*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA ***





TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA

Kolme yksinäytöksistä pilaa


Kirj.

PASI JÄÄSKELÄINEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.




SISÄLLYS:

Tirisen kosinta
Miljoona-arpa
Toppakahvia






TIRISEN KOSINTA


HENKILÖT:

TIRINEN, poikamies, 50-vuotias.
ANNA-MARI, leski, 45-vuotias.

Näyttämö torpan tupa. Pöytä, lavitsa ja takka.
Talouskalut huonossa järjestyksessä.



TIRINEN

Onpa oikein korea syyspäivä. Tekisipä mieleni laskea lehmätkin ulos,
kun ei tuo ruoho vain olisi niin pakkasyön puremaa. Mutta jos huomenna
on näin sievä ilma, niin varmaankin lasken elukat jaloittelemaan.

    (Käy tiristämässä pannusta kahvin loppuja kuppiin;
    juo ilman kermaa ja sokeria.)

... Vähäpä sitä oli... mutta hyvää.

    (Panee penkille maata.)

... Menee se tämä taloudenkin pito, vaikka yksinkin on... mitä tässä
tekee muijalla riitelemässä ja kahvia särpämässä... Sattuupa se
niinkin, että kun naimisiin menet ja hommaat kaikki kuten parhaiten,
osaat, niin yht'äkkiä eivät kaikki asiat olekaan vaimolle mieliksi, ja
hän lähtee menemään huuten heilaten. Siinä sitten nökötät ja saatpa
vielä maailmalta kunniasi kuulla. — Toiset taas kyyditsevät ukkonsa
helkkariin, — vaikka on vihittykin... Lienevät nuo joskus hyviä
kapineita nuo miehetkin... ei yksi eikä kaksi eukkoa riitä mihinkään...
Eikö lie paholaisen keksimä koko naimishomma, että saisi ihmisiä
sillä lailla verkkoihinsa?... Liekö noita muuten paljonkaan oikein
sopupariskuntia?... Eipä taida. Mutta kun hoitaa talouttansa yksin
niinkuin minäkin, niin ei ole kellään mitään sanomista, ei vaikka
sormella voita söisi. Ja liekö nuo niin suuret ne eukkoväen suomat
huvituksetkaan, että kannattaisi hyvää elämäänsä pilata? — Eikös vain!
Parasta on kun on omissa lämpimissään...

    (Ulkoa kuuluu lehmän ammumista ja Anna-Marin ääni.
    Tirinen menee akkunasta katsomaan.)

Mikä siellä nyt lehmää kuljettaa? — Eikös se ole Anna-Mari?... Onpa
sillä komea lehmä...

    (Ammumista.)

... Ja niin vielä teutaroipi... Miksi ei se ymmärrä sitä seinään sitoa,
vaikka on rengas, kun aitaan köyttelee.

    (Menee ja huutaa ovesta:)

Sido seinään, niin pysyy paremmin!

ANNA-MARI (Kielevä ja isoääninen; tulee sisälle ja huutaa ovesta
kartanolle:)

Ootko hiljaa — mitä se siinä reutoo...!

    (Sisälle:)

Kun aivan hengästyksiin juoksuttaa! — Päivää! Terveisiä!

    (Kättelevät.)

Kun tuon lehmän kanssa saa hypätä ja riuhtoa, että on aivan pakahtua.
— lähdinkin yksin sitä kuljettamaan, mutta siinäkö työ oli! Se kun
on niin ikäväinen ja ollut Sonnilan karjassa koko kesän, niin se
kaipaa toisia ja niiden perään ammuu. Kun eivät jouduttaneet sitä
heinäkuormaansa valmiiksi,'niin lähdin kuin lähdinkin yksin lehmää
perässäni venyttämään, minä hullu. Kun näin tupasi, niin arvelin, että
mitähäntä raijaa yksin, menen levähtämään ja odotan hevosmiestä.

TIRINEN

No, mihin sitä ollaan menossa?

ANNA-MARI

Tuonne Alarannalle asti. Siellä kun veljeltäni kuoli emäntä, niin se
pyytämään minua sinne emännöimään edes talven ajaksi. Ajattelin, että
lyön tuon mökki-tötteröni kylmille ja menen. Samahan tuo on minullekin,
missä häntä leipäänsä syöpi — ja niin sitä sitten lähdettiin.

TIRINEN

Ja lehmineen?

ANNA-MARI

Lehmineenpä tietenkin. Jopahan minä nyt sitä jättäisin, vasikasta asti
kun olen kasvattanut ja ruokkinut. Siellähän on meijerikin likellä,
joten käytän maidon meijerissä — ainahan siitäkin joku penni lähtee;
pysyy edes kahvirahassa, ettei aina tarvitse talon kahvin varaan
lyöttäytyä... Ja pitäisihän sitä säästääkin mukamas.

TIRINEN

Säästääpä tietenkin... Onko se hyvä lypsyinen tuo sinun lehmäsi?

ANNA-MARI

Kaksi kiulua kerralla poikimisen jälkeen ja jos oikein heruttaa, niin
vaahto kuohuu.

TIRINEN

Vai kaksi kiulua! Onpa hyvä lehmä — anna minulle ruokolle, niin ei
tarvitse enempi huolehtia. Saat kymmenen markkaa ruokkorahaa, ja
heinäsi joutavat myötäväksi.

ANNA-MARI

Hyvänen aika! Enhän minä nyt toki ruokolle antaisi, vaikka mikä olisi,
kun vasikasta asti olen hoitanut ja kasvattanut. — Jos en itse jaksa
elättää, niin ennen lopetan. Niin olen päättänyt... ei me elävinä erota
minä ja Ruuslokka.

TIRINEN

Ruuslokkako sen nimi on?

ANNA-MARI

Ruuslokka. Kun henkikirjurin lehmällä oli sama nimi, niin minäkin
ajattelin, että panenpa lehmälleni oikein herrasnimen. Komea nimi se
onkin.

TIRINEN

Komea se on nimi ja komea on lehmäkin.

    (Katsoo akkunasta.)

Mutta aivan se siellä irti pääsee, kun noin aitaa repii! Minäpä käyn
panemassa sen seinään kiinni.

    (Menee.)

ANNA-MARI

Kumma on tämäkin torppa, kun on hyvä eläminen ja velaton paikka, eikä
ole emännästä tietoa tuon enempää. Itse se lypsää lehmänsä ja keittää
kahvinsa sekä rikastuu vain. Ikävältä luulisi tuntuvan yksinään olon.

    (Katsoo ikkunasta.)

Nyt se siellä Ruuslokkaa hoitaa ja huusaa, mutta ei vain raski heiniä
eteen panna, visukinttu. Tokko tuo kahviakaan keittänee, jos en
omistani pane... Eipä taida tulla ei suuhun eikä silmään... Se on tuo
Tirinen niin nokkavisu, että kirpunkin kahtia jakaa ja pitää itse
isomman puolen.

    (Katsoo ikkunasta.)

Jopa sai miesparka sarvesta ja ihan parhaalle paikalle!

    (Nauraa.)

TIRINEN (Tulee takapuoliaan pidellen.)

Kylläpä on koko äytäri! Minä kun rupesin utareita koettelemaan, niin
silloin säikäytti sarvellaan...

ANNA-MARI

Johan minä täällä nauroin, että kun ihan paraalle paikalle töytäsi.

TIRINEN

Hyvät sillä on lehmän merkit.

ANNA-MARI

Hyvät kerrassaan, ja umpeen ei tahdo mennä keinolla millään... Lypsää
aivan läpi vuoden.

TIRINEN

Minun lehmistäni on toinen ummessa kolme kuukautta, toinen viisi.

ANNA-MARI

Siunatkoon! Aivan kaiketi minä kuolisin kahvikerman puutteeseen, kun
pitäisi niin kauan ummessa syöttää!

    (Katsoo ikkunasta.)

Jokohan pitänee lähteä tuota lehmää kuljettamaan, kun se noin riuhtoo
ja rimpuilee.

TIRINEN

Mihin se nyt siitä pääsee. Istu nyt ja keitä kahvit, hevosmiestä
odottaessasi. Tuossa on pannu takalla.

ANNA-MARI (Itsekseen.)

Omista kahvistako? Kyllähän minä tiesin sen visukintun.

    (Ääneen.)

Tässä sinä vain yksin nökötät kuin pataässä... tarvitsisit kai akan
niinkuin muutkin, kun on lehmiä ja kaikkea.

TIRINEN.

Enkä tarvitse. Kun saisin hyvän lehmän, niin se olisi parempikin. On
liikoja noita heiniäkin... Myö nyt tuo Ruuslokka tai anna edes ruokolle.

ANNA-MARI

Ei maksa vaivaa puhuakaan — ei me erota, Ruuslokka ja minä, ennenkuin
kuolemassa.

    (Ulkoa kuuluu ammumista; Anna-Mari katsoo ikkunasta.)

No sepä nyt siellä riuhtoo ja ammuu.

    (Kiiruhtaa lehmää komentamaan ja puhuttelemaan.)

TIRINEN

Ei se näy myövän eikä antavan ruokolle... Mutta... mutta, jos sen
onnettoman saisi, niin jäisivät molemmat tähän... On oikein sääli
päästää noin hyvää lehmää käsistään... Mutta tokko sitä vaimoa
saattanee sentään kysyä niinkuin Ruuslokkaa? — Siinä kai pitäisi olla
monetkin esipuheet ja valmistukset...

ANNA-MARI (Tulee.)

Ei se tahdo hyvästyä... Mutta eikö tuolta pian tulle hevosmieskin
heinäkuormineen... Sidon sitte kuorman perään koko pekunan ja ajelen
menemään.

TIRINEN

Oikeinko sieltä tulee heinäkuorma?

ANNA-MARI

Nurmia, parhaita pyörtänönurmia! Se kun poikii Sieluinpäivästä kaksi
viikkoa, niin pitää olla millä taas heruttaa.

TIRINEN (Itsekseen.)

Nurmia sillä taitaa olla koko suova —.

    (Päättäväisesti:)

Tuota...

ANNA-MARI

Jaa että mitä?

TIRINEN (Korvallistaan kynsien.)

Tuota...

ANNA-MARI

Noo?

TIRINEN

Tuota... että jää nyt tähän heininesi ja lehminesi, — emäntää kai —
sitä tarvitaan tässäkin.

ANNA-MARI

No enkä jää. Olihan sinulla tässä se Leuhkalan Loviisakin emännän
vaalissa monta viikkoa, mutta tiellepä tuo sekin jouti menemään. Ja
niin oikea ihminen oli kuin saattaneekin.

TIRINEN

Eihän sillä ollut lehmääkään... Ja kun se olisi tuota kahvia myötäänsä
latkinut... Siitä se parhaasta päästä suuttui, kun ei saanut mielin
määrin juoda kahvia, minulla kun oli arkun avain. Mutta en minä sinulta
— jää nyt koetteeksi.

ANNA-MARI

Jopahan minä sinun koetettavaksesi jäisin! Antti-vainajankin aikana oli
aivan sama, joinko minä kahvia tai olin juomatta. Aivan sain tehdä oman
mieleni mukaan, ei se siitä sanonut hyvää eikä pahaa, enkä minä sitä
enempäänsä rupea särpämäänkään.

TIRINEN

No enhän minä nyt sinua tahtoisi valtikoida... saat itse pitää arkun
avaimet. Jää pois, ei tässä ole paha olla.

ANNA-MARI (Jo epävarmana.)

Jottako tuota sitte yrittäisi?...

    (Itkien.)

Kyllä se Antti-vainaja oli niin hyvänlaatuinen, että tokko tuota enää
semmoista saanee. Oikein rakkaudella se minua aina kohteli ja hyvä oli.
Kerrankin kun meiltä lammas hukkui kaivoon ja kun minä sitä itkin, niin
se otti kaulasta kiinni ja sanoi, että mitä tuosta yhdestä lampaasta
itkee. Ja aina se halasi, kun sattui hankala paikka, niin että hyvä
sen kanssa oli olla. — Eikä me riidelty. Ei tarvinnut minun kapustaa
kovemmalla aseella sitä lyödä, ennenkuin se jo myöntyi.

TIRINEN (Ihmeissään.)

Vai ei kovemmalla?

ANNA-MARI (Iloisemmasti, likennellen Tiristä, joka aina väistyy.)

Mutta jospa se tämä Tirinenkin hyvänä pitää, halaa ja rakastaa?

TIRINEN (Väistelee.)

Eihän tässä mitään hankalata paikkaa eikä halauksen tarvista. Keitähän
kahvia, keitähän kahvia...

ANNA-MARI

Ja monta kertaa, kun minä minkä mistäkin olin pahoillani, niin aina se
tuli Antti-vainaja taputtelemaan.

    (Painaa päänsä Tirisen olkapäälle.)

Kun sinäkin...

TIRINEN (Arasti työntäisee Anna-Maria pois.)

Elähän nyt siinä! —

    (Katsoo ikkunasta.)

Nyt se heinäkuorma tuli. Minäpä käyn sanomassa, että ajaa ladon eteen.

    (Kiireesti ulos.)

ANNA-MARI (Katsoo pitkään Tirisen jälkeen.)

Kovinpa se on tyly... Eihän se tajua mistään mitään... Eihän
tuommoisen kanssa miten... Kun naimisliitot tehdään, niin juoksee
pakoon... Sen taitaakin tehdä mieli vain minun lehmääni ja heiniäni...
Elähän nuolaise ennenkuin tipahtaa.

    (Huutaa ovesta.)

Antaa olla sen kuorman siinä, älkää viekö sitä mihinkään.

TIRINEN (Palaa ovelle.)

No mikä — nyt? Minä vain toimitin ajamaan ladon eteen —

ANNA-MARI

Antaa olla ajamatta. En minä noin tylyn miehen kanssa yksiin leipiin
rupea... Ei edes morsiameensa katso, vielä että hyvänä olisi ja
rakkaasti puhuisi —

TIRINEN

Minä kun olen niin hiljainen... ehkäpä tässä illemmalla... juodaanhan
kahvia...

ANNA-MARI

Saat odottaa iltaasi ja juoda kahvisi yksin... Hyvästi!

    (Menee.)

TIRINEN

Siitäköön se otti pahaksi, kun en sitä muka halannut?... Sekö sitä
niin äkkiä ilkeää... eikä tuo niin häävin näköinenkään ole.

    (Katsoo ikkunasta.)

Siellä se sitoo lehmäänsä heinäkuorman perään... jo se on komea lehmä!
Olisi sitä pitänyt sittenkin vähän kiltisti kohdella.

    (Päättävästi.)

Ei, en minä päästä tuommoista lehmää menemään!

    (Huutaa ikkunasta ja viittoo.)

Anna-Mari! Anna-Mari-i-i!... Älä mene... Palaahan vähän takaisin!...
Palaa vähän takaisin hoi...

ANNA-MARI (Tulee tupaan.)

Mitä sinä nyt huutelet?

TIRINEN (Muka iloisesti ja reippaasti:)

Kyllä kai sitä nyt halata saattaa!

    (Heittäytyy Anna-Marin kaulaan, halaa ja taputtelee.)

Kylläkai tätä aina tekee, tekee varmasti!

ANNA-MARI (Ponnistelee kaikin voimin vastaan ja pääseekin
viimein hengästyneenä irti.)

Hassu mies! Kaikki ne vielä eukkoakin hommaa!

    (Huutaa ulos mennessään.)

Anna hevosen mennä!

    (Ulkoa vielä kuuluu Anna-Marin puheen tulva Tirisen tyhmyydestä.)

TIRINEN (Pitkän vaitiolon jälkeen.)

Sepä nyt oli!... Ensin se näytti kyllästyvän siitä, kun en halannut,
ja sitte se näytti kyllästyvän siitä, kun halasin. Ole sitte niille
mieliksi, jos osaat... Taitaa paras olla eukotonna!... Enhän minä siitä
Anna-Marista välitä, menköön menojaan... mutta kaduttaa vähän, tuota,
kun olisin hänen mukanaan saanut niin tosikomean lehmän, jos olisin
ymmärtänyt oikealla hetkellä sitä Anna-Maria vähän halata.

    _Esirippu_.






MILJOONA-ARPA

Yksinäytöksinen pila


Kirj.

PASI JÄÄSKELÄINEN





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.






HENKILÖT.

_Pekka_, työmies.
_Maija_, hänen vaimonsa.
_Isäntä Vimperi_, talonomistaja.

Tapahtuu maaseutukaupungissa. — Esittämisoikeus vapaa.

Köyhästi kalustettu huone Vimperin talossa, Pekka makaa sängyssä tahi
rahilla. Maija kutoo sukkaa.

_Maija_. Ja se oli paikkaa, kun tultiin tänne kaupunkiin, tultiin maalta
tänne muka makeanleivän paloille, porvarien ja rikkaiden töihin,
myytiin mökki ja lehmä, kyllästyttiin hyvään elämään! Tuo ukko hyväkäs
kun ei muka enää talonjussien töihin sujunut, kaupunkiin piti muka
päästä, kymmenen markan päiväpalkoille lossauksiin, lastauksiin ja jos
mihin. — Vaan oliko sinusta niihin? Ei saanutkaan täällä tupakoida ja
istuskella joka viiden minuutin päästä, ei seisoskella lapionvartta
vasten, eikä maata pensaiden takana isännän poissaollessa.

Täällä olisi pitänytkin laiskansuoni katkaista, mutta eipäs. Työpaikka
toisensa jälkeen meni — ja kun sen vielä piti oppia tuota oluenkuraa
latkimaan kaiken muun hyvän lisäksi — sillä tavalla on nyt lehmä ja
mökki mennyt, — aivan oluessa, Herra nähköön. Sitte sitä muka kuletaan
kokouksissa ja rohveerataan toisten samanlaisten kanssa. (Syrjään.)
Nyt se on saanut päähänsä, että pian tulee sellainen kumous, että
rikkailta otetaan tavarat ja annetaan köyhille. Sitä se nyt odottaa
sängyssä selällään kuin hyvääkin työtä tekisi, vaikka kohta ei ole
ruuan kipenettä suuhun pantavana. (Kovemmin.) menisit edes isännältä
jotain työtä kysymään, että saisi vähänkään ansiota. Luulisi tuossa
paikkainkin puutuvan, kun aina vain makaa.

_Pekka_. Enkä mene.

_Maija_. millä luulet eläväsi? Enkä minäkään jaksa laiskaa ukkoa sänkyyn
selälleen elättää!

_Pekka_. Ruokkikoon kaupunki niinkauvan.

_Maija_. Miten kauvan?

_Pekka_. Siksi kunnes porvarit romahtavat.

_Maija_. Eikö rämähtävät! Se hullu vielä kaikkia uskoo!

_Pekka_. En minä kaikkia, vaan sen sanoi temokraati.

_Maija_. Eikö temokraato — — ja tokko lie sanonut kukaan... ilman vain
sanot, että olisi muka hyväkin syy laiskotella.

_Pekka_. Tokko tuo lie sen rikkaampi, vaikka tekisi työtä, että pää olisi
kolmantena jalkana.

_Maija_. Jos ei rikaskaan, niin söisihän edes omaa leipää.

_Pekka_. Kaikki on yhteistä — ei se ole leipä paremmin toisen kuin
toisenkaan.

_Maija_. Taivaassa tuo niin lienee, vaan ei täällä.

_Pekka_. Kuuluu Ranskanmaalla olleen sellaiset komuuti-päivät, että
kaikki oli yhteistä.

_Maija_. Komuuti-päivät! Ja onko siellä nyt kaikki rikkaita?

_Pekka_. Käy katsomassa.

_Maija_. Sitä minä en usko.

_Pekka_. Ole uskomatta.

_Maija_. Ja sinä et rikkaana pysyisi, vaikka saisitkin rahoja.

_Pekka_. Jaettaisiin taas tavarat vähän ajan perästä, malja. Odota
semmoista, vaan älä pitkästy. Pekka. Odotan kyllä.

_Maija_. mutta sen minä sanon, että jos et huomenna ala mennä töihin,
niin otan kepin ja roitelen niin pakaroillesi, että laiskuus lähtee.

_Pekka_. Et uskalla.

_Maija_. Otan isännän avukseni pitelemään.

_Pekka_. Sekö on sitte aviopuolison rakastamista?

_Maija_. On se laatuaan sekin ja ainakin yhtä hyvää kuin sinun
makaamisesikin.

_Pekka_. Ei kukaan ole omaa lihaansa vihannut.

_Maija_. — — — Ja sen minä sanon, että jos minä voitan
miljoona-arpajaisista rahaa, niin et näe niistä penniäkään.

_Pekka_. Ja sinä et näe markastasi laitaakaan, sillä koko peli on vain
rahan narraamista.

_Maija_. Ostettu se nyt kuitenkin on, ja kiitin, että sillä
pääsin, niitä on nykyään arpalippujen kauppiaita niin ettei
silmiään tahdo auki saada, ja ne ovat vielä hullumpia kuin
henkivakuutusasiamiehet, — —— mikä sen tietää, jos vielä voitankin...

_Isäntä_ (tulee puusepän esiliina edessään). Päivää! — Eikö teidän
isäntä joutaisi vähän töihin? minulla olisi laudan kantamista ja
vähän muutakin.

_Maija_. Kyllä se joutaisi, kun vaan lähtisi.

_Isäntä_. No miksi ei?

_Maija_. Se odottaa jonkinlaista kumousta, jolloin rikkailta rahat
jaetaan köyhille.

_Isäntä_. milloin se tulee?

_Maija_. Eikö tuota näiksi ajoiksi nuo nykyiset rohveetat ennustane.

_Pekka_. Pian se tulee.

_Isäntä_. Vai pian? mutta eikö sitä sentään sopisi... odotellessaan
vähän töitäkin paiskella?

_Pekka_. Tehkööt työnsä.

_Isäntä_. Kyllä minä kumousta odotellessani olen vähän höyläillyt sekä
liimaillut — — ja saman neuvon annan pojallenikin.

_Pekka_. En minä höylää.

_Maija_. Siinä sen kuulette!

_Isäntä_. Minä arvelin, että olisit vuokrasta vähän työssä ollut, vaan
kun ei sovi, niin saat muuttaa muualle.

_Malja_. Herra isä!

_Pekka_. Saatanhan minä siinä tapauksessa vähän kantaa niitä lautoja.

    (Nousee vaikeasti.)

_Isäntä_. Tule sitten vähän ajan perästä.

_Maija_. Olisiko isännällä tämän päivän sanomalehteä? Joko niissä on
miljoona-arpajaisten voitoista mitään?

_Isäntä_. Eiköhän niissä liene ollut isompien voittojen numeroita.

_Maija_. Vai! Saisinko minä katsoa!

_Isäntä_. Tule noutamaan.

    (Menevät.)

_Pekka_. Lautoja kantamaan. Eihän tuota viitsisi, vaan täytyy. Hohhoi,
täytyy... täytyy... höh hooi.

_Maija_ (tulee). Tässä nyt on lehti — — Katsotaanhan... näissä paikoin
pitäisi olla sen kirjoituksen, tulehan katsomaan.

_Pekka_. En viitsi.

_Maija_. Tässä, tässä on, voih, kun vilisee silmissä. (Lukee hitaasti.)
Päävoitot miljoona-arpajaisissa ovat langenneet seuraaville
numeroille... Voi en minä saata, lue sinä.

_Pekka_. Tavaa itse.

_Maija_. Neljänkymmenen tuhannen... yksi kolme nolla... ei se ollut se
numero — viisitoistatuhatta... kahdeksan nolla nolla... ei sekään —
kymmenen tuhannen... kaksi nolla viisi, eikä tämä... viiden tuhannen...
kaksi sataa nolla nolla... seitsemän sataaviisi kymmentä kuusi.
(Kiljaisee.) Uijjui-jui-jui! (Painaa päätään.) Aih, oih oi oi.

_Pekka_. No mikä nyt tuli?

_Maija_. Se... se on minun numeroni, armias isä auttakoon, se on minun
numeroni!

_Pekka_. Älä hele...

_Maija_. On, on, on.

_Pekka_. Näytäppäs lippusi.

_Maija_ (ottaa laatikosta tai taskustaan arpalipun; vertailevat
numeroita levittäen lehden ja lipun pöydälle.)

_Pekka ja Maija_ (yhtaikaa). Kaksi, nolla, nolla... seitsemän, viisi,
kuusi.

_Pekka_. Kies’auta! Sama numero — viisituhatta markkaa...

_Maija_ (itkien Pekan kaulaan). Viisituhatta markkaa!

_Pekka_. No älä nyt ulvo siinä! Hyvä, että saatiin.

_Maija_. Kun se tuli niin äkkiä! Nyt saadaan hyviä vaatteita, ruokaa ja
vaikka mitä.

_Pekka_. Niin.

_Maija_. Ja nyt elätän sinut vaikka sänkyyn.

_Pekka_. En minä nyt malta sängyssä pysyä, kun rahoja saatiin.

_Maija_. Vaan jos se temokraato tulee jakamaan?

_Pekka_. Jakamaan? Jos tulee, niin kirveskamaralla otsaan.

_Maija_. Mutta itsehän sinä sanoit, että kohta tavarat jaetaan.

_Pekka_. Niin, kun oltiin köyhiä, mutta en minä nyt anna, vaikka maa
halkeisi! Kylläpä käskisi!

_Maija_. Minä kun jo luulin, että ihan sinulla päätä viiraa.

_Pekka_. Ei me rahoja anneta muille.

_Maija_ (lyö reiteensä). No ei vaikka mikä olisi. — Jo piti olla onni!

_Pekka_. No sanos muuta.

_Maija_. Aivan tekisi mieli tanssahtaa.

_Pekka_. No pyöritään vaan. (Ottaa Maijaa vyötäisistä ja alkaa rallattaa
polskaa, jota pyörivät yhä kiihtyen nopeammiksi.) Rati-riti rati-riti
rallaa-rati-riti-rati-riti rei j.n.e.

_Isäntä_ (tulee ovelle ja katsoo vähän aikaa kummissaan). No
hulluiksiko ne ovat tulleet? (Huutaen.) Aivanhan te talon hajotatte!

_Maija_ (näyttäen isännälle lippua). Katsokaas tätä!

_Isäntä_. Tätä?

_Maija_. Ja numeroa tässä. (Näyttää lehteä.)

_Isäntä_ (ottaa molemmat, katsoo ja vertailee). No lempsatti!

_Pekka_. Mitäs sanotte?

_Isäntä_. Sama numero.

_Maija_.. Viisituhatta markkaa!

_Isäntä_. Niin on.

_Pekka_. Tarvitseeko muuttaa talosta?

_Isäntä_. Eikö hiidessä, olkaa vaan niin kauvan kuin haluttaa.

_Pekka_. Ja olisiko isännällä jotain parempaa takkia minulle antaa? Minä
maksan heti kun rahat joutuu.

_Isäntä_. Minä tuon juhlatakkini.

    (Menee.)

_Pekka_.(huutaa isännän jälkeen). Sama se on, jos se on parempikin.
Puhtaalla rahalla minä sen maksan... puhtaalla rahalla!

_Maija_. Ja minun täytyy heti lähteä ostoksille. — — Mutta entäs rahaa?

_Pekka_. Näytä vain lippuasi ja lehteä, niin kyllä lähtee vaikka mitä.

_Maija_. Niin tosiaankin. Mitä minä tuon?

_Pekka_. Tuo ruokaa ja juomaa.

_Maija_. Ja itselleni korean puvun.

    (Menee.)

_Pekka_. Vaikkapa senkin... ja kuule, kuule! — — — Nyt se meni... Olisin
käskenyt tuoda olutta, mutta ehkä hommaan sitä itse kokonaisen korin.

_Isäntä_ (tulee tuoden mustan sortuukin). Tässä nyt olisi juhlatakki
isännälle.

_Pekka_.(panee päälleen). Ollaanpa häntä nyt vähän herroiksi, kun varat
kerran kannattaa. Paljonko tämä nyt maksaa?

_Isäntä_. Kaksikymmentäviisi markkaa.

_Pekka_. Olkoon, mitä se meidän varoissa tuntuu. —

_Isäntä_. Mitä sitä nyt on aikomus ryhtyä hommaamaan, kun noin
rahojakin siunautui, tai ainako sitä vain maataan?

_Pekka_. Eihän toki! Taidanpa ruveta hevoskauppoja tekemään. Siinä
liikkeessä on aina hupinsakin mukana.

_Isäntä_. Kun ryypätään, ajetaan ja kehutaan, he he.

_Pekka_. Ja aina ne kuuluvat kortitkin läiskähtävän hevosmies-sakissa;
kun sattuu, niin voittaa viisituhatta lisää.

_Isäntä_. Mistä sen tietää, voipa niinkin käydä.

_Pekka_. Kunhan tässä rahat joutuu, niin ostan oikein silkkimustan,
ajelen sillä huvikseni ja myön sitte torniolaiselle.

_Isäntä_. Kyllä meillä talliresukin saadaan laitetuksi, jos vain
ruvetaan sitä tarvitsemaan.

_Pekka_. Tarvitaanpa tietenkin — — ja jos isännällä olisi joku kaapin
tapainen, jossa saattaisi niinkuin rahoja ja viinoja säilytellä lukon
takana, niin ostaisin senkin.

_Isäntä_. Onhan niitä toki nikkarismiehellä semmoisiakin. Kyllä minä
toimitan.

_Pekka_. Minä maksan oikean hinnan ja puhtaalla rahalla.

_Isäntä_. Kyllähän niistä sovitaan.

    (Menee.)

_Pekka_.(kävelee kädet taskussa tai selän takana hyvin arvokkaasti
edestakaisin). Jaa-ah, oli se kumma laaki... tullappa yhtäkkiä
rikkaaksi! Pahinta on se, ettei oikein ymmärrä mitä niillä rahoilla
parhaiten tekisi? Ei sitä köyhä osaa yhtäkkiä olla rikkaanakaan
— — — ei ole rikkaita tuttujakaan, joiden luo menisi tupakoimaan, mutta
temokraatit — — — mitäs minä niille sanon?

Miten minun nyt sopii rikkaita? — — — Peijakas sentään, kun olinkin
niin suurisuinen. — — — Toisekseen, — mitäs minun tarvitsee selitellä!
Sanon vain, että menkää hiiteen; ja kun ajan silkkimustallani, huutelen
vain että, pois tieltä köyhät ja rumannäköiset, sen minä teen.

_Maija_ (tulee hengästyneenä). Tuoss’ on leipää, tuossa makkaraa, —
antoivat niin mielellään, kun näytin lippuni. — Se on kai jo tietona
koko kaupungilla, että me olemme voittaneet viisituhatta. Sitte minä
olin vaatekaupassa, ja sieltä tuovat aivan kohta minulle uuden puvun,
kunhan vähän laittavat ensiksi. — — — Syö nyt, Pekka.

_Pekka_. Entä olutta?

_Maija_. Oluttako?

_Pekka_. Niin.

_Maija_. Sitä tavaraa ei minun rahoillani osteta.

_Pekka_. Sinun rahoillasi? milloin sinulle on omia rahoja tullut?

_Maija_. Silloin kun voitin arpajaisista.

_Pekka_. Minähän rahoja hallitsen, saipa niitä kumpi hyvänsä.

_Maija_. Mene sitte ottamaan postista Maija Möttösen rahoja, kun ne
tulevat.

_Pekka_. Sinä annat valtakirjan.

_Maija_. Se on sillälailla, Pekka-rukka, että hyvän hoidon sinä saat,
mutta rahoja et hallitse — muista se.

_Pekka_.(itsekseen). Kyllä minä ne joskus viekkaudella anastan, ollaanhan
sovussa siihen asti. (Ääneen.) Pidä sitte rahasi ja huvittele mielesi
mukaan.

_Maija_. Huvittele! Kunhan et itse enemmän huvittelisi, jos vain käsiisi
saisit. — — Arvelin vähän äsken, kun puhuit siitä tavaran jakamisesta,
että kauvankohan noita riittäisi sulla?

_Pekka_. Älä siinä nyt intoile, vaan tule syömään.

_Maija_. Taitaisi pian olla uudestaan jaettava.

_Pekka_. Tulehan syömään, on hyvää makkaraa.

_Maija_ (tulee syömään). — — Kyllä tuntuu lystiltä, kun ei ole enää
syömisestä huolta niinkuin ennen. Ei tuo makkarakaan tunnu enää niin
erinomaiselle, kun saanti on helpompi. Voi kun nyt jo tulisi se puku!

_Isäntä_ (tulee pahvilaatikkoa kantaen). Tämä tuotiin teille
annettavaksi.

_Maija_. Voi! Siinä se nyt on se uusi puku.

_Isäntä_. Oikeinko rouvaksi puetaan?

_Maija_. Pitäähän sitä nyt vähän parempaa olla, kun on varoja.

_Isäntä_. Niinpä niin, niinpä niin.

    (Poistuu.)

_Maija_ (ottaa laatikosta värikkään leningin, asettelee sitä eteensä ja
silittelee). Voi, voi! Kyllä pitää lähteä sinne kotipuoleen aivan
näyttelemään itseään, kun on tämmöinen läninki, punainen vyö ja — —

_Pekka_. Olisit sinä aika näökäs tuossa oorningissa.

_Maija_. Näökäs? Resunenko pitäisi sitte olla, vaikka on varojakin?

_Pekka_. Tiesi hänet, mutta kun tuommoisia panet päällesi, olet kuin
variksenpelätin.

_Maija_. Vai variksenpelätin! Entä sinä itse, hyväkin kuvatus!

_Pekka_. On minulla takki. (Panee isännän tuoman takin päälleen.)

_Maija_. No nyt se nasta variksenpelätin nähtiin! (Nauraa.) On kun
sontiainen. (Asettelee uudestaan leninkiä eteensä.) Kyllä se tuo vaate
muuttaa niin ihmisen, ettei uskoisi; kun sieltä meidän puolestakin
tytöt menevät kaupunkiin ja ovat siellä vähän aikaa, niin eipä
tahtoisi tuntea samoiksi ihmisiksi, kun ovat niin herrastuneet.
— — — Niin minäkin laittelen, kunhan rahat joutuu. — — — Menen heti
kotipuoleen käymään — — — ja siellä kun sitten kysytään, että kukahan
tuo tutunnäköinen ihminen on, kun niin hienossa hankituksessa kulkee? —
Ja kun saavat kuulla, niin akat lyövät reiteensä ja ihmettelevät, että
ei tässä maailmassa olisi uskonut Möttösen Maijaa tuossa oorningissa
näkevänsä.

_Pekka_. Olitpa tuota nyt sinäkin missä oorningissa tahansa.

_Maija_. Mitä?

_Pekka_. Tuota, minä meinasin, näytäthän sinä melko pulskalta muutenkin.

_Maija_. Jaa-ah, mutta kyllä se onkin aivan toista, kun on oikein
ylöslaitettu ja puettu.

_Pekka_. Valtaavat vielä sinut minulta, kun kovin laittelet.

_Maija_. Elä siinä viisastele! makaa sinä vain ja odota vallankumousta.

_Pekka_. Elä nyt leikistä suutu! Hyvissä mielissähän minä tässä puhelen.
(Menee Maijaa taputtelemaan.) Ollaan ystävät, ollaan ystävät.

_Maija_. No älä rypistä läninkiä, kuvatus.

_Pekka_. Hi, ai, enpä huomannut. Onko se oljanssia?

_Maija_. Ei, se on velvettiä.

_Pekka_. Vai helvettiä, onpa sillä kumma nimi.

_Maija_.. Eli lieneekö se muuta, en minä oikein muista.

_Pekka_. Komiaa on, olipahan mitä oli; ei ole parempaa herroillakaan.

_Maija_. Hyvä jos on semmoistakaan! Niistä ovat monet sellaisia
visukinttuja, etteivät raski laittaa, vaikka varojakin olisi.

_Pekka_. Mutta me raskitaan, me, ja maalle ei muuteta, vaikka mikä olisi.

_Maija_. Johan nyt sinne hapanta piimää juomaan!

_Pekka_. Ja silakoita ja kuoriperunoita syömään.

_Maija_. Hyi olkoon! Oikein rintaa korventaa, kun ajattelenkaan.

_Pekka_. No niin minullakin.

_Maija_. Täällä on toista! Täällä saa mitä haluaa, eikö ole lystiä?

_Pekka_. No on! Sattui se kerran oikeaan, arpajaisvoittokin.

_Maija_. No sattui.

_Isäntä_ (tulee sanomalehti kädessä). Tuota... tuota... Tässä on
Helsingin lehti ja siinä on viidentuhannen voittoarvan viimeinen numero
yhdeksän eikä kuusi.

_Pekka_. mitä?

_Maija_. Meidänkö numeron?

_Isäntä_. Katsokaahan, tuossa on 200,759 eikä 56, niinkuin teidän
arpalipussanne.

_Pekka_. Se on erehdys!

_Isäntä_. Kunhan ei olisi erehdys tämän kaupungin lehdellä, minäpä
lainaan vielä Huustasplaatetinkin tuolta Enkelpäriltä.

    (Menee.)

_Maija_. Herra hyvästi siunatkoon!

_Pekka_. Ja varjelkoon!

_Maija_. Eihän tuo toki liene totta.

Pirkka. Eihän toki.

_Maija_. Siinä menisi viisituhatta.

_Pekka_. Turkanen!

_Maija_. Mutta kun se on kerran painettu, niin totta se pitää.

_Pekka_. Tiesi heidän konstinsa, — mutta täytyy mennä käräjiin, jos ei
muuten saa oikeutta.

_Maija_. Voi hyvänen aika!

_Pekka_. Olen minä käräjissä ollut ennenkin, niin että kyllä minä tiedän
miten siellä ollaan.

_Maija_. Mutta jos ei auttaisi sittenkään, vaan raha menisi muille?

_Pekka_. Älä puhukaan sellaista, minä ainakaan en hyvällä anna.

_Isäntä_ (tulee sanomalehti kädessä). Tässä on samalla tavalla kuin
toisessakin Helsingin lehdessä.

_Maija_. (lopsahtaa toivottamana istualleen).

_Pekka_ (kynsii päätään). Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä.

_Maija_. Voi voi sentään!

_Pekka_. Johan minä sanoin.

_Isäntä_. Ainakin tahdon nyt takkini pois, siksi kun asia selvenee.

_Pekka_ (riisuu takin). Siinä on.

_Isäntä_ (menee tukkineen).

_Maija_. Aivan sydän halkeaa! Ensin semmoinen ilo ja nyt tällainen
surkeus.

_Pekka_. Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä koko arpajaiset.

_Maija_. Olisi kaiketi voinut sattua oikeinkin meidän kohdallemme eikä
tällä tavalla.

_Isäntä_ (tulee takaisin). Siellä on jo asiapoika hakemassa emännän
leninkiä pois.

_Maija_. Ei kuuna päivänä! Leninkiä minä en anna, sillä se on minulle
kuin tehty. En anna, en!

_Isäntä_. Sanoi poliisin tulevan hakemaan, jos ei hyvällä anneta.

_Pekka ja Maija_. Poliisin? (Katsovat toisiinsa.) Voi ja (ottaa
leningin, nyyhkien). Se on niin sievä ja sopii niin hyvästi — en minä
raskisi sitä antaa — eikä minulla milloinkaan ole ollut sellaista.

_Pekka_. Työnnä vaan menemään.

_Maija_ (asettaa leningin takaisin laatikkoonsa). Mikäs siinä auttaa.
(Huokaa.) mikäs siinä auttaa. (Yrittää antaa kotelon pari kertaa
isännälle, vaan vetää sen aina takaisin. Viimein työntäisee sen
päättäväisesti isännälle, joka poistuu. Purskahtaa itkuun.) Nyt se meni!

_Pekka_. Menköön, johan minä sen sanoin.

_Maija_. Sanoit! Sinä et ole milloinkaan omasta päästäsi mitään sanonut.

_Pekka_. Minäkö?

_Maija_. Juuri sinä! (Äänettömyys.) Kun ei olisi tultukaan tänne! Ei
täällä ole maalaisella kuin alituinen huoli ja rauhattomuus.

_Pekka_. Jos mentäisiin takaisin maalle?

_Maija_. No se oli kuitenkin omasta päästäsi sanottu!

_Pekka_. Lähdetään jo tänä päivänä, niin päästään lauvantaiksi
Paarmakankaalle kylpemään.

_Maija_. Voi, mennään! Eiköhän tuo isäntä uskoisi vuokran loppua velaksi?

_Pekka_.(huutaa ovesta). Isäntä hoi! Tulisitteko vielä tänne puheelle.

_Isäntä_ (tulee), Mitä nyt sitte?

_Maija_. Me on tässä aijottu lähteä takaisin maalle, että jos isäntä
uskoisi sen vuokran lopun velaksi, niin kyllä me toimitetaan.

_Isäntä_. Uskoisin mielellänikin, kun vaan tämä Pekka muuttaisi
sosialisteista sen mielipiteen, että ne vaan makaavat.

_Pekka_. Joko tuo sitte pitäisi muuttaa?

_Isäntä_. Nehän ne vasta hommaavatkin.

_Pekka_. Taitaa niin olla.

_Maija_. Ja kyllä minä muistan, jos unohtuu.

_Isäntä_. No onnea matkalle sitte.

    (Menee).

_Maija_. Vaan sen minä sanon, että arpajaisvoitosta ei puhuta kotipuolessa
mitään.

_Pekka_. Ei; eikä sinun läningistäsi.

_Maija_. Ei siitäkään.

_Pekka_. Ja minä vielä sanon sulle yhden asian.

_Maija_. Sana.

_Pekka_. Että jos vielä joku arpalippujen kauppias tulee minulle tai
sinulle kauppaamaan tavaroitaan, väännä siltä niskat nurin.

    _Väliverho_.






TOPPAKAHVIA

Yksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

PASI JÄÄSKELÄINEN





Hämeenlinnassa,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1926.






HENKILÖT:

ANTTI, talon isäntä, 24 v.
SIMPPA, renki, 50 v.
LIISA, piika, 22 v.
KUSTAAVA, n. 50 v.
POIKA.


Näyttämö.

Tavallinen maalaistupa.




LIISA (Askaroipi laulellen).

    Minä se olen pikkuinen tyttö ja iloinen on mieli,
    laulan aamut, laulan illat, niinkuin satakieli.
    Tämä tyttö se lauleleepi äänellä hellällä,
    aamut, illat asteleepi mielellä keviällä.

(Ottaa hyssytellen askeleita.)

    Minä se olen pikkuinen tyttö ja — —

SIMPPA (On tullut viime tahtien aikana halkosylen kanssa ja
romahduttaa ne äkkiä lattialle.)

Loiskis, sanoi merimies, kun laiva kaatui!

LIISA (Säikähtää.)

Uiui jui uijui...! (Pitelee sydäntään.) Sinäkö tuhannen läskimaha
siellä ihmisiä säikyttelet? (Lyö rääsyllä Simppaa.) Tuossa, tuossa,
tuossa!

SIMPPA

Älä hyvä ihminen, älä, älä! Halkojahan minä tuon hyvän hyvyyttäni ja
sinä pieksät kuin vierasta sikaa.

LIISA

No, kun aivan henkihieveriin säikäytät! Sietäisit vielä enemmän
korvillesi.

SIMPPA

Minä panen vielä halot nurkkaan sievästi. (Hytkyttää kumarassa, kuten
Liisa äsken.) Minä se olen pikkuinen tyttö, pikkuinen tyttö, pik — —

LIISA (Pudistelee Simppaa ja pukkaa viimein nurkkaan.)

Etkö sinä vieläkään osaa olla ihmisiksi, häh?

SIMPPA

Älä puista, housut putoo, housut putoo, älä Liisa rakas!

LIISA

Kyllä minä sinusta pahat henget pudistan.

SIMPPA (Istuallaan lattialla.)

Kyllä se tuo naisen käsi niin rakkaasti kurittaa, ettei siitä osaa
suuttuakaan. Lyöhän vielä kerta!

LIISA

Eiköhän tuo jo riitä. — Missä se isäntäkin nuhjustelee, kun ei tule
syömään ja ruoka jäähtyy?

SIMPPA

Tuolla tunkion laidalla hän näkyi seistä turjottavan, mitä maailman
toilauksia miettinee ja vunteeraillee.

LIISA

On siinä kaksi hyvää talon pitäjää, isäntä semmoinen pitkäpiimäinen
nahjus ja renki pikilaiska!

SIMPPA

Laiska? En minä laiska ole, olen vain muuten lihava luonnostani,
ja — —

LIISA

Kyllä minä sinun luonnon lihavuutesi tiedän! Laiskoittelee ja kun rahaa
saapi, niin ostaa nisua ja toppakahvia särpää.

SIMPPA

Mutta isäntää et sen parempaa löydä, vaikka hakisit maistraatin
kaupungista.

LIISA

Hyvänlaatuinenhan hän on eikä ole huono työmieskään. Mutta surku tulee,
kun aika menee arvellessa, mitä milloinkin pitäisi tehdä ja työt jäävät
takavetoon. Ottaisi edes itselleen emännän, joka vähän komenteeraisi!

SIMPPA

Kuule, Liisa, saanko joka aamu toppakahvit, jos toimitan sinut tähän
taloon emännäksi?

LIISA

Joka aamu neljältä ylös ja hapanta piimää kurkkuun, tippavelliä
päivälliseksi ja hölynpölyä illalliseksi.

SIMPPA

Ei sitten, ei sitten, mutta jos toppakahvista puhutaan, niin sitten on
emännän paikka tiedossa. Minä näet olen semmoinen vanha puhemies.

LIISA

Siinä on minulla emännän toimittaja! Ei ole itselleenkään akkaa saanut,
vaikka on yritellyt, ja sitten vielä muille intoilee toimittamaan.

SIMPPA

Mitä minusta! Sanassa sanotaan, että »sinun pitää pelkäämän ja
rakastaman», ja minä olen aina vähän enemmän pelännyt. — Mutta kyllä
minä sentään sinut ottaisin ummessa silmin, sillä sinä olet niin pulska
ja tykövetävä — antaisinpa vaikka viisipenniä, jos oikein rakkaasti
halaisit.

LIISA

Menehän nyt halattava siitä hakemaan isäntää syömään ja joutukaa pian
molemmat.

    (Simppa menee.)

LIISA (Laulaa.)

    Ilman kuuta ja aurinkoa mailma ois pimeä,
    ilman neitoin rakkautta poikain tulis ikävä!

(Laittaa ruokaa pöytään.) Eipä silti eikä senvuoksi, kyllä kai tässä
sievä emännän paikka olisi mökin tytölle, eikä olisi anoppiakaan
niskassa, ja mies on hyvänluontoinen eikä rumakaan. Onhan hän tosin
vähän hitaanlainen, mutta jospa hän siitä hiukan vilkastuisi — ja
sittenhän sitä saa emäntäkin isännöidä. — Niin, jospa minä hänet
ottaisin, jospa hänet hyvinkin ottaisin. (Laulaa veitikkamaisesti.)

    Tähdet tuikkivat taivahalla, kuu on varsin vakava,
    kohta kapsaa kullan jalka tuolla oven takana.

No, eipä se kapsakaan! Missä ne nyt viipyvät? (Ovelta.) Syömään, huii,
syömään, huiiii!

ANTTI

No, no!

SIMPPA

Huutaa kuin kukko aidalla.

LIISA

Että viimeinkin tulitte! Siinä on ruoka pöydällä, minä menen
askareilleni.

    (Menee. Toiset rupeavat syömään.)

SIMPPA

Pulska ihminen tuo Liisa ja hommakas, tulisi hänestä reima emäntä,
vaikka tähän taloon.

ANTTI

Mikäpä niitä piikojaan.

SIMPPA

Naimaanko?

ANTTI

Niin.

SIMPPA

Tahtovathan ne sukulaiset siitä turista ja muukin maailma hölistä,
kun isäntämies ottaa piika-ihmisen, ja muuten minä vain meinasinkin,
että jos tämä Liisa olisi niinkuin talon tyttö, niin kelpaisikohan?

ANTTI

No, kelpaisipa tietenkin.

    (Äänettömyys.)

SIMPPA

Akka se muuten pitäisi isännän ottaa.

    (Äänettömyys.)

ANTTI

Niin, akkako?

SIMPPA

Ei se paraskaan palkkalainen ole oman emännän veroinen.

ANTTI

Ei, ei ole!

SIMPPA

Johan siitä on toista vuotta, kun äitinne kuoli, että johan tuo
olisi aikakin.

ANTTI

Taitaisi olla.

    (Äänettömyys.)

SIMPPA

Isäntä on tainnut jo ajatellakin jotakuta, kun siellä tunkiolla
niin pitkään mietti.

ANTTI

En minä vielä hoksannut.

SIMPPA

Jos minä ryhtyisin hommiin —, lähtisiköhän tuosta toppakahvit niinkuin
useampana aamuna, jos tähän emännän toimitan?

ANTTI

No, lähtisi varmaan!

SIMPPA

Olisi se niin huoletonta teillekin, kun olisi emäntä, ei tarvitsisi
kuin vähän omia töitään ropsia.

ANTTI

Niinpä taitaisi — —

SIMPPA

Ja entä ne muut huvitukset.

ANTTI

Mitkä huvitukset?

SIMPPA

No halaukset, pusut ja —

ANTTI

Saakeli.

    (Painaa rintaansa.)

SIMPPA

No, mikä nyt —?

ANTTI

Nielaisin kuuman puuron kurkkuuni, huh huh, ääh!

    (Ryyppää piimää.)

SIMPPA

Tuolla Mäkitalossa on oikein sievä pyöreämuotoinen ja pystynenäinen
tytön lepare, — eiköhän sopisi häntä sieltä korjata?

ANTTI

Sopisihan se —.

SIMPPA

Ja hän on semmoinen lirusilmä, että kelpaa sitä taputella.

ANTTI

Heh heh! Vai taputella!

SIMPPA

Jos saan panna asian alulle, niin hyvä tulee.

ANTTI (Ryyppää tuopista.)

Pane vain, pane vain! Menetkö sinä sinne heti?

SIMPPA

Taitaisi olla parempi, jos aluksi kirjoittaisi, niinhän ne herratkin
tekevät. Ja kun hän kirjoittaa takaisin, niin saatatte pistäytyä
pyhäiltana illan hämärtyessä häntä puhuttelemassa.

ANTTI

En minä kehtaa mennä. Eikö hän voisi tulla täällä käymään?

SIMPPA

No menkää sitten kirjoittamaan!

ANTTI

Ei minulta taida syntyä.

SIMPPA

No kyllä minulta! Minähän tuolle räätälillekin toimitin emännän aina
Helsingistä saakka — ja aivan rakkailla kirjeillä, niin että kyliä minä
sen tempun osaan. — Menenkö tuonne kamariin kirjoittamaan, ettei Liisa
saa tietää?

ANTTI

Mene vain! Kuule, muista sanoa häntä neiti Mäkitaloksi!

SIMPPA

No, kyllä minä »neitittelen». Jokiperä niiden oikea sukunimi on.
(Ovelta,) Pannaanko oikein rakkaasti?

ANTTI

Heh, no pannaan vain.

SIMPPA

Pannaanko pusustakin?

ANTTI

En minä semmoisia temppuja kuitenkaan osaa.

    (Simppa menee.)

ANTTI

Niin se tuo Simppa naima-asioita hommaa kuin muutakin työtä, vaikka
minusta sellainen tuntuu niin kovin hankalalta. Miksi sitä miesten
sitten pitää aina aloittaa? Kyllä kai minäkin osaisin jonkun verran
jatkaa, kun akkaväki alkuun panisi. — Lirusilmä — taputella — miksikäs
ei taputella!

    (Silmät kiinni matkii taputtelemista.)

LIISA (Tulee.)

No, mitä tahtia se isäntä siinä lyöpi?

ANTTI (Hätäännyksissään.)

Minä vain taputtelen — taputtelen.


LIISA

Mitä? Taputtelette?

ANTTI

Tuota, lasken, kuinka monta lehmää meillä on.

    (Matkii sormilla laskemista.)

LIISA

Onhan niitä kahdeksan, mutta tokkohan ne laskemalla enenevät. — Mihin
Simppa on joutunut?


ANTTI

Mihin lienee mennyt, en tiedä.

LIISA

Saisitte pitää tuota renkiänne paremmin silmällä, hän on semmoinen
luihake — tekee työtä milloin viitsii ja puhua höllöttää puita ja
heiniä, ettei tarvitsisi paksua ruumistakaan rasittaa. Kyllä minä
semmoista renkiä kuskaisin, jos kerran palkan maksaisin.

ANTTI

Eivät ne kuulu tähän aikaan mitkään rengit tekevän työtä.

LIISA

Miksi sitten pitää renkiä —?

ANTTI

No, kun sen äiti-vainaja otti — ja kyllä minä häntä kuskaankin.

LIISA (Nauraa.)

Paraskin kuskaaja!

ANTTI

Ei siitä sinun tarvitse huolehtia! Minähän tässä —

LIISA

— Isäntä olen!

ANTTI

Niin juuri!

LIISA (Naurahtaa ja rupeaa laulamaan astioita pestessään.)

    Ei ole tytöllä surua, kun hällä on monta heilaa,
    hei hei ja heijuvei, kun hällä on monta heilaa.
    Iitalla aina kamarissaan hän kasvojansa peilaa,
    hei hei ja heijuvei, hän kasvojansa peilaa.

    Ei ole tytöllä surua, kun työtä tehdä jaksaa,
    hei hei ja heijuvei, kun työtä tehdä jaksaa!
    Kekrinä koreat huivit saa, kun isäntä palkan maksaa,
    hei hei ja heijuvei, kun isäntä palkan maksaa!

ANTTI (Katsoo Liisaan suopeasti. Its.)

Taputella!

    (Naurahtaa.)

LIISA (Laulaa.)

    Ei ole tytöllä suremista, pian se vuosi loppuu,
    hei hei ja heijuvei, pian se vuosi loppuu.
    Sitten tulee kullan kanssa pappilahan hoppu,
    hei hei ja heijuvei, pappilahan hoppu!

ANTTI

Korea ääni tuolla Liisalla!

LIISA

Laulaa täytyy, että paremmin aika kuluu.

ANTTI

Mistä sinulla noita uusia lauluja aina riittää?

LIISA

Eihän ne laulut laulamalla lopu, virret veisaten vähene!

ANTTI

Ja kullan lauluja se aina laulaa, vaikka lieneekö tuota Liisalla
sellaista otusta olemassakaan?

LIISA (Veitikkamaisesti.)

Minäpä pian saan!

ANTTI

Mistä?

LIISA (Veitikkamaisesti.)

Ei ole kaukana, ei ole kaukana!

ANTTI

Vai ei ole kaukanakaan. (Its.) Nyt ne vievät hänet.

LIISA

Eihän tuota ole vielä isännälläkään.

ANTTI

Jospa minäkin, tuota —

SIMPPA (Tulee paperi kädessä, pistää sen äkkiä selkänsä taakse.
Veisailee.)

    Ah, mik' onpi elom’ tääll’,
    tuska vaiva tuskan pääll’,
    työ ja — —

LIISA

Mitä se nyt muka veisaapi?

SIMPPA (Katsoo ulos ikkunasta.)

Onkohan Mäkitalon karja tuolla vainiossa, vai —?

LIISA

Ja sotkevat suovat. (Ulos mennessään.) Tulkaa tekin ajamaan!

SIMPPA

Ei huolita mennä, minä vain toimitin Liisan pois tästä tieltä. — No,
mitä tästä nyt sanotaan? (Lukee kirjettä.) »Neiti Kustaava Jokiperä!
Täten saan lähestyä teitä tämän lumivalkean paperin avulla ja mustalla
kirjoituksella, ja ilmoitan, että minä olen sydämestäni teitä
paljon ajatellut ja tulisin ensi lauvantai-iltana teitä katsomaan,
kun en muuten tule toimeen, ja antakaa vastaus, jos sopii, sillä
minua kovin vaivataan teidän ylitsenne. Sydämen kunnioituksella Antti
Porhankangas.» — No, miltä tuntuu?

ANTTI

Eiköhän se ole hyvä?

SIMPPA

Minä arvelin vielä panna, että: Minun luuni musertuvat jokapäiväisestä
itkusta, ja — —

ANTTI

Pannaan se toisella kertaa.

SIMPPA

Tässä on sitten kuori ja siinä nimi: Neiti Kustaava Jokiperä.

ANTTI

Jos pantaisiin siihen kuoreen että: Talon tyttö.

SIMPPA

Ei siihen sovi enää, ja totta kai se hänelle menee, kun siinä kerran
nimi on.

ANTTI

Kuka tämän viepi?

SIMPPA

Minä käsken tuon Pikkulan pojan juoksuttamaan. Hän siellä pian
hilpaisee.

ANTTI

Kuule! Jos annettaisiin vielä vähän aikaa olla viemättä — jos tässä
miettisi vielä —

SIMPPA

Mitä se hautomalla paranee, sillä aikaa vievät toiset tytön — kyllä
semmoisella on miehiä tarjona, jos kuinka monta — minä juoksutan heti.

    (Täyttää ovella Liisaa vastaan, joka tarttuu Simppaa
    niskasta ja yrittää lyödä.)

LIISA

Eihän siellä mitään ollut! Senkin hämärähaukka, kun minulle sellaiset
jalkavaivat laitoit! — Ja mihin hänellä nyt semmoinen kiire oli — ei
ainakaan työhommiin?

ANTTI

Taisi tulla —-

LIISA

Mikä tulla?

ANTTI

Mahatauti.

LIISA

Taisi vain minua pelätä, kun juoksutti tyhjää —

ANTTI

Miksi se Liisa pitää tuota Simppaa niin pelon alla?

LIISA (Hymyillen.)

No, pelkääkö isäntäkin minua?

ANTTI (Ujosti, mielissään.)

Eheen, en minä toki pe-pe-pe pelkää. Entä Liisa minua?

LIISA

Kyllä minä pikkuisen pelkään.

ANTTI

Miksi? — Enhän minä —

LIISA

Kun isäntä on aina niin hiljainen, niin tulee ajatelleeksi, että jos se
on hyvinkin suutuksissaan.

ANTTI

En minä Liisalle milloinkaan — (Katsoo Liisaa silmiin, sitten pois.)
Täytyykin tästä lähteä töihin.

    (Menee.)

LIISA (Jälkeen.)

Tulkaahan sitten kahville! Mitähän ne nyt oikein hommaavat, nuo
miehet? Jotakin erikoista niillä on. Kunhan ei vain tuo Simpan
ketkale pyörisi puhemiehen hommissa! Kyllä hän tuon isännän
saa houkutelluksi jos minkälaisiin kauppoihin. Olisi se surkeata,
jos noin hyvänluontoinen mies saisi pahan akan. Pitäisiköhän tuolle
Simpalle sittenkin luvata ne toppakahvit, jos hän toimittaa minut
tähän emännäksi? Hui, eikö mitä, kyllä tämmöinen tyttö ukon kettaran
saa omin nokkinensakin!

(Laulaa.)

    Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, vaikk on toisen orja,
    hei hei ja heijuvei, vaikk on toisen orja.
    Kyllä hän aina omansa korjaa, joll on varsi norja,
    hei hei ja heijuvei, joll on varsi norja.

SIMPPA (Tulee.)

Onpa sillä Liisalla nyt imelä-säkki nenän alla!

LIISA

Sattui olemaan, alahan sinäkin mennä töihisi siitä leukailemasta,
isäntä jo meni.

SIMPPA

Kyllä kynnetään, kunhan hevoset ovat haukanneet. (Panee lavitsalle
mahalleen maata.) Saat muuten koettaa pysytellä hyvissä väleissä
minun kanssani, ettet joudu pois talosta kesken vuotta.

LIISA

Noo — miten niin?

SIMPPA

Jos emäntä laittaa pois — kun ei tarvita.

LIISA

Emäntä? Mistä tähän nyt emäntä kopataan ja kuka sen koppaa?

SIMPPA

Kun tämmöinen mies rupeaa hommiin, niin kyllä akka lähtee isännälle,
että ropsahtaa.

LIISA

Kuka se on sitten vaalissa?

SIMPPA

Ennätät sen vielä kuulla.

LIISA (Uhkaa jollakin kaukalolla Simppaa.)

Sano — tai läiskähtää!

SIMPPA (Hyppää ylös.)

Älä, hyvä tyttöseni!

LIISA (Uhkaa edelleen.)

Sanotko?

SIMPPA

Mäkitalosta.

LIISA

Vai Mäkitalosta! Johan nyt jotakin, kun toisen morsiamen viette.

SIMPPA

Morsiamenko?

LIISA

Niin, niin. Toisesta pitäjästä kuuluu sulhanen olevan. Tytöt tiesivät.

SIMPPA

Voi turkin punainen ja myöskin sininen, kun hänelle jo kirjoitetuinkin!?

LIISA (Nauraa.)

Voi Simppa raukka, kyllä se kirje nyt joutaa pellon ojaan.

SIMPPA (Its.)

Olisikohan sitten ollut parempi koettaa tienata Liisalta ne
toppakahvit?

LIISA (Ilkkuen.)

No, miltä puhemiehestä nyt tuntuu?

SIMPPA

Eihän tuosta oikein selvää saa.

POIKA (Tulee hengästyneenä.) Hän sanoi tulevansa tänne heti! — Antakaa nyt
se 10 penniä!

SIMPPA

Kuka?

POIKA

Se ihminen.

SIMPPA

Sekö tyttö, jolle kirjeen veit?

-POIKA

Niin, niin! Antakaa nyt 10 penniä!

SIMPPA

Ahaa, Liisa, eipähän tyttö olekaan toisen oma? Ja vaikka olisikin,
niin kun tämä poika kirjoittaa, niin kyllä tepsii. Kun minä sille
räätälillekin, — ei, pitää mennä isännälle sanaa viemään. Pane, Liisa,
pannu tulelle ja heti.

    (Katoaa.)

LIISA

No, nyt se on valmis.

POIKA

Raato, kun ei antanutkaan sitä 10 penniä, vaikka lupasi. (Huutaa.)
Kuulkaa, kuulkaa!

LIISA

Ole hiljaa, minulta saat sen 10 penniä. Kuka otti vastaan kirjeen?

POIKA

Mäkitalon veräjän pielessä kun on se mökki, ja se Kustaava oli
ulkona ja kysyi, että kenelle minä kirjettä vien; ja kun minä näytin,
niin se luki siitä päällekirjoituksen, että Kustaava Jokiperä, ja sanoi
sen olevan hänelle ja kysyi vielä, että kuka sen laittoi, ja minä
sanoin, että Simppa.

LIISA

Entäs sitten?

POIKA

Sitten se avasi sen kirjeen ja tuli hyvin hyvilleen, ja käski sanoa
täällä, että hän tulee ihan paikalla. Antakaa nyt se 10 penniä.

LIISA

Tuosta saat 15 ja tuossa vielä nisunkin. — Tökäle! — Kursi nyt tiehesi,
etteivät saa tarkempia tietoja, ennenkuin morsian tulee. (Poika
menee.) No, nyt siitä vasta hyvä tuli! Mäkitalon sukulaisihminen, se
vanha piika, on saanut tuon kirjeen. Totta heillä on sama sukunimi.
— Nyt minä Simpalle toppakahvit annan, vieläpä kahdenlaisen leivän
kanssa. (Laulaa.)

    Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, ja — —

Mutta jos hän ei sittenkään minua ota. — Hyh, mitä vielä — ottaa kyllä!
Ja kiittääkin, kun saa!

    (Simppa ja Antti tulevat.)

SIMPPA

Kyllähän minä jo sanoin, että hyvä tulee, kun minä kerran, — menkää
nyt, isäntä, vähän vaatteita muuttamaan, kyllä minä sanon, milloin
alkaa näkyä.

    (Antti menee.)

SIMPPA (Ylpeästi.)

No, Liisa!

LIISA

No, Simppa!

SIMPPA

Joko toppakahvit on keitetty?

LIISA

Aivan heti ja oikein monenlaisen leivän kanssäs'
Pistetäänkö vähän pippuriakin joukkoon?

SIMPPA

Ei pitäisi noin koppavasti puhua, koska emännöimisesikin taitaa olla
mennyttä kalua.

LIISA

Sinäkö sen lopetat?

SIMPPA

Tässä on semmoinen poika, joka uusia hommaa ja ajaa vanhat tiehensä!

LIISA

Mitä isäntä siihen sanoo?

SIMPPA

Se sanoo: Amen. (Kamariin.) Liisa täällä ei usko, vaikka minä sanon,
että hänen emännöimisensä loppuu.

ANTTI (Kamarista.)

Kyllähän se taitaa — taitaahan se —

SIMPPA

Siinä sen nyt kuulet! Parasta olisi ollut olla hyvissä väleissä Simpan
kanssa.

LIISA (Taputtaa Simppaa olalle.)

No, tokko sitä nyt niin huonoissa väleissä on oltukaan, Simppa
kulta? Minäkin menen vähän vaatteita muuttamaan ja tuon nisua lisää,
että puhemies saa »topata».

    (Menee.)

SIMPPA

Aina sillä turkasella on viimeinen sana, vaikka minäkin olen jokseenkin
hyvä suustani. No, kärsitäänhän vähän aikaa. (Kamariin.) Joko isäntä
pian alkaa joutua?

ANTTI (Tulee verkatakki kädessä.) Peloittaakin vähän tämä naimishomma
— jos miellyttääkin. Olisi se tyttö edes yhtä tuttu kuin tuo Liisa,
että uskaltaisi jotakin puhua.

SIMPPA

Mitä siitä liiasta tiskuteeraamisesta on. Taputtaa vain vähän ja
iskee silmää, niin se on tarpeeksi alussa.

ANTTI

Enkä minä osaa suudellakaan.

SIMPPA

Ei ne talonpoikaiset sellaisesta välitäkään — ja kyllä luonto
tikanpojan puuhun vetää!

ANTTI (Hyvillään.)

Taitaa tuo vetää.

SIMPPA

No, vetääpä hyvinkin. Ja sitä vartenhan se puhemies on, että hän kaikki
kankeat paikat oikoo ja selvittelee. Kun minä hommasin akan sille
räätälillekin, niin kyllä siinä sai kynää pyörittää ja kieltä laulattaa
jos miten päin, mutta hyvä tuli lopuksi ja niin tulee tästäkin. Pankaa
vain takki päällenne! Minulla ei ole tämän parempia ketineitä, jollen
paitaani käännä, että tulisi puhdas puoli päällepäin.

ANTTI

Tuolla kamarissa on se metsänhoitajan huutokaupasta ostettu halkihäntä
takki. Sopisikohan se?

SIMPPA (Menee. Kamarissa.)

Tämähän se vasta sopiikin.

    (Tulee, päällään takki, jonka pitää näyttää hyvin hullunkuriselta.)

ANTTI

Näyttääpä se sopivan.

    (Liisa tulee.)

SIMPPA

No, Liisahan on aivan parhaisiinsa pukeutunut, ikäänkuin olisi omat
kihlajaiset.

LIISA

Ka, Simppahan se on, ja kun minä luulin Singerin asiamieheksi. Niinhän
se puhemies on komea kuin ensimmäinen sunnuntai Loppiaisesta. Niin, ei
se ihminen tiedä, milloin kihlajaiset tulee — eikö niin, isäntä?

ANTTI

Ei näy tietävän.

    (Kustaava tulee.)

KUSTAAVA (Noin 50-vuotias ja puhelias. Antti ja Simppa istuvat,
Liisa puuhaa hellan luona.)

Päivää!

LIISA ja SIMPPA

Päivää!

LIISA

Vieras on hyvä ja istuutuu!

KUSTAAVA (Käypi ensin isäntää, sitten Simppaa kättelemässä, istuutuu.
Äänettömyys.)

SIMPPA

No, mihin se Kustaava on menossa, vai tännekö oli asiaa?

KUSTAAVA (Hymyilee.)

Vielä siinä muka kyselee!

    (Simppa katsoo kummissaan Kustaavaan. Äänettömyys.)

KUSTAAVA

Pitäneekö tässä sitten minun puhe aloittaa. Hiljainenhan se on tämä
isäntä ollut aina — mutta kun minä sain äsken kirjeen isännältä,
'missä hän ilmoitti tahtovansa minua emännäksi, niin tulin heti
puheille. Mitä se venyttelemisestä paranee, ja kun tämäkin talo on
ollut jo vuoden päivät emännättä, niin minä arvelin, että kyllä
siinä saa olla joku, joka pitää silmällä, ja kyllä minä saatan
jäädä vaikka paikalla tänne emännöimään. Otin jo vähän kapineitakin
mukaani ja keretäänhän sitä sittenkin pappilassa käydä ja muut
asiat suorittaa, kun kerran isäntä kirjoitti, että —

    (Antti ja Simppa ovat suu auki kuunnelleet.)

SIMPPA (Keskeyttää.)

Mikä isäntä?

KUSTAAVA

Tuo tuossa.

    (Osoittaa isäntää.)

SIMPPA

Se nyt on vale, se!

KUSTAAVA

Vai vale! Mikä tämä on? (Näyttää kirjettä.) Rustaava Jokiperä, aivan
selvästi. Neiti Rustaava Jokiperä.

SIMPPA

Vai sinä sen tuhannen nuottakota menet valtaamaan toisten kirjeet! Onko
sinun nimesi Jokiperä?

KUSTAAVA

On, minähän olen Mäkitalon isännän serkku ja sama on nimikin.

SIMPPA (Keskeyttää.)

No pitihän sinun arvata, että se oli talon tyttärelle. Kuka hullu
sinulle kirjoittaisi!

ANTTI

Olisi sittenkin pitänyt panna että: Talon tyttö.

KUSTAAVA

Herra jee — hänhän on ollut kihloissa jo monet viikot Kumpumäen
rikkaan pojan kanssa. En kai minä osannut arvellakaan, että häntä
tarkoitetaan, kun ei ollut osoitteessa, että talon tyttö. Ja minua
kai se on isäntä tarkoittanutkin, vaikka se tuo Simppa vääristelee,
eikö niin?

ANTTI

Taputellako, e-ei!

SIMPPA

Kuulehan nyt, Rustaava, näethän itsekin, että tässä on erehdys
tapahtunut. Parasta on, ettet ajattele koko asiaa. Ollaan kaikki
hiljaa, etteivät ihmiset saa vettä myllyynsä ja rupea pilkkaamaan sinua.

KUSTAAVA

Minuako? Että vielä puhut! Tukit nokkasi joka asiaan kuin hyväkin
mestari ja saat paljasta sotkua aikaan, mokomakin väkäleuka! Onko tämä
minun syyni? (Nyyhkyttää:.) Olisi tuosta nyt saanut tulla tosikin. Tämä
oli jo seitsemästoista yritys — hoh hoo!

SIMPPA

Kuule, Rustaava, sovitaan pois! — Sinulla on mökki ja minä olen vielä
reipas mies, lyödään ryysyt yhteen ja tästä tulee kihlajaiset niinkuin
oli tarkoitettukin.

KUSTAAVA

En minä nyt sentään niin tarpeessa ole, että tuommoisen
variksenpelättimen ottaisin! (Pui nyrkkiä.) Ja vielä minä tästä sinua
tanssitan, senkin sihteeri, muista se! Hyvästi!

    (Pois. Äänettömyys.)

SIMPPA

Meni kuin ukonilma.

ANTTI

Jos se vielä pistää tulen nurkkaan.

    (Ulos. Äänettömyys.)

LIISA

No, tule nyt, Simppa, toppakahville!

SIMPPA

Sinuahan minä hänelle aivan ensiksi toimittakin — mutta hän muka
ihmisten vuoksi talon tyttöjä — —

LIISA

Kunpa saisit nyt ensin itsellesikin, mutta et saanut nytkään, vaikka
yritit.

SIMPPA

Muuten minä vain hätäpäissäni. Ei ollut toki sallittu tällä kertaa.

LIISA

Minäkin lähden tästä tavaroitani keräilemään, koska te isännän kanssa
arvelitte minun joutuvan pois.

SIMPPA

Älä hemmetissä, mikä tässä sitten neuvoksi tulee!

LIISA

En kehtaa toistakaan käskyä odottaa, pitää lähteä ensimmäisellä.

    (Menee kamariin naureskellen.)

SIMPPA

No nyt se myrkyn lykkäsi! — Isäntä panee pian minun syykseni Liisan
poismenon ja hyvässä lykyssä suuttuu! Hyvästi nyt sitten toppakahvit
ja muut! Millä tuon Liisan pidättäisi? Minusta hän ei huoli ukokseen,
koska en Kustaavallekaan kelvannut. Isännän hän kyllä ottaisi, kun vain
isännän pään saisi kääntymään. Minusta on vähän tuntunut, että hänellä
on hyvä silmä Liisaan. Jos minä uhkaan mennä Liisan kanssa naimisiin,
niin hän piankin tulee vähän mustasukkaiseksi ja saa ehkä suunsa auki
sen verran, että kosii. Liisa ei kuitenkaan minun puheellani rupea
millekään. — Nyt täytyy olla viisas.

ANTTI (Tulee,)

Siellä se jo mennä viuhtoo.

SIMPPA

Nyt se Liisakin tekee poislähtöä.

ANTTI

No, miksi?

SIMPPA

Kun minä vähän häntä moitin ja kun tekin sanoitte, että hän joutaa pois.

ANTTI

Oliko sinun pakko häntä moittia ja enhän minä sitä tarkoittanut. Voi
hyvänen aika, miten tässä nyt naisväettä tullaan aikaan?

SIMPPA

Jos minä menisin naimisiin hänen kanssaan, ja me jäätäisiin tähän?

ANTTI

Liisako sinut ottaisi? Älä houraa!

SIMPPA

Kuka sen tietää!

ANTTI

Ja sitten on hän niin iloinenkin, että ikäväkin häntä taitaisi tulla.

SIMPPA (Pukkaa Anttia kylkeen.)

Häntä sopisi taputella.

ANTTI

Sanopas muuta! Liisaa minä olen katsellutkin, mutta kun aina sanotaan,
että talon tyttöjä, — talon tyttöjä —

SIMPPA.

No, talollinen hänestä kai sitten tulee, jos hän kerran taloon
emännäksi joutuu.

ANTTI

Niin totta vie tuleekin! Rupeapas hänelle puhemieheksi, tai minulle
häntä tai, tuota, hänelle minua!

SIMPPA

En minä enää uskalla, kovin on ollut onneton tämä päivä!

ANTTI

Ehkä minä itsekin Liisaa uskaltaisin!

SIMPPA

Mainiosti! Minä menen pois.

    (Menee.)

ANTTI (Kynsii korvallistaan. Liisa rykäisee takana. Isäntä hätkähtää.)

LIISA (Nyytti kädessä.)

Hyvästi nyt vain, isäntä, ja kiitoksia paljon!

ANTTI

Mihin se Liisa nyt?

LIISA

Enpä minä kehtaa enää täällä olla, kun kerran pois toimitettiin ja
isäntäkin tuntui myöntävän.

ANTTI

Enhän minä oikein siinä hoksannut, mitä se Simppa toimitti, myönsin
vain.

LIISA

Hyvästi!

    (Yrittää mennä.)

ANTTI (Surkeasti.)

Liisa, älähän mene!

    (Liisa palaa.)

LIISA

No?

ANTTI

Eikö sinun sopisi jäädä oikeaksi emännäksi tähän, oikein minun omaksi
emännäkseni?

LIISA

Mutta enhän minä ole talon tyttö!

ANTTI

Sinä olet satakertaa parempi. (Surkeasti.) En minä huoli talon tytöstä,
enkä kuvernöörinkään tytöstä. Anna anteeksi, rakas Liisa, minun
tyhmyyteni ja jää tähän, jos vain minä sinulle kelpaan!

LIISA (Hiljaa.)

Kelpaat kyllä.

    (Antaa kättä.)

ANTTI (Katsoo Liisaa.)

Joko minä saan sinua taputella?

LIISA (Syliksi.)

Saat.

    (Antti taputtelee.)

SIMPPA (Tulee.)

Jopahan luonto on vetänyt tikanpojan puuhun!

    (Rykäisee.)

ANTTI

Liisa ei lähdekään täältä pois, hän jää tähän oikein emännäksi.

SIMPPA

No, se on lystiä! Enkö minä kaikkein ensimmäiseksi huomauttanutkin
Liisasta isännälle?

ANTTI

Siitä saatkin monet toppakahvit.

SIMPPA

Taitaa ollakin kihlapannu vielä lämpimänä?

ANTTI

Ei sitten muuta kuin ruvetaan juomaan!

LIISA

Minä noudan nisua lisää.

    (Kamariin.)

ANTTI

Minä tulen mukaan.

SIMPPA

Kylläpä se isännän kielikin nyt laulaa! (Tirkistelee ovenraosta
kamariin.) Ja näyttää se osaavan hm — hm —

    (Antti ja Liisa tulevat.)

ANTTI

No, nyt juodaan kihlakahvit, ilokahvit ja toppakahvit senvuoksi, ettei
Liisa mennytkään pois, vaan jäi taloon —

LIISA

Enhän minä oikein aikonutkaan, hi hi hi hi!

    (Kaikki nauravat.)

_Väliverho_.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA ***