*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73309 *** KYLLIKKI JA LEMMINKÄINEN Laulurunoja Kirj. HILJA LIINAMAA [Hilja Pärssinen] Helsingissä, E. E. Sundvall, 1902. SISÄLLYS: Alkutunnelma. Kyllikin lauluja. Kyllikin kuolo. Loppusanat. ALKUTUNNELMA. I. Majan pienen porraspuulla istun monta iltaa. Luokseni käy unten immet sinerväistä siltaa. Leiniköt ja sinikellot mulle nyökkii päitään. Keltaperhot riemuitsee ja hyppelevät häitään. Käki kukkuu kaihojansa, hohtaa ilman pieli. Poskilleni rusko nousee, herkkyy hellä mieli. On kuin suru suistuisi, ja murenisi murhe. Unhoittuisi ikävä ja elon tyhjä turhe. II. Oi pihlaja, mun pihlajain sä valkokukkainen. Sä laulun puu ja unelmain ja suvimuistojen. Mä nään sun kukkas hohtavat ja latvas lahean. Ja kuulen sadat soitelmat ja lehväis huojunnan. Oi pihlaja, mun pihlajain Sun lemmin varjoas. Mä tahdon luonas olla ain’ ja kuulla kuiskeitas. III. Etsin elämästä sovun suurta rauhaa, vaivain viihtymystä, sulomieltä lauhaa. Etsin päivästä ja yöstä, etsin levosta ja työstä. Uurastin ja raastin, vaikka koski rintaa. Elämä se nosti kärsimyksen hintaa, kunnes ratkes suru silloin, itkin yöni, itkin illoin. Vihdoin kanteloisen polvelleni nostin. Helkynnällä soitin kohtaloni kostin. — Ja mun soittaissani saavat hoivaa rinnan verihaavat. KYLLIKIN LAULUJA. I. Mä pakenen rannalle lahdekkeen, kun sulhoja tuvassa liikkuu. Täällä eessäni nään minä vapahan veen ja allin, mi aalloilla kiikkuu. Ne turhaan tarjovat kihlojaan Kuu, Päivä ja Illantähti. Mun mielen’ on allina aalloilla vaan, jo ammoin se sinne lähti. Mun mieleni lähtihe uneksimaan siitä suuresta sankarista, joka kerran saapuvi kertomaan mulle oudoista rantamista. Pois vieköhöt kihlansa sulhot nuo, pois helmyet, huivit ja soijet; kenen sydän jo kammoten luotaan luo, hällä kolkot on vuotehen oljet. Mä vuottelen aikoa armasta, kun saapuvi satujen seppä, josta kertovi aaltonen liikkuva ja rannan tuomi ja leppä. Kas silloin pyynä mä pyrähtelen hänen lietensä lämpimille. Ah kerran, kerran mä matkannen satusaarille kaukaisille. II. Milloin tulet toivojeni kulta, unten urho uljahin. Tulet hehkuin taivahista tulta, kiidät kotkan lentimin. Kutsut, viehätät mun valtavasti, tempaat Pävätärten karkeloon, sinne missä pilvet hartahasti kietoo, hurmaa huumioon. Milloin tuletkaan sä uneksuttu sulho, säihkysilmäinen, aatoksilleni niin outo — tuttu, jota odotan mä arkaillen. — Katso, rusoittaapi taivonkaari hattaroiden harjalla. Siintää silmihini satusaari tuolla, tuolla kaukana. III. Päivä on kirkas, ja notkuu vain kangaspuissani niidet. Lemmenkaihossa vuoteellain valvonut yöt olen viidet. Valvonut yöt olen nähtyäin Kaukon sulhoista parhaan. Oon kuni eksynyt mielessäin lempeni kukkaistarhaan. Lentäös syöstävä sukkelaan, ottaos vauhtia uutta. En minä lemmestä riudukaan, valvo en yötä mä kuutta. En minä jouda kuihtumaan Kaukoni silmien nähden. Kukkana mielin notkua vaan, kun minä kisoihin lähden. Päivä on kirkas, ja kimmoilee helskyen kankaassa pirta. Hopean hohtavaks’ vaikenee mieleni vierivä virta. — 10 — IV. Tapiolan valkopirttiin pieni polku johtaa. Metsä soi, ja taivon ranta ruskopilvin hohtaa. Tapiolan tanhuvilla käki illoin kukkuu. Pirttisessä valkeassa metsän-impi nukkuu. Vuotehella valkealla nukkuu kautokulma. Tuulosessa lauhkeassa liehuu tukan hulma. Tapiolan talosehen poika ratsain ravaa. Jokohan se metsän impi hälle oven avaa. Poika syömin sykkäilevin samoo immen luokse. — Hongikossa hulmuaapi raitis pihkan tuokse. Tapiolan talosehen pieni polku johtaa. Metsä soi, ja taivon ranta ruskopilvin hohtaa. V. Oi te aallot autuaat sopuisesti soliskaat. Soikaa heljät haapapuut. Soikaa leivot laulusuut, kunis vaihemieli vaihtuis, levottomuus multa haihtuis. Kaksi ääntä kuulen mä, Yks' on lemmen hyminä, toinen vieraan varoitus: "Kiellä Ahdin rakkaus, sill' on mieli tuulen Turjan, ajatuskin aallon hurjan." — Oi te aallot autuaat sopuisesti soliskaat. Virittäkää virsi uus’, sopusointu, suloisuus — Sydämeni voitti Ahti. Suun, suur’ on lemmen mahti. VI. Kullankukkaa omaa heruttelen hiljaa vain. Valkolehmää somaa varoellen lypsän ain’. Yhyy, kullankukka etpähän sä arvaakaan, minne tyttörukka luotasi pois kutsutaan. Kauvas, kauvas täältä kohta käypi Kyllikki. — Kysy ilman säältä, minne tieni kulkevi. Tutki tuulosilta, missä lehti levon saa. Kysy lainehilta maininkien satamaa. Yhyy, ystäväni et sä mua ymmärrä. Voi mun sydäntäni, sieill' on outo ikävä. Lypsän kotikarjaa, lypsän kerran viimeisen. — Tuolla aallon harjaa kulkee Kaukon venonen. VII. Jää hyvästi nyt metsäpolkuni ja vaahtera ja raitarukka. Jää hyvästi sä kedon orvokki ja neilikka ja aurankukka. Ja jääös hyvästi sä mettinen, mi mettä keräät kukkasista. Ja sulle viime kiitos leivonen sun lauluistasi ihanista. Myös hyvästi nyt äiti armahin, ja veljyet ja sisarukset. Mä vaikka vaeltelen kauvaskin, tok' aina muistan kodin ukset. Mä muistan kotitalon rakkahan sen pihamaalla ruohonkorret ja tyttö-aittani niin puhtoisan, sen valkeaiset seinät, orret. Oi hyvästi nyt kaikki jääkätte, ja sulo muistot saakoot meille. Nyt viljoin vieriköhön kyynele, kun kuljen kohtaloni teille. VIII. Kaukon tupaan astelen yli kuulun kynnyksen. Painuu kiinni tuvan ovi. Mulla sykkäileepi povi. Mikä kumma kärsimys on mun rintan väristys. Miksi pelkään sydäntäni? Miksi värjyn lemmessäni? Kuule, Kauko ojenna mulle kätes tukeva. — Ymmärrätkö kulta, kulta minun sydämeni tulta? IX. Viherjällä niemellä on Ahdin pieni maja. Tänne saaret siintelee ja metsänrannan maja. Ahti kutoo verkkoja, ja minä paitaa neulon. Lemmen tuhat tunteina mielessäni seulon. Kuule kulta, kaihoni mä rinnastani riivin. Otsaas hiljaa suutelen ja sylihisi hiivin. Sull’ laulan ylistystä kesä-ilta mä jolloin lahtuella viivähdin. Kuun hopea se hohti taivahilta. Yö varjojaan loi rannan lehtoihin. Ja nuotalta me tultiin joukkuella ja laitettihin kalanuotio. Ol’ äsken saatu työssä tarpoella, siks’ tuntui herttaiselta lepo jo. Niin siinä lepäelen leutomiellä yövilkon vienoisessa tuokseessa. Ja aatos ailakoitsi ilmantiellä, ja silmä seurasi veen varjoja. Ja poskuelle poikan’ vetrehisen yö heitti rauhaisata ruskoaan, kun rantamalla saaren terhenisen hän hiljaa hyräeli laulujaan. Hän viihtymyksen virttä lauleskeli, mä lemmen ikuisuutta aattelin. Kuun kulta lainehilla leikitteli, ja yöhyt varjojaan loi rantoihin. XI. Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin Ahdin liettä leyhyttelen puhun tulta Tuiskumielen. Anopill’ on lämmin silmä, siksi mielellä hyvällä villalangan vierittelen, kehreän kotoisen rihman, kaiken kankahan kutoilen. Anopill’ on puhe hellä, siksi suurella ilolla valkaisen mä vaattehia, pesen paitoja paraita veden valko vaahtosessa. Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin yhtä vainen vaikertelen, tuiskumieltä Lemminkäisen, joka aaltona ajaikse, hyökynä on hyrskyävi, meren voimalla valuvi. Jos mä voisin viihdytellä urhoni uhmamielen, sotakaihon Kaukoltani, jos mä voisin laulullani lauhduttaa sen rinnan polton, jos mä voisin lemmelläni soinnuttaa sen soraäänet, asetella meren aavat, tyynnytellä Turjan tuulet, silloin lintuna lepäisin kaulassa kotoisen Kaukon, suloisessa suudelmassa lemmen lauhassa levossa. XII. Jo poista Kauko sun vuotees’ luota tuo säilärautasi säihkyinen. Ei meille onnea miekka tuota, sen hurmehaava on hirmuinen. Oi ellös kättäsi tahraelko, en tuota itkutta nähdä vois. Mun öitän’ valtaisi synkkä pelko, ja lempi luotani hiipis pois. Ja haava syömehen syttyis syvä, kun lentäis vainojan nuolet nuo. Oi Kauko olkosi hellä, hyvä ja poista seinältä miekka tuo. XIII Mä kuulen humun karkelosta nuorten, kun loppunut on päivän aherrus. Se kaikuu yli vainioin ja vuorten, ja siin’ on ilon-ääni, riemahdus. Ja mieleni kuin kantamana tuulen se kirpoo irralleen ja karkaa pois. Ja keijuna mä liitäväni luulen, ja on kuin harput hopeaiset sois. Niin keijusena illan kuutamalla nyt notkuu karkelossa Kyllikki. Mut Ahti ulkona on ulapalla ja yksin verkkojansa vetävi. XIV. Etpä sä Kaukoni arvaakaan, kuinka mä itken salaa. Nuoruus pois, pois haipuvi vaan, eikä se koskaan palaa. Miksi, oi miksi mun ryöstitkään, vielä mä leikkinyt oisin. Taaton tanhuet muistossa nään, sinne jos palata voisin. Sielläpä kahleitta karkeloi Kyllikki tyttöraisu. Miksi mun kisoista kiellät, oi liekö lempesi vaisu? Miksi on katsehes kaihtiva, mistä on silmies uhka? Itkisit Kyllikin nuoruutta, kohta se kylmä on tuhka. Kaukoni kaunis et ymmärrä Kyllikin mieli-alaa. Kiellät lapsosen leikeistä, pantiksi pyydät valaa. XV. Synkeät salamat singahtelee pimeän pirttini yli. Minnekä turvahan koito mä käyn, kun kylmä on Kaukoni syli. Kylmä on syli, ja kukkaini helpeet kohtalon koura se raastaa. Tarinaa onneni onton ja valjun yöhyt synkeä haastaa. Niinkuin hyljätty istun ja itken. Jumalan ilma se riehuu. Salamat sinkoo, ja kankahan hiekka patsaana ilmahan kiehuu. Mutta mun Kaukoni tallissa viipyy, viipyvi aamuhun saakka. Pirtti on pimeä, ja sää on julma, julmempi tuskani taakka. XVI. Kaukoni otsa on varjoinen, siitä on pelkoni paha. Raukeeko rauhani viimeinen niinkuin tulessa vaha? Säiläänsä tuimana teroittaa loukattu Lemminkäinen. Katso jo sotahan kiiruhtaa sulhoni pystypäinen. Seison äärellä pihamaan, kyynel silmähän kierii. — Kaukoni askelten kaiku vaan kaukaa luokseni vierii. XVII. Oi illan rusko ihana, mi leimut lännen taivaalla mun surujan’ et suistaa voi et voi. Kuin meren aalto pohjaton, niin musta mureheni on, ja kivunkannel mulle soi se soi. Mun murtui nuori elämän kuin kevään kukan kelmeän, min ensi halla korjaa pois niin pois. Nyt surren rantahiekalla mä kaipaan kuolon kutsua, kai suruuni ne hoivan tois kai tois. XVIII. Voi minua virpi vieno, vesa valju, vaimeloinen povella poloisen luonnon. Jo mä kurja kuihtunenki, kuivun korreksi kulolla, tuskan tuiman polttehessa. Voi minua virpi vieno erämaassa ehtyneessä, miss’ ei lankea satehet, vieri vilpoiset vetoset. Täällä painuu pääni hento, vaipuu varteni varaton, elon lanka laukeaapi. Voi minua virpi vieno, kukka kurja kuihtuvainen. KYLLIKIN KUOLO. Kaplahat ne narahtaa ja ääntää tuonen rengin reessä. Kuolonkello kalkahtaapi hiljaa tuolla oven eessä. Kalman valkealla vuotehella Kyllikki nyt makaa. Huuli vaikenee, ja lepää silmä sammuva ja vakaa. Kukkaa ijäisyyden kumpuloille noutaa kalman renki. Rauhan, viihdytyksen valkamahan Kulkee herkkä henki. LEMMINKÄISEN LAULUJA. ENSIMMÄINEN OSA. I. Jo löysin sun, oi saaren impi sorja ja kaihojeni kaunis Kyllikki. Nyt olen viittaustes nöyrä orja, ja sulon silmäykses kerjuri. Tuo silmäykses kumman kuutamainen oi vielä kerran minuhun se luo, ja lemmenmalja täysi, jumalainen vain minun yksin juodakseni suo. Mun silmiesi säikkyä suo juoda ja uida haaveisessa katseessas. Sä taidat Ahdin sankariksi luoda ja nostaa suureksi sun sulollas. II. Sun silmiesi sinisessä vyössä, mun Kyllikkini kaunoinen niin karkeloi kuin kesäyössä tuo auer hellän haaveinen, mi laulaa lemmen armautta ja suven suurta suloa ja riemun täyttä rikkautta ja ikuisia iloja. Se paltahilta sinirantain ja siimeksistä salojen käy onnen kukkasia kantain ja tuoksehia toiveiden. Siks’ silmäis siniauteretta mun aina salli katsella. Ei elä kasvi kastehetta, en minä ilman sinua. III. Hän soutaa tuolla aalloilla veen impi ilonkukka. ja häll¹ on silmä siintoisa ja viherjäinen tukka. Hän soutaa suloaatoksin ja leutomielin laulaa ja painaa päätä aaltoihin ja valkeaista kaulaa. Hän painaa päätä aaltoihin ja sinisilmän sulkee, ja mieli luokse Nyyrikin nyt rannikolle kulkee. Ja tyttö muistaa armastaan, mi seisoi koivun alla ja soitti tuohitorveaan vain äänell’ ihanalla. Ja valkoviitta poikasen niin kirkkahana hohti, kun katse, hellä, haaveinen nous’ aallon neittä kohti. Veen immyt aaltovuoteella näin uinuu unelmissa, mut Nyyrikki se rannalla on lemmenpolttehissa. IV. Kukkuu kukahtaa kankahalla puussa. Huhuu huhuaa paimen salmen suussa. Lip, lap hyppelee salmessa ne siijat. Kip, kap kahisee pihatossa piijat. Laa, laa sointuaa heljä koivuranta. Raa, raa rasahtaa jalan alla santa. Hei, hei Kauko vaan paimentaapi karjaa. Suottapa ainiaan tytöt mua parjaa. Illalla paimenta vedellä he valaa. Mutta taas kisoissa silmäilevät salaa. Kukkuu kukahtaa kankahalla käki. Onpa vaan rattoisaa saaren tyttöväki. V. Muut on vaskiromua muuttuvaista multaa. Yks’ on saaren impynen kallihinta kultaa. Eipä kulta himmene, vaikka tummuu vaski. Saaren kulta Kyllikki puheilleen mun laski. Vaskihelyt heittelen, kultamurun poimin. Saaren kulta Kyllikin voitan lemmen voimin. VI. Mä tahdon olla se laulujen mies, jota Kyllikin aatos ajaa. On mulla povessa liekkivä lies’ ja kerran lauluni kajaa. Se nousevi ylitse seudun tään, se lentävi mainesiivin. Ja kunis mä Kyllikin heltyvän nään, niin luoksensa hiljaa hiivin. Mä hiivin Kyllikin kammioon kesä-aamuna aivan varhain ja tartun taasenkin kanteloon, ja olkoon se soittoni parhain. Ja olkoon se soittoni hehkuisin, joka silloin immelle soipi, ja olkoon se lauluni viimeisin, jos hän minut hyljätä voipi. VII. Ja kun päivin, öisinkin siintää silmihini Kyllikkini kaunoisin ja sen silmäin sini, silloin totta mietin näin: se on tahto taivaan, että ainiaaksi jäin lemmen sulo vaivaan. VIII. Hentoa kyyditän kyyhkyläistä, pientä mä perhoa saattelen. Lentäös sanoma onneni häistä luokse mun äitini armaisen. Saaren rannalta rauhaisalta koppasin Kyllikin korjaani, kas miten tummien kulmain alta impeni arkana silmääpi. Mutta mä kesytän kyyhkyläisen kanssani kauvaksi karkaamaan. Kohta on Kyllikki Lemminkäisen eikä se poies kaipaakaan. IX. Jo on korjassani kulta, armas pyyhyt pyydettynä, saatu kauvan kaipaeltu. Minkä kenkiä kulutin, senpä kuljin kullan luoksi. Minkä airoja tuhosin, senpä sousin sirkun vuoksi. Minkä saarella samoilin, senpä allia ajelin. Jo on pyyhyt pyydettynä, ajettuna armas alli. Vemmel vilkkaa, somer soittaa. Tähdet taivahalla koittaa. Metsä on mesinukalla, koivut kullassa kuhisee. — Hymnit hiljaa hymiseepi, vierii virret voitolliset yli maitten, manteritten, kauvas ilman istuimille. Jo on korjassani kulta, pulmu puhdas purressani. X. Elä itke impyeni, elä vainen vaikertele Kaukomielen kainalossa, Ahdin hellässä sylissä. Jo sun kukkana kuletan, liljanani liikuttelen, hellittelen hentonani. Laitan valkean tupasen kultaiselle kukkulalle. Orret ylvähät ylennän, nostan kuulun kurkihirren päilyväiset pihtipielet, lempeän laen varailen. Niin on onni ollaksesi, kaunis kehräelläksesi sinerväisellä rukilla unten utuista lankaa utuisesta kuontalosta, utu-impien keralla. Elä itke impyeni, Kultalintuni kujerra. XI. Sinä nyt olet mun. Mä saan sun kutrejas koskettaa ja henkiä huultesi purppuraa. Olet mun. Olet vaimoni mun ja vaalija vuoteeni valkoisen, mun keijuni hento ja herttainen. Olet mun. Kesä-illat nää me aitan hämyssä haaveillaan, kun sade se soittavi harppuaan yli maan. Sade soittavi vaan, ja kuuluvi kahina tammien ja askelet yöttären huntuisen yli maan. Oi nukkuos jo! Minä valvon untasi varjellen, nuku kätteni turvihin armainen, nuku jo! XII. Oi onni, aarteheni verraton, sä helmi hohtavainen, kallis. Oi, ett'et karkaisi sä luotani, en sitä konsanaan mä sallis. Mun helmeni, mun pyhä onneni, oi, ettet särkyväinen oisi, ja jospa heloisena hohtehes kautt’ aikain varjeltua voisi. XIII. Onko onni vaan kupla, vetten päällä, kupla heleä, hetken kestävä? Onko onni vaan unten kevyt keiju, jota etsien harhaa ihminen? Onko onni vaan virvatulten väike, joka häipyy pois kun sen luona ois? Onko onni vaan haave kuolematon, kaiho ikuinen, rinnass’ ihmisen? XIV. Mä turhaa enää korviani telkin, kun ennätin jo kuulla pahimman. Kun sukkamieliseks’ mun sanoin pelkin he sai ja rintahani riehunnan. Nyt käsi Kyllikin, mi kerran kaasi mun maljahani simaa kuohuvaa, on kuollut minulle kuin kolkko paasi, min juurta joka aalto huuhtoaa. Ja silmä petollinen, viekas poski mä luoksenne en palaa konsanaan. On sisässäni kuohuvainen koski ja luonnonraivoni on valloillaan. XV. Se riemuni suuri ja suloinen jo vaaleni syksyn tullen. Nyt mietin kurjana kalveten, miks’ Kyllikki kylmä on mullen. Ja syöntäni okahat pistelee, ja vaiva rintaani raastaa. Ja tuloset tielläni himmenee, ja sieluuni syöpyy saastaa. Pois tahdon mä sotahan kaukaiseen kotiveräjän kuuluvilta. Mä kaipaan välkettä vieraan veen, mulle musta on kotini silta. Mä kaipaan välkettä vieraan veen ja hurmetta rannikoilla. Käy matkani sotahan kaukaiseen, siks’ ilkaten soittelen soilla. Mä suolla soittelen mennessäin ja painan kannusrautaa. Kas Kauko se uhmaten ajaa näin, ja syömensä itkut hautaa. TOINEN OSA. Lemminkäinen on tehnyt retken Pohjolaan, joutunut Tuonen jokeen, josta äiti hänet ylös haravoi ja loitsii terveeksi. Lemminkäisen kotiintullessa on Kyllikki jo kuollut. I. Erheeni on musta, musta. — Kuka suopi sovitusta? — Ääni soimaa, ääni soimaa. — Mistä saan mä nousun voimaa? Tahdon tuskistani nousta. Kuka jännittäisi jousta? Kuka terästäisi tahdon, tekis terveheksi Ahdon? Kyllikkini marja, mairut laita tänne uskon airut! — Etkö kuule kuikutusta, Ahti raukan rukousta? Et sä vastaa. — Olet vainaa. — Taakkani se kasvaa, painaa. — Äiti ainut, kultamuru, suista Lemminkäisen suru. Käänny Kaukomielen puoleen, luo’os lohdutusta huoleen! Sain mä ennen avun sulta, suo se nytkin äitikulta. Sinun silmäis’ hellä luonti on kuin suuri anteeks’ suonti. — Näin on suru suloisempi. Siunattu oi äidin lempi. II. Nyt alla kodin kurkihirren taas sydämeni sykkäilee. Ja kuulen ääntä vienon virren, mi rinnassani helisee. Se puhuu: pient’ on sankarmaine, ei vie se tähtitarhoihin. Ja ikäisyyden virtain laine sen huuhtoo aivan aikaisin. Mut tuo on suurta, ikisuurta, kun henkes aarteet oivallat, ja rinnassasi hyvän juurta kuin kallehinta kasvatat. On suurta nousta erheistänsä, töin entisyyttä sovittaa ja kuulla omaa henkeänsä ja muitakin myös oivaltaa. Mut kauheaa on kalske kalvan ja inhaa ihmisviha myös. Kun voitat oman luontos halvan, kas tuo on suurin sankartyös. III. Se lenteleepi luokseni tuo henki kevyt, vapaa ja vaipuneena aatoksiin yön vuoteella mun tapaa. Se luokseni mun leijuaa ja hiljaa kuiskuttaa. Tuo henki armaan Kyllikin se kuiskaa taivahista ja valvoo elonmatkaani niin suurta, tuskallista. Se aatokseni ylentää, kun tummuu määränpää. Tien tahdon käydä uljaasti, en lailla kääpiöiden. Ja kasvakohon kärsimys ja ponnistukset töiden. Mun yllän’ henki liihoittaa ja taistoon tenhoaa. Se tenhoo taistoon sisäiseen, se kutsuu suureen voittoon. Ja olkoon tuskallinen tie mä astun aamukoittoon. Ja lailla ilmankotkien mun nousee aatoksen. Ja konsa kiihtyy taisto tuo, ja päätä polte pohtaa, niin leijaa henki luokseni, ja tähtösetkin hohtaa, ja on kuin silmä Kyllikin mua katsois silmihin. IV. Lepää katsehen yllä aaltojen kaukaisilla rannikoilla. Siellä siintävät korvet himmeät, kuuset kohoo kukkuloilla. Yli metsien, latvain laheiden käypi kunniakas lento. Haaveet suuret ain’ kantaa nostattain, voimistuupi siipi hento. Kauvas, kauvas pois mulla määrä ois jättää heikon sielun valta. Rannat, kukkulat tuolla viittovat, liput liehuu taivahalta. Matkaa loistoisaa henken janoaa kohin pilvein kultarantaa. Katse korkea, aatos hehkuva Lemminkäistä kauvas kantaa. V. Istun tumman poppelin alla, varjot vaihtuvi nurmella. Herpoo hehkuva henkeni palo raukee rintani riehuisa. Käteni ristissä rinnan päällä katselen kulkua pilvien. Viileä viihtymys mieleni täyttää, sydän on tyyni ja vakainen. Istun hiljaa ja pohjasta rinnan unteni uhria suitsutan. Alla poppelin juhlallisen valojen voimia kumarran. Täällä mä tajuan tuntoni äänen, täällä mä itseeni havahdun. Tuulonen oksilla vaikenee, kun hiljaa, hiljaa mä polvistun. VI. Käy hapsin hajaisin ja jaloin paljahin mun Kyllikkini tuonen nientä. Ja pajunlehviä hän taittaa vihreitä ja sitoo seppelettä pientä. Hän seisoo yksinään ja sitoo seppeltään, hän sitä solmiaapi mulle. — Kai kerran joutunen mä tuonen niemellen ja kunnahalle kaihotulle. Ah silloin Kyllikki mä olen luonasi ja sulta seppeleeni perin. Ja lemmen ruusut nuo taas umpujansa luo ja hohtelevat punaterin. — Mä näen haamusi ah armas Kyllikki, kun yksinäni täällä kuljen. Mut kerran joutunen mä tuonen niemellen ja sinut syleilyyni suljen. VII. Mä seison ja katson taaksepäin mun eloni taivalta pitkin, miten monta mä riemua riemuitsin, miten monta mä itkua itkin. Ja kuin tulirinnoin mä innostuin ja suureksi tähtäsin työni. — Ja kuinka mä itseeni’ hiivin taas ja vavisten valvoin yöni. — Mä seison, ja ilta mun yllättää, ja lempeesti lännetär henkää — Te muistelot lepohon vaipukaa ja unholan maille menkää! Nyt tahdon katsoa eteenpäin läpi kuoleman tumman verhon. Syvä kaipaus kantavi kauvas mun kuin siivillä sinisen perhon. Ja kaipaus rintani riehakkaan se kasvaa, kasvaa aina. Ja kun se mun rintani aateloi, ei elämä taakkana paina. LOPPUSANAT. Me etsimme elämän liljaa tältä puolelta tuonelan veen ja niitämme kyynelviljaa ja kaihoja sydämeen. Tää elämän kukkaissilta ei liljoja kannakaan. Sen kurjilta kunnahilta vilukukkaset puhkee vaan. Mut etsijän katse kantaa yli tuonelan virran suun kohin lepojen nurmirantaa ja ruskoja valjun kuun. — Soi tuonelan vetten tenho. Kukat solmitaan köynnökseen, kunis saapuvi kaihottu venho, vie etsijän aarteineen. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73309 ***