
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOINEN ***





LOINEN

Kirj.

K. A. Järvi





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.




I LUKU.


Lämpömittarin elohopea on painunut yhä alemmaksi. Nyt varhaisena
aamupäivänä näyttää se yli kolmenkymmenen asteen kylmää. On hirvittävä
pakkanen, jossa huoneiden nurkat paukahtelevat, jäät parkuvat, ihmiset
huoneihinsa kohmettuvat. Lehmät ynisevät viluissaan läävissään, joissa
kanat jo vuorokauden toista ovat orsillaan liikkumatta siipiensä
sisässä kyyköttäneet eikä kukko ole kehdannut askelta ottaa.

Ja kuitenkin nyt on paraallaan joulu, tämä sielujen lämpöinen
juhla. Sen joulun lämmön voi nähdä ihmisten kirkkaista silmistä,
mitkä turkkien sisästä kiiluvat, kun kirkkoon komeasti aisakellojen
helistessä ajetaan täyden kuun paistaessa korkealla taivaalla. Hevoset
ovat kuin jauhoissa uineet, ajajat pakkasen pukemat ja metsäinen tie
yltä päätä talvisessa loistossa.

On sentään juhlallisen komea joulu.

Mieli kohoaa. Veret turkkien sisässä läikähtävät. Hevosia hoputetaan.

Niin tullaan perille. Kirkkomäen alla hevoset sidotaan, heitetään
nahkaista niiden selkään ja lähdetään kirkkoon koirain jäädessä
vartioimaan rekiä, joidenka vaatteihin ne makaamaan hyppäävät.

Mutta kun päästään sisälle Herran huoneeseen, pysähdytään ovelle
melkein säikähtäen silmiin syöksyvää valoa. Sillä siellä alttarin
edessä on suuren suuri uusi valolaitelma, jossa palaa ainakin pari
sataa kynttilää. Näissä parissa kolmessa vanhassa kruunussa on
korkeintaan kahdeksan itsekussakin.

Tämä on Juhmakan hovilaisen uusi lahjakruunu syntymäpitäjänsä
kirkolle. Hän on sen itse kuljettanut Pietarista sieltä voin myönnistä
palatessaan.

Vanha harmaaparta paljaspää suntio seisoo sen alla kädet ristissä
silmät ylös luotuina lauenneena siihen syvään ihmettelyyn, että hän on
tämän valomeren sytyttänyt.

Nyt astuu Juhmakan hovin isäntä itse kirkkoon. Hänen korkea otsansa
on uljas ja kalju päälaki herramainen. Suuri konkkanenä kyllä tohisee
ja todistaa talonpoikaa. Mutta viekas suunseutu ja aina nauravat
silmät tietävät liikemiestä. Kallis pietarilainen hienokarva turkki
esittää hänet rikkaana miehenä ja nahkaiset shagilla reunustetut
päällyssaappaat remmeineen ovat ylpeyden huippu.

Mutta siltikin hän on talonpoika. Vaikka kyllä tätä Ylä-Karjalan
mainetta saavuttanutta talonpoika-aatelia. Suuri konkkanenä, joka
tohisee, on tämän aateliston vaakuna ja tunnusmerkki.

Juhmakka silmää kruunuunsa, silmää kirkkokansaan ja näkee olevansa
kaikkien huomion aihe. Hänestä tuntuu tässä kirkkokäytävällä
kulkiessaan kuin kulkisi hän noiden toisten hartioilla ja itse Jumala
paraallaan ojentaisi hänelle kätensä nostaakseen hänet siinä samassa
ylös taivaan valoasuntoihin. Sillä niin ylentävän vaikutuksen kruunu
häneen itseensä tekee.

Nyt äkkää hänet suntio ja tekee hänelle kolme syvää kumarrusta.

— Pyh!

Juhmakka kääntää päänsä toisaalle tuosta "resusta".

— Kuka saarnaa tänään? kysyy Juhmakka rilliniekka lukkarilta, jonka hän
huomaa sivullaan kumartelevan.

— Pastori.

— Sekö? Miksikä ei rovasti?

— On pastorin vuoro.

Lukkari laittaa rilliensä nauhaa, katsoo tutkivasti naisten puolelle ja
hännystelee Juhmakkaa.

Hän on käynyt Helsingin urkurikoulun ja ymmärtää liian paljon näin
syrjäisen seurakunnan lukkariksi.

— Pitäisi saada sopiva paikka. Nuori herra sen tiennee, puhuu Juhmakka
harmistuneena, että se on pastori, joka nyt saarnaa.

— Onhan täällä toki rovastikin mukana, lisää hän vielä kuin
lohdutukseksi itselleen.

Lukkari hymyili ymmärtävästi, laittoi rilliensä nauhaa, tirkisti
naisten puolelle ja lähti etsimään paikkaa hovilaiselle.

Kirkko olikin jo tungokseen asti väkeä täynnä.

Tässä käytävän edessä ensi penkissä ei aivan etäällä alttarista istui
joku aivan yksinään.

Ja suureksi kummakseen äkkää lukkari hänet yli koko pitäjän tunnetuksi
Lois-Pietuksi, joka on luonut ympärilleen kammon lähimäisissään sekä
sen tähden että hän on yltä päätä syöpäläisissä että siksikin, kun
on kovin suulas ja terävä kielestään. Hänellä on liikanimikin, jonka
jokainen tuntee.

Siinä hän puolittain makaa penkkiä vasten ja tuijottaa suu auki
Juhmakan lahjakruunuun.

Lukkari kutsuu hänet pois penkistä. Mutta Pietu nauraa vain vastaan.

Mutta kun Pietu sitten huomaa Juhmakan hovin isännän lukkarin takana,
niin kohta hän kiiruusti työntyy pois penkistä ja asettuu nöyrästi
käytävälle.

— Isäntä on hyvä.

Lukkari kumartaa Juhmakalle, joka nyt yksinään nousee penkkiin. Ja
yksin siihen jääkin. Sillä tämä penkki on vain säätyläisiä ja pappilan
herrasväkeä varten, vaikka Pietu tavattomassa julkeudessaan oli
rohjennut sinne kiivetä.

Pietu käytävältä katsoo uteliaana, miten hovilainen avaa nenäliinastaan
suuren virsikirjan, aivastaa, päristelee, leventelee, panee kalotin
kaljulle päälaelleen, niistää nenänsä, hellittää hiukan kallista
pietarilaista turkkiaan ja lopuksi ottaa kotelosta silmälasit, mitkä
sovittelee nenälleen.

Pietu on puettu vanhaan tuiki kuluneeseen hännystakkiin ja paikkaisiin
housuihin, joiden lahkeet ovat pistetyt rähjäisten anturasaappaiden
varsiin.

Eikä jouluksikaan ole Pietu jaksanut pestä silmiään.

Suntio alkaa asettaa numeroita, suuria kankeita läkkipellistä
leikatuita, virsitauluihin, ja askartaa hartaana niiden kanssa kuin
hyvin pyhässä toimituksessa. Puhdas paidankaulus leveänä, valkoisena
on taitettu alas ja lisää miehen kirkollista väriä. Sitten hän asettuu
virsitaulun viereen kädet hurskaasti ristissä lehterille lukkaria
katsellen.

Juhmakkakin silmää taakseen ylös lehterille, että milloin se siellä
alkaa. Mutta samalla hänen käy sääliksi näin pakkasella lukkarin
hienoja sormia.

Siellä se mies juuri voitelee näppiään jollain pääkaupunkilaisella
palsamilla pakkasta vastaan.

Se harmittaa Juhmakkaa, että juuri nyt on pastorin saarnavuoro...
juuri nyt, kun hänen kruununsa ensi kerran tähän pieneen puukirkkoon
häikäisevän valonsa jakaa.

Sillä tuskin Juhmakka oli kirkkomäelle päässyt, kun hänen korvaansa
kuiskattiin pahaa taas pastorista. Se uutinen hiljalleen kulki siellä
miehestä mieheen, sitä höystettiin kokkapuheilla, perin raaoillakin, ja
naurettiin. Se tieto huhusi pastorin tilanneen kaupungista väkijuomia
jouluksi ja eilen illalla olleen aivan humalassa. Kun suntio oli
illalla käynyt pastorin kotona, oli tämä laulellut rekilaulua ja
pyrkinyt voittosille vanhuksen kanssa.

Niin se juttu tiesi. Ja se nielaistiin hauskana uutisena.

Jykevä jouluvirsi vierii ja kierii kirkossa seinästä seinään ikäänkuin
etsien Häntä, jonka edessä taivaat ja maat vapisevat.

Kun virsi on laulettu, vaivutaan syvään hiljaisuuteen. Sillä nyt on
rukouksen hetki tullut. Sen aikana on rovasti ilmestynyt saarnatuoliin
pitämään lyhyttä aamusaarnaa.

Sillä miehellä on ryhtiä. Ja ääntä! Oo — hän on kerrankin pappi.

Kummissaan katsoo Lois-Pietukin, miten rovastin turkin alla elää
ja kuohuu, kun hän alkaa puhua. Ihmeissään kuuntelee hänkin — kai
viheliäisin näiden sanankuulijain seassa — miten rovastin ääni
värähtelee, sointuu, taipuu pehmoiseksi, mutta äkkiä jylinäksi kasvaa,
syntisiä rusikoi, lyö kuin satapäisellä ruoskalla perkeleitä ja pahoja
henkiä.

Pietu kuuntelee hyvä tuuli suupielessään ja hänen silmänsä ovat
naulattuina rovastin suureen avonaiseen suuhun, missä punainen kieli
liikkuu ja liikkuu. Se rovastin avonainen suu on hänestä kuin sepän
punainen ahjo, mistä kipunat joka suunnalle tuiskuvat.

Ja kuitenkaan eivät nämä kipunat häntäkään vaivaista syntistä polta.
Eivät iske karvastelevaa omantunnon haavaa... eivät ensinkään. Vaikkapa
sinkoilevatkin päin silmiä miehestä mieheen, naisesta naiseen.

Sillä sehän kuuluu asian luontoon, että rovasti näin saarnaa. Muutenhan
ei kantaisi laajaa mainetta, että on hyvä saarnamies.

Rovastin saarna on loppunut ja virsi taas aletaan. Suntio laulaa kuin
ylimäinen seraafi korkeasti ja kauniisti numerotaulun kupeella. Hän
panee liritystä ja panee paksumpaa juoksutusta, panee... panee suun
täydeltä. Sillä hän ymmärtää laulutaidetta.

Kirkko jylisee äänen voimasta. Kotitekoinen kirkkolaulu tuo täällä
kuultaviin kalliimmat aarteensa luonnon alkuperäisellä voimalla.

Maailma kirjoitti pastorin selkään nuo katkerat sanat: juoppo pappi. Ne
sanat selässään hän nyt taas nousee saarnatuoliin pitämään päiväsaarnaa.

Ja se on sellainen kuorma, jonka alla hän vapisee ja värisee. Hän on
näöltään kuin makeimmasta unesta säikähtyneenä ylös ajettu. Päätäkin
vielä pakottaa ja silmiä huimaa ja on sitten niin jumalattoman kylmä
vanhassa lammasnahkaturkissa, jonka taskunpielukset vanhuuttaan
kiiltelevät. Pöhöttynyt naama lyhyen, mutta paksun vartalon nenässä
kertoo yhtä ja toista tämän maailman karvaasta makeudesta.

Hänkin lihanpalvelija tahtoisi olla hyvä ja kaunis ja lahjakas ja
pidetty, mutta... oi sentään!

Sillä toisinaan voimat pettävät ja hän silloin laulaa rekilaulun
viinatuopin ääressä.

Niin kävi taas eilenillalla. Ja nyt se hävettää läpi luiden ja ytimien.

Juhmakka säälien kääntää päänsä pois pastorista.

Sillä onhan hän sentään virkamies.

Kyyneleet nousevat pastorin verestäviin silmiin, joita peittävät
siniset silmälasit, ja ääni värähtää niin ontosti. Häntä ahdistaa kuin
pistettäisiin hirttonuoraa hänen kaulaansa.

Tällä samalla saarnatuolilla rovastin ryhdikkään ja kauniin
esiintymisen jälkeen on hän todella hullunkurinen ilmestys.

Sen rahvaankin silmät keksivät. Seurakunta katselee häntä uteliaana
pilkallisin silmin. Näin se tuomitsee synnin.

Tällöin tuntuu pastorista kuin tämä saarnatuoli olisi hajoava
laivahylky, jollahan purjehtii ja jota myrsky viskelee. Ne laineet
ne loiskivat, ne nuolevat hänen jalkojaan, ne rynnistävät ylemmäksi
ja ylemmäksi, suolainen pärske kohoaa ja saavuttaa hänen suunsa,
mielii hänet tukahduttaa ja viskata hänet nurin niskoin meuruilevaan
syvyyteen. Sillä hän on noiden satojen ihmispäiden tuolla alhaalla
penkeissä ja käytävillä vihattuna maalitauluna.

Sentähden hänen saarnansa on kuin itkunsekaista vikinää. Ja on ollut
jo vuosia. Aina kun hän nousee saarnatuoliin, tuntuu hänestä kuin nuo
tylyt katseet tahtoisivat repiä hänen päältään tämän papinnutun, joka
heidän silmissään on taivaasta kotoisin.

Mutta erehdyksestä joutui hänen selkäänsä.

Oi sentään, miten ne irvistelevät nytkin nämä rakkaat sanankuulijat!

Jospa hän saisi mennä pois omaan sänkyynsä maata! Ja saisi sanoa noille
pilkkaajille hyvästiksi: menkää tekin kotiinne oman helmasyntinne
ääreen, sillä ette ole mahdolliset Herran pöydälle.

Se olisi henkinen sankarityö. Ehkä kelpaisi se paremmin taivaalliselle
Isälle kuin tämä virallinen komento, joka määrää, että hänen
päiväsaarnansa pitää kestää ainakin kaksikymmentä minuuttia.

Pastori keksii joukosta Lois-Pietun, joka on kävellyt aivan
saarnatuolin eteen ja iskee silmää hänelle.

Hävytön!

Se silmänisku pelasti tällä kertaa pastorin. Sillä se oli jo liikaa.

Pastori saa rohkeutta. Hän saarnaa nyt lujemmin kuin monasti ennen.

Seurakunta aikansa silmillään pastoria mittailtuaan vajoaa
välinpitämättömyyteen.

Lois-Pietu työntyy muutamaan penkkiin puoliväkisin. Ellei oltaisi
kirkossa, niin epäilemättä siinä jo ennestään olijat hänet pois
viskaisivat. Mutta Pietun vanha maine hankkii sijaa hänelle. Sillä
ihmiset näyttävät kaikin mokomin pyrkivän ulohtaalle hänestä.

Väljälle paikalle Pietu istahtaa ja panee ryntäilleen penkkiä vasten.
Siitä hän vasta oikein näkee Juhmakan lahjakruunun, jota hän juuri oli
lähtenyt kirkkoon katsomaankin.

Eilenillalla kun Juhmakan hovin renki toi hoitolaan eli kunnan
vaivaistaloon, jonka asukkaita Lois-Pietukin on, kahvia ja vehnäisiä
jouluna hoidokkaille jaettavaksi hovin isännän lahjana, oli Pietu
sattunut siihen samaan. Silloin renki hoitolanjohtajalle kruunusta
haasteli, miten se on maksanut Pietarissa kaksisataa ruplaa ja miten se
huomenna jouluna ensi kerran sytytetään, miten semmoista kruunua ei ole
yhdessäkään maalaiskirkossa koko Ylä-Karjalassa ja miten nyt huomenna
pitäisi mennä sitä kirkkoon katsomaan.

Halkovajassa puolipimennossa sattui Pietu olemaan ja sekä kuuli rengin
puheet että näki Juhmakkalaisen lahjat hoidokkaille.

Mutta toistaiseksi piti hän kaikki omana tietonaan ja aamulla
tulipalopakkasessa ohkaisissa ketineissään mennä viiletti kirkkoon
katsomaan tätä mainehikasta kruunua.

Tuon kirkkomatkan päälle se sitten kahvi ja vehnäinenkin hyvin
maistaisi... se hovilaisen pullakahvi, oli Pietu jo aamuyön miettinyt.

Tässä kruunussa ovat kynttilät viidessä kerroksessa. Pietu laskee,
että alimmassa kerroksessa on kuusikymmentä kynttilää, sitä ylemmässä
neljäkymmentä, sitä ylemmässä kolmekymmentä, sitä ylemmässä
kaksikymmentä ja sitä ylemmässä kymmenen. Ylöskäsin kynttiläkerrokset
kapenevat ja ahtaammaksi kehäksi pyöristyvät. Kristallit ovat alempana
suuremmat, sitten pienenevät, pienenevät aina ylöskäsin... ovat
huikaisevan hienoiksi hiotut... valo niissä taittuu... sädehtii...

Pietun silmiä tuo valtava loisto huikaisee ja hänen täytyy jo
lepuuttaakin niitä välillä pastorin pöhökasvoissa. Sitten tarkastaa hän
kruunun messingit ja kierretyt koristeet.

Kirkko on kovasti lämmennyt tungokseen asti ahdetusta ihmispaljoudesta.
Sen ilmassa on kuin hienoa sumua, mikä yhtenään käy paksummaksi ja
minkä läpi kynttilät yhä vaikeammin näkyvät. Kruunun ympärillä on jo
kokonainen kehä tomusta, hiestä ja pilauneesta ilmasta.

Pastorin ääni kuuluu onttona kaikuna Pietun korviin, joka yhä tirkistää
kruunuun ja haaveksii kohta saatavasta vehnäiskahvista.

Tämän kruunun kunniaksi kai se on Juhmakkalainen ne vehnäiskahvitkin
hoitolaan hommannut, miettii Pietu.

Pietun silmäluomet käyvät yhä raskaammiksi. Ne ovat luukut, jotka
omasta painostaan alas laskeuvat. Sillä hän on ollut yläällä
aamuneljästä, kun kruunun näkeminen aivoissa pyöri ja valveutti.

Mutta sentään Pietun ajatusjuoksu vielä valvoo ja vyöryttää esille
maukkaita kuvitelmia vehnäiskahvista, jota hän ei muista juoneensa
moniin aikoihin.

Pietu kerrankin tuntee syvää tyytyväisyyttä ja nukahtaa keskellä
vehnäiskahvin esimakuja.

Kauan viipyy vielä ennenkuin pastori jysäyttää aamenen. Sitä ennen
on Pietu ehtinyt saada itselleen monta kumppania siihen virkistävään
nautintoon, jonka hän alotti. Kirkossa on jo ääneen kuorsattu, kun
pastori vasta saarnansa puolivälissä ravasi.

Pietun korvaan tunkeupi sävelaaltoja. Mutta se ääni pistää yhtäkkiä
niin särkevästi aivan hänen takanaan. Hän täydelleen herää. Katsoo
ihmeissään ympärilleen, tuntee turkit ja karvalakit, paksut villahuivit
ja verkanutut. Pettymyksen pahatuuli nousee hänen kasvoilleen. Eihän
hän vain ole myöhästynyt jo vehnäiskahvilta?

Siunaus, miten nukutti!

Pietu kokoaa itsensä ja lähtee kiiruusti kynttyyttämään pois kirkosta.

Rovasti ilmestyy alttarille. Hän on hyvin juhlallinen ja nostaa
silmänsä määrätysti Juhmakan kruunuun. Sitä hän katsoo kauan... kauan.
Ja saa siten koko seurakunnan silmät siihen samaan kiinnitetyiksi.

Tässä hirsikirkossa, vanhassa ja ränstyneessä, jonka seinät ovat
vesimaalilla sivellyt, jonka pylväiden päissä on vain vaatimaton
doorilainen puuympyrä ja jonka alttaritaulu on kuljeksivan maalarin
sommittelema ryhmä paljaspäisiä kauhtanaukkoja, joiden yhden pään
ympärille hän lahjoitti keltaisen kehän, on tämä kruunu rovastin
silmissä ylellisyysesine ja korukapine. Mutta juuri sellaisena sitä
rakkaampi.

Ja nyt pitäisi hänen siitä kiittää koko seurakunnan puolesta, nyt
lausua valitut sanat eräälle seurakunnan arvossapidetyimmälle isännälle.

Rovasti alottaa kaunopuheisesti, sitten ojentaa oikean kätensä kohti
kruunua, ylemmäksi kohti taivasta verratessaan kruunua taivaan
kirkkauteen, joka paimenille ensi jouluyönä ilmestyi, ja puhuu... puhuu
koreita sanoja Juhmakalle, joka niitä ei ymmärrä, mutta kyyneleet
silmissä, syvät liikutuksen kyyneleet silmissä niitä kuuntelee. Nenäkin
tohisee ja hengitys käy kovin äänekkäästi kuin palkeilla. Pelkästä
ujoudesta hän punastuu ja kuumenee. Sillä kaikki, jotka suinkin
näkevät, katsovat häneen.

Rovasti lupaa hovilaiselle niin paljon kaunista, että hän yhä heltyy,
melkein sielulliseen hekumaan hukkuu.

Nyt lopuksi rovasti kumartaa syvään Juhmakalle kiitokseksi seurakunnan
puolesta.

Juhmakka ponnistaa voimansa, nousten ylös kumartaa kolmasti vastaan ja
putoaa takaisin penkkiinsä.

— Jos on lahja kaunis, niin kyllä olivat kauniit kiitoksetkin,
supistaan seurakuntalaisten kesken.

Mutta Juhmakka tahtoo ne kiitokset rahalla maksaa. Tuossa samassa hän
päättää antaa seurakunnan diakonissakassaan 500 markkaa. — Äh... tsih!

Syvä aivastus ja se on päätetty.

Juhmakan nenä tohisee vimmatusti kuten aina mielenliikutuksessa.
Hengitys käy tavallisestikin hyvin äänekkäästi, niin että piilossa ei
hän voisi missään olla.

Aletaan poistua kirkosta. Hovilainen tuntee tarvetta mennä
sakastiin kiittämään rovastia kädestä pitäen ja puhumaan lahjasta
diakonissakassaan.

Kun hän kulkee, avautuu nyt tie hänelle kuin keisarille, jonka
ohimoilla on kultainen kruunu.

— Hyvää päivää, isäntä Juhmakka, ja hyvin rauhallista joulua! toivottaa
sakastissa jo aluksi rovasti ja puristaa lujasti hovilaisen korttelia
leveää kättä.

— Meillä on paljon syytä, niin sanomattoman paljon syytä kiittää
isäntää tästä verrattomasta kruunusta. Se on oikea jalokivi tämän
Herran temppelin vaatimattomalla rinnalla. Kiitos... kiitos.

Rovasti taas puristaa Juhmakan kättä ja kumartaa. Nyt puristaa sitä
pastori, nyt lukkari, nyt suntio.

Juhmakka menee lähemmäksi kirkkoherraa, painaa suunsa tämän korvaan ja
supattaa muka hiljaan, mutta kyllä sen muutkin kuulevat:

— Se on rovastin vuoksi kuin minä sen lahjoitin. Olen jo monesti
hävennyt rovastin tähden kirkkomme kehnoutta.

Rovasti punastuu ja kirkastuu. Hän tarttuu molemmin käsin isännän
käsistä ja he kävelevät peremmäksi sakastia.

— Te siis pidätte minusta? kysyy rovasti. — Kaikki rovastista pitävät.

— Todellakin?

— Aivan. Minä kiitän rovastia siitä kauniista puheesta ja emäntäni
muistoksi lahjoitan sairasyhtiöön 500 markkaa.

— Diakonissakassaan?

— Niin.

— Siihenkin!

Rovasti löi hämmästyksestä kätensä yhteen. Ja sitten syleili Juhmakkaa
pitkään ja hellästi.

— Suntio! Kaatakaa hovin isännälle lasi viiniä! käski rovasti.

Suntio kaatoi juomalasiin kirkkoviiniä ja omalla kädellään kantaa
rovasti lasin Juhmakalle.

— Nyt pohjaan! kehotti rovasti. Hovilainen joi kuin sahtia. Pastori
häpesi, mutta suntio irvisti. Rovasti kääntyi poispäin hymyten.

Kun Juhmakka laski tyhjän lasin pöytään, kysyi suntio pilkallisena.

— Lasketaanko lisää?

— Juo, hyvä mies, itse ja anna pastorillekin! lähetti Juhmakka
myrkyllisesti vastaan.

Taas kääntyi hän rovastiin päin ja puhui:

— Siellä se meidän uusi kivinavettamme on nyt valmis. Uutena jouluna
pidetään sen vihkiäiset ja silloin odotamme rovastin herrasväkeä meille.

Lämpimästi pudistavat kättä rovasti ja Juhmakka, jota kansa
voiruhtinaaksi nimittää hänen pietarilaisen voikauppansa vuoksi, ja
niin erotaan.

— Jos pastorillakin on aikaa, niin tulee mukaan. On siellä
kolmitähtistä, sitä pastorin tärpättiä, viskaa Juhmakka ohimennen
pastorille ja iskee samassa silmää rovastille.

— Ja nuori herra tulee myös, nyökäyttää isäntä lukkarille.

Pastori tuntee saaneensa myrkkynuolen sydämeensä, on tulipunainen, on
hätääntynyt eikä voi vastata.

Suntio jäi kokonaan käskemättä. Hänpä ehättää ulos Juhmakan jälkeen,
etsii tulipalopakkasessa hänen hevosensa, laittaa isännän rekeen ja
nahkaisilla peittelee. Sitten kumartaa hyvin syvään hyvästiksi.

— Tule sinäkin uutena jouluna mukaan! Juuri tätä oli suntio
tarkoittanutkin. Naureskellen hän menee sakastiin.

Mutta Juhmakka lähtee kuin vallat ikään tuiskuna ajamaan. Hänen
sydämensä ympärillä on kuin puuvillaa ja aivoissa kirkkoviini kiehuu.

— Näin sitä ennenkin on jouluna ajettu! huutaa hovilainen, voiruhtinas
ja Pietarin saksa, kun pääsee edelle toisia kirkosta pois ajavia.

Mutta nyt on hän jo ajanut tiepuoleen puolitusinaa talonisäntiä ja pari
kolme lampuotia kokonaan kumoon.

Nämä ihmiskullat vain nauravat voiruhtinaalle kokoillessaan hangesta
itseään.

Sillä miksikä ei kirkkomäellä kiltisti odotettu, että isäntä Juhmakka
olisi päässyt ensimäisenä lähtemään?

Kun on järjestytty, aletaan taas sama komea ajaminen uudelleen huutaen
hoilaten ja kiroussanoja mukaan syytäen.

Onhan nyt joulu, tämä siunattu rauhan juhla!

Sakastissa käyntinsä vuoksi viivähti Juhmakkalainen, jotta ei nyt
tapansa mukaan ollut ensimäisenä lähtemässä.

Se myöhästyminen piti täten korjata. Hänellä on näetten punaisella
veralla reunustettu karhunnahka reen takana, Pietarista tuodut suuret
kulkuset ja ihka uudet valjaat, niin ettei mitenkään sovi ajaa muiden
hännässä.

Taas ruoskan sivallus, ori korskuen hyppii ja sitten ampuu juoksuun,
niin tuliseen ja tuimaan, että hovilainen on tierojen ja lumen ryöppyyn
läkähtyä. Ja tie hänen edellään avautuu, sillä jotka eivät ehdi
syrjään, ovat kauniisti kumossa. Muutaman reen laidan polkee ori puhki,
on siihen taittaa jalkansa ja hovilainen ärjyy:

— Etkö tiedä, että tämä on kahden tuhannen hevonen? Hääh?

Ja samassa hovilainen sivaltaa ruoskallaan korkealla ilmassa.

Rovasti kirkkomäeltä nauraen katsoo kirkosta pois ajavien huimaa
kyytiä. Hän seisoo ja laskee itsekseen arvaillen, missä paikassa
Juhmakan isäntä ensimäiseksi pääsee.

— Aivan oikein! huudahtaa hän sitten kuin sisäisestä ilosta, kun näkee
Juhmakan juuri sillä kohdalla ensimäiseksi lentävän kuin hän oli sen
laskenut tapahtuvaksikin.

Sitten hän seuraa vieläkin silmillään Juhmakkaa aina jäälle
laskeutumaan asti hoitolan kohdalla. Toiset ovat jääneet jo kauas
jäljelle Juhmakasta.

Siinä hoitolan kohdalla tyrkkää Juhmakkalaisen oriin aisa jonkun
yksinäisen jalkamiehen päistikkaa silmälleen kinokseen. Se lensi aivan
ilmassa sääriään sätkyttäen.

Mies on Lois-Pietu, joka kirkosta paluumatkallaan hoitolaan oli ehtinyt
sinne asti.

Juhmakan isäntä sivalsi vielä ruoskallaan rahjusta, jotta repaleiset
vaaterähjät pölähtivät.

Rovasti ääneensä nauroi ja sanoi vieressään olevalle lukkarille:

— Juhmakan isäntä on sitä Karjalan aatelia. Häntä pitäisi huonojen jo
aikanaan osata väistää.

Lukkari laittoi rilliensä nauhaa, nauroi vastaan ja katsoi täysin
ymmärtävästi rovastiin.

Nyt he molemmat näkivät, miten tuo kumoon ajettu mies pudisti
nyrkkiä hovilaisen jälkeen. Mutta eivät he kuulleet hänen synkkää
kiroustulvaansa eivätkä nähneet, että verta virtasi miehen sieraimista
ja suusta. Toista kättään hän näytti kovin arastavan ja mennä nilkutti
vaivaistaloon. Oli kai joku hoitolan asukas, arvaili rovasti itsekseen.

Siinä tien poskessa hoitolan luona oli suuria kiviä ja niitä vasten hän
oli lentänyt.

— Ai ai sitä isäntä Juhmakkaa! nauroi rovasti vielä rekeen
istuutuessaan ja rengin häntä vällyillä peitellessä.

Sitten lähdettiin ajamaan hiljalleen alas mäkeä pappilaa. Lukkari
hyppäsi kannaksille ja pysytteli siinä kotipihaansa asti.

— Tunnin takaa tulee kanttori meille, niin lähdemme hoitolaan pitämään
hartaushetken, puhuu rovasti.

Lukkari nosti lakkiaan, laittoi rilliensä nauhaa ja erosi.

Pappilan pihassa on ruustinna vastassa kylmästä väristen suuri shaali
hartioillaan.

— Voi mene — mene mene si-säl-le... pyytelee rovasti.

Ruustinna pahnustaa edellä raskaine päällyskenkineen. Rovasti seuraa
jäljestä suureen turkkiin vyötettynä poronnahkasaappaissaan.

Kalossia hän kantaa kädessään ja toisessa kallista piisamiturkkia, mikä
hänellä oli yllä kirkossa.

Rovasti pelkää näetten vilustumista kaikista enimmän maan päällä.

Kun päästään eteiseen, niin alkaa rovastin juhlallinen riisuminen.
Ensinnä otetaan käsistä karvarukkaset ja päästä uppokuuma puuhkalakki.
Sitten irroitetaan vahva villalangasta kudottu tumma vyö ja otetaan
päältä susiturkki, jonka painon alle ruustinna on lyyhistyä. Nyt tulee
näkyviin paksu talvipalttoo, missä on vuori mustaa puolisilkkiä ja
pumpulilla täytetty. Sen rovasti itse nostaa naulaan. Hän istuu nyt
tuolille eteisessä ja ruustinna polvillaan ollen vetää hänen jaloistaan
peurannahkasaappaat.

Tämän raskaan pukuvuoren sisästä päästyään pyörästelee rovastiherra
vilkkaana ja hienona hyvin valkoisia pieniä käsiään hieroen ja yli
silmälasiensa tyytyväisyydestä nauraen. Sitten hän alkaa sanatulvan,
jonka verratonta runsautta outo hämmästyisi.

— Se oli vasta joulu... mitenkäkö kruunu paloi?... komeasti...
komeasti... se on vasta ruhtinaallinen... loimuaa kuin aurinko...
Juhmakkaan on mentävä uutena jouluna... siellä on nyt se suuri
kivinavetta valmis... se, joka maksaa hyvään määrään toistakymmentä
tuhatta... saadaan nähdä kerrankin oikea karjalainen läävä... Ja
isäntä Juhmakka lahjoitti diakonissakassaankin 500 markkaa emäntänsä
muistoksi. Herrainen aika sitä lahjoittamista! Nyt saadaan vihdoinkin
diakonissa tänne, jossa ei ole apteekkia, ei lääkäriä, tuskin kunnon
kupparia... oi oi, miten hauska, miten siunauksellinen tämä joulu...
ja Juhmakka on pitäjän varsinainen napa... kyllä nyt kelpaa elää, kun
ollaan hänen suosiossaan... niin niin niin... Jo päästiin saliin.
Siellä puhe jatkui:

— Isäntä Juhmakka osaa antaa kunnian Jumalalle ja ihmisille...
hämmästyttää tavata talonpoikaa sitä laatua täällä Ylä-Karjalan
saloilla, joita me Siperiaksi kuvittelimme.

Rovasti pysähtyi keskelle salin lattiaa ja levitti kätensä.

— Mutta arvaa, mamma, kenen vuoksi eli paremmin sanoen, _kenelle_
Juhmakka tämän loistavan kruunun lahjoitti? Niin. _Minulle_ eli
paremmin sanoen minun vuokseni kotipitäjänsä kirkolle. Sanoi häpeävänsä
heidän huonoa kirkkoansa... sellaista hienotunteisuutta!

Rovasti seisoi siinä kuin palavin poskin ja silmät outoa kirkkautta
täynnä.

— Pappa! Kaikki sinua rakastavat.

Tuota sanoessaan oli ruustinna niin kumman kaunis. Entinen nuoruuden
sulo oli palannut hänen laihtuneihin hymykuoppiinsa ja suun ympärille
noussut piirre leikkivää neitosta, joka jo kauan sitten oli peittynyt
iän alle.

Rovasti veti nuorekkaasti ruustinnan kainaloonsa.

— Olen niin... niin... niin iloinen, kun tunnen saavani tunnustusta
seurakunnassa.

He istuutuivat molemmat sohvalle ja nauttivat hetken tunnelmasta. Mutta
rovasti ei malttanut kauan siinä olla. Hän hypähti ylös ja punakkana
laverteli:

— Sillä osata liikuttaa sellaista aarnihonkaa... sellaista metsien
jättiläistä... sellaista vuorenpeikkoa kuin Juhmakka... nostaa hänen
sielunsa hellempiin tunteihin Jumalaa ja lähimäisiään kohtaan...
minä näin hänen kirkossa kyynelsilmin kuuntelevan puhettani... antaa
miehelle sysäys kirkolliseen sisälähetykseen... liikuttaa hänen
paatunutta rasvasydäntään... totta totisesti se on suurtyö kenelle
papille tahansa. Sillä Juhmakka on Juhmakka... on pitäjän napa, joka
ymmärtää hankkia rasvaa pyöriäkseen... on armottoman kitsas toisinaan
kymmenestä pennistä... on ensi luokan kitupiikki, kun niikseen
rupeaa... Mutta nyt hänestä tulee kristitty. Hän on vaikutuksessani...
on totisesti. — Vain puoli tuntia on kahviaikaa, sillä lähden hoitolaan
pitämään hartaushetken...

— Sinä kohta lähdet?

— Aivan kohta.

— Mene, rakas. Minä olen sydämelläni mukana.

— Sieltä tulen päivälliselle.

— Ei moneen vuoteen ole meillä ollut niin onnistuneita joulutorttuja.
Nekin kai aavistivat tätä suurta riemua.

— Syötyäni menen Juurikkalan salolle hartaushetken pitoon... sen jo
kirkossa kuulutin.

— Mene, rakas. Olen sydämessäni mukana.

— Sieltä käsin käyn ripittämässä Pakarisen vanhan emännän.

— Käy, rakas. Me täällä kotona koetamme lukemalla kuluttaa iltaa.

— Sieltä taas menen Piimämäelle ripittämään talon syöttövaarin.

— Entä se viinapönttö?

— Pastori? Hyi! Haisi ja vapisi. — Mutta saarnansa piti?

— Emme puhu hänestä nyt. Muuten meille tulee paha mieli. Oo — eloa on
paljon, mutta elomiehiä vähän.

Palvelija toi kahvin ja poistui.

Kun kahvia juotiin, kertoi rovasti ruustinnalle Juhmakan isännän
sakastissa käynnin, hänen kirkosta pois ajamisensa korskuvalla
oriillaan, hänen kalleista rekivaatteistaan, hänen uudesta
pietarilaisesta turkistaan. Kaikki, mikä oli juhmakkalaista, oli nyt
rovastista jotain erikoista, josta täytyi puhua.

Siten saapui lähdön aika.

— Enpä muista monesti näin sydän riemua täynnä kodista lähteneeni.
Ja vielä kerran tuon mammalle mukanani terveiset, että Juhmakka on
kutsunut minua hoviinsa pitämään hartaushetken. Sitä siellä ei ole
koskaan pidetty. Mutta nyt ollaan matkassa sinne päin.

— Ja sitten me kaikki lähdemme mukaan, vastaa ruustinna.

Lukkari saapui. Sai istua rekeen rovastin viereen. Ja niin he lähtivät.




II LUKU.


Kun rovasti lukkari mukanaan ajoi hoitolan pihaan, kuului heidän
korviinsa sisältä mieltä kääntävä huuto ja rähinä.

— Mutta mikä täällä on? kysyi ihmeissään rovasti lukkarilta, joka
punastui ja harppasi suin päin sisälle.

Sillä lukkari oli kunnallislautakunnan esimies ja siis hoitolan
päällikkö.

Kun lukkari avasi suuren tuvan oven, kohtasi häntä outo näkö:
puolitusinaa miestä ja kymmenkunta ämmää pui nyrkkiä, rähisi ja kirkui
hoitolan johtajalle, joka seisoi heidän keskellään punakkana, hikisenä,
aivan hätääntyneenä ja koetti työntää lähimpiä nyrkkejä pois leukansa
luota.

Ylinnä rähisi Lois-Pietu toinen käsi siteessä ja toinen nyrkissä
johtajan nenän alla, kasvoissa suuria mustelmia ja kuhmuja.

— Senkin antikristus! Vai syöt sinä itse köyhäin vehnäiset ja juot
heidän kahvinsa. Me annamme sinulle joulusaunan... kylvetämme luusikin
pehmeiksi, ärjyi Pietu.

— Lyökää miehet... lyökää! huusivat ämmät.

— Mitä tämä on? Sinä, Täi-Pietu, saat tästä! ärjäisi lukkari ja löi
kohennuskepillä, jonka hän huoneen loukosta sai aseekseen, lattiaan
että paukahti.

Liikanimensä kuulemisesta äytyi Lois-Pietu kuin puukolla pistettynä.

— Minä oon Pietu Pippuri, mutta sinä...

— Olet kunnan viheliäisin elätti, puhkui lukkari.

— Ja sinä... enpä kehtaa sanoa ihmisten kuullen.

Sillä siinä samassa oli rovastikin sisällä ja Pietu hiukan perääntyi.

Hoitolan johtaja hyppäsi rääkyvän parven keskeltä suojaan rovastin
taakse.

— Mutta jouluna, hyvät ihmiset, tällainen sota! Tyyntykää! vaienteli
rovasti.

Lukkari oli kuumennut, rillit putosivat hänen nenältään ja hän tarttui
Pietua vanhan sortuukin kauluksesta, aikoen siitä aikamoisesti ravistaa.

— Älä koske minuun! Muuten haen tänne ikäviä vieraita, ärjyi Pietu.

Lukkari hellitti.

— Kanttori menee tuonne toiseen huoneeseen ja katsoo. Siellä on
pikisilmä pikkupoika. On sen äitikin siellä. Illalla tuli, puheli Pietu
ja yhä enemmän perääntyi, mutta kasvot mielenliikutuksesta synkkinä ja
uhkaavina.

— Mi-mitä te sanotte? änkytti lukkari ja hirvittävästi kalpeni.

Mutta Pietu rohkaistui, sillä hän huomasi lyöneensä vihollisensa.

— Me sanomme, että siellä on vanhoja tuttuja. Jos heitä enää
tuntenet... jatkoi Pietu ja jo salakavalasti nauroi.

Lukkarin suu oli tukittu. Mies oli lyöty siihen paikkaan.

Nyt astui rovasti esiin ja kysyi kylmästi ja tyynesti.

— Tunteeko Pietu Pippuri minua?

— Kyllä rovastin tunnen... sen kuuluisan rovastin, jonka poika ja tyttö
rippikoulussa ei osannut neljättä käskyä...eikä niin mitään.

— Sinä!

— ... jonka ruustinna ei käy kirkossa ja joka itse... no olkoon
sanomatta...

— Johtaja! Köysiin tuo mies! huutaa nyt lukkari.

— Hän on raukka kadottanut järkensä, puolustelee rovasti.

— ... niinkuin rovastinkin pojat, jotka pitkänäperjantaina luvattomana
aikana metsästävät ja ampua präikkäävät... naskalit... meneepä rovasti
sinne kotiinsa saarnaamaan.

Pietu on rohkea mies, kun hänellä vihaksi pistää. Hänen kieltään kaikki
pahat ihmiset pelkäävät ja karttavat suututtaa häntä.

Rovasti koetti olla tyyni ja hillitä itsensä. Eukot saartoivat rovastin
ja paremmin kuullakseen siirsivät huivinsa korvalehden alle ja korva
huivin päällä kallella päin kuuntelivat ja muikailivat.

Muuan puolisokea ämmä kuljetti huoneen loukosta toisen koko
sokean ämmän aivan rovastin nenän eteen kepistä taluttaen. Nuoria
lapsentehneitä naisia lapsi sylissä tuli niinikään parveen. Ukkoja,
joiden silmät hämärtivät ja jalat tutisivat paikkaisissa housuissa,
kompuroi visasauvat tukenaan kuulostamaan, mistä on kysymys.
Keski-ikämiesten ryhmä oli rääsyihinsä lyyhistyä: niin kalpea, luinen
ja saamaton.

Kaiken tämän rintaman edessä Pietu yhä seisoi ja aikoi jatkaa
sapekkaita syytöksiään.

Mutta rovasti otti johdon käsiinsä ja alkoi pitää tutkintoa.

— Miksi Pietu Pippuri ja te toiset ryhdyitte johtajaa ahdistamaan?
kysyy rovasti.

Hoidokkaat katsovat Pietuun, mutta yksi luuranko erityisesti osoittaa
Pietua ja naisen äänellä kilittää:

— Tämä se yllytti... tämä kaiken melun nosti. Kirkosta palasi julmana
ja lyötynä. Ärisi vehnäiskahvia johtajalta ja haukkui... meidätkin
yllytti.

— Nyt puhuu Pietu Pippuri, mutta säädyllisesti... minä varoitan, sanoi
taas rovasti.

— Ka... saatanhan puhua. Ensiksi Juhmakan hovista tuodaan tänne
hoidokkaille kahvit ja vehnäiset ja toiseksi hoitolan johtaja ne omaan
suuhunsa ajaa. Eikö niin?

— Ei, vastaa lujasti johtaja.

— Ja tästä asiasta ei tällä kertaa enempää puhuta, määrää rovasti,
sillä hän huomaa joutuneensa tutkijaksi hyvin pulmalliseen juttuun,
joka oikeastaan ei kuulu hänelle.

Siitä Pietu oli sydäntynyt, kun hän kirkosta palattuaan ei saanutkaan
vehnäiskahvia... tuota samaista vehnäiskahvia, joka jo eilenillasta
lähtien oli hänen suutaan kutkuttanut... mutta sen sijaan hän näki
johtajan lapsilla Juhmakan hovista tuotuja vehnäisiä.

— Aa p—le! oli hän ärjynyt, selittänyt asian toisille hoidokkaille ja
yllyttänyt koko huoneen täyden noita raukkoja johtajan niskaan.

Siitä se melu.

Vaikka Pietu onkin kumarahartiainen miehen köntys, jonka naamassa nahka
on aivan rypyissä ja laiha suu aivan hampaaton, on hänessä kuitenkin
paljon ilkeätä rohkeutta, josta hän vielä kerskuukin.

— Tästä asiasta tehdään käräjäjuttu, uhkaa Pietu johtajaa.

— Sinä käräjöimään! huudahtaa lukkari, joka alkaa rohkaistua.

Siinä samassa tulee joukkoon mustakulmainen nuori nainen tulipunainen
huivi pään ympäri korvien kohdalta käärittynä ja lapsi sylissä.

Lukkarin piti kääntyä poispäin.

— Kanttorin rouva, osoittaa Pietu naista rovastille.

— Suusi kiinni, sinä hävitön mies! ärjäisee rovasti, polkee jalkaa ja
häpeää lukkarinkin puolesta.

Mutta Pietu vain nauroi ja nauroi.

— Olen tullut tänne pitämään jumalanpalvelusta, mutta mitä minä
kohtaan... ilmeisen kapinan, alottaa rovasti taas puheensa.

— Mitä ne semmoiset jumalanpalvelukset toimittavat, kun niistä
palatessa ajetaan ihmiset raajarikoiksi? keskeytti Pietu.

— Onko johtaja aivan voimaton tämän miehen suhteen? kysyy nyt rovasti
harmistuneena ja tulipunaisena.

Tuossa paikassa ovat johtaja ja lukkari Pietun niskassa ja kuljettavat
häntä jonnekin. Mutta kuriputka on vasta tekeillä. Ei siis muuta keinoa
kuin viedä Pietu riiheen, jota on käytetty aina pahimmassa hädässä.
Pietu on ääneensä haljeta, hän kiroaa, hän irvistää, hän haukkuu, hän
sylkee, potkii, heittelee itseään ja huutaa vimmatusti.

Mutta neljä lujaa kättä häntä retuuttaa riiheen, lopulta tonkkana
vetävät, kun Pietu heittäytyy maahan. Vanha sortuukki halkeaa selästä
ja sieltä alta paistavat paljaat hartiat. Riiheen hänet salpaavat,
jossa jo ennestään on ruumis.

— Jumala armahtakoon! Siinä on mies, joka on ihmisen irvikuva, huokaa
rovasti ikkunasta katsoessaan tuota menoa.

Pitkä kapealonkkainen nainen ja kolme kasvavaa lasta asettuu itkemään
riihen ulkopuolelle. Se on Pietun perhe.

Johtaja jää vahdiksi. Mutta lukkari palaa sisälle.

— Kanttori toimii tällä kertaa vain kunnan eikä kirkon virkamiehenä,
puhuu lukkarille rovasti ja on hiusrajaan asti punainen.

Veri purppuroi silloin lukkarinkin kasvot, sillä hän ymmärtää mitä
rovasti tarkoittaa. Suuttuneena lähtee hän tuvasta, menee johtajan tykö
riihen luo ja siellä he neuvottelevat, että kun rovasti pois menee,
piestään Pietu pehmeäksi.

Sisällä alottaa rovasti saarnansa. Pietu julmasti huutaa ja jyskyttää
riihen ovea, sillä hänen sydäntään kouristaa olla pimeässä ja kahden
kesken ruumiin kanssa.

Ulkona kirkuvat Pietun vaimo ja lapset. Värisevät, hampaat loukkuvat
yhteen, kyyneleet poskille jäätyvät.

Eikä ole helle Pietullakaan riihessä alastomin hartioin.

Mutta rovasti sisällä tuvassa saarnaa syntisille ja publikaaneille.
Hän näkee silmiensä edessä aivan läjäpäässä riettautta, laiskuutta,
irstautta, saamattomuutta, viheliäisyyttä; sairautta, köyhyyttä, senkin
seitsemänlaista kurjuutta... ja hänen tunteellinen, kuohahtava sielunsa
liioittelee kaiken kahdenkertaiseksi.

Johtajaa palelee riihen ovella, vaikka hänellä onkin paksut
sarkavaatteet.

— Se täällä jouluna seisomaan ja värisemään! Hänellä on munalukko ja
hän kiertää riihen oven lukkoon, pistää avaimen taskuunsa ja lähtee
yhdessä lukkarin kanssa asuntoonsa kahville.

Pietun huuto yhä kuuluu ja riihen ovi ryskää. Vaimo rukoilee johtajaa
ja lapset pakkasen kynsissä parkuvat.

Rillit ovat kadonneet lukkarin nenältä ja hän on suunnattoman
hajamielinen.

— Otitko sinä niitä Juhmakan vehnäisiä? kysyy lukkari heidän
poistuessaan riiheltä johtajalta.

— Lie ämmä jonkun ottanut.

— Voi pahuus, minkä teitte! Nyt on rovasti kiukustunut.

— No entä sitten? Haudataan hiljaisuuteen koko juttu. Mutta mikä se on
tuo nuori nainen, joka illalla tänne tuli lapsineen?

Lukkari ei ottanut kuullakseen.

— Haudataanko sekin juttu?

— Herrainen aika, kuinka sinä olet tyhmä? Sinulla piti olla tyyni
ja harkittu mielenlaatu ja uskonnolle altis mieli, kun tänne hait,
ja erityinen järjestystaito ja sinulla oli kymmenenkin papin
puoltolause...ja nyt panet täällä toimeen tällaisia skandaaleja sekä
häpäiset pitäjän virkamiehet. Kuule, mies! Kaikessa ystävyydessä sanoen
pyydä virkaero, muuten me...

— Muuten te?

— Annamme matkapassin harmaalle paperille. Ymmärräthän toki, ettei
tämä kelpaa. Olet käyttänyt oman käden oikeutta sinulle uskottuihin
tavaroihin...hoitolan asukkaat kantavat päällesi... olet mennyttä
miestä, ellet pyydä virkaeroa... puhui lukkari ja asetti jo rillit
nenälleen, sillä hän alkoi selvetä siitä sekasotkusta, mihin Pietu
hänet työnsi.

— Ettäkö lähteä pois täältä puolelta vuodelta?

— Niin, vastasi lukkari lujasti.

— Ja noin pikku asian vuoksi? Ostan omillani ne rinkelit, mitkä on
kulutettu.

— Tuleeko rikos sillä poistetuksi? Hoitolan asukkaiden pitää saada
hyvitystä...

— Sillä että minut erotetaan?

— Niin tietysti. Muuten minäkin joudun samaan syyhyn. Sanovat pian: "Ei
korppi korpin silmää puhkaise".

— Etkä sinäkään minun kahviani juo. Ovat minua haukkuneet Kulkuseksi,
mutta kyllä minä helisenkin... Virka on avoin. Minä menen. Mutta herra
kanttorinkin pitää lukea uutterammin kuudetta käskyä.

Nyt tora vasta alkoi.

Sillä aikaa kun lukkari ja johtaja riitelivät johtajan asunnon
eteisessä, oli Pietun vaimo kolmen poikansa kanssa polvillaan rovastin
edessä tuvassa.

— Herra rovasti. Sen nimessä, joka suurimmallekin syntiselle on
armollinen, rukoilen minä, että rovasti laskee Pietun vapaaksi. Siellä
riihessä on ruumis ja ruumista me kaikki pelkäämme, siellä on pimeä ja
niin hirvittävän kylmä... Pietulla ei ole edes paitaa päällä... mistä
köyhällä olisi sellaista...

Vaimo vilusta värisi, alaston, likainen povi pumpuliröijyn alta paistoi
ja silmät olivat itkua täynnä.

— Voi maailman viheliäisyyttä! huokaa rovasti ja lopetti saarnansa.

Hän pani jonkun hakemaan johtajaa. Johtaja tuli hätäyneenä.

— Johtaja laskee Pietun vapaaksi. Mies paleltuu kuoliaaksi riiheen.
Kyllä se jo riittää täksi kerraksi.

Pietun vaimo niiaili kiitokseksi. Mutta rovasti pisti hänen käteensä
kahden markan rahan.

— Tällä voit ostaa paidan miehellesi, sanoi hän vaimolle.

Vaimo — Tiina — näytteli muuten jumalista, oli kirjaihminen ja heleä
ääni hänellä oli, niin että oli kirkossa laulajien kantajoukkoa.

Johtaja toi Pietun pois. Mies rukka oli sinisen harmaa ja suusta valui
näljää.

— Köyhän niskaan te kaikki hyppäätte. Ja te aiotte minua lyödä,
minua, jota oma isäni ei ole koskaan lyönyt. Eikä kukaan koskaan lyö.
Viimeistä kertaa me ollaan täällä. Ämmä, ota puoskat, me lähdemme.
Ja minä vannon, että tähän taloon en enää tule. Mutta ensi käräjissä
koitellaan, uhkasi Pietu, kokosi itsensä ja läksi.

Vaimo yltyi taas itkemään. Mutta seurasi Pietun jäljessä mukanaan kolme
poikaa.

Se oli surullinen matkue joulupäivänä. Paljas iho vilahteli Pietun
selkäpuolelta, housut myötään soluivat polviin, toinen käsi siteessä,
toinen housuja pidellen, naama mustelmissa ja kuhmuissa mennä nilkutti
tämä yhteiskunnan hylky hakemaan jostain lämmintä loukkoa tässä
vihlovassa pakkasessa. Häntä seurasi vaimo, kapealonkkainen, nälän
kuivaama olento suorana kuin seiväs itku kurkussa ja rovastin antama
kaksimarkkanen kourassa. Ja matkueen häntänä kulki kolme alaikäistä
poikaa ketineissä, joille mustalainenkin olisi sylkäissyt.

Rovasti heitä ikkunasta katsoi, otti sitten kiiruusti pitkän
lankavyönsä naulasta — se olikin jo koko vanha — ja lähetti sen
johtajan mukana Pietulle ruumiin suojaksi.

Mutta Pietu sylkäisi ja kirosi vyölle. Johtaja sai sen tuoda takaisin.
Rovasti tunsi itsensä loukatuksi.

— Mitä sanoi? kysyi rovasti johtajalta.

— Viimeisellä tuomiolla sanoi kovasti rovastia syyttävänsä. Mutta muita
ensi käräjissä.

Katkera piirre nousi rovastin suupieliin. Koko aamupäivän hyvä mieli
oli häipynyt tähän rähinään.

— Maksaako vaivaa täällä työskennellä? kysyi hän johtajalta.

— Minä lähden tästä virasta. Olen saanut siihen kanttorilta kehotuksen
ja uhkauksia, puhui johtaja rovastille vastaan.

— Joutavia. Parempi on laihakin sopu kuin lihava riita. Minä pidän
puolianne. Te jäätte tänne. Sillä hyvä.

Rovasti lähti eikä kysynyt lukkaria, joka arkana värjötteli hoitolan
tarvehuoneessa odotellen rovastin lähtöä.

Sitten hänkin lähti. Laittoi taas rilliensä nauhaa ja astui kanttorin
ja kunnallislautakunnan esimiehen täydellä arvolla ja vakavuudella.

Rovasti tultuaan kotiinsa oli murheellinen ja katkera. Päivällinen oli
häntä jo odottamassa.

Päivällispöytään istuttaessa luki hän ruokasiunauksen erittäin
hartaasti sitä ennen tehtyään huomautuksen vanhimmalle pojalleen
Einarille, kun tämä ei osannut panna käsiään ristiin käskemättä.

Sitten hän oli vaiti. Ruustinna kysyi häneltä jotain. Mutta ei saanut
vastausta.

Ukko söi vitkaan, aivan kuin vastenmielisesti.

— Mitä tapahtui hoitolassa, kun pappa on noin...? kysyi ruustinna
kyllin korkeasti.

— Oi rakkaani! Siellä on synnin unta ja maailman markkinaväkeä. On
oikeata pahan hengen joukkiota... yksin joulunakin!

— Oliko siellä paha siivo? Aioitko voida pahoin?

— Kyllä siitä että Einar ja Karin eivät rippikoulussa ole osanneet
neljättä käskyä?

Rovasti naulasi silmänsä molempiin vanhempiin lapsiinsa, jotka
punastuivat.

— Se on tuhatkertainen häpeä teille itsellenne... häpeä minulle ja...
ja sinulle... mamma, sanoi rovasti.

— Se katkismus on hirveän ikävä kirja... ei sitä opi, puolusteli Karin.

— Mutta romaanit... niitä oppii... niinhän, rakkaani? pisteli rovasti.

Karin huomasi paraaksi olla vaiti.

— Huomenna lähtee mamma ja koko perhe kirkkoon! komensi nyt jyrkästi
rovasti.

Ruustinnan käsi vavahti torttua rovastille tarjotessaan, kun kuuli tuon
äkäisen äänen. Rovasti ei ottanut torttua. Kaikki katsoivat kummissaan
häntä.

— Missä ovat Henrik ja Armo, kun eivät ole syömässä? kysyi taas rovasti
yhä julmana.

— Kun eivät vain ole metsällä... Aamulla lähtivät pyssyineen
hiihtämään, selitti ruustinna liikutettuna.

— Näinkin pakkasella... ja _jouluna_! Mutta ehkä täällä pappilassa ei
tiedetäkään, että nyt on joulu.

Ruustinnalla olivat jo vedet silmissä.

— Niin, niin. Romaanit ovat teidän jumalanne ja joulunne. Karinin
joululahjain joukossa näkyvät ne olevan hyvin edustettuina. Niitä taas
tietysti ääneen illalla luetaan ja mammakin tuntee itsensä nuortuvan.
Mutta te kai tahdottekin repiä sen, mitä minä rakennan. Minä kysyn
tässä Jumalan silmien edessä. Vastatkaa.

Rovastilla oli kahveli pystössä pöydällä lepäävässä kädessä ja toinen
käsi oli nyrkissä.

Noin hirvittävässä asennossa ja näin julmana ei kotiväki koskaan ennen
ollut nähnyt aina rauhallista ja hyvää pappaa.

Pappilan herkullisen joulupäivällisen päälle oli pudonnut rovastin
pahatuuli. Kaikkien ruokahalu oli mennyt. Karin itki ääneensä ja Einar
oli hirvittävän levoton.

— Mutta rakas... lasten kuullen. Sinä itse unhotat, että nyt on joulu,
puolusteli ruustinna ja itki.

— Kyllä tämä on hullu aika, sanon minä. Kuka meistä enää uskoo Jumalaan?

Rovastin ääni oli särkynyt. Sillä hän ei saanut silmistään Pietua...
tuota inhottavaa miestä.

Se vei häneltä ruokahalun, vei mielen tyyneyden ja rikkoi hänen omassa
kodissaan joulurauhan ja juuri tämän joulun, joka nousi keskipäivän
korkeuteensa niin kauniina ettei vertaa.

Pietu lyhytniskaisena likasilmäisenä parran sänki kovin pitkänä rokon
puremine kalpeine naamoineen kummitteli tuossa hänen edessään väljässä
sortuukissa. Ja sitten paljaat hartiat repaleisen nutun alta vilahtavat
ja sen mustalla pohjalla liikkuu syöpäläisiä.

— Hyi... hyi... hyi!

Oliko kumma että häneltä ruokahalu meni?

Tämä perhe oli ennenkin sattunut hänen tielleen. Mutta ei hän tullut
siitä välittäneeksi, kun niitä samanlaisia oli pitäjässä useampia.

Vaikka Pietu kyllä taisi olla kaikista etumaisin.

Rovasti nousi pöydästä. Käveli rauhatonna ja hajamielisenä servietti
leuan alla ruokasalin lattiaa. Ja perhe katsoi häntä jännitettynä kuin
suuren murhenäytelmän pääosan esittäjää katsotaan teatterin palkeilla.

Kaikesta näkyi, että ukkoon oli isketty kirvelevä nuoli aina
sydänvereen asti. Noin poissa suunniltaan... noin vihastuneena... noin
pelättävänä ei häntä vielä milloinkaan oltu nähty.

— Etkö, rakas pappa, saata meille sanoa, olemmeko me yksin vikapäät
suureen suruusi? kysyi Karin mennen rovastin luo ja itkien puristaen
häntä kädestä.

— Miksi olette niin välinpitämättömät siitä, mikä on kalleinta
elämässä? Mutta minä unohdin teidät. Syy on kai minussakin.

Nyt vasta rovasti kertoi tapauksen hoitolassa supistaen sen
mahdollisimman vähään.

Kotiväki kuunteli sitä kauhulla. Sitten se hyväilyillään piiritti
rovastin.

Ukko jo alkoi lauhtua ja istui taas. Ruvettiin uudelleen syömään. Mutta
se sujui kuitenkin kuin pakosta.

— Saattaisi tässäkin pitäjässä olla pappina, ellei olisi noita
loisia joka talo tulvillaan. Ne ovat tämän Suomen nurkan maanvaiva,
kuten ennen heinäsirkat Egyptissä. Ne pistävät likaisen kielensä
joulurauhaasikin ja hämmentävät sen sekaisin kuin pyykkipadan.
Ne pienetkin pahat nostavat vuoriksi niskaasi ja niillä suuta on
virstamäärissä. Oo... taivas sitä julkeutta, mitä on siinä miehessä...
siinä Lois-Pietussa! Minä aivan punastuin sitä ruokottomutta ja sydän
hyppäsi nähdessäni hänen syöpäläisiään.

Näin pahan tuulensa purettuaan kotiväkensä hyväilyihin, lähti sitten
ukko rovasti Juurikkalan salolle.




III LUKU.


Ellei Pietu olisi niin sydänjuuriinsa asti kiihotettu ja hänen verensä
niin rajussa liikkeessä, paleltuisi kai hän raukka tässä purevassa
pakkasessa. Mutta hänen sisuksissaan palaa veri vihan liekeissä
tuossa kovaksi ajettua maantietä kulkiessaan kirkonkylän koiralauman
haukkumana. Jalaksen jälki aivan kiiltelee heikossa auringon valossa.
Maantie nauhana luikertaa korkealle mäelle kohti Juurikan saloa. Sen
tien valikoi Pietu huomatessaan että kirkonkylässä jokaisen mökin ovi
oli salvassa, kun hän niille koputti.

— Tuntuuko, ämmä, sinusta joululta? kysyy Pietu jälkijoukolta.

— Joulu tämä kai on muille, mutta meille kuolinpäivä. Nämä puoskat ovat
pian väsyneet ja minä tonkaksi palellun. Huu — ii — ih! vastaa eukko ja
vavahuttaa olkapäitään.

— Tässä tulee Tynkkäsen mökki. Sinne me asetumme vaikka väkisin. Mutta
entä syömistä? Olisi pitänyt syödä hoitolassa ennen lähtöä. Vaikka
silti se on niin tuota pikku pulma. Eivät ne ilkeä nähdä meidän nälkään
kuolevan... kunhan päästään vain lämpimään...

— Mennään... mennään... huokaa Tiina.

— Mennään... kinttuja jo puree vimmatusti...

— Mutta? Askon korvalehti on aivan valkea. Jeesus! Pojan korva on
paleltunut, vaikeroi Tiina.

Askon — nuorimman pojan — oikea korvalehti on kova ja valkea. Poika
huutaa kurkun täydeltä.

Pietu puhaltaa juoksuun ja samaten muu joukko hänen perässään. He
juoksevat henkensä takaa. Pakkasen koviksi kangistamat kenkäräsyt
narskuvat heidän jaloissaan. Tiinalla sääret paljastuvat risaisissa
sukissa, kun hän kokoaa pumpulihameensa ja vetää Askoa mukanaan kädestä.

Poika yhä huutaa, sillä hän lapsi riepu on vasta viisivuotias.

Mutta pakkanen ei heitä sääli enemmän kuin ihmisetkään. Yhä
purevammaksi se yltyy. Ohuiden riepujen läpi se pistää, pakottaa,
hyytää, kohmetuttaa. Kulkijain silmäripset, Pietun hiukset ja parta
ovat paksussa kuurassa. Ilma harmaammaksi käypi. Siinä on kylmää
jääsauhua, joka soilta kohoaa. Metsä huurteessaan on juhlallinen
ja vaikka aurinkoa on vielä joku säde lännen taivaalla, näyttäytyy
vastaisella puolella täysikuu valjun kellervänä.

— ’sus siunaa! huutaa Tiina ja yhä vikkelämmin koettaa juosta.

Ja hänen mukanaan muukin joukko. Sillä pakkanen ajaa heitä takaa läpi
luiden ja ytimien lentävänä viimana.

Jos et tunne puutetta, voisit heille nauraa. Sillä Pietu harppaa
kuin nälistynyt koni ehyt käsi edestakaisin heiluen ja aina väliin
housujaan ylös nykäisten. Tiinalla lipokkaat jaloissa lonkkuvat, jotta
näkyy paljas kantapää sukan rikkeymässä, ja Asko venyy käärönä hänen
käsipuolessaan. Pentti ja Tahvo pojat näyttävät paremmin tulevan
toimeen. He pitävät toisiaan kädestä kiinni ja kyllä ymmärtävät, mikä
arvo on nuorilla jaloilla.

Tuolla parin kilometrin takana mäen päällä istuu hankien välissä
lumisena Tynkkäsen mökki. Siellä se on lyyhyllään, kuin kumarassa.
Se on salon synkkien honkien juurella ja sen pienissä ikkunalaseissa
viivähtävät keskipäivän auringon viime säteet. Ne niissä välkkyvät kuin
majakan tuli. Nuo pienet ruudut näyttävät aivan palavan.

— O'o! Kunpa tuonne päästäisiin! vaikeroi Tiina.

— Päästään...kyllä me päästään, kun juostaan...! rohkaisee Pietu.

— Kunhan jaksaisin. Mutta minun ruumiini läpi leikkaa pakkanen kuin
sahan terällä. Voi, Jesus, kuinka minua palelee! Kunpa olisi kohta
ymmärretty edes painua tänne mökille. Mutta siellä kirkolla harhailtiin
ja ovia turhaan kolkutettiin. Kuukausi sitten noille kirkonkylänkin
ihmisrukille saarnattiin viimeisestä tuomiosta. Ja näin on nyt kylmä
sydän joulunakin lähimäiselle, parkuu Tiina.

Tuo Pietun liikanimi se pelotti kirkonkylän ihmisiä avaamasta ovia
Pietun joukolle.

Tulevat sotkemaan heidän joulusiistinsä!

Kuuluu kulkusen helinä. Rovasti ajaa Juurikkalan salolle hartaushetken
pitoon.

Pietu hyppää reen kannaksille. Rovastia inhottaa. Nyt se kai pudottaa
syöpäläisensä hänen kaulalleen.

Hän tyrkkää kyynärpäällään Pietua pois, joka juuri pyytelee, että
rovasti ottaisi heidät rekeensä Tynkkäsen mökille asti.

Pietu tuupertuu tielle, kun renkikin lyö samassa ruoskalla hevosta.

— Pietu oli äsken kovin ylpeä. Joutaa nyt palella, huutaa rovasti
Pietulle jälkeen.

Hänen sieluunsa kohoaa melkein salainen hyvityksen tunne, että näin
pian Herra antoi hänelle äskeisen vihamiehensä jalkainsa astinlaudaksi!

Pietu muistaa irvistää ja ärjäisee:

— Perkele se yhdessä rovastin kanssa ajaa hartaushetken pitoon. Annappa
jättää ihmiset viluun kuolemaan.

Rovastin reki lipuu jo kaukana. Näkyvät reestä vain suuret susiturkit
ja uppokuuma puuhkalakki.

Rovasti tuntee kuitenkin pian omantunnon soimausta. Mutta hän lohduttaa
itseään sillä, ettei niillä ole enään pitkältä mökille. Juoskoot!
Ja tämä äskeinen teko häneltä oli tarpeellinen Pietun ojennukseksi,
kuritukseksi ja nuhteeksi. Se oli erityisesti Herralta Jumalalta niin
tarkoitettukin.

Mutta Pietun joukko juoksee.

— Voi... voi... voi meidän jouluamme! Me olemme kadotuksen lapset...
me raukat, joita ihmiset pahemmin vierovat kuin järjettömiä elukoita.
Kiveä kovempi saattaa olla ihmisen sydän kun se siksi rupeaa. Vaikka
Kristus on meidätkin kalliisti lunastanut, niin ihmiset meitä potkivat
pahemmin kuin koiraa, huokailee Tiina ja kokee ponnistaa voimiaan.

— Mitä sinä turhia parut? Eihän tässä vielä ole niin hengen hätää...
Tuolla on mökki. Siellä on lämmintä... ja leipääkin. Helei, ämmä!
Juokse, kyllä jaksat! Ja, pojat, nyt täysi mustalaisen kyyti, kokee
Pietu panna leikiksi, vaikka tunteekin, että nyt jo on kuolema
kantapäillä.

Sillä häntä itseäänkin puistattaa kuin veret jäätyisivät tuossa
paikassa.

Jalat tuntuvat kangistuvan.

Pentti ja Tahvo pitäen toisiaan käsistä näyttävät hyyteisiltä
rääsykääröiltä, jotka vikkelästi liikkuvat mökkiä kohti.

— Mutta Asko! Voi taivaan jumala Askoa! Nyt... nyt, Pietu, tulee
rangaistus, kun sinä herjasit pappia... ja niin hyvää pappia... Asko
raukka! huutaa äkkiä Tiina ja kallistuu Askoa kohti.

— Asko... rakas Asko... kuule... kuule... rakas lapsi!

Mutta Asko ei kuule mitään. Retkottaa vain kankeana äitinsä
käsipuolessa.

— Asko on kuollut! parkuu Tiina vihlovasti.

— Pääsi jouluna taivaaseen. Juostaan... juostaan! kehottaa Pietu.

Tiina tempaa Askon syliinsä. Yhä vinhempää kyytiä he painavat.

Tiina itkee ääneensä ja valittaa:

— Voi sentään meitä, joita ihmiset hylkivät... voi sentään! Eikö maan
päällä olekaan rakkautta, vaikka siitä kirkoissa saarnataan? Ei ole...
ei ole... kuollaan kaikki!

Tiina tuupertuu Asko sylissä keskelle kovaa tietä ja jää siihen.
Hänen silmänsä villinä leiskaavat ja rinta huokuu. Mielenliikutus on
lopettanut hänen viimeiset voimansa.

— Minä tahdon mennä yhdessä Askon kanssa hautaan... mennä taivaaseen
Jeesuksen jalkain juureen ja huutaa: ei ole maan päällä rakkautta...
ei ole! Minä tahdon mennä Askon kanssa taivaaseen. Ei siellä ole
murhetta... ei vilua... ei kyyneleitä... vaan laulu kai... ku... uu.
Jeesus! Nyt... tulee... ku... o... le... ma.

       *       *       *       *       *

Asko lepää hänen sylissään iäistä untaan. Kyyneleet ovat jäätyneet
pikku miehen silmiin, jotka ovat lasikkaat kuin ammutun jäniksen. Ei
värähdystäkään hennossa ruumiissa. Kaikki on lopussa.

Nyt Pietu säikähti.

— Pojat! Joutuun mökkiin! Heti, muuten ämmä kuolee... tuokaa sieltä
apua... tuokaa!

Pietu jää Tiinaa hoivaamaan. Hän itkee. On melkein luonnotonta, että
hänkin itkee.

Pentti ja Tahvo kokevat lentää yli voimainsa. He tuupertuvat hankeen
silmälleen... nousevat ylös... taas lankeavat... nousevat... taas
lankeavat... ja taas nousevat... lankeavat... eivätkä enää nousekaan.

Mutta mökistä on jo nähty, mikä on kysymyksessä. Tuvan täysi ihmisiä,
toiset paljain päin, juoksevat henkensä takaa apuun.

Tiina Askon ruumis sylissä vedetään kelkalla mökkiin ja miehet kantavat
sinne Pentin ja Tahvon.

Askoa hierotaan lumella. Mutta ruumis on ruumis. Halkovajaan viedään
poika riepujen sisässä.

Tiina toipuu. Hänen jaloistaan vedetään lipokkaita. Mutta silloin hän
parkaisee kuin olisi saanut puukon piston. Miehet leikkaavat veitsellä
kengät rikki.

Silloin nähdään, että varpaat seuraavat mukana. Ne ovat paleltuneet!

Tiina taas parkaisee ja pyörtyy. Pietu sanatonna vapisee ja pitää
kädessään lipokasta, missä on Tiinan varpaiden riekaleita.

— Voipa sentään... voipa sentään, päivittelee Pietu.

Tiina nostetaan sänkyyn. Ja silloin putoaa kahden markan hopearaha...
Pietun paitaraha... hänen puristetusta kädestään, jonka kämmenen ja
sormien väliin se oli kiinni jäätynyt.

Pietu hyppää sitä ottamaan.

— Hopearaha!

Pietu katsoo arasti Tiinaan. Olisiko Tiina tämän jostain luvatta
ottanut?

Mutta Tiina ei huomaa nyt mitään. Hän on tuiki väsynyt ja vain huokuu
sängyssä, jossa häntä lumella hierotaan.




IV LUKU.


Rovastilla oli hartauskokouksessa rauhaton mieli. Miten lie käynyt
Pietun joukon?

Paluumatkallaan hän poikkesi Tynkkäsen mökkiin.

Täällä Tiina makasi sängyssä. Rovasti kumartui häntä katsomaan ja
koetti Tiinan suonta. Ja taas kumartui ja tarkasti paleltuneita
jalkateriä.

Ja häntä kauhistutti. Tässä oli edessä jotain hirveän ikävää. Sillä
kyllä asia tiedoksi tulee.

Rovasti antoi Pietulle viiden markan setelin. Meni vielä lähelle
Pietua, jonka seteli oli tehnyt aivan sovinnolliseksi ja kysyi:

— Onko Pietu minulle vielä nurja?

— Eikös tuota. Eihän rovasti tykkää pahaa. Sitä kun ihminen nokkautuu,
niin perkele työntää moskaa suuhun, puhuu Pietu tosissaan ja hänen
silmänsä kiiluvat.

— Pyydä nyt Pietu rovastilta anteeksi! Lankea polvillesi hänen eteensä
ja anteeksi pyydä, komentaa Tiina, joka on niin hyvillään siitä, että
rovastin lämpöiset pehmeät kädet häntä hoitivat ja tuo hieno herra
kumartui häntä kohti.

— Ämmä! sanoo Pietu ja katsoo Tiinaan kuin häpeissään.

— Pietu... Pietu! Helvettiin menet, kun et vieläkään kadu. Polvillesi,
Pietu! määrää Tiina.

— Uskaltaako rovasti antaa minulle kätensä? kysyy Pietu.

— Mitä sitten?

— Niin minä pyydän anteeksi. Rovasti ojentaa kätensä. Pietu polvillaan
sanoo:

— Mutta miten minä anon?

— Lue synnintunnustus! Pietu lukee:

— Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä siinnyt ja syntynyt
olen ja vielä koko elinaikani syntistä elämää pitänyt... tunnustan
sinulle, herra rovasti, että tuota tein väärin, kun pappia jouluna muka
haukuin. Annattehan anteeksi?

— Annan.

Pietu luki vielä päälle rovastin pyynnöstä Isämeidän ja sitten hän
nousi. Siinä rukouksen lukemisessa sai Tiina monesti auttaa, sillä
Pietu solkkasi ja solkkasi.

Tuvan rahvas seisoi kädet ristissä kallella päin tämän liikuttavan
toimituksen aikana.

Sitten rovasti lähti. Koko tuvan täysi häntä pihalle saattaa. Ja Pietu
niiden mukana. Kun rovasti koskettaa lakkiinsa hyvästiksi, kumartaa
rahvas.

Erityisen kohtelias kokee Pietu olla.

— Terveisiä ruustinnalle, huutaa hän vielä jälkeen.

Sinne pakkasen sekaan painuu rovasti. Hän hyräilee itsekseen virttä
reessä istuessaan.

Mutta sitten tunnin toista takaa soivat kulkuset uudelleen. Rovastin
hevonen porhaltaa taas mökille ja siinä on itse ruustinna.

Renki kantaa sisälle suuren korin ja ruustinna puhuu liikutetulla
äänellä:

— Tämän on hyvä Jumala Pietun joukolle joululahjaksi lähettänyt.

Sitten hän kyselee tapauksesta, toivottaa terveyttä ja poistuu.

Kun Pietu avaa ruokakorin, tulee hänen silmiinsä ensin kiiltävä
mustakantinen uusi testamentti.

Pietu irvistää ja nostaa kirjan penkille.

— Tuon olisi saanut jättää itselleen luettavaksi, puhuu.

Sitten hän saa käteensä paperikäärön.

Siinä on neljä voista torttua. Pietun silmät loistavat. Hän Tiinalle
näyttää ja samalla kieltään maiskuttaa.

Pentti ja Tahvo ryntäävät torttuihin käsiksi.

— Pois nuoret herrat! Vasta sitten kun ensin on syöty mujeita. Kai
niitäkin täällä on.

Nyt saa Pietu esille palvatun sian lavan. Hän sitä heiluttaa taas
Tiinalle.

— Kost' jumala, ääntää Tiina vuoteelta,

— Nyt tulee leipiä, puhuu Pietu.

— Kost' jumala.

— Nyt tulee mujeita.

— Kost' jumala.

— Nyt voikämpäle.

— Kost' jumala.

— Nyt vehnäistä.

— Kost' jumala.

— Nyt kahvia.

— Kiitoksia, ruustinna. Vielä kahviakin. Oi sentään... miten se
ruustinna on hyvä, puhuu Tiina.

— Nyt sokuria.

— Kost' jumala. Onko topan pohjaa? Tiina kysyy.

Pietu seisoo hämmästyneenä näiden aarteiden edessä.

— No kannattipa vähän palellakin, kun saat tällaista ruokaa!

— Kunpa Askokin olisi ennättänyt näitä syödä ennenkuin kuoli, huokaa
Tiina.

— Ei se poikamurikka olisi sitten kuollutkaan. Eipä suinkaan. Ei
pakkanen pysty siihen, joka syö herrasruokia. Niihin on kätketty
voimaa, jota pakkanen ei jaksa purra, haastaa Pietu.

— Nyt emäntä keittää kahvia, kun sitä kerran meilläkin on, pyytää Tiina
ja laittelee jalkoihinsa kellervää väkevälle tuoksuvaa voidetta, mitä
rovasti oli lähettänyt.

— On kuin käärmeen myrkkyä se sinun keltainen tervasi, huomauttaa Pietu.

— Mutta millä me rovastilaisten hyvyyden palkitsemme? puhuu Tiina.

— Niin. Ja minua jo hävettää, kun ukkoa hoitolassa haukuskelin.

— Mitä Pietu sanoi? kysyy naurusuin mökin isäntä.

— Ei sitä kehtaa tällaisen viljan äärellä sanoa.

— On niin rumaa?

— On.

— Pietu se osaa sanoa pistävästi, että se tuikkaa kuin neulalla suoraan
vereen asti.

— Nälkä ja vilu... ne, isäntä, opettavat teillekin kaikkea.

— Kaikkea muuta, mutta ei työntekoa, pistää isäntä.

— Minäkö en tee työtä? Hää! Monta heinäurakkaa niitin viime kesänäkin.

— No missä palkat?

— Joukon kanssa syötiin. Vasta atventilta menin hoitolaan.

— Missä siihen asti olit?

— Ikolan tuvan oviloukossa. Mutta kun siellä oli jo entisiä loisia ja
minulta eväät loppuivat, niin maailmalle käskivät.

— Et sinä tee tarpeeksi työtä. Puisit ahosta. On sitä työtä yli
joulunkin.

Pietu meni torttu kädessä isännän nenän eteen.

— En pui... en se soi puikaan. Kuusikymmentä penniä maksavat ahoksella.
Koira sillä puikoon. Ja on sitten niin nokista. Minulla on huonot
keuhkot.

— Ja laiskan suonet, nauraa isäntä.

— Nyt on joulu. Pitääkö isäntä tortuista? Et ole elämäsi päivinä syönyt
näin rasvaista taikinaa. Mutta nyt saat Pietu Pippurilta, kun annat
joulurauhan. Näethän, että evästä on... parempaa kuin sinulla.

Isäntä, jota kunnioitettiin huopamestarin nimellä eikä ollut niinkään
vähävarainen, kieltäytyi tortusta.

— Syö itse saamasi! sanoi.

Pietun joukko söi ja ryyppäsi päälle kahvia, jota mökin emäntä keitti.

Siinä oviloukossa oli jo ennestään toinen loisperhe. Se äänetönnä
murjotti ja kävi sen kovin kateeksi Pietun joukon herkutteleminen.
Miehen nimi oli Henttu Vänskä ja hän oli kirkonkylän herrastalojen
sekä kansakoulun puunpilkkoja talviseen aikaan. Tästä hän ylpeili
herrastyönä muka. Noita suuria ja puista runsaita halkovajoja tuntui
hän rakastavan persoonallisella rakkaudella. Talvi-iltoina tarinoi
hän mökissä työstä tultuaan itselleen ja muille hauskuudeksi näistä
halkovajoista. Taki tilaan hän kuvasi koulun halkovajan, joka oli
kaikista suurin. Mutta eivät osattomiksi jääneet muutkaan. Nautinnolla
hän kertoi, miten paljon milloinkin oli pilkotuita puita itsekussakin
halkovajassa, miten suurissa ja kauneissa pinoissa ne siellä olivat,
joita hän vain osasi latoa. Nuo vajat ja niiden halkopinot olivat
jokaiselle mökin asukkaalle perin tutut, vaikka eivät olleet niissä
koskaan käyneetkään. Sillä kyllä ne Henttu Vänskä oli heille kuvannut
ja yhä uudelleen kuvaisi. Hän eli vain haloissa ja erittäinkin pienissä
pilkotuissa valkotuohisissa koivuhaloissa.

Vänskällä oli vaimo ja kolme lasta. Talon omaa joukkoa oli kahdeksan
henkeä. Kun nyt Pietun väki tuli lisäksi, oli heitä kaikkiaan tässä
pienenpuoleisessa tuvassa seitsemäntoista ihmistä.

Eipä ihme että tuvassa jo kovasti tuoksui ihmishiki.

Kun Pietu oli syönyt, alkoi hän katsella uutta testamenttia. Korea
kirja se oli ja se oli hänen kädessään hyvin outo, kuin kultakello
kerjäläisen kourassa.

Eikä hän ymmärtänyt, mitä hän sillä oikein tekisi. Muut kai sitä
semmoista lukivat, mutta hänestä tuntui niin hassunkuriselta
ajatellakin itseään testamentti kourassa muka sitä lukemassa. Se
aivan nauratti Pietua. Ja toisekseen hän oli kovin huono lukija. Aina
lukusilla oli siitä lukemisesta ollut rovastin kanssa nätinää.

Tiina kyllä luki. Mutta olihan niitä muiden kirjoja Tiinalle
luettavaksi. Tämä nyt oli heille liian ylellinen.

Pietu meni kirjoineen huopamestarin emännän pateille.

— Eikö emäntä tätä osta? Tämä joutaisi myödä, puheli Pietu.

— Sekö? Pietu sinä, varoitti Tiina.

— Ämmä, suu kiinni! ärjäisi Pietu ja nosti miehen tavalla housujaan.

Emäntä katseli kirjaa. Pietu sitä kehui ja kehui.

— Pidä tuossa suusi kiinni! Ymmärrän itsekin, tokaisi emäntä.

— Sen kyllä tiedän. Mutta kun se on noin kiiltävä ja korea, niin en
malta olla ylistämättä.

Täällä kannessa on jotain kirjoitettuna. Pee sanoo pee... ii sanoo
ii... pie... Lue sinä, Maikko!

Maikko, emännän kansakoulua käypä tyttö, luki vitkaan:

— Pietu Pippurille ja hänen perheellensä. "Katso minä seison ovella ja
kolkutan".

Sen jäljessä oli vielä joitakin kirjaimia ja numeroita, joita tyttö ei
ymmärtänyt. Ne ilmoittivat lähdettä tuolle raamatun lauseelle.

— ’sus siunaa! Ja semmoista kaunista sinä, Pietu, aiot myödä! valittaa
taas Tiina.

Pietun veret jo nousivat. Mies vanhan ja väljän sortuukin alla kasvoi.

— Ei meillä ole varaa pitää herrastavaraa! äkäili Pietu.

Katsottiin tuota kirjoitusta. Se oli rovastin herramaista käsialaa.

— Antaako emäntä viisikymmentä penniä?

— En anna niin paljoa.

— No neljäkymmentä?

— Enkä niinkään. Kaksikymmentäviisi penniä.

— Suutarin markan.

— Enkä halua ostaa ensinkään, kun siinä on tuo kirjoitus. Siinä lukee
sinulle eikä minulle.

— Kirjoitus hävitetään.

Pietu puukonkärjellä hankasi kirjoituksen näkymättömäksi.

Ja nyt tehtiin kauppa. Mutta Tiina itki.

Pietu tyytyväisenä pani pitkäkseen ja nukkui. Pian hän kuorsasi niin,
että sieraimet järisivät.

Tieto tästä hirvittävästä paleltumistapauksesta kiersi pian kylästä
kylään ja joutui sanomalehtiin. Niin tuli se kuvernöörinkin korviin.

Lukkari kunnallislautakunnan esimiehenä sai ankaran varoituksen. Paperi
kädessä hyppäsi lukkari heti hoitolaan johtajan luo haukkumaan tätä.

Ja taas he antoivat toisilleen kauniita ja voimakkaita ripityksiä.

Pietua joukkoineen ahdistettiin takaisin hoitolaan. Mutta Pietu sanoi
jyrkästi: "En mene!"

— Millä elät? kysyttiin.

— Sittenpähän nähdään, kun käräjiin päästään. Ei Juhmakka pääsekään
noin vain. Nuorempana olin jo jukuripää, mutta nyt minulla on sarvet.
Ja minä pusken.

Pietu nauroi viisaan naurua.

— Kyllä nyt pusket liian lujaa miestä. Menet suovatta saunaan. Eivät
kestä voimasi, vakuuttaa mökin isäntä.




V LUKU.


Pietu on päässyt muutaman isännän reessä yli jään Juhmakan hoviin. Ja
nyt hän seisoo alarakennuksessa hovin isännän kamarin oven pielessä.

On ensimänen arkipäivä joulun jälkeen. Pakkanenkin on jo taas
kerrakseen tipo tiessään.

Hovin ruokakello soi jo aikaa sitten työhön käskien. Pietukin on saanut
väen tuvassa päivällistä. Mutta kun hän on sanonut itsellään olevan
asiaa isännälle, on häntä käsketty kamariin.

Täällä isäntä nukkuu päivällisunta nahkasohvalla. Lihava vatsa on
kuin kohoava kumpu ja se nousee ja laskee, nousee ja laskee kovan
kuorsaamisen mukaan.

— Tuossa vatsassa on tuhansia, miettii Pietu. Sitten hän tarkkaa, eikö
isäntä heräisi. Mutta kun ei näytä heräävän, kehittelee Pietu edelleen
ajatusjuoksuaan.

— Se käy jo kuudettakymmentä tämä isäntä. On se ainakin jo
neljäkymmentä vuotta tuhat markkaa vuodessa syönyt. Saa siis panna
tuohon vatsaan noin tuota viisikymmentä tuhatta... saakuri... ollapa se
raha... kokonaisen hovin se on jo tämä voiruhtinas syönyt...mutta kyllä
tässä kestää syömistä.

Pietu katsoo ympärilleen. Näkee paperoidut seinät, näkee maalatun
katon ja siinä kaikenmoisia koristuksia: enkeleitä, Aatamin ja Eevan
paratiisissa ja hirveän suuren käärmeen... mistä pirusta se noita
ymmärtääkin maalauttaa... aa... se oli se kuleksiva juoppo sälli, joka
nälin kuolioin matkaili... sehän se täällä oli työssä kuukausimäärin.
Ja nämä ne ovat sen käsialaa...

Hovilainen röyhteli unissaan. Pietu säikähti, kokosi itsensä ja aikoi
alkaa.

— Mutta sehän nukkuu vielä... on se uni makeata ja syvää tuollaisella
vatsalla... ollapa tällainen hoikka ja laiha kuin minulla, niin ei se
liioin röyhtäytäkään... Pietarista ovat kai nämä korkkimatotkin...
miten paljon maksanevat... minä eläisin kyllä sillä pari vuotta... oh
hoh!

Pietu rykäisi. Mutta Juhmakka syvemmin kuorsasi.

— On tässä kompeita... ja kun on paksut kultaperät tuossa vatsan
päällä... lempo kun sillä on komeutta... aja minulta toinenkin käsi,
kyllä jaksat maksaa.

Syntyi sellainen heleä-ääninen kalkutus ja soitto. Sitten käki kukkui.
Ja Pietu lensi häpeästä punaiseksi.

Mutta se oli vain kello, joka löi.

— Pietarista se on tuokin kometiia. Maksaa sekin. Ja mitä se kellolla
tekee, kun kuitenkin yöt päivät makaa niinkuin minäkin. En ole minä
ensinkään kellon tarpeessa. Herään kun ei ole unta ja makailen siksi,
kunnes sitä tulee. Niinhän se tuota tämäkin tekee. Mutta silti kellossa
käki kukkuu ja panee sen kaiken maailman pimpelit pampelit... no on
niillä rikkailla rojua... Kun uskaltaisi nykäistä. Siellä ulkona pian
hämärtää.

Nyt kuului porstuasta kovaa ääntä ja raskaita askeleita. Suuri lihava
hovin emäntä, jolla on rinnat kuin laajat vehnäispullat ja vatsa kuin
ruoka-aitta, pyörähti kamariin ja ärjäisi Pietulle:

— No nyt on maailman kumma, kun sinunkinlaiset kamariloihin tunkevat.
Paikalla ulos!

— Ka kun rengit tänne käskivät.

— Etkö tiedä, että tämä on Juhmakan hovi. Luulisipa sinun sen tuntevan,
kun minäkin sinut tunnen. No nyt kumman teki... ethän ole vain mitään
täältä ottanut. Kumaise taskusi!

— Ptyih! Minäkö... minäkö varas — onko täällä todistajia? huutaa Pietu.

Siitä melusta herää isäntä, hieroo silmiään, tunnustelee ja lopuksi
puhuu:

— Ka mikä melu täällä on? Ja kuka se on tämä mies?

— Täi-Pietu!

— Täi-Pietu! Paikalla ulos... ulos... ulos! Ja lakaiskaa heti jäljet!

Isäntä lensi kuin ammuttuna sohvalta ja tyrkkäsi Pietua.

— Mitä se tänne tunkee! ähkyy hovilainen ja työntää Pietua.

Pietu menee.

— Kuuluu sinulle olevan asiaa. Tuolla väen puolella käskin piikain sitä
syöttää. Ja syötyään oli tullut tänne, puhuu emäntä.

— Jopa nyt. Pitää viedä mies renkien tupaan, jos on asiaa. Käske sinne!
Panen tupakan ja tulen sitten. Mutta lempoako hän minulla tekee?
Tietäähän hän hyvin, että tästä talosta ei anneta kerjäläisille.
Silloin kun annetaan, viedään suoraan hoitolaan. Eikö se hän ole
hoitolassa? Niin niin... sehän kuuluu paleltuneen... mutta ei sen
vuoksi viittä penniä.

Isäntä röyhtelee, venyttelee. Hakee sitten nurkasta tupakkapöydältä
pitkän piipun, lataa sen täyteen ja istuu keinutuoliin polttamaan.

Siinä hänen jalkainsa juuressa on lattiaan ruuvattu rauta-arkku,
joka on monilukollinen. Siinä se on Juhmakan "pankki", kuten rahvas
sanoo. Ja se on isännästä hovin rakkain huonekalu, sellainen kappale,
ettei moista koko pitäjässä, tuskin läheisessäkään. Se on puolillaan
velkakirjoja ja rahaa ja paljon kalliimpi kuin miksi Pietu arvosteli
hovilaisen vatsan.

Tupakkaa poltellessaan Juhmakka sitä katsoo ja ihailee sen suuria
rautalukkoja.

Ja arkku on kylmän ja tyhmän näköinen, ruma kuin itse itaruuskin.

Mutta tämä se on juuri se alttari, jolla Juhmakka jumalilleen uhraa.
Ei siihen pysty varkaan näpit eikä tulen väki, uskoo Juhmakka, kun sen
rautaisena lattiaan ruuvautti.

Kun Juhmakka on kyllikseen poltellut, menee hän renkien tupaan. Siellä
istuu jo Pietu häntä odottamassa.

Hovilaisen tullessa sisälle nousee Pietu seisomaan. Tuvassa ei ole
ketään muuta.

— Istu, kehottaa hovilainen ja itse asettuu penkille pitkän pöydän
ääreen.

— Rauhallista joulua. Ei isäntä ilkeä suuttua, vaikka minä kamariin
työnnyin. Minähän olen tuommoinen tuhma raukka. Ja kun rengit
neuvoivat, puhuu Pietu, hypistelee karvalakkiaan, joka on kuin rottien
repimä, ja arastelee.

Sillä häntä kovasti pelottaa, miten alkaa. Hovilainen on julma.
Ja tuolla seinällä hänen päänsä päällä on monta ruoskaa nauloissa
riippumassa.

— Ovat koiransilmiä ne rengit. Vasta muistat, että kamariloihin ei saa
meidän talossa tulla, sanoo isäntä ja tarjoaa siitä renkien pöydältä
pennin sikarin Pietulle.

Pietu yhä enemmän aristuu. Hänen kätensä vavahtelee sikaria ottaessaan
ja isännän raapaisemalla tulitikulla sytytellessään.

Isäntä jää siinä tummaan varjoon istumaan. Ja sieltä se Pietua
mulkoilee kuin itse piru puolihämärästä. Hiustöyhdöt sen korvilla ovat
kuin sarvet, suuri nenä uhkaa ja sen tohina pelottaa. Ja tuo kalju pää
on Pietuun kääntynyt tähystävänä kuin kaukoputki.

— Missä kätesi loukkasit? kysyy Juhmakka nähdessään Pietun oikean käden
kääreessä ja kaulassa kannettuna.

— Missäkö? Kyllä hovin herra sen tietää. Pietu ilostui, että asia
alkoikin juuri näin.

— En minä ole mikään herra! ärjäisi Juhmakka.

— Huonompiakin herroiksi sanotaan, semmoisiakin, joilla housutkaan
eivät ole omat.

— Paleltuiko kätesi? Sinähän kuulut joukkoinesi paleltuneen.

— Ei paleltunut. Poika jäätyi ruumiiksi ja ämmältä menivät varpaat.

Pietu syvästi huokasi sen päälle ja tavotteli itkua.

— Sillä lailla! Niin sitä pitää elää, että paleltuu ihmisten nenän
eteen. Sietäisit saada vielä lisäksi raippoja. Rovasti teidät pelasti?

— Rovastiko? E-ei.

— Kas kuin valehtelet!

— No pelasti, myönnytteli Pietu, kun arveli asiansa paremmin
luonnistavan menemällä myötävirtaa hovilaisen kanssa.

— Ymmärrätkö että hänettä et nyt tässä sikaria polttaisi?

— En polttaisi, naureli Pietu.

— Ja niin hän maksoi sinulle pahan hyvällä. Kuulut hoitolassa häntä
haukkuneen päin taulua ja käräjiin uhanneen. Siihen juttelemiseen
käräjissä sitä sinäkin raukka olet perso.

— Että mitenkä?

Pietu häkälteli. Nyt alkoivat asiat mennä vinoon.

— Olet tapellut hoitolan herran kanssa ja kun rovasti sinua nuhteli,
lensit hänen silmilleen. Ettes häpeä, rutja!

— Kuka on kertonut?

— Rovastin oma väki. Täällä kävi nuori herra.

— En ole tapellut. Mutta ne ne tappelivat. Tämänkin nuttuni repivät.
Tahtooko isäntä nähdä? Enkä silmille lentänyt. Rovasti on aivan
erehtynyt eli se nuori herra. Minäkö nyt iskisin rovastia silmiin? Ja
vielä niin koreihin silmiin. Johan nyt mentäisiin... Tässä on suuri
erehdys, kulta isäntä.

— Miksi karkasit hoitolasta pakkaseen paleltumaan?

Juhmakka nakkasi jalkansa ristiin ja lämpeni tutkimaan. Sen silmät
kiiluivat Pietuun kuin kissan viheriänkellervinä.

— Ka, kun retuuttivat riiheen paleltumaan ja uhkasivat pehmeäksi piestä.

— Kutka?

— Hoitolan herra ja lukkari.

— Mitä teit? Mitä teit, mies? kysäisi Juhmakka ankarana.

Pietu säikähdyksestä hypähti ja sikari lensi hyppysistä lattiaan, missä
kieri savuten ja tulta heitellen. Pietu syleksi, polki sitä jalallaan
ja sammutti. Viskasi pätkän sitten takataskuunsa.

— Mi-mitäkö tein? Enpä juuri muuta kuin puhuin pari kolme sanaa.

— Niitä sinun myrkkysanojasi? Niinhän?

— Onko niissä myrkkyä? Ei kai. Isäntä nyt ei suuttuisi minuun, vaikka
sanoisin teitä kirkonvarkaaksi. Siksi viisas mies on tämän hovin
isäntä. Haukkuuhan koirakin vimmatusti, mutta järkimies ei sille
päätään käännä, se kun on vain koira. Mitä niistä minunkin sanoistani.
Joutavaa typeryyttä vain minä haastan. Mutta pikku herrat jos
suuttuvat, niin eipäs ole järkeä.

Juhmakka jo lauhtuu.

— Mistä se riita tuli?

— Isännän vehnäisistä... niistä jouluvehnäisistä... juuri niistä.

— Etkö saanut tarpeeksesi?

— En vielä tänä päivänäkään ole niistä murenta syönyt.

— Kuka ne söi?

— Hoitolan herra itse joukkoineen.

— Nyt sinä valehtelet, sen kelhu! Juhmakka polkaisi jalkaa lattiaan ja
nousi seisomaan.

Eikö isäntä ole hyvä ja istu vielä pikkaraisen. Minulla on tuiki
tärkeää asiaa. Ja jos sopii, niin istualta...

— No... no... istutaan. Hovilainen istuu takaisin.

— Puhu asiasi!

— Olin juuri palaamassa jouluna kirkosta, kun isäntä ajoi päälleni ja
viskasi minut vasten kiviä siinä hoitolan kupeella. Tämä käsi silloin...

— No..?

— Tämä käsi silloin meni poikki. Enkä nyt pysty mihinkään työhön...

— Enpä minä sitä muista. Ja miksi tulit eteen? — Senkin työkyri! —

Lopun sanoi isäntä aivan halveksivalla äänellä.

— Isännän ori lensi kuin nuoli. Ei siinä syrjään ehtinyt. Käsi meni
poikki. Nyt en pysty työhön. Joukko näkee nälkää.

— Menet hoitolaan. Sitä vartenhan se on. Saat siellä nyt tarpeeksi
maata, kerrankin maata unesi loppuun.

— En mene sinne.

— Kärsi sitten nälkää! Minkäpä minä sille. Pietu oli jo tulistua.
Syrjäsilmällä hän tähysteli hovilaista ja puhui:

— Tulin isännän kanssa haastamaan tästä kädestä.

— Mitä siinä on haastamista? Oma syysi.

— Omako syyni?

— Ka eikö ollut? Miksi jäit oriin eteen?

— Orihan se juoksi minun päälleni.

— Tarvitsiko sinun pahnustaa siinä tiellä? Tiesithän vanhastaan, että
komeasti joulukirkosta ajetaan. Jos sinulla ei ole muuta asiaa, niin
nyt lähde.

Pietu katsoi ihmeissään isäntää

— Olenko minä sitten kuin laho puu, jonka päällitse saa ajaa ilman
mitään?

— Jos oikein puhutaan, niin vielä huonompikin. Sillä puu ei tule
valittelemaan. Menet nyt.

— Enkä mene.

— Vai et.

— Maksaako isäntä kipurahoja?

— En... en penniäkään. Vai olet tullut kiristämään.

— Sitten minä vien käräjiin.

Hovilainen katsoi ympärilleen, näkyikö missään todistajia. Ja kun niitä
ei näkynyt, meni hän ottamaan ruoskaa.

Mutta silloin sai jo Pietu jalat alleen. Hän juoksi ja räkytti:

— Manuutan... manuutan käräjiin. Kyllä koetellaan. Kolme herraa
sinne vien... lukkarin... hoitolan herran... voiruhtinaan. Koetappas
sielläkin ruoskia.

Juhmakkaa hävetti. Sillä pihalla oli hänen omia piikojaan. Ja ne
nauroivat.

Mutta Pietu näytti pitkää nenää ja juoksi jonnekin yösijaa hakemaan.

Juhmakka viskasi kädellään nenänsä tyhjäksi ja raskain askelin kulki
omalle puolelleen.

— Vai Täi-Pietun kanssa käräjöimään! Laitan miehen sian pahnaan, jos
toiste tulee. Heh!

Ja sisällä kamarissaan suuren rautakirstunsa äärellä yltyi Juhmakka
loisia kiroilemaan. Niistä ei saa rauhaa omassa kodissaankaan. Ne
laiskottelevat, viruvat hoitolassa, elätyttävät itseään ja senkin
seitsemän kertaa käräjöivät. Ovat yksin ja aina tiellä.




VI LUKU.


Juhmakan hovissa ylärakennus on varsinainen herraspuoli. Sen edessä on
puutarhakin, missä on omenapuita, karviaismarja- ja kirsikkapensaita,
on sireenipensaita ja herkkumansikkapenkkejä. Onpa ukko Juhmakka
kokeillut siinä englantilaisten kurkkujenkin kasvattamisessa,
puhumattakaan venäläisistä. Ja monta muuta, hyvin monta muuta kasvia
tässä puutarhassa kasvaa.

Talvisin pidetään ylärakennus melkein kylmillään. Lämmitetään vain
sen verran, että ruukkukasvit eivät kuoleudu, sillä niitä on siellä
huoneissa koko paljon. Ja ukko Juhmakka on kovin kitsas puista.

Mutta nyt "uudeksi jouluksi" on koko ylärakennus herkulliseksi
lämmitetty, siistitty, puhtaat liinat pantu, kaikki laitettu paraimpaan
karvaan.

Sillä nyt on uuden kivinavetan vihkimisjuhla.

Läävä on suomalaisen rakkaimpia rakennuksia. Varsinkin karjalainen
pyrkii sen rakentamisessa niin sanoen ihanteellisuuteen, jos hänellä
on oikein vahvasti rahaa. Jokaisessa hiukan äveriäämmässä talossa
on se toki kivestä, mutta hoveissa on se jo nostettu vanhojen
maalaiskirkkojen tasalle. Sillä navetasta näkyy talonpojan silmissä
talon suuruus. Ja kun on "voiruhtinas" nimeltään ja läävässä toista
sataa lypsävää, niin onko ihme, jos ihminen ylpistyy ja kyhää hakatusta
graniitista lehmilleen palatsin, johon ei pysty ensimäinen ajan hammas.

Juhmakan kivinavetta on kuuluisa. Sitä on rakennettu kahdeksan vuotta
ja siihen mahtuu pari sataa sarvipäätä oikein väljästi.

Vieraita saapuu ympäri omaa pitäjästä ja vielä lähiseurakunnistakin.
Onpa joitakin aina kaupungista asti. Sillä Juhmakan suku on laaja
ja tuttavapiiri tavaton. Joukossa on joitakin säätyläisiäkin,
mutta ylipäätään on vierasjoukko Ylä-Karjalan jäykkäniskaista
talonpoika-aatelistoa, jonka hallussa on monen pitäjän hovitalot.

Isäntä itse on portailla vastassa. Rengit riisuvat hevoset, vievät
talliin, viskaavat kauroja eteen.

On suvinen nuoskea sää ja mätälumi. Hovin piha on kuin markkinatori
täynnä väkeä, täynnä hevosia, täynnä rekiä. Soivat kulkuset, uljaat
valjaat välkkyvät, oriit hirnuvat.

Mutta sisällä ylärakennuksen huoneissa on hyvin hiljaista. Kursaillaan,
ujostellaan, istutaan tuolien ulkosyrjillä ja vaietaan.

Sillä täällä näkee paljon ihmisiä toisiaan ensi kerran elämässään ja
joukko on jotenkin kirjavaa. Mutta kun ehditään ryhmittyä eri huoneihin
yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden mukaan, kun kukin lintu pääsee
omaan parveensa ja tuntee laulavansa vertaistensa parissa, aukenevat
suut, tyhjentyvät suljetut puhevarastot ja nyt on jo ääntä, on naurua,
on eloa ja riemua. Puheen porina täyttää salit, nauru heläjää taas
inhimillisenä, sillä ihmiset ovat löytäneet toisensa.

Kun on tarjottu kahvit ja ryypätty viinit, lähdetään juhlallisesti
katsomaan navettaa.

Siellä se seisoo karjapihassa suurena, saavuttamatonna alallaan. Se
on niin ja niin pitkä, niin ja niin leveä, ja niin ja niin korkea.
Keskeltä rakennusta aukenevat suuret raudoitetut ovet. Oven päällä
on hiottu graniittikivi, johon on latinaisilla kirjaimilla piirretty
_Tuomas Juhmakka_ ja valmistumisvuosi, ja alapuolella on suuri härkä.

Jo käy herrasväen suu hymyyn. Mutta mennäänpä sisälle. On läävässä
kokoa, on totisesti. Ihmisten silmät suurenevat sen valtavasta ko'osta
ja kaiku kertaa äänen.

— Kerrassaan ihmenavetta! huutaa rovasti.

Seinät toistavat sen ikäänkuin hyväksyen ja väkijoukko nauraa.

Mutta siellä läävän peräseinällä on kaksi keskikokoista taulua. Mennään
katsomaan. Isäntä Juhmakka istuu toisessa kulmat käppyrässä ja emäntä
Juhmakka peukaloitaan punoo toisessa lihavalla vatsallaan.

Herrasväki katsoo toisiaan ja on erityisesti huvitettu.

Mutta isäntä Juhmakka selittää tosissaan:

— Taulut on tehty Pietarissa keisarillisella hovihankkijalla ja siellä
ne on valokuvista suurennettu.

— Niin, niin, hyväksyy rovasti ja nauraa hyvin sopimattomasti.

Mutta siinä samassa hän esittää eläköönhuudon uudelle navetalle ja nyt
mylvitään oikein härkämäisesti.

Juhmakka vainuaa jotain pilkkaa, hänen suuret sieraimensa laajenevat ja
nenä tohisee kovin äänekkäästi. Hengityskin on taas tällä kertaa kuin
röhkimistä.

Rovasti muuttaa puheensa ruustinnalle ruotsiksi ja nyt tullaan
hirvittävän vakaviksi ja käydään kädestä Juhmakkaa onnittelemassa.

Välit taas selvenevät ja Juhmakan nenä hiljenee.

Kiitellään ja kiitellään läävää.

Nyt mennään päivällispöytään. On siinä viinaa, on olutta. On
silavaa, lammasta, kanaa, lohta, siikaa, ankeriasta, haukea ja
kaikkea läjittäin. Tuodaan pöytiin mahdottoman suuret liemimaljat ja
paistivadit laajat kuin soikeat sohvapöydät.

Illan päälle ilmestyy pöydille totivehkeitä. Suuret hiotusta lasista
tehdyt karahvit ovat täynnä rommia ja konjakkia.

Ne ovat kiusaavan viettelevät vähän itsekullekin miesväestä.

Kannetaan esille kortitkin. Miesjoukko jakaupi pienempiin ryhmiin ja
naiset ovat erittyneet kokonaan omiin huoneihinsa.

Seura on jo kokonaisuudessaan kuin omassa kodissaan.

Rovasti on vetäytynyt pieneen kulmakamariin. Siellä on hänen nenänsä
edessä aivan mieto totilasi, josta hän tuskin maistaa, ja valiosikareja.

Hän kutsuttaa isännän ja emännän sinne. Siellä he nyt ovat kolmen.

Rovasti käypi vakavaksi, vetää kasvoihinsa hartauden väreet ja nostaa
takkinsa takataskusta pienen kullatun uuden testamentin, jonka lehtien
syrjät ovat punatut, ja heittäen hyvin pitkän katseen aviopari
Juhmakkaan lausuu:

— Tällaisena riemupäivänä on meidän syytä muistaa Häntä, jolta
kaikkinainen hyvä anto tulee.

Juhmakka emäntineen panee kätensä ristiin ja vaipuu hartauteen.

Rovasti lämpenee ja lukee hyvin tunteellisesti uutta testamenttia
ääneensä. Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta hän lukee ja sitten
selittää sitä.

Mutta soikeassa kamarissa samaan aikaan pelataan jo suuria summia ja
ryypiskelevien parissa pastorin silmät verestävät. Naisten seurassa on
vallattomuus kohoamassa ja leikeissä suin päin liehutaan.

Kun rovasti on lukenut, kiittää hän aviopuolisoita sydämellisin sanoin
lahjasta diakonissakassaan. Tämä juuri osoittaa, että he eivät ole kuin
se rikas mies.

— Ja erityisesti tunsin minä tarvetta kiittää hovin emäntää, sillä
hän se — arvaan minä -isännän mielen on diakonissa-asialle lämpimäksi
saanut. Oo — työtä on paljon, mutta eloväkeä vähän. Ottakaa taivaan
siunaus suurista lahjoistanne tälle seurakunnalle. Joka ilta muistan
teitä esirukouksessa.

Rovasti veti kädellään ilmassa heidän päänsä päällitse.

Nyt oli tämä toimitus loppunut.

Isäntäkin kävi hakemassa itselleen totilasin.

Haasteltiin arkipäiväistä.

— Tällaisia juhlia eivät juhli näillä mailla muut kuin Juhmakan hovin
isäntäväet, puhuu rovasti.

— Ja meilläkin vain kerran vuodessa.

— Onko paljon vieraita?

— Lähes pari sataa.

— Sillä lailla! Ja tanssia tulee myös.

— Tulee. Iso tupa on jo sitä varten varattu.

— Ja sinne tulevat alustalaisetkin tanssiin?

— Tulevat.

— Onko monta pelimannia.

— Viisi kaikkiaan. Kolme viululla ja kaksi harmonikalla.

— Oo sitä hauskaa! Mutta minun nyt täytyy lähteä.

— Nytkö? Ei kai.

— Joo... nähkääs... on parempi, että _minä_ menen pois, kuiskaa rovasti
Juhmakan korvaan.

Nyt ei hovilainen enää vastusta. Isäntäväki saattelee rovastin
herrasväen rekeen asti.

— Pitäkää huolta pastorista. Hän lupasi minulle tultaessa, että hän nyt
ei maista karvaita. Mutta hän näkyy taas tavanneen vahvempansa, kuiskaa
rovasti Juhmakalle rekeen noustessaan.

Vielä samana iltana ajoi rovasti pitäjän toiselle syrjälle sairaan luo.

Juhmakka palaa sisälle. Menee oikopäätä pastorin luo.

Mutta pastorillakin on isännälle jotain hampaan kolossa. Ja nyt on
rohkeutta purkaa se sieltä.

Kun pastori huomaa isännän, nousee hän ylös ja ampuu päin silmiä:

— Juhmakka on rikas mies, joka vaeltaa leveällä tiellä.

— Hys!

— Te olette juuri se raamatun publikaani, jonka jalkain juuressa
Latsarus viruu paiseissaan. Olette ajanut Pietu Pippurin käden poikki,
olette riistänyt turvan ja tuen perheen isännältä... isältä piti sanoa.
Mutta se ei liikuta teitä ensinkään. Pietu kävi minun luonani ja kertoi
isännän ruoskalla yhä uudelleen uhanneen. Se on kaunista peliä...!

Pietu oli todellakin käynyt pastorille näyttämässä kättään ja
valittamassa Juhmakan kovuutta.

Tästä huomaavaisuudesta eli arvonannosta oli pastori tullut niin
liikutetuksi, että hän oli luvannut ottaa Pietun suojelukseensa.

Mutta tähän purkautumiseen oli sentään syy syvemmällä. Pastori hyvin
vielä muisti kutsut näihin pitoihin ja tahtoi nyt antaa takaisin vielä
vahvemmasti ja suuremman joukon kuullen.

— Herrainen aika, miten isännällä on kova sydän yhtä seurakunnan
vähäosaisinta kohtaan. Ja seurakunnan pap... pappina on minun
tehtäväni kolkuttaa isännän... Pietu on ihminen hänkin. Monesti kyllä
minuakin suututtanut, mutta hän on minun lähimäiseni... sen minä tässä
julkisesti tunnustan.

— Jo toki, ärähtää Juhmakka.

— Hän on myös kalliisti ostettu seurakunnan jäsen. Pietu itki minun
luonani osansa kurjuutta. Valitti vaimonsa ja lapsensa kuolevan
nälkään, kun ei pysty työhön... Maksakaa Pietulle kipurahoja. Asia on
hyvin arkaluontoinen... hirvittävän arkaluontoinen... ajaappa jouluna
Herran huoneesta palatessaan kö... köyhältä lähimäiseltään käsi
poikki... oi se on poikki.. se maksaa isännälle vielä paljon, ellette
Pietua sovita...minä seurakunnan pappina lupasin Pietulle teidät
saattaa katumaan ja tuntemaan suurta pahuuttanne, jonka vertaista saa
hakea... saa etsiä.

— Herra nähköön! Onko pastori taas...

— Miekka, joka käypi teidän sydämenne läpi.

— Ei... vain... humalassa!

Pastori kohousi varpailleen ja painoi kätensä Juhmakan olkapäille.

— Minä sanon vielä kerran: maksakaa Pietulle kipurahoja!

— En äyriäkään.

— Sitten saatte Pietun niskaanne. Ja se mies puree kipeästi. Siitä
olen varma. Ystävä! Tahdon vain puhua teille jonkun herättävän sanan,
sillä kerran kuolema teillekin viittaa. Muistakaapa silloin, miten kävi
raamatun rikkaalle miehelle.

Tuossa paikassa oli kamari tyhjentynyt. Sillä Juhmakka oli tuiki
vihassa. Hänen korvantauksensa olivat aivan punaiset. Hän malttoi
mielensä, mutta sanoi painavasti:

— Nyt pastori lähtee nukkumaan, muuten... virka menee!

Pastori säikähti ja antoi taluttaa itsensä kuin pienen lapsen
alarakennukseen nukkumaan.

Alarakennuksen isossa tuvassa alustalaiset tanssivat. Nekin
olivat enimmäkseen loisia. Hovin maalla oli siellä täällä tyhjiä
asuinrakennuksia, mitkä olivat entisiä taloja, jotka oli hoviin
liitetty. Ne olivat tupaten täynnä loisia. Nämä olivat hovin
työvoima, joka tuli sanomattoman halvaksi pitää. Ansioillaan hovista
ne saivat niukuin naukuin leivän ja suolan ja kaikista heikoimmat
hoitolassa talviravinnon. Mutta heidän hiellään lainehtivat hovin
pellot jyvämerenä ja heidän käsillään se oli tämä mainehikas uusi
kivinavettakin nostettu lehmien kodiksi, vaikka he itse asuivatkin
maahan vaipuvissa röttelöissä.

Isäntä kulki viinapullo kädessä ja kaatoi kullekin annoksensa. Pennin
sikareja olivat pöydät kukkurillaan ja kahvia sai jokainen vatsansa
täyteen.

Yön tullen vieraat vietiin ylärakennuksessa nukkumaan, jos niin
halusivat. Mutta suurin osa miehiä uhrasi yönsä konjakin, korttien ja
tupakan ääressä.

Kunnes kello kolme aamulla isäntä sammuttaa tulet ja ajaa viimeisetkin
maata.

Mutta silloin jo hänen omatkin aivonsa ovat pimeät.

Hänellä on kuitenkin vielä tehtävä työ, jota hän koko illan on päässään
hautonut.

Hän sytyttää lyhdyn ja hoipertaa ulos. Siellä on jo kauan lunta
satanut. Lyhdyn valo epätasaisesti läikkyy hänen kulkiessaan ja
valaisee tuskin tuumaa eteensä tässä sakeassa lumituiskussa.

Isäntä kulkee uuteen navettaansa ja siellä sen peräseinälle. Hänellä on
rautainen kohennuskeppi kädessä ja sillä hän yks kaks lyödä heläyttää
pietarilaiset taulut palasiksi.

Kyllä se pilkka nyt loppui.

Ulos tullessa jalka lipeää ja pää on niin suunnattoman raskas. Hän
lankeaa lyhdyn päälle ja saa lasisirpaleita toisen kätensä täyteen.
Hän kierii siinä märässä lumessa suullaan ja päällään. Ja jää
makaamaan navettansa kynnyksen eteen alle härjän kuvan tänä suurena
vihkimysjuhlana, jonka maineen piti lentää kautta laajan Ylä-Karjalan
ja taas kuljettaa Juhmakan nimeä yli maiden ja vetten.




VII LUKU.


— Pietu etsii jo kortteeria muualta, puhuu muutamana päivänä Tynkkänen,
mökin isäntä, sillä Vänskän vaimolta on kadonnut sukkapuikot ja
epäillään Tiinan ne ottaneen.

Tiinaa on ennenkin sanottu pitkäkyntiseksi.

— Mutta isäntä, minä kyllä maksan.

— Ainahan se jokainen lupaa maksavansa. Mutta olen kuullut, ettei Pietu
vielä mihinkään ole maksanut.

— Kun ei ole ollut rahoja.

— Vielä vähemmän niitä nyt on.

— Odottakaahan, kun se käräjäjuttu ehtii.

— Et sinä voita. Ennen kuun taivaalta tapaat kuin Juhmakan saat
itsellesi maksamaan. Niin se on. Ja millä elät?

— Aina sitä keplotellaan.

— Keplottelet miten keplottelet. Joutuu mökkini huonoon huutoon. Mene
hoitolaan joukkoinesi. Siellä on huonetta ja ruokaa.

— Ja kovakouraista kuria.

— Mitä kuria otat?

— Antavat ne minulle ottamattakin, minä kun olen joutunut huonoon
huutoon.

— Miksi olet niin laajaleukainen?

— Köyhän miehen sisus toisinaan paisuu, kun näkee niin paljon
perkeleitä tässä maailmassa.

— Omissa housuissasi elämöi perkele. Totta puhuen sinä, Pietu, olet
Jumalan mieliharmi. Miksihän sinuakin lie luotu?

— Maailma oli minua vajaalla. Näes yhtä miestä puuttui vielä.

— On sinua säälikin. Mikä se oli oikein isäsi?

— Samanlainen loinen kuin minäkin. Viereksi talosta taloon, söi pari
kolme kertaa vuodessa vatsansa täyteen, lepäsi enemmän kuin söi, mutta
ehti pitää kolme emäntää ennenkuin kuoli.

— Sillä lailla. Ja puoskia oli paljon.

— Paljon oli. Ja kaikki yhtä kauniita. Minä silti joukosta kunniakkain.
Sisar on Pietarissa herrain jäljillä, yhtä veljeä piiskattiin
varkaudesta, toinen on kuritushuoneessa ja kaksi veljeä on kuollut.

— Hae nyt itsellesi uusi kortteri. Meitä on tässä jo liikaa.

— Mistä minä sen haen? Joka tupa on minulta suljettu, niissä kun jo
ennestään on loisia, ja minä olen pantu kaikista huonoimmaksi.

— Kun sinä kehtaisit edes tehdä työtä.

— Olisiko sitä isännällä?

— Jos ei minulla, niin muilla. Puisit riihtä.

— Tämä rinta on riihen noelle kovin arka. Oon sinne läkähtyä.

— No hakkaisit halkoja.

— Ei ole sellaisia vaatteita, että metsässä tarkenisi.

— Niinpä mene hoitolaan. Ei sinusta muualle ole.

— Minä saan eläkkeen. — Tuonko kätesi vuoksi?

— Niin.

— Onko se oikein poikki?

— Pastori sen syynäsi ja sanoi: "poikki on", ja huokasi.

— Ethän sitten pystykään ahoksen puintiin?

— En pysty.

— Etkä halonhakkuuseen?

— En siihenkään.

— Ei muuta kuin hoitolaan menet. Minä rahtaan hevosella teidät.

— Ei vielä. Isäntä on hyvä ja vuottaa ensi käräjiin. Silloin minulle
annetaan eläke. On maassa laki Juhmakallekin... o-on!

— On kai, jos se sille luetaan. Mutta kaikki, jotka sitä vastaan
käräjöivät, jäävät alle kynsin. Et sinä voita, usko minua.

— Voitan... voitan.

— Paljonko aiot pyytää?

— Viisisataa vuodessa. Tynkkänen yltyi nauramaan.

— Onhan sitä vara pudottaa.

— Tahtoisit vaikka viisikymmentä.

— Ei niin vähä, isäntä.

— Paljonko lupaat maksaa minulle vuokraa? Pietu jo rohkeaksi yltyi ja
kävi istumaan Tynkkäsen viereen.

— Tuota noin... pitäisi saada viisitoista vuodessa, kun on talon puu...

— Ei hinnalla millään! keskeytti Tynkkäsen emäntä.

— No... no.

— Niin. Pois on laittauduttava, äkää emäntä.

— Saisinko tuolla saunassa olla?

— Miten siellä tarkenet?

— Kerään puita ja lämmitän.

— Varastat?

— Onhan metsässä risua ja kaatunutta möhkyrää.

— Miten niitä lumen alta saat?

— Koetetaan.

— Puusta on kova kysymys. Minäkin kun tämän mökin sain, niin puusta oli
sen tuhannen tiukka. Talon maalta ei muka saisi ottaa polttopuutakaan.

— Sinä olet herra, kun olet huopamestari. Sinulle ainakin paremmin
antavat.

— Täällä puolessa on kierot olot. Minun kotipaikoillani eletään aivan
toisin. Täällä kun ei ole sitä taloa, missä ei loisia asuisi. Mutta
mökkejä täällä on vähän eikä torppareita ensinkään. Noita loisia
sitten pidetään nälin kuolioin töissä ja palvelijat tulevat ja menevät
— ei niin minun kotipuolessani. Loiset eivät ymmärrä, että he ovat
tilallisten työjuhtia.

— Mutta minäpä olen ymmärtänyt ja aina nurissut liikaa työntekoa —
ennen puristan suolivyötä tiukemmalle kuin muita hyödytän.

— Eivät ne antaisi palvelijainsakaan noin tulla ja mennä, ellei olisi
loisia aina saatavissa, kun tarve tulee. Tämä loiskansa on täällä
nukkuva kansa. Se on halpaa työvoimaa kuin neekerit siellä itämaissa.

— Olen sitä minä jo miettinyt. Muutenhan ne kuljettaisivat
meidät kruunun kyydillä Siperiaan. Arvaas nytkin Juhmakan uutta
kivinavettaa. Sillä tilalla kaikkiaan lie puolisataa loista, jotka
hovin työt tekevät. Mutta lehmät elävät temppelissä ja ihmiset maahan
lyyhistyvissä röttelöissä. Tämä on komentoa. Onko se kumma, että
toisinaan viisaan miehen sisus paisuu! Ja jos sinulla on kaunis tyttö,
niin varjele häntä kynsin hampain isännältä! Niin se on joka hovissa.
Mutta pääsenkö tuonne saunaan, niin puheltaisiin näistä asioista
vastakin? Me jo alamme tajuta toisiamme, me.

— No ole siellä. Mutta tuvassa ei saa joukkosi käydä muutoin kuin
asialla. Pitäähän sinuakin sääliä. Milloin tahdon, niin käsken sinut
sieltä pois.

Sauna oli pikkuinen kuin linnun pesä. Nokinen, sisäänlämpiävä, lautsain
alla paljas maa. Tuulireiät seinässä ja hatara lakeinen. Edessä pieni
riuvuista kyhätty kota.

Tämä olisi Pietiin uusi koti ja aivan tuulien valtatiellä.

Tynkkänen oli mökkiläinen kirkonkylän kauppiaan maalla. Hän valmisti
kauppiaalle huopakenkiä, joita tämä möi tukuttain ympäri maata. Turun
puolesta oli hän kotoisin ja sanomalehti-ilmoituksen välityksellä
oli kauppias hänet sieltä asti tänne kuljettanut. Mökki oli täytynyt
kauppiaan mestarille laittaa ennenkuin hän jäi tämän palvelukseen.

Mökkiin kuului jonkun verran viljelystä, niin että voi elättää pari
lehmää ja vähän pientä karjaa. Mutta puu piti mestarinkin saada
muualta. Siitä oli erityinen luja määräys vuokrasopimuksessa. —

Niin alkoi Pietu asua saunassa. Muuttoon ei mennyt sen pitempää aikaa
kuin hoitolasta lähtöönkään.

Aidaksia Pietu aina hämärissä kävi taittelemassa sieltä täältä
pelloilta, kunnes lopulta eksyi aivan valmiiksi pilkottuhin halkoihin,
joita öisin kirkonkylältä säkillä kantoi. Ne Henttu Vänskän yhtenäiset
iltapuheet halkovajoista ja niiden suurista puupinoista veivät kuin
itsestään Pietua niitä näkemään ja niiden hyvyyksistä hyötymään, öisin
hän saunansa lämmitti, jotta talonväki ei nähnyt millaisia puita hän
poltti.

Varsinkin kirkkaina kuutamoöinä nämä halonhaentaretket kirkonkylältä
olivat Pietusta herkullisia. Vasta sitten hän lähti, kun tiesi kaikkien
nukkuvan. Koirista oli pahin vastus. Niitä täytyi pettää milloin
mitenkin. Tavallisesti Pietu veti rääsyistä ommellut sukat kenkäinsä
päälle, jotta askelia ei kuullut koirakaan.

Kun hän tuli jotain taloa lähelle, meni hän pimeään varjopaikkaan.
Seisoskeli siellä kauan väjymässä. Heristi korviaan ja teroitti
kuuloaistinsa niin tarkaksi, että itsekin sitä jo kummasteli. Hän
kuuli lumen putoamisen katolta, kuuli kun hevonen tallissa kääntyi
makaamaan toiselle kyljelleen tai kätkyt heilahti asuinrakennuksessa.
Kun ei mitään vaaraa ollut, niin hiipi hän seiniä pitkin hiljaan,
hyvin hiljaan ja lopulta ryömi vatsallaan halkovajaan. Eivät ne
missään olleet lukossa, niin että oli hyvä pääsö. Tuo hiipiminen ja
ryömiminen oli Pietusta aivan hauskaa. Sillä hän nautti siitä, että hän
sai pettää näitä rikkaita ja niiden koiria. Mutta jos koira haukahti,
silloin Pietu säikähti ja sydän löi korviin kuuluvasti. Täytyi panna
aivan pitkäkseen ja olla siinä kauan, hyvin kauan, että koira kerkesi
nukkua. Sitten taas eteenpäin ja aina varovaisemmin... yhä vieläkin
hiljemmin... jotta lopulta tuo mykkä äänettömyys häntä itseäänkin
pelotti. Mutta siinä oli siltikin nautintoa. Sillä varastaa on hauskaa
sille, joka siihen kerran on ryhtynyt. Kaikki kiellettyhän tässä
maailmassa on makeinta.

Ja kun Pietu pääsi halkovajaan, oli siellä puuta kattoon asti. Sillä
Pietu teki öiset retkensä vain rikkaihin taloihin. Oli valkotuohista
kuivaa koivua, oli pieneksi pilkottua petäjäpuuta. Pietu nopli säkkinsä
täyteen, mutta hiljaan, hiljaan. Takaisinpaluu yksikätisenä täysinäisen
säkin kanssa oli hankalin ja siihen meni toisinaan kovin paljon aikaa.
Mutta Pietu ei arkaillut. Hän sai rohkeutta siitä, että hänelle
oli tehty vääryyttä, suurta, suurta vääryyttä, jonka rinnalla tämä
hänen leikintekonsa lähimäistensä halkojen kanssa oli vain viatonta
sukkeluutta, mikä ei tehnyt ketään köyhäksi, mutta pelasti hänet
joukkoineen kuolemasta viluun.

Äänettömät nukkuvat talot olivat Pietusta hassunkurisen hauskaa.
Hänestä tuntui kuin olisi hän niiden öinen kuningas, joka milloin
tahansa voisi ne tulena lähettää taivaalle lämpimiksi. Ja niiden mukana
lehmät, lampaat, hevoset ja... ihmiset. Hänellä oli mahtava alue...
koko laaja öinen kirkonkylä valtikkansa alla. Sanovat häntä pieneksi
ja köyhäksi. Mutta silti hän on rikas ja mahtava. Sillä onhan hänellä
ihmisen kaikkivoipa järkikulta, jonka avulla voi tehdä hirveitä.

Nyt äkkäsi Pietu olevansa tavattoman paljon ylempänä eläintä, jonka
itsensä puolustamistaito on niin rajoitettu, puhumattakaan koston
ymmärtämättömyydestä.

Ja Pietu jo kummasteli, miksi köyhät ja sorretut kärsivätkin niin
paljon, kun heillä kuitenkin on ihmisen kultainen järki.

Se on hullu ihminen, joka sietää vilua, kun jalkain juurella on
valmiita pilkotuita ja kuivia puita. Se oli jo Pietun aivoissa aivan
samanlainen selviö kuin että tehdystä työstä on oikeus pyytää palkkaa.

Kun Pietu pääsi maantielle ja tunsi sen kovan pohjan jalkainsa alla,
hän aina ilostui ja lämpeni. Sillä taas oli niin hyvin onnistanut. Hän
kantoi selässään herkullista lämmintä, jonka syleilyssä taas nouseva
päivä kuluisi kuin morsiamen sylissä.

Ja sitten perille päästyään hän ryhtyi lämmittämään. Koko säkillisen
hän aina yössä poltti, ettei tikkuakaan jäänyt tunnustähdeksi aamuksi,
millä puulla sauna oli lämmitetty.

Joukko nukkui riepujen ja olkien sisällä lattialla. Niin se oli
määräkin. Pietu vain valvoi ja lämmitti, kohenti uunia ja lämmitti,
nautti, paistoi itseään ja lämmitti.

Sauna oli puolillaan savua. Mutta lattialla saattoi hyvin loikoa, sillä
savu ei ulottunut sinne asti.

Tuossa yöllä savun seassa häärätessään koko maailman nukkuessa sikeintä
untaan, oli Pietu kuin lähettiläs pahojen henkien pimeiltä mailta. Yö
oli hänen työaikansa ja sen hiljaisuudessa hänen ajatuksensa kasvoivat.
Oliko hän rikollinen? Kaukana siitä. Juhmakka väärensi mittoja, osti ja
möi voita ja oli rikas. Rovasti möi rahasta opetuksia hyvän ja pahan
tiedon puusta ja oli siitä ylpeä ja ylennetty. Pastori saarnatuolissa
vikisi ja siitä hassutuksesta sai tuhannet vuodessa. Kirkonkylän
kauppias kirjoitti vääriä laskuja ja möi huonoja tavaroita korkeasta
hinnasta. Ja oli sentään mahtimies, jolle Pietukin nosti lakkiaan.
Hoitolan herra söi vaivaisten vehnäiset, mutta oli edelleen virassaan.
Lukkari laittoi oman lapsensa hoitolaan kunnan elätettäväksi, mutta
uhkasi häntä piestä, kun hän siitä huomautti, ja rovasti ehätti
lukkarin avuksi. Niin eikö hän saisi lämmitellä täällä korpisaunassa
yösydännä viimaisessa pakkasilmassa vaikkapa vain kenen puilla? Oo —
jaa!

Ja Pietu lämmitteli, yhä lämmitteli. Kun tulivat puut hiilokselle ja
uunissa oli sellainen korkea läjä hehkuvia pieniä palasia, joita Pietu
puukepillä hämmenteli, niin lämpö löi hänelle vasten suuta kuumana
polttavana kuin nuoren tytön suukkonen. Se oli vasta nautintoa, oi...
oi...!

Kunpa aina olisi ollut näin runsaasti lämmintä, niin ei olisi Askokaan
viluun kuollut eivätkä varpaat Tiinalta irtauneet.

Pietun täytyi riisua pakostakin alaruumiinsa paljaaksi ja kääntää se
tulta kohti. Ruumis imi lämpöä, iho pehmeni, paisui, laajeni... veri
kulki kuin riemuiten laihoissa suonissa.

Siinä Pietu makasi uunin suun edessä ja ähkyi mielihyvästä. Toisinaan
unohti senkin, että taas sinä päivänä oli tuskin mitään syönyt.

Vaikka ei olekaan leipää, niin onpa lämpöä... aivan omasta takaa.

Muut nukkuivat, mutta Pietu valvoi, kunnes oli varma, ettei tulesta
olisi vaaraa.

Ja siinä öisellä hiiloksella oli hän kuin yhteiskunnan valkoverinen
mustalainen, joka ottaa tarpeensa sieltä, mistä helpoimmin saa.

Päivällä Pietu sitten nukkui. Muu joukko silloin valvoi ja haki jotain
hampaansa koloon. Mutta Pietu etupäässä nukkui.

— Miksi öisin saunaa lämmität ja päivät nukut? kysyy huopamestari
pistäen mustan likaisen päänsä saunan ovesta sisään.

— Täytyy öisin pitää lämmintä, jotta joukko ei palellu täällä
viimoihin, vastaa Pietu ja kääntää kylkeä.

Ja Tynkkänen tyytyy siihen vastaukseen. Mutta omia puitaan hän pitää
visusti silmällä ja panee niihin senkin seitsemät merkit.

Pietu ne kyllä äkkää ja nauraa niille partaansa.

Sillä hänellä on enemmän ja parempia puita kuin huopamestari raukalla.




VIII LUKU.


Vitkaan paranevat Tiinan jalat. Mutta rovastin lähettämä voide on silti
erinomaista. Se vain sillä on vika, että kun Tiina sitä käsittelee,
niin Pietua mielii ylönannattaa. Ja silloin ymmärtää, että voiteessa on
jotain ihmiselle liian vastaista ököttiä. Koko saunan ympärys hajahtaa
ja Tynkkäsen emäntä on jo pitänyt siitä puhetta miehensä kanssa.
Mutta kun sauna on tuulien teiden yhtymässä ja hataranlainen, niin ei
tämä outo tuoksu sentään pääse saunaan kotiutumaan. Se tulee ja menee
niinkuin muutkin hyvät hajut tässä ahtaassa majassa, jonka perustus on
kalliolle rakennettu.

Ei kukaan ole antanut mitään voidetta Pietun kädelle. Eikä siitä
kukaan ole huolehtinut. Ei liioin itse Pietukaan. Sitä vain kääreessä
kantaa sääliä herättääkseen ja näyttääkseen todistuskappaleena
Juhmakan kurjuudesta. Pietussa on jo ennestään niin monta koloa ja
arpea, niin monta raihnauden merkkiä, että on kuin luonnostaan tuo
välinpitämättömyys.

Luonnon lahjoittamat nesteet silti vielä Pietunkin ruumiissa elämästä
kihoilevat. Ja kun käsi jää aivan hoidotta, huononee se päivä päivältä.
Se rustottuu, käy kankeaksi ja toisinaan kolottaa, että Pietu hammasta
puree. Joka ilta maata pannessaan hän sitä tarkastaa, mutta eihän se
pelkästä katselemisesta parane. Kuta useampi viikko kuluu, jää sen
katseleminenkin. Sillä Pietu uhallakaan ei tahdo kättään parantaa. Sen
suuremman eläkkeen hän saa käräjissä, kuta kollompi on käsi. Vasta
käräjien jälkeen hän alkaisi sitä laastaroida. Nyt olisi tyhmyyttä
ruveta puoskaroimaan Juhmakan piiloja. Sanoisi korkea oikeus käräjissä,
että eihän tuossa ole niin mitään ja vetäisi viivan koko jutun selkään.

Mutta eipäs nyt vedä! Ja Pietu toisinaan on hyvilläänkin, että käsi
käy vain huonommaksi. Heltiävät ne vielä Juhmakan kukkaron nauhat ja
sieltä leveämahaisesta säämiskäpörssistä putoilee hänen kouraansa noin
tuota hopeaa ja paperirahaa...sitä rojakkaa, jolla ostetaan maat ja
taivaat...oh... hoh...!

Mitä hän tällä rahanpaljoudella tekee? No itselleen hän laittaa
sarkapuvun, uudet kaksipohjaiset lapikkaat punaisilla varrensuilla,
ostaa hopeakuorisen ankkurikellon, pari litraa viinaa, sikareja,
lapsille pompomia, jauhoja, perunoita, kalaa, voita...

Vatsassaan tunsi nyt Pietu hirvittävää tyhjyyttä. Milloin se olikaan,
kun hän viimeksi söi? Ei tämä komento kelpaa. Ruokaa pitää saada.

Tammikuun kelmeä aurinko laittoi vinot säteensä saunan kovin
tuhruisesta ikkunalasista Pietullekin terveisiksi. Ne valaisivat tätä
iankaikkista puolihämärää ja vuodattivat Pietun sieluun hyvän annoksen
repäisevää rohkeutta.

— Joko, Tiina, jaksaisit leipoa?

— Mitä sinä leivottaisit? kysyy Tiina nauraen.

— Vaikka vehnäistä.

— Ai — ai!

— Sinullekin ostamme suuren huivin ja villahameen ja narskuvat
anturakengät, kun saamme Juhmakan maksamaan.

— Niinkö? Tiina ilostuu.

— Ja yhtenään kahvia ja sokuria niinkun herroissa, jatkaa Pietu.

— Panemmehan sikuria sekaan?

— No jos pantaisiin.

— Mutta et tiedä, mitä me kaikkein ensimäiseksi ostamme, haastaa Tiina
ja kääntyy Pietua kohti.

— Noo?

— Itsekullekin paidat. Ne ovat ruumiin ensimäinen vaate. Mutta ilman
niitä olemme tähän asti saaneet olla. Hoitolassa rovasti lähtiessä
antoi minulle kaksi markkaa, että laittaisin sinulle paidan. Mutta
vielä se on laittamatta. Sillä rahalla manuutit käräjiin Juhmakan ja
sitten lopulla ostettiin silliä ja leipää.

— Niin... silliin ja leipään piti panna loppu, vaikka minua niin
kutkutti manuuttaa lukkarikin ja hoitolan herrakin, puhui Pietu vähän
kuin sureskellen.

— Eihän asia vanhene, vaikka laitat ne syyskäräjiin. Johan siihen
mennessä ehdit saada Juhmakalta.

— Ehdin kuin ehdinkin. Ja silloin viedään pikku herrat vastaamaan
Pietun rääkkäämisestä.

Pietu sylkäisi suuren tähden saunan lattialle asian vahvistamiseksi.

— Minulle äijä ostaa kelkan, sanoo Pentti ja käy lähemmäksi isäänsä.

— Ja minulle sukset, ehättää siihen samaan Tahvo.

— Niin oikein. Kyhnyttäkääpä, pojat, vähän selästä. Puree niin pirusti,
kehottaa Pietu.

Pojat alkavat käsillään kopeloida isänsä selkää, hankaavat ja
hankaavat. Pietu nauttii ja kiroilee syöpäläisiään.

Tiina nauraa, kun pojat henkensä takaa mankeloivat isänsä selkää ja
hartioita. Mutta Pietu vain nauttii.

— No on sitä köyhälläkin lystiä. Saivat ne nyt taas koko löylyn, sanoo
Pietu lopuksi, kun pojat lopettavat.

Tämä silloin tällöin kyhnyttäminen ja raapiminen on poikain erikoistyö,
johon he ilolla antauvat. Sillä silloin he tietävät saavansa joitakin
antaa selkään, hekin.

— Niin tuota... joko jaksaisit leipoa? kysyy uudelleen Pietu Tiinalta
nousten istumaan.

— Mitäpä minä leipoisin ja missä?

— Antaa se emäntä tuvan uunissa paistaa.

— Voipa antaa. Mutta mitä leivon?

— Leivot vehnäistä.

— Nyt sinä hourit selvällä päivällä.

— Enkä houri.

— Mistä lemmosta minä saan vehnäjauhoja... en paremmin sano.

— Minä käyn kauppiaassa ostamassa.

— Ostamassa! Sinä! Millä ostat?

— Tietystikin rahalla.

— Aiot saada velaksi Juhmakan tiliin.

— En niinkään.

— Ostan puhtaalla.

— Jota saat?

— Pastorilta.

— Pastorilta... oikein... hän on kiltti herra... auttaa meitäkin.

— Ei koskaan tyhjänä ole ovelta palauttanut, kuten rovasti ja moni muu.
Niillä toisilla on aina suussa se siunattu hoitola. Mutta siitä ei
pastori puhu halaistua sanaa. Hän ymmärtää, että se on köyhän helvetti.

— Menetkö pastorilta pyytämään? Mutta ei hänkään anna rahaa
vehnäjauhoihin. Voittehan rukiistakin syödä, sanoo, ja ehkä panette
vähän eläinten jauhoja sekaan, sanoo.

— Eihän me nyt itse syödäkään vehnäistä, ei toki. Sinä vain leivot ja
minä vain myöskentelen niitä. Sitten näillä rahoilla ostamme huonompaa
ruokaa.

— Oisiko koittaa... Kyllä minä jo pystyn leipomaan. Mutta mistä maidot,
mistä munat ja muut höysteet, hää?

— Ei muuta tarvita kuin vettä, vehnäjauhoja ja lämmintä. Näiden
yhtymästä syntyy leipä, mikä talonpojalle kelpaa. Eivät ne herraskaiset
meiltä ostakaan.

— Osaisin minä leipoa semmoistakin kaakkua.

— Niin. Osaat... osaat. Mutta sitten leivomme omiksi tarpeiksemme
niitä, kun saamme Juhmakalta rahat.

— Antaahan ämmä mullekin vehnäistä? kysyy Pentti.

— Oosta hiljaa, kakara!

— Minäpä syön ne äijän kainalosta. Et niitä yhdellä kädelläsi varjele,
puhuu Tahvo.

— Syöt minkä syöt.

Sitten joukolla naurettiin. Ja niin saatiin hauskaa, että saunan seinät
kaikuivat.

Pietu nousi ylös, venytteli, haukotteli, ojenteli käsiään senkin
seitsemään suuntaan ja haukotteli. Istui sitten kynsimään itseään ja
taas haukotteli.

Sitten hän lähti kekkelehtämään pastoriin.

Kun hän astui ulos saunan ovesta, huikaisi päivä hänen silmiään ja hän
astui tuokion kuin sokea eteensä näkemättä.

— On se suuri onni, että on terveet silmät, puhui Pietu itsekseen, kun
taas kirkkaasti näki eteensä.




IX LUKU.


Pikku pappilassa istui pastori aina yksinään kuin hiiri
rautalankaisessa satimessaan. Hän kuljeskeli ikävissään välipalaksi
ikkunasta ikkunaan, kurkisteli ulos eikä nähnyt muuta kuin tuon
ainaisen kansakoulun, jonka sisässä tiesi istuvan sen typerän opettajan
vielä typerämmän rouvansa kanssa haukuskelemassa pitäjäläisten
typeryyttä. Ja häntä hammastelemassa ja hänen jokaista askeltaan
vaanimassa ja hänestä kylälle juoruja laittamassa.

— Oo— meitä ihmisiä... jumalan kuvia, joiden silmillä perkele kiikaroi,
huokaa lopuksi pastori yksinäisyyttään.

Nyt hän menee kaapilleen ja ottaa sieltä pikarillisen sitä katkeraa
juomaa, jonka hän helvettiin kiroaa.

— Kunhan ne taas näkisivät, niin huutaisivat suu auki: on taas
pastori... hyi sitä lähimäisensä parjaamista!

Tämä opettaja se on hänen paha omatuntonsa, jonka kanssa hänen pitää
asua saman aidan sisässä.

Saman katon alla ei hänellä ole muita kumppaneita kuin vanha
emännöitsijä, joka rähisee ja riitelee ja jättää huoneetkin
siivoamatta, kun vain haistaa, että pastori on seurustellut konjakin
kanssa. Häntäkin pitää pastorin pelätä ja vapista... sillä se on
kissa, joka sylkee, kun niikseen tulee. Ennenkuin hän rohkenee
mennä kaapilleenkaan, täytyy hänen tarkkaan kuulostaa, missä päin
emännöitsijän askeleet kulkevat.

Näissä huoneissa on tyhjyyden valtakunta. Ei ääntä, ei liikettä,
puhumattakaan lapsen helakasta naurusta tai rouvan kirkkaasta laulusta
ompelunsa ääressä.

Sitä tavaraa ei pastorilla ole koskaan ollut, ei muuta kuin povi
täynnä tyhjyyttä ja kaihoa, aivot tyytymättömyyttä ja suonet konjakin
katkua... toisinaan.

Mitä on elämä? Ja mitä on kuolema? Sitä filosofeeraa pastori ja
ryypiskelee. Elämä on muotojen vaihtumista... kuolema niiden
särkymistä... Hän on vain särkyvä eikä koskaan luova... ei koskaan...
ei koskaan.

Ja kuitenkin hän pelkää sydämensä pohjasta virkansa menettämistä, tämän
viran, jonka hän tuntee itselleen olevan liian korkean.

Tuossa on isän perintöä kirjoituspöytä, missä on kulunut viheriä verka.
Sen ääressä hän ei jaksa ajatella, sillä silloin nousee hänen silmiinsä
isä keppi kourassa ja julman uhkaavana niinkuin ennen ylioppilasaikana,
kun tiesi hänen ryypiskelleen. Tässä on vanha täytetty sohva, jonka
päälliskangas on rikki ja tyynyn koreaksi ommeltu päällinen hien
tahrima. Sillä sohvalla on äiti hänen tähtensä monet itkut itkenyt,
monet surut sulattanut, kunnes lopulta murheesta taittui.

— Oo... mitä on elää? Sitäkö että edelleen syntiä tekisi?

Tässä on pieni piironki. Sen yksi laatikko on täynnä sisaren
haukkumakirjeitä, sisaren, joka on kaupungissa ylpeä tohtorin rouva.

Tuolla kirjahyllyn takana on pieni lukollinen laatikko. Siinä on
revolveri, jonka hänen veljensä kruununvouti lähetti hänelle pari
vuotta takaperin joululahjaksi pyynnöllä, että hän ymmärtäisi sen arvon
ja lakkaisi olemasta sukulaistensa mätämuna.

— Voi...voi...

Jos hän otti askeleen minne tahansa tässä autiossa... hirvittävän
yksinäisessä asunnossaan, niin aina ikävät muistot nousivat joka
loukosta kuin sadat mustat kädet häntä kuristamaan.

Entä tuolla ulkona? Siellä oli ilma täynnä hänen häpäisemistään, siellä
nauru saatanallisena räjähteli ihmisten suusta häntä pilkatakseen,
siellä sanat pirullisina sinkoilivat, siellä valkoiset hampaat
kääntyivät häntä kohti irvistääkseen hänelle.

— Voi... voi...

Pastori ei kestänyt enää. Hän menee taas kaapilleen hyvin hiljaan ja
kaataa suuhunsa pikarillisen sitä katkeraa juomaa, johon on pantu
muutamia hiukeita helvetin tulikiveä.

Siinä samassa hän näkee Pietun tulevan. Pastori melkein ilostuu. Sillä
tämä mies on yhtä merkitty, yhtä syljetty kuin hänkin.

Hän tuntee kuin osanottavaisuutta Pietuun. Ja jos Pietussa ei olisi
niin läjittäin noita inhottavia syöpäläisiä, niin ottaisi hän hänet
käsikoukkuun, istuttaisi pöytään, kantaisi konjakkipullon siihen ja
joisi vaikka emännöitsijän silmäin alla yhteiskunnan kurjien maljan.

Mutta nyt. Ei sovi sekään. Jo kylliksi nauravat silläkin, että Pietu
hänen luonaan käy.

Kas vain! Eikös kurkisteta nytkin opettajan ikkunaverhon takaa Pietua.
Ja tietysti nauretaan hänelle ja Pietulle. Aamulla kuuluu opettajan
rouva tiedustaneen pastorin vointia. Ja sitten hymyilleen.

— Niin... niin... sekin sivistys on hienoa, sillä tämä rouva uskoo
olevansa hienouden huippu.

Mutta samassa kopistelee jo Pietu sisälle. Hän tulee herraspuolelta,
sillä kyökissä on ovi aina häneltä suljettu.

Pastori kokee laitella itseään ryhdikkäämmäksi, sukii tukkaansa ja
nostaa takkinsa kaulusta.

Kun Pietu astuu sisälle, kumartaa hän hyvin syvään ja niistää sitten
nenänsä housuihinsa.

— Noo... mitäs Pietulle kuuluu? kysyy pastori aluksi hiukan arkana.

— Eipä erityistä.

Pietu haistaa huoneen ilmaa, kääntyy poispäin ja naurahtaa.

— Tulinpa otolliseen aikaan, nyt on pastori antavalla luonnolla,
miettii Pietu.

— Joko Pietun käsi paranee?

— Paranee se sen tuota.

— Ja aikomus on jutella Juhmakan kanssa?

— Se on varma kuin tämä päivä.

Pietu laittaupi käskemättä tuolin syrjälle istumaan ja pudottaa
lakkinsa jalkoihinsa.

— Miten se pastori nyt jaksaa? kysyy Pietu ja haistaa uudelleen huoneen
ilmaa, mutta salaa pastorilta.

— Mikä se on minulla jaksamisessa! Syön ja makaan.

— Ja juon... lisää Pietu ajatuksissaan.

— Eihän sitä herroilla ole vaivaa, lisää pastori.

— Muun kuin oman itsensä kanssa... miettii Pietu.

— Minä puhuin jo Juhmakalle Pietusta, ehättää pastori.

— Mitäs tuo sanoi?

— Ei lupaa maksaa.

— Ei tietysti.

— Mutta älä heitä! Joka särkee, se maksaa, on vanha laki.

— Pakostakinhan minun on kiinni pitäminen hovilaisesta. Nähkääs, hyvä
pastori, minulla on suuri joukko, en pysty työhön nähkääs, kuolen
nälkään minä ja joukkoni... jollen Juhmakalta saa eläkettä.

Pastorin silmien edessä on kuin veripunaista savua, joka löi häntä
vasten suuta. Hän näkee Pietun kuin etempää... kuulee hänen äänensä
kuin verhon takaa. Aivoissa polttaa helvetin tulikivi veriä. Siitä se
nousi tämä savu.

— Pidä vain kiinni ja pidä lujasti! Mutta elä sano, että minä olen
käskenyt. Sitten ne hyppäävät minun niskaani.

— Ja vievät viran, jatkoi Pietu ajatusjuoksua itsekseen.

— Elä sano... kuulethan?

— En toki. Kyllä mä tunnen, mitä ne pastorista puhuvat.

— Mitä ne puhuvat? uteli pastori kohta kiivaana.

— Sanovat, että pastori... mutta mitäpä minä niistä haastan... on kai
pastori itsekin kuullut.

— On... on.

— Mahtuu maailmaan ääntä. Mutta niin auttavaista, niin
kristillismielistä pappia kuin pastori ei meillä koskaan ole ollut.
Tulet nälissäsi pastorin luo... tuossa on leipää... he... sanoo...
tulet pyytämään rahaa lainaksi... paljonko tarvitseisit... kysyy.
Semmoinen sitä pitää papin olla. Kantaa aina Kristusta käsissään. Mutta
tämä rovasti...

— Pietu ei viitsi parjata.

— Viimeisellä tuomiolla minä oikein sormellani osoitan sille
ylituomarille pastoria ja sanon: tuossa on mies, joka puki alastoman,
joka syötti nälkäisen, joka juotti...

— Ja joi itsekin... sanotko senkin?

— Voinee sen tietää minun sanomattanikin.

— Olet tietysti taas anomassa? Mitä tahdot? Mennään suoraan asiaan.

Pastorista tuntui kuin hänellä jalat kohoaisivat maasta ja sohva, jolla
hän istui, lentäisi ilmaan. Sillä monesko ryyppy se lienee jo ollut...?

— Niin se puhuu vain meidän pastori. Oi, herra pastori, säälikää Pietu
raukkaa, jota koko maailma jaloillaan polkee, jolla ei ole missään
turvaa, jota haukutaan ja hakataan... En ole kahteen vuorokauteen
syönyt.

Pastorilla nousivat kyyneleet silmiin. Mutta Pietu lisäili ilmaa
palkeihin.

— Nyt olen karkotettu saunaan asumaankin... siellä on viiltävän
kylmä... hampaat aina suussa lotisevat...

Pietu jo itki.

— Kenen saunassa värjötät?

— Tynkkäsen.

— Vai karkottivat tuvasta pois?

— Karkottivat.

He molemmat itkivät. Pastori viinan kyyneleitä, mutta Pietu viisaan
kyyneleitä.

— Kyllä se maailma sinua hylkii, Pietu raukka.

— Hylkii... hylkii.

— Mitä aioit minulta pyytää?

— Lainaksi 10 markkaa. Tiina leipoo vehnäistä, minä myön ja siten
elämme, kunnes Juhmakalta saamme. Niinhän pastorikin luulee, että saan
eläkkeen.

— Ajat asiasi taitavasti, niin saat. Mutta tuo laina... no niin...
ei saa tappaa ihmisiä nälkään. Tässä on raha. Osta vehnäistä, syö ja
anna... anna akallesikin. Menet nyt!

Pietu lähti. Mutta pastori avasi liivinsä, sillä hän oli tukehtua.
Rasva siellä rinnassa painoi taas niin hirvittävästi sydäntä.

— Milloin tulee loppu tästäkin vaivasta? huokaa hän ja painautuu
pitkäkseen.

Yksi hänen katkerimpia vanhanpojan päiviänsä on taas päälle painamassa.

Mutta sen paraimmillaan pastoria kiusatessa Pietu vetää kelkalla
nisujauhosäkkiä Tynkkäsen saunaan ja on koko maailmalle näyttänyt, mikä
riivatun tarmo hänessä sittenkin on.




X LUKU.


Tiina on leiponut Pietun tuoman vehnäjauhosäkin ja nyt on asianomainen
niitä kauppaamassa. Pietu uskotteli, että talonpojan suussa veteenkin
leivottu vehnäinen maistaa. Ja niinhän sen luulisi, sillä tuossa
suussa pitäisi vielä olla petunkin makua, joka oli Ylä-Karjalan
entisten eläjäin jokapäiväinen höyste. Mutta uusi aika on tuonut uuden
maun. Kanavat ja höyrylaivat, rautatiet ja meijerit ovat tännekin
takalistoille kuljettaneet mukanaan länsieuroppalaista hienostusta.
Vehnäisen pitää olla maitoon leivottu, se on ajan vaatimus sielläkin.
Ja sitten toisakseen: kuka nyt Lois-Pietulta vehnäistä ostaisi!

Huonosti kävi Pietun saksana olo. Missä oli nurkkatanssit, siellä vähän
ostettiin. Mutta ei muuten. Naurettiin vain vasten silmiä ja viskottiin
kompasanoja, hyvinkin karvaita.

Mutta lopulta löysi Pietu ostajansa eli paremmin sanoen vaihtajansa. Ja
tämä kiitettävä kauppatuttavapiiri oli kirkonkylän kansakoululapset.

Sopi sitä katsoa, kun Pietu niiden kanssa kauppaa kävi. Hänen selkänsä
takana oli laaja lauma huutamassa hänen lisänimeään ja näykkimässä
sortuukin helmasta. Mutta nenän edessä vaihdettiin, huikattiin,
nakattiin eli miksi sitä nyt sanoisi. Siinä kävi suuri tora, rähinä,
huudonväki. Mutta Pietu ylinnä ärjyi: "sen tuhannen vekarat!"

Hän antoi aivan vähän vehnäistä ja sai siitä aina mahtavan ruisleivän,
lasten eväsleivän. Ja hymyili voitolleen.

Mutta kun opettaja huomasi kaupan, täytyi Pietun ottaa jalat alleen. Se
mies riivattu tuli tukka pystössä, karttakeppi kourassa, käsi nyrkissä
Pietua kohti.

Pastori nauroi ikkunassaan. Koko ympäristö nauroi. Sillä opettajan
tulosta yltyvinä hyppäsivät pojat kiinni Pietun vehnäiskoriin. Pietu
kiihtyi kiroilemaan, lyömään, viuhtomaan. Oli siinä melua. Mutta kun
Pietu lopulta puhalsi juoksuun, tippuivat pojat tien oheen.

Tästä puoleen piti tätä vaihtokauppaa käydä salaa opettajalta jossain
syrjäisessä rakennuksen nurkassa tai tarvehuoneessa. Saadakseen
paremmin kaupan käymään lauloikin Pietu heille kovin ruokottomia
lauluja. Vehnäisensä sai Pietu vain lopultakin vaihdetuiksi. Hänellä
oli säkillinen ruisleipiä ja silliä ja rahaakin.

Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista vehnäsäkkiä? Sitä miettii Pietu
muutamana yönä saunassa hiiloksensa ääressä. Kättä pakottaa hirveästi
eikä se anna enää untakaan. Mutta Pietu ei uhallakaan sitä hoida.
Enemmän hän käräjissä saapi, kuta huonompi on käsi. Nyt on loppuiän
eläke kysymyksessä ja pitää kärsiä. Ei hän enää sitä siteestäkään auo.

Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista säkkiä? Sitä Pietu miettii
ja miettii. Sillä se ei suinkaan ole hänelle pieni liikeyritys.
Ensiksikin, antaisiko pastori enää rahaa, toisiksi, saisiko niitä
leivoksia pois käsistään ja kolmanneksi, oliko tämä vaihtokauppa noiden
koulukkaiden kanssa oikein — rehellistä.

Viimeistä puolta kehitteli Pietu ensiksi. Mutta hänen ei tarvinnut kuin
silmätä loukattua kättään, kun tämä käsi huusi hänelle: kuka on ollut
rehellinen sinua kohtaan?

Sitä kättä kolotti, sitä pakotti, kivisti. Se oli koonnut itseensä
kipujen yhtenäisen jomotuksen. Jos hän sitä liikutti, niin kävi
kipeästi, antoi hän sen olla yhdessä kohden, lakkaamatta jäyti.

Pietu lyödä matkasi hiiliä kohennuskepillään, niin että kipunat joka
haaralle karkasivat, ja hän karjaisi:

— Aa... Juhmakka! Olisitpa tuossa, niin mä sinut pehmittäisin ja löisin
siihen suureen tohisevaan kärsään, että paukahtaisi... noin... noin...!

— Ostaisivatko sitten? Eivät. Ehkä koulukkaat vaihtaisivat. Entä
antaisiko pastori rahaa? Mene ja tiedä sitäkään! Mutta onpa nyt
toistaiseksi leipää ja silliä... onpa... syödään ensin säästöt ja
maataan... sairastetaan... on se loikominenkin sopivaa työtä...
makaamiseen ei väsy... eikä siinä tule hiki... on se somaa sellaisen
tappelemisen ja ottelemisen jälkeen. Se kai se koulumestari
opettaa siellä niitä riettaita ihmisalkuja hyviin tapoihin minua
häristelemällä... minä olen pahennus koko koulualueella, ärjyi...
mutta siitä hyvästä lauloin minä niille puoskille... ja sillä hyvä.
Minua köyhää ja poloista ahdistavat ja kädenkin katkaisivat...
antoipa Luoja kaksi kaunista ja tervettä kättä, niin hovilaiset nämä
kirkkomatkoillaan katkovat. Oo -jaa. Eikä saisi sanaa päästää siitä
lystistä, vaan rukoilla Jumalalta sitä terveeksi, kuten rovasti
neuvoi... nöyrästi... hyvin nöyrästi.

Pietu vihelteli. Kättä repi kuin olisi sitä puukolla leikelty. Siinä
oli jo sietämätön tuska.

Aina kun elämä kävi Pietusta kovin mustaksi, muisteli hän mielessään
muuatta onnen aikaa, jota hänkin kerran oli elänyt... kauan...
hyvin kauan sitten. Sitä muistamaan taas mieli lensi tällä öisellä
hiiloksella. Sauna oli jo hyvin lämmennyt. Sen mustat seinät katosivat
pimeyteen, hiilos hyvin heikosti valaisi lähimmän ympäristönsä. Sirkat
kiukaan takana lauloivat ja tuoreet oljet hajahtivat.

Pietu istui siinä köyhän elämänsä leiritulella ja haaveksi — hänkin.

Silloin oli isällä mökki. Oma se ei ollut, mutta se tuntui kuin omalta.
Sillä talo, johon se kuului, oli kaukana ja isäntäväki siellä kävi
tuskin milloinkaan. Hän oli vain poikanen. Mutta tunsi kyllä että
silloin oli oma koti. Mökissä oli tupa ja sen edessä pystylaudoista
kyhätty porstua. Talvella oli porstua lunta puolillaan ja kun yöllä oli
satanut sitä, näkyi sen pinnalla ehyenä hiiren jäljet aamulla. Tuvassa
oli suuri harmaista kivistä tehty uuni. Sitä he lapset erityisesti
rakastivat, sillä se oli niin lämmin ja hyväilevä. Ja kun tuli kesä,
aukeni mökin ulkopuolella uusi maailma. Siinä toisella puolella oli
helkkyvä kangas ja tuorepihkainen mäntymetsä. Toiselle puolelle
aleni maa suoksi, joka oli niittyä. Mökin takana kukki perunamaa ja
ruis pienessä peltotilkkusessa teki tähkää. Heillä oli lehmä talosta
ruokolla ja sitä hyväiltiin kuin ainakin yhteistä kalleutta. Kun tuli
lypsyaika, he lapset sen haasta suon takaa noutivat. Se oli suuri
punainen romuluinen mulipää, mutta vatsan alla oli paljon valkoista.
Hän Pekka puhalsi pajupilliä, kun äiti lypsi. Vähän se lehmä antoi
maitoa ja joskus kävi äiti salaa lypsämässä talon lehmiä... kun teki
voita. Mutta silloin se oli aina punainen ja hätääntynyt ja uhkaili
isälle, ettei enää koskaan mene. Mutta isä vain nauroi ja ryyppäsi
varastettua maitoa... Se olikin vain äitipuoli.

Pietu muutti vähän tuskauneena mietteensä toiseen suuntaan. Mökin
etupuolella loppui kangas veteen ja se vesi laajeni niin kauas...
hirveän kauas. Siinä uitiin, ongittiin, pidettiin pieniä verkkoja,
joilla saatiin särkiä. Oli heillä venekin... vuotava ja peräpuolelta
ylälauta poikki. Siinä oli vitsaksista hankaset, ja kun niissä sousi,
lonkkui tyynessä illassa niin kovasti, että se etäälle asti kantoi
yksitoikkoisena... niin kovin yksitoikkoisena, mutta säännöllisesti
toistuvana. Ja kun oikein huusi, niin kaiku kumahti vastaisten saarien
kallioisissa rannoissa, jotka olivat jyrkät ja korkeat. Kerran hirvi ui
sen salmen poikki, joksi selkä mökin kohdalla kapeni, ja tuli nuuskien
heidän mökkinsä seinustalle. Silloin isä kirves kädessä sitä ajamaan,
mutta hirvi potkaisi ja meni.

Kun talvi tuli, koottiin risua ja poltettiin aitoja, sillä talon
metsästä ei saanut puuta hakata... siitä puusta se oli jo silloin
tiukka... ja sentähden poltettiin aitoja. Mutta heidät ajettiin pois
mökiltä... pois... pois... Isäntä tuli muutamana syysaamuna ja sanoi:
nyt joukko pellolle, kun Maariaan päästään. Ne kirotut aidat...
ja kostoksi poltti isä mökin, mutta eipä joutanut sen hiiloksella
lämmittelemään. Kun isä sinne autiolle mökille iltamyöhällä läksi,
seurutteli Pekka mukana... mukamas salaa... näki kun isä pisti tuohta
ja heiniä lattian alle, sytytti ja lähti juoksemaan. Yössä savusi mökki
taivaalle eikä kukaan tiennyt polttajaa, vaikka isää epäiltiin ja jo
kiinnikin pistettiin.

Pietu naurahti yksinään isän hommalle, sillä isä oli juuri viime kesänä
mennyt uusiin naimisiin eikä ollut kattoa pään päälle.

— Mutta me loiskansa ollaankin väkeä, jolla ei ole muuta maallista
hyvyyttä kuin aina nälkäinen suu ja tyhjä maha, lopetti Pietu
mietteensä.

Kättä kirveli niin kirotusti. Pietu kuin huvitellakseen puheli lopuksi
ääneensä, kun yksinäisyys ja hiljaisuus jo häntä ikävystytti:

— Ollapa oma mökki... siinä peltoa... siinä niittyä... siinä karjaa...
siinä kalaranta...siinä tietoa, että on jotain, jota voi sanoa omakseen.

— Sinussa olisi sitten mökinpitäjää! ärjäistään samassa ovesta, joka
viiden miehen voimalla auki repäistään.

Pietu hypähti säikähdyksestä. Ja vapisi. Nyt taisi tulla itse perkele
vieraaksi.

Vieraat tekivät tulen. Jo tunsi Pietu vallesmannin ja poliisin. Kokardi
vallesmannin lakissa oli hirvittävän ruhtinaallinen tässä matalassa
saunassa. Poliisi kävi Pietuun käsiksi, retuutti ja retuutti.

Joukko alkoi mylviä. Mutta Pietu vietiin ulkona olevaan rekeen ja siinä
pitäjän vankilaan.

Henttu Vänskä oli haistanut saunan tavatonta lämpöä ja Pietun öisiä
lämmityshommia salaa vakoillut. Hän suuttui silmittömästi, kun huomasi
Pietun käyvän hänen koreissa pinoissaan ja ilmiantoi hänet korkealle
esivallalle, joka tänä yönä omin silmin oli Pietua vaaninut ja työssä
tavannut.

Pietu sai menomatkalla kuulla nimismiehen suusta, että hänen selkänsä
takana on ollut kokonainen salaliitto: lukkari, hoitolan herra,
Juhmakka, opettaja y.m.

— Etkö yhtä hyvin voinut olla hoitolassa, kunnan lämpimässä, kun piti
päästä puita varastamaan? Mutta se on se synnynnäinen varastamisen
himo... kyllä sen tunnen, puhuu nimismies ja puraisee sikaristaan pään
poikki, syleksii ja tulta hommaa. Saat nyt taas ilmaista lämmintä ja
hoitoa, mies, lisää ja savua tupruttaa ja maiskuttaa.

Pietu ei puhu mitään vastaan. Sillä vallesmannia hän on aina pelännyt.
Ytimissään hän tuntee, että häntä on kohdannut suuri onnettomuus.

— Pääset kruunun leipiin lukemaan tiilin päitä. Tämä meidänkin pojalta
vietteli koulueväät, puhuu poliisi.

Ja niin mennään alas mäkeä. Mutta Pietu on kummastuttavan vaitelias,
sillä kruununmiehiä ei hän uskalla haukkua... voisivat lyödä toisenkin
käden poikki.

Seuraavana päivänä kuljetetaan Tiina poikineen ja leipäsäkkeineen
hoitolaan.




XI LUKU.


Käräjätalo hoikassa lumisessa niemen kärjessä on yltä päätä täynnä
rahvasta. Ylä-Karjalassa "jutellaan" vahvasti ja mielellään käydään
vieraissa vaikka vain käräjätalossa. Kuta alemmalla asteella ihminen
on yleisessä sivistyksessä, sen topakampi se on käräjänkäyntiin.
Täällä toisinaan jutellaan parista kolmestakymmenestä pennistä, mitkä
vastaaja ehkä erehdyksestä on ottanut liikaa korkoa. Monta miestä
et pitäjästä tapaisi, joka ei olisi ainakin jonkun kerran jutellut.
Sitten on olemassa varsinaiset käräjäleijonat, jotka harjoittavat tätä
ammattia huvikseen. Niin että kyllä käräjähuoneella on rahvasta kuin
markkinoilla.

"Isolla puolella" istutaan ja "pikku puolella" on kahvin ja monen muun
hyvän tarjoilu.

Hevosella kyyditään Pietua sinne pitäjän vankilasta poliisin hoteissa.
Pietu ei ymmärrä muuta kuin naureskella väkijoukolle, joka tunkeupi
häntä katsomaan.

— Päästäkää mies irti! Tämäpä nyt on varkautta, jos lämpimikseen jonkun
puun kappaleen ottaa, puhuu syvä rintaääni väkijoukosta.

Ja sitä seuraa iloisia hyväksymisiä.

— Vai irti, hyvät ihmiset! ärjäisee samalla Juhmakka susiturkkien
sisästä ja joukko on kohta kuin puulla päähän lyöty hiljaan ja hiljaan.

Sillä Juhmakkakin on niitä käräjäleijonia, vaikka häpeääkin sitä, että
hänellä on tänään vastaajan osa tuon viheliäisen varkaan kanssa.

Mutta se mies on työnnettävä linnaan ja ovelle pantava kruunun lukko.

Käräjäsali on tavallinen kodikas perheen asuntosali. On vain nyt
keskelle huonetta nostettu suuri pöytä ja sen siivet levitetty. Se on
täynnä paperia ja syvää lakiviisautta, jota tänne on lähetetty jakamaan
hieno nuori herra, arvoltaan parooni ja paraallaan ansaitsemassa
varatuomarin korkeata titteliä. Hän tupakoi istuntosalissakin ja
selailee noita kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja ivallisesti hymyillen
kuin olisivat ne hirvittävän moukkamaisia hänen ylhäisaateliselle
järjelleen. Lautamiesten kanssa hän laskee leikkiä ja sinuttelee
vanhoja isäntiä. Korkean korkea kiiltokaulus tekee hänen päänsä
liikkeet ylhäisen kankeiksi ja äänen ahdistetuksi.

Kun Pietu tuodaan sisään, irvistää parooni ja panee tupakiksi.
Nimismieheltä tiedustaa hän ruotsiksi, mitä "loinen" merkitsee. Sitten
käydään kohta asiaan. Poliisi ja Henttu Vänskä todistavat, ja ennenkuin
Pietu on oikein saanut tarkastelluksi tuomarin uutena nähtävänä, kuulee
hän tuomionsa, joka määrää hänelle yksinkertaista vankeutta.

Mutta nytpä Pietu äkämystyy.

— Onko nuorta herraa koskaan palellut? kysyy hän ja lävistää vihaisilla
silmillään paroonia.

— On joskus, vastaa tuomari leikkien, sillä hän haistaa tässä alla
jotain hauskaa.

— Ja jos puuta on lähellä, niin eikö ota sitä ja polta ja lämmittele?

— Jaa, kun se on omaa.

— Mutta nuori herra on matkalla pakkasessa ja pyryssä ajanut eksyksiin,
täytyy leiriytyä metsässä ja tehdä nuotio, muuten paleltuisi. Eikö
nuori herra ota metsästä puuta ja polta, olipa metsä vaikka tämän
vallesmannin?

— Kyllä kai, nauraa parooni.

— Niin se oli minunkin kanssani.

— Ei aivan niin. Sinä lähdit vaivaistalon lämpimästä omin ehtoinesi
vieraita puita varastamaan. Tässä on suuri ero, puhuu nimismies.

— Viekää hänet ulos, komentaa tuomari.

Ja Pietu viedään. Mutta sitä hän ei ymmärrä, että hän olisi samanlainen
varas kuin se, joka rahoja toisen kaapista puhaltaa. Ja hän alkaa
riidellä poliisille, haukkuu Henttu Vänskää ja syljeksii tämän päälle.

Siinä on syntyä tappelu. Pietu yrittää lähteä karkuun. Mutta poliisi
niskasta kouraa hänet kiinni ja asettaa Henttu Vänskän avulla
nilkkoihin raudat.

Nyt jo ymmärtää Pietu, että hän on vanki. Ja silloin hän on yht’äkkiä
kuin päättömäksi lyöty. Nauru kuolee pois synkiltä kasvoilta ja silmät
käyvät kosteiksi. Näin pitkälle ei hän luullut heidän menevän...
näin... näin pitkälle...

Hän uskoi vielä sieltä vankilasta, jossa hän verrattain vapaasti sai
liikkua, lähdettäessä käräjiin, että ne veivät vain nuhdeltavaksi
ja sitten laskevat irti. Mutta eipäs! Pistetään raudat jalkoihin ja
viedään aivan yksinäiseen huoneeseen, jonne poliisi jää vartiaksi.

Pietun mieleen kohosi nyt jylhä alakuloisuus. Se tuli outona...
raskaana... tuli kuin äkillinen säikähdys voimat ryöstäen ja veret
pelottaen. Hän nyt tajusi, että se oli kruunun rautainen koura, joka
hänet puristi tähän näin aivan mäsäksi. Mielikuvitukseen se nousi
mustana vuorenkokoisena kummituksena, jonka kädessä on suuri rautainen
miekka kohotettuna ja nivusilla vyö täynnä mahtavia vankila-avaimia.
Niitä se kalistaa, miekalla häristää ja lyö tajuttomaksi. Tämä se on
se esivalta, joka aluksi sitoi hänen jalkansa. Ja sen ensimäisenä
käskyläisenä tuossa näkee hän poliisin, mikä vain tyynenä tupakoi.

Pietu lähettää suustaan poliisin silmille hävittömän haukkumaryöpyn,
johon on ladattu hänen koko mielikarvautensa.

Hetken kuuntelee poliisi, nousee sitten ja menee Pietun luo käsi
nyrkissä.

— Koetapas lyödä, niin tuolla paikalla kielin, ärjyy Pietu ja viittaa
oikeussaliin.

Nyt istutaan äänettöminä odottaen Pietun oman jutun vuoroa. Ensin oli
Pietu jo siitä melkein välinpitämätön. Mitäpä siitä, kun nyt kerran
näin kävi.

Mutta nyt tässä odottaessa kaikki entiset kultaiset ja koreat
kuvitelmat eläkkeestä iskevät taas lumoavina mieleen. Hänen pitää
ponnistautua ja hypätä Juhmakan kukkarolle vaikka vangin raudat
jalassa... niin niin niin...

Eivätkä ne siellä vankilassa monta vuotta pidä... sieltä palataan
Juhmakan ruokiin.

— Pietun juttu nyt huudetaan esille, sanoo vallesmanni ovelta
poliisille.

Niin mennään. Eteisessä ottaa poliisi vallesmannin käskystä pois
jalkaraudat. Pietu siitä rohkaistuu. Oikeustuvassa ei ole Juhmakka
näkevinään kantajaansa, kääntyy häneen selin ja puhelee jonkun
lautamiehen kanssa.

Pietu tekee kanteensa ja vaatii 500 markkaa vuodessa eläkettä
loppuiäkseen Juhmakalta.

Tuomari ottaa kohta asian huvittavalta kannalta.

— Kirkostako palatessaan ajoi sinulta käden poikki? kysyy parooni
naureskellen.

— Niin juuri... tässä on käsi.

— Vastaaja siis oli selvällä päällä? kysyy parooni kääntyen Juhmakkaan.

Nyt kaksi aatelismiestä katsoo toisiaan. Mutta Juhmakka punastuu, sillä
miten sen selvyyden lie ollut laita.

— Luuleeko tuomari minun olevan juopporentun? kiivailee Juhmakka.

— No! kivahtaa parooni ja lyö kädellä pöytään.

Juhmakka olisi jo valmis koko herran lapioimaan huoneesta pellolle.

— Onko kantajalla todistajia?

Pietu luettelee hoitolaisia. Kutsutaan sisään ja todistavat.

— Näkivätkö todistajat itse tapausta?

Eivät ole muuta nähneet kuin Pietun palaavan kirkosta ontuen ja
parkuen, vaikka terveenä sinne lähti.

— Sepä se. Vaikka olisi itse paiskelehtanut, puhuu Juhmakka ja jo
nauraa.

Kutsutaan esille Juhmakan todistajat. Rovasti todistaa yleensä
Pietun elämänlaadusta, joka on ollut monessa suhteessa pahennukseksi
seurakunnassa. Lukkari todistaa, että Pietu hoitolassa on rikkonut
läpeensä hyviä tapoja. Vaivaistalon johtaja todistaa, että Pietu on
ollut uppiniskainen esimiestään kohtaan ja on suuri valehtelija.
Opettaja todistaa, että Pietu kavaluudella on vietellyt lasten
koulueväät.

— Mutta ettehän yksikään todista siinä asiassa, josta on kysymys,
huomauttaa parooni ja tuskastuu, laittaa kaulahuiviaan ja enemmän
tuskastuu.

— On tahdottu vain tuomarille ilmoittaa, miten luotettava henkilö
kantaja on, sanoo Juhmakka otsanahka kurtussa ja nenä tohisten,
hengitys kulkien kuin pajan palkeilla.

— Onko käsi poikki? kysyy tuomari.

— Pastori sen syynäsi verekseltä ja sanoi "poikki on" ja huokasi, puhuu
Pietu.

Kaikkien muiden suu käy hymyyn, kun pastorista puhutaan, paitsi
paroonin.

— Onko kantajalla lääkärintodistusta? kysyy tuomari.

Pietu katsoo kummissaan nuorta herraa.

— Tulee olla lääkärin todistus, huomauttaa uudelleen parooni.

— Näkeehän tämän lääkärittäkin kummoinen tämä on, haastaa Pietu
äissään, käypi lähemmäksi tuomaria ja riuhtoo irti siteitä kädestään.

Silloin ampuu runsas haiseva märkäsuihke kädestä kohti tuomaria, likaa
hänen lumivalkoisen paidan etunsa, pärskyy kaulukselle ja heittää
keltaista mätää nutulle.

Nouseepa käräjätuvassa melu. Tuomari hyppää ylös kuin neulalla
pistettynä ja kiroilee ruotsiksi. Lautamiehet käyvät kiinni Pietuun
ja poliisi äänen kuultuaan oven taakse on jo valmiina jalkarautoineen
ottamaan Pietun huostaansa.

Pietu on kalpea ja lähellä pyörtymistä. Mutta Juhmakka hymyilee kuin
voittanut sankari ja vie rovastin kahville.

Istunto täytyy keskeyttää siksi että tuomari puhdistautuu. Sitten sitä
jatketaan ja tehdään pikainen päätös. Pietu on menettänyt juttunsa.
Hänellä ei ollut lääkärintodistusta eikä päteviä todistajia. Siinä syy,
miksi kanne kumottiin.

Vankilaan jalkaraudoissa hän kuljetetaan takaisin. Mutta perille
päästyä käskee vallesmanni taas ottaa pois raudat.

Katon rajassa on vankityrmässä pieni ikkuna, mistä niukasti valoa
tulee. Sinne oljille lattialle laittaupi Pietu pitkälleen ja käy
miettimään. Esivalta nyt puristaa häntä kuin kenkä kipeätä, turvonnutta
jalkaa. Hänen mielensä masentuu senkin tähden, kun juttu Juhmakankin
kanssa meni penkin alle.

Huomenna sanoi vallesmanni häntä lähdettävän viemään lääninvankilaan ja
tietysti raudat jaloissa.

Pietu on aina jaksanut säilyttää malttinsa kovimmankin nälän vatsaa
puristaessa. Mutta nyt häntä vaivaa sellainen poru, että hän on
menehtyä sen alle. Sillä tästäpuoleen toinen sulkee ja avaa hänelle
oven, milloin muistaa ja vankilan tiukat seinät tyyten erottavat hänet
ihmisistä. Se häntä hirvittää ajatellakin.

Tutkintoa odottaessaan oli hän saanut olla vapaammin, vaikka kyllä
poliisin valvomana, se kun asui tässä samassa vankitalossa. Ja oli
samalla senkin vartia. Sillä harvoin täällä vankeja oli.

Mutta nyt on komento muuttunut. Sillä nyt on hän tuomittu ja
syylliseksi havaittu.

Pietu on tottunut nuoruudestaan pitäen kulkemaan talosta taloon,
olemaan päivän, pari tai useamman itse kussakin ja rupattamaan ihmisten
kanssa suun täydeltä. On ollut aina vapaan ilman vapaa lintu. Mutta nyt!

Hoitolassakaan ei hän ottanut sentähden viihtyäkseen, kun siellä oli
tuo kiusallinen järjestys, määrätyt säännöt ja pykälät ja määrätty työ.
Menipä tarpeelleen kylmässä pakkasessa portaiden viereen, niin siitä
rangaistiin, ottipa tuvassa käytäntöön totutut elämäntapansa, niin
siitä rangaistiin, laskipa leikkiä ämmäin kanssa ja vähän vaimoihmisiä
kutkutteli, niin siitä rangaistiin, kun ei joka päivä pessyt ja
kaltannut itseään, niin siitä rangaistiin... kaikista rangaistiin... ja
yhä rangaistiin.

Mutta työtä olisi pitänyt tehdä huoneessa ja ulkona — kunnan hyväksi!
Oh hoh!

Juuri tämä ohjelma se aina ajoi hänet pois hoitolasta, niin monesti
kuin hän sinne kääntyi.

Järjestys, kuri, työ. Siinä kolme sanaa, joille Pietu sylkäisi niin
mielellään.

Jos hän tekikin työtä, niin ei koskaan leipäpalkasta, kuten hoitolassa
vaadittiin, vaan määrätystä päivämaksusta. Kuria ja järjestystä ei hän
sietänyt ensinkään.

Hoitolassa oli silti aina seuraa, mutta tässä huoneessa ja siellä,
jonne hän viedään, ei muuta ympärillä kuin mykät seinät...

Tiukempi olo alkaa... tiukempi. Ei vapautta mennä ja tulla, rupattaa ja
rähähtää... ja työtä tehdään vielä isomman isännän... kruunun hyväksi.

Mutta jos hän vielä palaisi... ja miksei palaisi!... niin savuaisi
Juhmakan hovi tulena taivaalle... jonakuna pimeänä yönä se savuaisi...
ja ukko juoksisi ihka alasti kivikkokankaita nenä tohisten...

Niin.

Pietu naurahtaa sukkelalle ajatustensa käänteelle ja alkaa ryskyttää
ovea.

— Antaapa juomaa! huutaa hän.

Poliisi avaa ja antaa. Huvikseen alkaa nyt Pietu kiusata poliisia. Hän
ryskyttää aina vähän päästä ja pyytää milloin mitäkin. Lopulta poliisi
suuttuu, tulee sisälle irvillä ikenin ja lyhyt piiska kädessä.

Vankityrmä kumahtaa lyönneistä. Pietu viskelehtää poliisin käsissä,
mutta ymmärtää huutaa kurkun täydeltä. Vankila on ulohtaalla. Sen
poliisi hyvin tietää. Ja lyö lujemmin.

Sitten se esivallan rautakoura salpaa taas oven.

— Vie henkikin! huutaa Pietu ja vain ryskyttää ovea... ryskyttää... ja
yhä ryskyttää.

Tämmöistä pieksämistä kai se on tästä puoleen. Ne aikovat lyödä ja
hakata häntä, jota oma isä ei ole koskaan lyönyt.

— Eipäs! Mutta eipäs!

Kukaan ei tule. Hämärä laskeupi... pimeys laskeupi... yö laskeupi.

Pietu istuu taas oljille miettimään. Vankilan seinät kohoavat hänen
mielikuvituksessaan suurina, kivisinä, jääkylminä. Niiden ympäröimänä
yksin... yksin... voi sun!... aivan yksin.

Jos ruumisarkkuun panisivat elävänä, niin yhtä paljon puristaisi kuin
siellä... tiililinnassa.

Ja siellä sitten ikävä ja kuri aina äärellä... kuri... jumalaton
pieksäminen... teurastus... teurastus!

Kai se nyt alkaa se esivallan miekka, josta huoneentaulussa luetaan,
kalista hänen selässään.

— Eipäs! Mutta eipäs! ärjäisee Pietu ja ylös oljilta hyppää.

Poliisin mällipiiskalla antamat navakat iskut Pietun ruumiissa vielä
tuntuvat ja hänen mieltään kääntelee se ennen kuulumaton julkeus, että
häntä — aikamiestä — piestään kuin koiraa...ja salvataan tällaiseen
häkkiin.

Ja hän kokoaa voimansa, puskee taas oveen, puskee yli voimainsa,
heittäypi vihan vimmassa sitä vastaan, viskautuu koppina koko
ruumiillaan, lentää kiihtyneenä kuin yöpöllö päin seiniä...
rynnistää... yhä rynnistää.

Mutta ovi pysyy kiinni. Ja poliisi kuorsaa rauhallisena asunnossaan.

Nyt suuttuu Pietu silmittömästi. Tästä pitää tulla loppu... loppu...
hinnalla millä hyvänsä.

Hän alkaa villinä purra hampaitaan, niin että narskuu. Hän lyö
nyrkillään oveen, pieksää terveen kätensä siinä veriin.

Mutta lyö sittenkin.

Päästä täältä takaisin vapauteensa...! Se helähtää hänen aivoissaan
suurena, ihanana pyrkimyksenä.

Siellä oven takana on koko avara maailma... siellä ovat
ihmiset...siellä Tiina ja pojat... siellä ovat talot... siellä koko
hänen entinen elämänsä, joka nyt tähän nykyiseen verrattuna tuntuu
olleen sentään koko joukon makeampi.

Kuuma kiihko nousee hänen päähänsä. Ja se kiihko ajaa hänen veriään
täältä pois pyrkimään.

Pois!

Voimalla, jota hän itsekin oudostuu, hän taas oveen viskaupi... ja taas
viskaupi.

Ennen ei hän aio heittää kuin ovi aukeaa.

Ettäkö hän tänne jäisi? Ei... ei koskaan!

Syyttä hänet tänne telkesivät. Se oli heidän viimeinen paha työnsä
häntä kohtaan.

Taas uusi ryntäys oveen. Mutta ei se aukea... ei aukea.

— Etkö aukea! ärjyy Pietu ja alkaa uuden ryskeen.

Nyt hän aikoo päästä ja... karata koko pitäjästä pois.

Mutta... voi mutta! Ovi on raudoitettu. Se ottaa tyynenä vastaan Pietun
lyönnit ja potkut. Se vain kumahtaa ja on kuin lisää Pietua usuttaisi.
On se koko kiusankappale.

Ovat arvanneet, että niillä, joita tänne telkiävät, voi olla voimakas
vapauden himo, ja sentähden rakensivat oven, joka vain kumahtaa, kun
vapauttaan siitä kiskoo.

Olisipa edes aseita... olisipa rautakanki... olisipa kirves... voi, jos
olisikin kirves, jolla tämän helvetin portin pirstoiksi iskisi.

Pietu koperoi itseään. Mutta ei ole mitään hänellä... vangilla, jota
jalkaraudat tuolla oven toisella puolella odottavat, ellei tule
vapautusta.

Vapautusta!

Itsestään lopulta päätyy Pietun käsi suolivyöhön ja silloin välähtää
hänen aivoissaan, joissa kiehuu ja kuohuu sammumaton viha ja kiukku,
häjy ajatus.

Hänellä on sentään vyö...

Pietu koettelee ovea. Kulkee sen terveellä kädellään, jonka nyt vielä
tuntee saavansa liikkeelle, pitkin ja poikin.

Mutta se on sileä... ihka sileä. Tämän oven kautta pitää tulla loppu
tästä kidutuksesta... jos ei elävänä, niin sitten...

Pietu uudelleen hyvin tarkkaan tutkii ovea. Se on sapekas viha, joka
häntä ajaa tekemään jos mitä. Eikö löydy yhtään ulkonevaa syrjää...
eikö sellaista koloa, johon voisi vyönsä pistää?

Ei löydy.

Vielä kolmannen kerran hän vitkaan kopeloi ovea... haparoi kuin sokea.

Ja lopulta saa sormensa oven ja sen poikki kulkevan raudan väliin.

Nyt! Mutta sentään...

Pietun ajatukset jäätyvät... yht’äkkiä taas kuumenevat... ruumis
vapisee... veret tulistuvat...

Mutta samassa läpi aivoin lentää kuoleman kammo hirvittävänä tuskana.

Elämä on sentään lämmin, mutta kuolema...

Käsi sovittaa vyötä oven ja raudan väliin. Siihen menee paljon aikaa.
Sillä käsi tärisee... tärisee...

Elämä on sentään lämmin. Vanginkin on vaikea siitä erota...

Pietun aivot kirkastuvat ja ajatukset tyyntyvät.

Kun pitäisi pistää silmukka kaulaan, jääkin se tekemättä.

— Se itseään tappamaan! ärjäisee hän ja vetää pois vyönsä.

Oljille hän istuu. Aikansa mietittyään painaupi maata ja siihen jääkin.
— — —

Aamulla lähdetään Pietua viemään. Häntä nukuttaa ja hän on tuiki
väsynyt.

Mutta hän viedään. Saattamassa on kirkonkylän koiria ja Tiina
poikineen. Koirat haukkuvat. Mutta Tiina poikineen itkee.

Lähdettäessä ovat Pietunkin silmät kosteat.

Tiina antaa Pietulle rovastin lahjan.

Se on koko pyhä raamattu pienoiskoossa.

Eilen käräjistä palattuaan ei rovasti taaskaan voinut tavallisella
hyvällä ruokahalullaan syödä.

Sillä hän oli nähnyt jouluna jotain, jonka hän käräjissä salasi... hän
ja lukkari.

Mutta eiväthän he olleet Pietun todistajia.

Mutta sittenkin...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOINEN ***