
    sitten sen syli aallon peitti,
    eikä Inkeri saanutkaan
    raukkaa konsana rakkauttaan.

    Häntä vuosia itseksensä
    itkenyt oli Inkeri,
    vihdoin kuivannut kyynelensä;
    sentään veljiltä tiedusti
    vieläi joskus hän kirjeissänsä
    miestä, min kuva sydämellänsä
    neiti korkean kartanon
    tahtoi kulkea kuolohon.

    Mutta mies salamoiden kesken
    puiston polkua kohoaa
    kohti huonetta lemmen lesken,
    kohti Inkerin ikkunaa,
    katsoo Inkeri kalpeana;
    seisahtuu uros kumarana,
    äänin kuiskivi murtuvin
    takaa kukkivan syreenin:

    "Kulta Inkeri, keltatukka,
    vaimo valkea nuoruutein,
    kuihtui pois elon onnen kukka,
    omas sentään on sydämein,
    katso, kaukaa sun luokses kulin,
    tänne akkunas alle tulin,
    halki ukkosen, halki yön,
    tuiman keskeltä arkityön.

    Kulta Inkeri, keltakassa,
    totta muistanet vielä mun?
    Venhon muistatko valkamassa,
    jolla kauaksi sousin sun?
    Pienen muistatko Pyssyluodon,
    missä sai punapursi vuodon,
    täytyi yöpyä alle puun
    kuun ja aaltojen kuunteluun?

    Kulta Inkeri, keltahapsi,
    niiksi vastaa sa mulle et?
    Olin nuori, sa olit lapsi,
    meiltä särkyivät sydämet,
    pois me leikimme lemmen onnen,
    pois me tanssimme tuskan ponnen,
    huomaan, vasta kun myöhäist' on,
    liian kalliiksi karkelon.

    Kulta Inkeri, keltakukka,
    kuule, kuuntele armas mua!
    Vaikk' on syömeni syönyt hukka,
    ijät päivät ma rakastan sua.
    Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt;
    mult' on tää talo järjen vienyt,
    ei, en lähde, ma poistu en,
    ennen kuin sua suutelen.

    Kulta Inkeri, kutrikelta,
    anna anteeksi pyytehein,
    varmaan vaikutan kuollehelta;
    palajan jällehen purrellein.
    Mutta uskoisit mua sa varmaan,
    pääni nähdä jos voisit harmaan,
    kuulla itkuni ijäisen
    polon pohjasta sydämen."

    Poistui mies kuin oli hän tullut,
    haihtui taivahan salamaan.
    Silloin Inkerin huulet hullut
    kiertyi nauruhun katkeraan,
    nauroi hetken ja nauroi kaksi,
    nähtiin aamulla sairahaksi,
    mutta huulilta hourupäan
    nauru poistu ei vieläkään.

    Pirtin portailla pimenevillä
    nauraa Inkeri-neiti nyt,
    tukka takkuinen Inkerillä,
    katse kuin lasi himmennyt;
    menneet onkin jo pitkät ajat;
    peittyneet monet lehtimajat,
    keinulaudoilta laulut laanneet,
    naiset kaunihit maassa maanneet.

                        1914.




Naissaari.


    Naissaaren niemessä valkea paas
    merimiesten merkkinä loistaa,
    karit ympäri sen monet purret kaas,
    taru koitojen kohtalot toistaa,
         taru sun ja mun,
         kesäilloin kun
    niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Se nousee aalloista pysty päin
    kuin nainen valkearinta,
    se huutaa hurjana myrskysäin
    kuin pyydettään palavinta,
         kuin kuolemaa
         sävel kuuluttaa,
     — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Mut kun meri Heljänä heijastuu
    ja loivina laineet läikkyy,
    kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,
    merenkultana varsi sen väikkyy
         läpi mainingin
         öin valoisin,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Tuo silloin laineilta laulu soi:
    "Ain ollut hän ei kivi kuollut,
    hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,
    hän myös on lempinyt, huollut;
         mies saarelle nous,
         pois aamulla sous,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,
    Hän rannalle rientäen juoksi,
    hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,
    hän kutsuvi armasta luoksi,
         mut aaltojen taa
         tää pois katoaa,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Hän uhmaa tuulia tuskassaan,
    hänen varttansa kuohut kaulaa.
    rajatonta hän huutavi rakkauttaan,
    taas lempeä vienoa laulaa,
         näy sankari ei,
         meri mahtajan vei,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,
    nyt vain hän on valkea paasi,
    monet toivehet, itse toiveheton,
    hän ympäri yössä kaasi,
         moni talvi ja syys
         veren lämpimän hyys,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Mut kun suvi saapuvi suloinen,
    veri jällehen paadessa vertyy,
    hän muistaa lempensä muinaisen,
    hänen mielensä kauas mertyy,
         mihin sankari sous,
         joka saarelle nous,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Ja silloin jos tuhovirtensä soi,
    ah, Herra armias, auta,
    pian haahdet aalloissa huppeloi,
    pian pinnalla tuhto ja lauta
         vain yksin ui,
         moni orpoutui,
     — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,
    jok' ei armahda, sääli, ei säästä,
    joka surmaa sen, keltä suukon saa,
    joka ei elinaikana päästä,
         joka kuin kulo lyö,
         min loi elontyö,
     — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Hän laulaa loihtua lemmen sen,
    joka polttaa, polkee ja tallaa,
    kodit korkeat jättäen kylmillen,
    mökin liedelle kylväen hallaa,
         kun ihmistä kaks
         käy vierahaks,
    — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

    Ja siks moni poski kelmenee,
    moni kauhistuu uros aimo,
    kun huolensa ilmi huokaisee
    Naissaaren valkea vaimo,
         surut sun ja mun,
         kesäilloin kun
     niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

                           1914.




Sydänyön laulu.


    Kaikki on käynyt niin kumalliseksi;
    uutta en enää ma uskoa keksi,
    laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin,
    kun ijän kultaisen impiä kauloin,
    mietin ma taapäin, taapäin ma taivun,
    muistojen muinaisten helmahan vaivun.

    Uskoin ma ennen ihmisten sukuun,
    nyt olen joutunut tähtien lukuun,
    jotka ei aattele, jotka ei tunne,
    kiertävät, muistamatta mistä ja kunne;
    kohta jo itsekin unhotan elon,
    jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.

    Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut,
    että se Minä, jok' on riemuinnut, nuollut,
    kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt,
    joskus jo ammoin on hautansa nähnyt,
    tunne en enää itseä, muita,
    laulelen muinaisen ajan lauleluita.

    Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?
    Niinkö on lyhven elämämme latu?
    Niin! soi yltämme, aitamme kuoro;
    mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,
    painavi päänsä, kuin tehnyt ois murhan,
    tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.

    Yhtä en sentään ma laulamatta jätä,
    en sydänyötäni yksinäistä tätä,
    missä mun ympäri suitsuvat soihdut,
    muinaiset niinkuin muistojen loihdut,
    vaikka ne oiskin vain virvatulta,
    saakohot virteni viimeisen multa.

    Huomaanhan, että jo kaikki on toisin;
    mutta jos harmajapääkin jo oisin,
    nousen ma vieläi laill' elon aaveen,
    kuulutan kunniat helkkyvän haaveen,
    kuink' oli kaunista uskoa kerran
    kukkahan kauneimpaan elon Herran!

    Maaria, Maaria, ah, emo Luojan!
    Löysin sun luonasi turvan ja suojan,
    näin sinut ihmisten joukossa täällä,
    lemmin ja lauloin pilvien päällä,
    siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen,
    unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.

                          1914.




Oudot.


    Outoja ollaan ja oudommiksi
    ain yhä' käymme. Miks, ah miksi?

    Tuskin sa muistat enää mua,
    tuskin ma ymmärrän enää sua.

    Sanat on saanehet toisen mielen,
    sydän on oppinut oudon kielen.

    Kauan vierailla ovilla ollen
    olemme tullehet turmiollen.

    Suita mennyt on mieles herkkä,
    multa kuihtunut kevään kerkkä.

    Leiki et enää, et enää läiky,
    mulle ei taivahankaaret väiky.

    Etsimme toisesta itseämme,
    entistä, kaunista elämätämme.

    Et sinä löydä enkä minä.
    Käyt niin minulle sääliksi sinä.

    Emme me toistamme koskaan tapaa.
    Ah, mikä vaiva: olla vapaa!

    Ah, mikä tuska: tuntea, että
    elämme, kuolemme kyynelettä!

                    1915.




Kaksi köyhää.


    Ääressä takkavalkean
    me kaksi turvatonta,
    sill' aikaa kuin on ihmisillä
    niin monta turvaa, monta!

    Ääressä takkavalkean
    me kaksi koditonta,
    sill' aikaa kuin on maailmalta
    niin monta kotia, monta.

    Tiedätkö, sentään en vaihtaisi
    ma elämääni tätä:
    jos sinne ma vieraihin vietäisiin,
    mun siellä tulisi hätä.

    Tulis hätä mun sieluni siveydestä,
    sen vaikka ne muuksi sanoo,
    tulis tuska olla kerjäläinen,
    mi almuja pyytää ja anoo.

    Ja sentään ma annan ja annan vain,
    vaikk' ei sitä ihmiset huomaa,
    suon alati sielusta, mielestäin
    vain runsautta Luojan luomaa.

    Ääressä takkavalkean
    me mieronköyhää kaksi;
    joka päivältä, joka vaivalta
    sa käyt mulle kalliimmaksi.

    Ääressä takkavalkean
    me ruhtinaallista kaksi;
    jos maailma ei sitä huomaakaan,
    me teemme sen rikkaammaksi.

    Me teemme sen riemusta rikkaammaks
    ja kaihosta kauniimmaksi;
    ääressä takkavalkean
    sua suutelen kerran ja kaksi.

    Sua suutelen, itken ja iloitsen
    ja tuumin: hän kaikki kantoi;
    hän voi mua sietää tuokion,
    siks ijäisyyden hän antoi.

                    1915.




Mielitietylleni.


    Tiedän, tiedän, mielitietty,
    miksi luotain läksit pois:
    kova, kolkko, lämmin, vieno
    kuinka yhteen soida vois?

    Sentään tässä sydämessä
    asuu itse aurinko,
    vaikka pohjan pilvet, hallat
    kaihti siltä kasvot jo.

    Voi en kantaa kämmenellä
    enää esiin sydäntäin,
    piilotan sen sinne, missä
    mietin ypö-yksinäin.

    Liekö lemmen aika mennyt,
    kosk' en vihata ma voi,
    vaiko tuska valkeaksi
    muinen tumman mielen loi?

    Paistan yhteisymmärrystä
    yli kaiken kauniin maan,
    elon ulkopuolia itse,
    elämää luon maailmaan.

    Tai ma vielä virkan: elän,
    vaikk' en olle entinen,
    elän tähtein tuollapuolla,
    tunnen kauhut tyhjyyden.

    Mutta myöskin riemut, hurmat,
    joist' ei tähdet tietää voi:
    heill' on pakkokierto, mulla
    vapaus, jonka taisto toi.

                    1915.




Trubaduuri.


    Talo puuntaa rantamalla,
    kesäöiltä lankeaa,
    hehkuu kuuset kukkulalla
    päivän viime suudelmaa,
    lahden laine pitkä päilyy,
    kaukaa käenkukku soi,
    ulapalla purje häilyy,
    saaret hiljaa unelmoi.

    Saapuu työstä niittykansa
    päivän kortta kaattuaan,
    istuu vallat kuistillansa
    riippumatot maattuaan,
    naiset kauniit, herrat hienot,
    keskikesäin vierahat,
    posket puhtaat, äänet vienot,
    sormet hoikat, soreat.

    Vait on metsä. Niityt, pellot
    vartoo yötä valkeaa,
    kilkattavat karjankellot
    suven aikaa suloisaa,
    saunan savu rannan alta
    kertoo raatajista työn,
    hattara vain taivahalta
    haavehista pohjan yön.

    Silloin, katso: pursi outo
    puikoo kohti valkamaa,
    vaan on kumma venhon souto,
    siivet sitä kuljettaa,
    ei, ne joikuu joutsenina,
    kaartuu kaulat korkeat,
    päilyy lahden lumpehina
    linnut päivän-paistavat.

    Viiltää rannan alle venho,
    vieras maihin astuvi,
    katsehessa kaukotenho,
    ryhdiltänsä ritari,
    hatun heiluu sulka, vyössä
    olkapäällä luuttu on,
    ja hän laulun laulaa yössä
    kuulla kaiken kartanon:

    "Notkui neiti nuori kerran,
    kasvoi täältä kaukana,
    kaunis niinkuin kukka Herran,
    pyhä niinkuin Maaria,
    liitti yhteen laulu meidät,
    luutuin hänet huimasin,
    vaan hän toista lempi, heidät
    säilälläni surmasin.

    Kuolleet on he kumpainenki,
    vaan ei kuollut rakkautein,
    siksi niinkuin haudan henki
    yhä harhaa sydämein,
    siksi samoon maata monta,
    vellon vettä vierastai,
    laulan osaa onnetonta,
    harvoin lempi säälin sai.

    Eivät ajan lapset tunne
    enää, mit' on murtumus,
    tiedä itse eivät, kunne
    heiltä haihtui rakkaus,
    katoo uljuus, lempi, maine,
    kaikki kaunis raukeaa,
    menee niinkuin merten laine
    kohti paatta harmajaa.

    Laulunakin lie jo turha,
    sentään virren viritän,
    tunnollani vaikk' on murha,
    murhasitte enemmän,
    koska loppui lemmen loihdut,
    heitän taistohansikkaan:
    saitte elon suuret soihdut
    sydämistä sammumaan.

    Teitä kiehtoo hyöty lähin,
    teitä aine tenhoaa,
    nautiskella voitte vähin,
    ette enää rakastaa,
    ette surra, ette huolla,
    ette luoda elämää,
    siksi tarvis pohjan puolla
    tiedettä ei hilpeää!

    Ah, ne auvot kenpä tietää
    kerran kahden autuaan,
    maan ei mataluutta sietää
    enää saata milloinkaan,
    hän on mennyt maailmalta,
    irti ihmisistäkin,
    miesi, tullut tuonelalta,
    tuonne käypä takaisin."

    Nukkuu talo rantamalla,
    niityt, pellot unelmoi,
    punapursi rannan alla,
    kaukaa airontahti soi,
    järvi peilityynnä päilyy,
    peittyy lahdet terheneen,
    illan, aamun ruskot häilyy
    päällä metsän, maan ja veen.

    Kesätyön on hetki herkin,
    aatos untuu unelmiin,
    viittoo viita nuorin kerkin
    tuulentupiin utuisiin,
    liehuu lempi, herää hempi,
    aitan uksi narahtaa,
    tyttö, joka ennen empi,
    sulhon kaulaan karahtaa.

    Miesten, naisten mielialaa
    hiiltää outo himmeys,
    aaltoo aatoksissa salaa
    niinkuin tähkän täyttymys,
    poven polttaa nuoret kummut,
    kuvat heljät heijastuu,
    arat aukee unten ummut,
    sielunsilmät seijastuu.

                  1916.




Istuin ja itkin.


    Istuin ja itkin
    vuoteeni laidalla,
    muistelin jällehen Sua.
    Miksi mun hylkäsit?
    Miksi et sietänyt
    sietämätöntä mua?

    Istuin ja itkin
    elämäni itkua
    rinnassa rikos ja rauta.
    Emmekö yhdy?
    Emmekö tapaa?
    Herra armias, auta!

           1916.




Ukkospilvi.


    Ukkospilvi mun pääni päällä —
    mitä se tietää sulle?
    Outoja onnen vaiheitako
    vaiko murhetta mulle?

    Ukkospilvi sun pääsi päällä —
    mitä se tietää mulle?
    Onnea vaiko onnettomuutta —
    saman se tietää sulle.

                 1916.




Nimettömälle. _Eräs elegia._


    En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua
    et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,
    mut sentään mun on kuin ois suvi suuri,
    kun tahtomattamme me tapaamme juuri.

    Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
    Sua tuntenut en, Sua kaivannut en,
    on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
    kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.

    Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
    Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
    ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
    Sua katson ja katson, ja aatokset lentää ...

    Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,
    ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,
    Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,
    jota aavistin ain, joka tullut ei liki.

    Saat tehdä Sa mulle, min tahdot ja voit,
    Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
    tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle;
    Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.

    En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,
    vain jotakin kaunista kadotettua,
    siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä,
    kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.

    Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt,
    mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt,
    uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin
    mua muistaen muista et itseäs illoin ...

    En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,
    vain jotakin kaunista kadotettua,
    joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki.
    jota aavistin ain, joka pois meni iki.

                            1916.




Rococo.

Kesäkuva Helsingin saaristosta.


    Turholman tyynten vetten
    sävel soiton ja karkelon soi;
    vene valkea salmen suussa
    kuin ulpukka unelmoi.

    Sen tuhdolla impi istuu
    niin kuulas kuin illan kuu,
    min paiste piirtyvi mereen
    kuin keijujen porraspuu.

    Mut airoilla mies on nuori,
    hän huokaa, hän haaveksii.
    Hän vihdoin vienosti virkkaa:
    — "Ah, neiti de la Gardie!

    Te tuntenut ettekö koskaan
    elon kaihoa kauniimman,
    ikävää ilon seesteisemmän
    kuin kummuilla pohjolan?

    Teill' eikö mielessä soinut
    sävel outojen maiden ois,
    ahot kangastuneet, miss' Atis
    Camillan kohdata vois?" —

    Hymy huulia immen kaartaa,
    mut silmänsä sirkentäy:
    — "Ah, kreivi Creutz, niin kauas
    ei miettehet minulla käy!

    Toki tietää tahtoisin sentään,
    mitä kuiskisi aarmaalleen
    tuo Atis, jos Camillan
    nyt kohtais hän yksikseen." —

    Mies nuori vaieten katsoo
    vain taivahan rantoja päin,
    toki vihdoin vienosti virkkaa:
    — "Ma luulen, hän kuiskais näin:

    "Ma mattahan tiedän, min kaiho
    luo kutsuvi kulkijaa,
    siell' leikkiä meidän on armas
    ja autuas unhoittaa.

    Nuo unhoittaa hovin herrat
    ja naisetkin naurusuut
    ja muistaa vain lumot luonnon,
    tarut lemmen ja illan kuut." —

    — Ja jos Camilla nyt vastais:
    "Mätäs onnelan miss' on tuo?"
    mitä vastaisi Atis hälle? —
    — "Sydän lempivä vain sen suo."

    — Ja jos Camilla nyt päänsä
    hänen painaisi parmaalleen,
    ja virkkais: "Vie minut sinne!"
    mitä vastais hän armaalleen? —

    Yli Turholman tyynten vetten
    tuli tuuli ja äänet vei.
    Mitä vastaisi silloin Atis,
    sitä kukaan kuullut ei.

    Mut päin Kulosaaren rantaa
    vene valkea käännähtää.
    Joku kitara kaukana helkkää;
    vana aamunkultahan jaa.

                   1916.




Syyskuvia.


    Syyskirjavat kuvat
    kuin tuulien tuvat
    mun sieluni silmien ohitse käy,
    monet mennehet muistot
    kuin kuolevat puistot —
    punahehkunta, jolle ei loppua näy.

    Olen tottunut tuohon:
    näin nääntyvän ruohon
    ja kuolevan kukkien sydämestäin,
    mut mistä, ah mistä
    sävel soi kevähistä —
    taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?

    Runon raikuvan kuulen
    ja nuoreksi luulen
    taas itseni, taas elon karkelo käy,
    taas viittovi taistot,
    veren kuohuvi vaistot —
    punahehkunta, jolle ei loppua näy,


    Taas näen sinut illoin
    kuin näin sinut silloin
    elonliekissä seisovan seppelepäin,
    mua vaativan sinne,
    mihin jyrkin on rinne —
    taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.

    Taas voimiini uskon,
    taas huomenen ruskon
    kerä kultainen henkeni taivaalla käy
    kuin auringon hymy,
    jumal-aatosten jymy —
    punahehkunta, jolle ei loppua näy.

    Se leimusi kerran
    kuin lempeys Herran,
    taas onnesta orvoksi yöhöni jäin!
    Pois tummunut multa
    on maan-elon kulta —
    taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.

                             1916




Niin kaukaa ja sentään läheltä niin —


    Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
    soi armas, tuttava ääni,
    mun kiertäen unihin kirkkaisiin
    ja päivyen kultahan pääni.

    Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
    käy käteeni armas käsi
    kuin kerran kuollut kätteleis
    sua lapsuuden ystäväsi.

    Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
    mua muisto valkea vainoo:
    hän nyt on ylin ystäväin,
    mut muinen armas ainoo.

                    1916.




Talvipäivän painuessa.


    Te talvisen taivaanrannan puut,
    mitä tiedätte meistä,
    elon hallavan hankihin eksyneistä?
    Punakeltaiset saaret ja salmein suut,
    miten katsotte miestä,
    jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?

    Ja aurinko itse, mi laskulle käyt,
    mitä mietit minusta,
    jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta?
    Kuin rakkaus suurena mulle sa näyt,
    sen uskoisin taikaan,
    mut onneni painui jo entiseen aikaan.


    Se painui, kun petti mun ystävä ylin;
    minut jätti hän yöhön
    ja päivien päättömien pakkotyöhön.
    Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin,
    ah, aurinko meni,
    mene pois, mene pois, polo rakkauteni!

    Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut
    ne laulavat laulun
    kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun;
    ja tummuvat saaret ja salmein suut
    ne lohtua tarjoo
    kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:

    "Miks murehdit, onneton, mieletön mies?
    Sua lempivi hän
    kuin haavetta valkean yön hämärän.
    Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies;
    sait rakkaudelta,
    min päivältä saa nyt yön punakelta."

    Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy.
    Hän ei konsana tule,
    en konsana häntä ma syliini sule.
    mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy ...
    ah, aurinko meni,
    mene pois, mene pois, polo rakkauteni!

                               1916.




Ritarit.


    Ne lempi ne ritarit uljahat,
    ne huokasi aamuin ja illoin,
    he samaa impeä rakastivat,
    tuo virkkoi vanhempi silloin:

    "Mun palaa rinta ja palaa pää,
    minä matkaan suurihin sotiin,
    siell' aika on säiläni välkähtää,
    sinun lie paras jäädä kotiin!"

    Veli vanhempi matkasi maailmaan,
    teki töitä hän miesten ja miekkain,
    veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan,
    mut hän oli veljistä viekkain.

    Kun tähdet syttyy ja saapuu yö,
    hän impensä ikkunan alla
    niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö
    sydänhaaveella hartahalla.

    Veritöistä hän veljensä laulut luo,
    oman lempensä noihin liittää,
    pian ikkunaan käy impi tuo,
    sen aukaisee sekä kiittää.

    — "Runo laulaos töistä Rodrigon taas,
    sa ruhtinas lauluniekkain!"
    — "Hän kunnia kaiken on kansas ja maas,
    tarun kerron ma keskeltä miekkain."

    — "Ah, luuletko, uljas mun unhottaa
    vois kalpojen karkeloissa?
    — "Jäis ennen mult' unhoon taivas ja maa,
    jos itse ma oisin noissa,"

    — "Sun hehkuiko mielesi milloinkaan
    myös haaveista sankaritöiden?"
    — "Isabella, ma lemmestä hehkun vaan,
    käyn aaveena kuutamo-öiden."

    — "Minä miekkojen leikkiä ihailen."
    — "Minä vain olen lempeni orja!"
    — "Minä lemmin laulua vapaiden."
    — "Käy sydämessäin sota sorja!"

     Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö
    niin kummalla kaipauksella
    ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö,
    ei torjua voi Isabella.

    He muistavat veljeä taistelevaa,
    he huokaavat hehkuvin rinnoin,
    he suutelevat sata suudelmaa
    he syleilevät sydän-innoin ...

                      1916




Kalypson saari.


    Hän saaren rantoja yhäti käy,
    Odysseus, sankari Hellaan,
    hänen mielensä oudoksi synkistäy,
    ei venhoa vapauttavaa vain näy,
    Kalypso, neitonen saaren,
    hänet kahlehti kauneudellaan.

    Hän aistivi, kuinka myrskyssä
    merimiehet aavalla laulaa,
    miten haahdet heittyvät hyrskyssä,
    veen päällä vellamot tyrskyssä,
    ja kuinka kuohuista rannan
    ne nostavat kättä ja kaulaa.

    Niin raskaasti rintansa huoahtaa:
    "Ahot Ithakan, ah, te armaat,
    teit' enkö siis enää nähdä saa,
    kotiliettä en koskea korkeaa,
    mua tervehdi eivät koskaan
    siis äidin, ei puolison parmaat?

    Tuo tuhkahan sortui Ilion,
    mut Ithaka mennyt on myötä,
    olen tullut ma suureen turmiohon;
    kuka voitettu nyt, kuka voittaja on,
    en tiedä, mut tiedän, että
    elo maineeton on manan yötä!

    Akilleus, ah, olet miekkoinen mies,
    joka tuonen lehdoissa lepäät,
    Agamemnon, hän tiensä varmaan ties,
    Menelaoksen lauha on taas kotilies,
    mult' yksin miks kodin armon
    Poseidon ankara epäät?

    Puna häpeän peittävi poskiain,
    mun rintani kaihosta riutuu,
    en viestiä saa sotaveikoistain,
    en poiastain, jään tänne ain
    kuin kurja mies, kuin Paris,
    mi lemmen huolihin hiutuu!"

    Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy,
    Odysseus, sankari Hellaan,
    hänen katseensa kyynelin kylmentäy,
    ei silmäänsä sirkeä neiti näy,
    mi lähestyy, noin virkkaa
    hänet valliten vienoudellaan:

    "Sun käärin ma kutrein ja kultavöin —
    mitä on isänmaa, mitä maine?
    Sun huokaan ma huulias päivin ja öin,
    Odysseus, ah sua ain ikävöin,
    meri ääretön on, yli äärten
    lyö lempeni kultainen laine!"

    Ja päivät ja viikot ne vierivät pois
    kuut kulkevat niinkuin aaveet,
    on joskus kuin kuoroa ilmassa ois,
    kuin laineilta sankarilauluja sois,
    taas pilvinä päivän tieltä
    ne haihtuvat kuin kotihaaveet.

                          1917.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMEN LAULUJA ***