*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76847 ***

language: Finnish




RISTIMIEKKA

Kirj.

Jussi Snellman





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.






      Tulin laulaneeksi
      Joskus — useinkin.
      Se mulle, ystäväni,
      Anteeks' suokaa.
      Vaikk' eivät lauluni
      Lie hengen ruokaa,
      Niin ääntä mahtuu
      Toki maailmaan:
      Samassa kuorossahan
      Huudetaan — — —




SISÄLLYS:

RISTIMIEKKA.

Ristimiekka.
Elämän valot.
Pimeydestä.
Kuoleman kautta.
Vanha puu.
Lumpeenkukka.
Tähdet, te korkeat, kirkkaat.
Inferno.
Vain yksi kieli lakkaamatta soi.
Kehää umpinaista kiertää aatos.
Elämän pellossa.
Mieletön.
Katumuksentekijä.

ONNENI SAARI

Onneni saari.
Metsätiellä.
Laskeva päivä.
Julma ampuja.
Yöhön myöhään vuoteellani.
Sun pääsi alla.
O, beata solitudo.
Eri suuntiin.
Ihminen — peto.

KEVÄISTÄ LENTOA

Vangittu joutsen.
Keväistä lentoa.
Maa kaunis allani kukoistaa.
Anarkisti.
Isoäiti.
Kauas, korkealle.
Kuvanveistäjä.
Sun kanssas, ystäväni.

SUVI

Suvi.
Kukka rukka.
Kurkistaja.
Kellokäki.
Istun rattailla juopon rentun.
Itserakkaus.
Jokainen meistä.

ETSIJÄ

Etsijä.
Mahatma Gandhi.
Isä meidän.





RISTIMIEKKA




RISTIMIEKKA.


    Sain käteheni säilän hirveän,
    se välkähtää kuin pedon silmä yössä.
    — Sun kosketukses tunnen jäätävän,
     sä julmuriksi paaduit verityössä.

    — Vihitty konnan töihin kavaliin
    oot, surman rauta, syntymästäs asti,
    ja monen nuorukaisen sydänhurmeisiin
    sun kantajasi syyttömästi kasti?

    — Joit verta, hurtta, huulin viiltävin
    ja ahmit innokkaasti ihmislihaa.
    Sua kantoi käsi synkän sankarin,
    toit maailmaan vain kuolemaa ja vihaa.

    — Nyt kärkes käännän omaan sydämeen,
    näin terälläsi oudon taian teen,
    kas, kohti veljeä on kahvan risti:
     mä sillä siunaan, vihamies kun pisti.




ELÄMÄN VALOT.


    Eessäsi, korkea Viisaus,
     ihminen nöyränä taipuu.
    Viileän alttaris viereen
    vavisten polvensa vaipuu.
    Mahtava, oi, olet, vapaa,
     valtas ei ääriä tapaa.

    Voima, sun patsaasi säilyy
    elämän aamusta yöhön.
    Olkasi, kantava kaiken,
    kyllästy, uuvu ei työhön.
    — Kaikki kun nukkuu kerran,
    astut sä rauhaan Herran.

    Lohtuni kallis, ah, Kauneus,
     kuinka on pylvääsi sorja!
    Etsijä eksynyt, kurja
    sun olen onnekas orja:
    ihailla itseäs annat,
     kruunua kauneinta kannat.

    Viisaus, Voima ja Kauneus,
     kolmesti kunnia teille!
    Rakkaus, oi, olet suurin
    jumalten lahjoista meille:
    yössäni vilkkuva valo,
     rintani pimeän palo.




PIMEYDESTÄ.


    — Herra, oon edessäs halpa, niin pieni,
     sieluni etsii Sua!
    Minne nyt kääntyy pimeä tieni?
    Peikot saartavat mua,
    peittyvät tähdet taivahalla,
     syvyys aukee jalkaini alla.

    — Herra, mun oletko heittänyt yöhön?
    Vahvista vaivattua!
    Puolestas Sun olen kelvoton työhön,
    ah, en tunne ma Sua!
    Kuuma on suonissa verteni palo,
    himojen virvat vaivaisen valo.

    — Herra, ma olen halpa, niin pieni,
    henkeni huutaa Sua!
    Lähemmäs luoksesi johdata tieni,
    varjele poikaas, mua!
    Veriin juosta jalkani saavat,
    piinaten polttavat tuntoni haavat.

    — Herra, mua ethän hylkää yöhön?
     Isoan, janoan Sua!
    Vaikk' olen, Isä, arvoton työhön,
    ymmärrät luotuas, mua.
    Vielä en pääse ma pimeydestä,
     — kasvojes kauneutta nähdä en kestä.




KUOLEMAN KAUTTA.


    Niinkuin autio maa,
     paljas ja musta,
    ikävöi mennyttä kukkeuttaan,
    niinkuin lehdetön puu
    uneksii, janoaa
     auringon armoitusta,

    — niin minun sieluni
    Sairas on, alakuloinen.

    Odotan, odotan päivin, öin,
    aamusta iltaan ikävöin
    sinun tuloas, ylimpäni,
     minun ainoa ystäväni.

    Oi, olen kuihtunut kurjaksi,
     uskoni vaihtunut hurjaksi
    synnin työksi.
    Kohtalon salama
    minut maahan syöksi,
     langetti kuoleman kynnykseen.

    Miksi niin myöhään saavut
    oi, pelastajani,
     minun valkea vapahtajani?




VANHA PUU.


    Oon katuvieren vanha puu,
    on sairas sydämeni.
    Syysmyrskyn tullen tuhoutuu
     mun viime kukkeuteni.

    Tien liejuun, likaan tallatkaa,
    — jos kulkenette ohi —
    nää lehteni! Ne kuolemaa
    jo kauan, kauan poti.

    Vaikk' alle rauta-anturan
    ja vasten kivitystä
    ma kauneuteni karistan,
    en tunne kärsimystä.

    Noin runneltuna värjöttää
    ma tahdon taivasalla,
    viel' luiset käsivarret nää
    ma kannan korkealla.

    Ne puoleen öisen taivallan
    ma äänetönnä kurkoitan.
    Kun tuisku multa peittää pään
     ma suvestani unta nään.




LUMPEENKUKKA.


    Syvällä piilin, uneksin
     ma uumenissa maan.
    Syvälle juuret kiinnitin,
    kun imin rintojaan.
    Maaemo neuvoi: — Aika on
     pääs nostaa päivän valohon.

    — On puhki vesiholvien
    sun pakko löytää tie.
    Päin päivää, halki aaltojen
    sua kutsumukses vie.
    Kun kuohun alta kohoat,
    et tiedä, mitä saavutat.

    Näin sukellan ja ponnistan,
    pään nostan valohon:
    Oi ilon ihme! Ihanan
    näen itse auringon.
    Siis kukkalehdet auki luon:
    — Sun säteilysi tulta juon.

    Mut tunnen, alle syvänteen
     mua juuret kiinnittää:
    Syvälle äidin sydämeen
    ne ainiaaksi jää.
    — Maan, pimennon ma lapsi oon.
     Miks' ikävöinkään aurinkoon?




TÄHDET, TE KORKEAT, KIRKKAAT.


    — Tähdet, te korkeat, kirkkaat,
    katsotte puoleeni illoin.
    Äärettömyyden rannat
     liitätte yhteen silloin.

    Helmassa eetterimeren
    maailmat helminä hohtaa,
    ylhäällä, alhaalla aatos
    tähtiä uusia kohtaa.

    Ei ole mittaa, määrää,
    loppua löydy ei laisin:
    äärettömyyden päähän
    iäti pyrkiä saisin —

    — Maa, minun tähteni tämä,
    on vain mitätön muru!
    Siksikö rintaa täällä
    painaa paatinen suru?

    Miksi tään tähteni nurjan
    vangiksi olen ma luotu?
    Miksi ei tähdestä tähteen
    sieluni siirtyä suotu?

    — Tähdet, te korkeat, illoin
    ivaten ilkutte mulle:
    — Ihminen, iloton maasi
     liiankin suuri on sulle —!

    

    
INFERNO.


    — Taas tulet, yö,
     taas tulet, piinan hetki!
    Te, unet julmat, unet kauhun,
    kammoan teitä!
     Kiivaasti liian sydämeni lyö —
    Ah, liian näännyttävä,
    tuskainen on elon turha retki.
    Mua, säikkyväistä, kaartaa lauma
     pimeyden ilkkuvia perkeleitä.

    — Te, hornanhenget, kylliksenne saatte!
     Siis alkakaa, —
    oon uhrinne, sen tiedän!
    Tuot' inhoittavaa
     käärmeparitusta siedän, —
    siis limaisaa
    vain leikkiänne jatkakaatte!
    En itselleni armahdusta myönnä,
     pois saastan viittaa harteiltain en työnnä.

    — Te, pirut, hirviöt,
     te henget helvetin,
    jo liiton lujan kanssanne oon lyönyt!
    Jo ammoin autuuteni menetin,
     esikoisoikeuteni pantannut oon, myönyt
    ah! liian suureen sääliin eläväin:
    siks' ikuiseksi
     seuraksenne jäin — — — 

    — Kai joskus, luoja,
     joudat katsomaan,
    me kuinka toivotonna kamppailemme?
    Oi, näe: riemuja
     sun laumas autuaan
    vain kartuttaa tää tuli tuskiemme.
    On ylpeytemme:
    ilo taivaisiin
     tuskalla tuomittujen ostettiin.




VAIN YKSI KIELI LAKKAAMATTA SOI.


    On syksy, lehdettömät lehdon puut,
    jo kalvennut on kesän kaunein muisto.
    On sielussani laanneet soinnut muut,
     on lauluton se niinkuin syksyn puisto.

    Vain yksi kieli lakkaamatta soi
    ja kertoo yksinäistä ikävääni:
    Et ennen, sielu, tyytyä sa voi,
     kuin lepoon kallistaa saan raskaan pääni.

    Myös paljas, paleltunut rinta maan
    kuin runneltuna kammoo rumuuttaan
     ja pyytää päästä alle hangen lauhan.

    Miks sain ma kaipuun sammumattoman,
    tään palon, sydäntäni polttavan?
     — En vaipua voi yöhön valherauhan.




KEHÄÄ UMPINAISTA KIERTÄÄ AATOS.


    Kehää umpinaista kiertää aatos
    niinkuin kiinnisaatu kotka häkissään,
    missä joka rautaan siipi lyö.
     Kivipaita painaa rinnan yllä,
    sydän kituu vuoren kahmalossa.
    Inha maailma tää, iljettävä,
     täynnä piruja on, kääpiöitä.

    Nouse, vihan, raivon tuulispää!
    Tuhon vesitulva, vyöry, paisu!
    Tulivuori, syydä tuhkaa, tulta!
    Meri, pilviin kuohu, jälki puhdas jätä!

    Hävitköön tää maa, nää asuinpesät,
     täynnä himoa ja saastaa, syöpäläistä!
    Pirunkeksintönsä horna periköön,
    rahamyllyt, orjain pyörittämät,
    tornit, kirkot, pilvenpiirtäjät
     vedenpaisumuksen pauhuun hukkukoot — — — 

    Shiva! Shiva, julmin jumalista!
    Iske meihin tuhos taivahista!




ELÄMÄN PELLOSSA.


    Oi, elämän valtias hyvä,
    sinä, kylväjä ylhäisin,
    olen peltosi siemenjyvä,
     jonka istutit multihin.

    Jätit kanssani siementä monta
    tänne toukoosi itämään,
    tokko toista näin mahdotonta,
    — moni kantaa jo tähkäpään.

    Sain yhden vain valjun idun,
    joka yritti päivään päin,
    vaan itse juuretta kidun,
    näen painajaisnäkyjäin.

    Oli aikomus totinen mulla
    unihaaveeni täyttää töin,
    elonleiväksi puhtaaksi tulla,
    suven suuren kun heilimöin — — — 

    — Tule, kuoleman toukka, tule,
    jyvä kelvoton korjaa pois!
    Elon virrat siinä ei kule,
     ei tähkää se tehdä vois,	.

  


MIELETÖN.


    Mieletön mun sydämeni miksi
     liian, liian kiihkeästi lyö?
    Yksinäisen pääni ympärillä
    henkii, värähtelee vieras yö.
    Korvaa vihloo kadun hoilotus,
     rintaa polttaa kuuma kaipaus.

    Miksi, sydän, olet jännitetty
    villiin viritykseen korkeimpaan?
    Aavistanko, että vihdoin, vihdoin
    ikäväni ihmeen nähdä saan?
    — Hullu piinaa suotta huumaa sua;
    muut' et saavuta kuin sallittua.

    Vasten kasvojani miksi löivät
    julmat, kateelliset jumalat?
    Hermes-Afroditeen ihanuutta
    liiaks', sydämeni, kumarrat.
    Venus yllättää sun kostollaan:
    okakruunun otsalleni saan.

    — Voi! te, jumalat, te ette tunne
     täyttä kaipausta kauneuden.
    Armoitetut veriinsä vain saivat
    hulluuden sen oudon, suloisen:
    _Täydellistä_ pyytää, tavoittaa;
     janon ikuisen tään siitä saa.

 


KATUMUKSENTEKIJÄ.


    Kammioni pimeyteen
     olen katuvaisena paennut,
    taakseni salvat tarkalleen
    olen ovien lukinnut.
     — Maailma ulkoinen,
    sinusta eroon pääsin,
    luotani harhasi lukuiset
     armotta hääsin.

    — Joku jumala jossain!
     Sinulle haastan,
    vaatteeni kurjat
    ruumiini yltä raastan,
    tunnen syvällä rinnassa
     sydämenlyönnit hurjat.

    Pyhimyslampun
     himmeän valossa
    käteni kurttuiset, vanhat näen,
    syntiä tehneet julki ja salassa.
    Ne jäykästi ristiin
     nyt rinnalle nostan.

    Näen pöhöisen, poimuissa
    roikkuvan mahan,
    sääret kelmeät, laihtuneet,
    monilla retkillä harhailleet
     teossa hyvän ja pahan.

    — Paljaana synnyin maailmaan,
     yhtä paljaana, alastomana
    tiliä turhaa laatimaan
    käyn yönä rauhaisana
    sinulle — olematon jumala —
     — Miserere — — — Miserere — — — 

    



ONNENI SAARI




ONNENI SAARI.


    Unteni mailla
    onneni saari on oma.
    Saaressa siellä
     honkainen huone on soma.

    Sielläpä armas
    astuvi aamusta iltaan,
    vastaani rientää,
    kun lasken laivani siltaan.

    Yhdessä illoin
    istumme rannalla rinnan.
    Painuva päivä
    kultaa ulapan pinnan.

    Joikuva joutsen
    aalloissa ystävän kohtaa,
    sinessä siivet
    hopeanvalkoiset hohtaa.

    Yllämme taivas
    ääretön, hiljainen, hyvä,
    ympäri meidän
    meri on rannaton, syvä.

    Yö yli luonnon
    hämärän huntunsa heittää.
    — Ystävä, meidät
     yö sama siunaten peittää.




METSÄTIELLÄ.


    Poljen metsän polkua nopsasti,
    menen kohti armastani.
    Mikä nauru on mulla rinnassa,
     mikä laulu on huulillani?

    Hihhei, tuolla portilla Tapiolan
    punapusero välkkää ja vilkkaa,
    hame hauskasti tuulessa hulmuten,
    lyö vasten paljasta nilkkaa.

    Hollaa! Holihuu! minä huhuilen,
    niin että hongikko kaikaa.
    Voi ihmettä! Metsä käy laulamaan
    kuin kuorossa yhtäaikaa.

    Sitä ääntä ja laulua, riemua
    nyt riittää pilviin asti,
    minä tyttöni sieppaan sylihin
     niin rajusti — rakkahasti.

 


LASKEVA PÄIVÄ.


    Kirkkaan selvät on sillat veen,
    siintävän autereen
    alla unteni kallis maa
     kiehtoen kangastaa.

    Mulla jos vihurin orhit ois,
    karkaisin kauas pois,
    — Ilmojen lokki, siipiäs, oi,
    etkö sa lainata voi?

    Piiriin illan pilvien näin
    nousisin pyörryttäväin,
    sieltä läntisen päivän luo
    alkais lentoni tuo.

    Ystävän siellä vuottavan nään,
    sinne ma luokseen jään.
    — Rakkaani, siellä sun rinnallas,
    ah, olen autuas — — —

    Sinne en koskaan pääse, en!
    Kaihoni kuumeisen,
    voi, minä vankina kylmän maan
     salata rintaani saan.




JULMA AMPUJA.


    Armas, rakastan sua, tumma-kulma,
    jonka alta silmäs leimahtaa,
    nuoles sydämeeni sinkoaa:
     sairaaks' saat mun, ampuja oi julma!

    Huules, täyteläiset, humalaa on mulle,
    jolla juovutat mun tainnoksiin,
    valat tulta suoniin, polttaviin;
     armoa et anna voitetulle.

    Syöksymme näin hurjaan syleilyyn,
    hukumme kuin yöhön alkusyyn,
     — kunnes lyö taas heräämisen hetki.

    Tuntohon kuin synnin tunto jää.
    — Aamu ikkunasta hämärtää,
    alkaa jälleen päivän arkiretki.




YÖHÖN MYÖHÄÄN VUOTEELLANI.


    Yöhön myöhään vuoteellani
     valvon, vuotan ystävää.
    Liian nuorta lintustani
    elon virvat viehättää.
    — Orja leikin, turhan lelun,
     ansoihin käyt imartelun.

    — Naura! Nauti pohjaan asti
     maljan myrkky humalaa!
    Huulensa ken siihen kasti,
    tyhjentää sen tyystin saa,
    kunnes rintaan käärme salaa
     hiipii, polttaa sydänalaa.

    — Silloin, silloin muistat varmaan
     vuottelevaa ystävääs.
    Vasten sydäntäni armaan
    piiloittaa saan sairaan pääs,
    onnellisna oikoo käsi
     runneltuja siipiäsi.




SUN PÄÄSI ALLA.


    — Sun pääsi alla on käteni,
     sen tuoksun, lämmön tunnen.
    Nuo verenkirkkaat huulesi
     niin vangitsee mun oudosti.
    Oi, niiltä nautin polttavaa
    ens' kerran tätä hekkumaa
     ja juovun, juovun, juovun!

    — On ovet kaikki lukossa,
     tää vuode uskollinen.
    Ma hukun joka jäsenees,
    ma kasvan kiinni ruumiisees,
     minussa joka atomi
    jo ilmiliekkiin leimahti:
    tuhoova olen tulilies,
     ma huima, hullu mies.

    — Oi, rakkaani! Oi, rakkaani!
    niin mull' on sinuun jano!
    Mut saavutanko, — oi mulle sano,
     myös — sielusi?




O, BEATA SOLITUDO.


    Sieluni surullista ikävää
    syyssade, lakkaamaton, säestää,
     matala taivas makaa pääni päällä.

    Suurkaupungissa kuljen harhaillen,
    kasvoihin tuijottelen vierasten:
     ah, ainoaa ei ystävää oo täällä.

    Mun kaltaistani monta kulkijaa
    Kai sama, outo kaipaus ahdistaa — — —

    — O, beata solitudo, noin
     mulle korvaan kuiskaa mykkä yö.
    Onnen purteen astua siis voin,
    unelmaini herkin hetki lyö:
    Tuolla saapuvat jo noutajat,
     valmiit airoissa on soutajat.

    — Virka, armas, minne matkataan?
    — Maahan kauneimpahan saatan sun.
    — Siellä suruuniko lääkkeen saan?
     — Tyydytyksen täyden, kaivatun:

    Siellä yhtyväthän taivas, maa,
    Muut' ei murhetta kuin — rakastaa.




ERI SUUNTIIN.


    Lakeus alla on taivaan taajan,
    alaston, viluinen piilipuu
    kituu keskellä virran laajan,
     joka nyt haleten haaraantuu.

    Erossa kuljimme kumpaakin rantaa,
    seurasin sua, sinä seurasit mua.
    Kättä ei voinut kumpikaan antaa,
    tullut ei siltaa toivottua.

    Vasempaan sinä, oikeaan minä,
    painumme ääneti uomaan omaan.
    Yhäti outoina, etäisinä
    vierimme loppuumme lohduttomaan.

    Tuijotan taakseni piilipuuta,
    synkkänä seisoo se taivasta vasten.
    Ei ole tähteä, ei ole kuuta
     soihtuna hämärän lasten.




IHMINEN — PETO.


    Sua katsoa niin on hyvä,
     sinä puhdas ja hiljainen.
    Valon taivaista ilmestyvä
    olet rauha jok' iltainen.
    Minut hymylläs hyväksi lumoat,
     minun onneni ehjäksi rakastat.

    En toivo, en mitään muista,
    kun istun sun rinnallas.
    Tulin taistoista voitetuista,
    — peto pelokas, raatelias.
    Sinut hukutin sieluni hurjuuteen:
    minut loihdit ihmiseks' uudelleen.

    Olet yössäni valvova valo!
    — Taas aamu kun kavahtaa,
    mun verteni kiihtyy palo,
    peto pystyyn taas kavahtaa — — —
    Kuka voittaja on tään taiston:
    Onko ihminen, vai peto vaiston?

    Voi, valkea vartija, miksi
     olet öitteni määränpää?
    — Olen omiaan kulkuriksi,
    joka yöksikin korpeen jää:
    siellä soraista poljen santaa,
     meren kuolleen kolkkoa rantaa.





KEVÄISTÄ LENTOA




VANGITTU JOUTSEN.


    Voi, tekolammen joutsenparkaa, mua,
    oon tuomittu ma tähän mutaveteen!
    En lentoon siipeä saa leikattua,
     on rautaverkot lyöty tieni eteen.

    Huviksi huolettomain kulkurein
    oon joutavoinut täällä kaiken kesän.
    Ma kahlekumppalini kanssa tein
    vierasten nähden kurjan lemmenpesän.

    On selvä pääni päällä ilman tie,
    soi siellä muuttolintuin lähtöääni:
    syysviimoista pois heidät vaisto vie;
    — ma värjötellen siipeen kätken pääni.

    Lyön siivilläni turhaan, onneton,
    oi! miltei pakahtua sydän on,
    ohitse villit joutsenet kun soutaa.
     — Vartija minut vankikoppiin noutaa.





KEVÄISTÄ LENTOA.


    Terve! Terve, tää
     kevät, kruunupää!
    Aallot kohisee,
    tuulet tohisee,
     kiurut, pääskyt palaa.
    Tää on ihanaa!
    Aatos siivet saa,
     kauas, kauas halaa.

    — Lentokoneeseen!
    Ensi retken teen,
    linnunsiivin liikun.
    Väljät tuulten tiet — — —
    — Minne, kotka, viet?
    Harteillas ma kiikun
    puhki pilvien
    ilmanmerehen — — —

    — Aurinko on tuo!
     — Lennänkö sen luo?
    — Vaiko Venukselle?
    Ei! Mua vanha maa
     luokseen houkuttaa
    kotitanterelle.
    Sinne leijailen
     syliin keväimen — — —

 


MAA KAUNIS ALLANI KUKOISTAA.


    Maa kaunis allani kukoistaa,
    mun päälläni aurinko palaa.
    — Oi, Herra, sua henkeni janoaa,
    Sua sieluni hartaasti halaa,
     kun ihmeesi ihanat nään.

    — Oi, pilvet ja tuuli ja matonen maan
    Sun viestiäs viisasta kantaa.
    Kun pääskynen ruokkii poikasiaan,
    kun aalto lyö kalliorantaa,
    — näen, Elämä, sydämees.

    — Oi, Kaikkein Korkein, mun osani on
    myös viejä Sun viestis olla.
    Vaikk' olen vain kulkuri arvoton
    Sun linnasi kartanolla,
     ma koroitan ääneni heikon.




ANARKISTI.


    Anarkisti,
     kas, kuinka vilpitön idealisti!
    Vääryyttä, valhetta,
    sortoa vihaa,
     kärsi ei kahletta:
    ampuu, tappaa, jos tarvitaan,
    — armotta ilmaan vaan!
     — Säälikö syntistä lihaa?

    Enää ei veitsillä,
     miekkojen terillä,
    pommeilla, peitsillä,
    uhrien verillä — — —
    Onni saapuu vain hiljaisella
     rakkaudella.

    — Veljeni, miksi niin hoppu?
    Vielä ei maailmanloppu.




ISOÄITI.


    Siinä istut sukkapuikkoinesi,
     katsees kaunis uppoo hämärään.
    Tuolla kartanoissa muistojesi
    kuvat herkät karkaa leikkimään:
    raisut ratsut kiitää kilparataa,
     kukkaisihme pääsi ylle sataa.

    Finalissaan elos symfonia
     seestyi kuulakkaaseen koraaliin:
    teema tuttu, harras harmonia
    sulle soi jo lapsuusunelmiin,
    pauhas pasuunoilla fortessansa,
     repi, riemastutti kiihkollansa.

    Niinkuin kirkastettu yli aineen
     seuraat nousua tuon sävellaineen
    sinisiipi rauhan temppeliin.
    Vuodet uurtaneet on otsan vakoon,
    syksy kauneuden löi liljat lakoon;
     nuoruus säilyi silmiin kirkkaisiin.

    Siinä istut illan varjot ylläs.
     Vielä, vanhus, hurmaat hymyilylläs,
    osaat olennollas valloittaa.
    Sukkapuikot soutaa selkeästi,
    lankaa kerällä on riittävästi,
     jotta lapsenlapsenlapsi sukat saa.




KAUAS, KORKEALLE.


    Varjoako vain on menneisyys,
    tulevaisen peittää pelkkä sumu?
    Karkaa käsistämme nykyisyys,
     soi vain korviimme sen kiire humu.

    Näyttelijä, mitä työstää jää,
    unhon mereen uppoaa niin varhain.
    Kauneinkin sun haavees häviää,
    hautaan hukkuu pyrkimykses parhain.

    — Taide sukua ei sumun, maan,
    työs ei, taiteilija, turhaa unta!
    Sadon siitä korjaa aikanaan
    elon aittaan hengen valtakunta.

    Annettu on itse iäisyys
    tehdä kylvöämme maailmalle.
    Valoon, onneen halaa ihmisyys,
     kaiho meiss' on kauas, korkealle — — —




KUVANVEISTÄJÄ.


    Oot, taiteilija, luoja kauneuden,
     jumalten joukkoon kuulut oikeudella.
    Maan tomua on ainees savinen,
    vaan elon saa se kätes kääntehellä;
    sun haavees kivessä kuin hengittää,
     ihmeenä jälkimaailmalle jää.

    Mit' Ainos allapäin tuo aattelee,
    oi, mitkä tunteet kätkee kivirinta?
    Marmori tuo sen liikkeet vangitsee,
    niin viileä on patsaan kidepinta.
    — Mut on kuin olennossaan pyyntö ois:
    »Oi, jospa ihmisenä elää vois!»

    Tuo, puhdas varreltaan kuin vaahto veen,
     jos verten kierron suonihinsa saisi,
    irstaiden katseet iskis ihmeeseen
    ja myrkkyilmallaan sen saastuttaisi.
    Kauneuden asunnoks' ei kelpaa maa;
     vain taide ihanteita heijastaa.

    — Jumalten maljasta sa juoda sait,
     oi, taideniekka, siitä kaipauksesi.
    Sa syntysanat Hadeksesta hait,
    kai kerran toteutuu sun haavehesi.
    Todistaa uskoasi taidetyöt.
     Kas, taltoin tulikipunoita lyöt.




SUN KANSSAS, YSTÄVÄNI.


    Sun kanssas, ystäväni, yhteisesti
    kauneimmat sadut nuoruuteni näin.
    En tiedä, kauanko nuo unet kesti,
     mun vangitsivat niin ne viehättäin.

    Sun kanssas riemun, murheen leivän jaoin,
    niin riehakkaasti sydän silloin löi,
    avaimet taikalinnaan kanssas taoin,
    ihmeiden meret meitä ympäröi.

    Viritti yhteen rinnat suvi-ilta,
    kun rauhan suloisen soi päiväntyö.
    Kauneudenjanon saimme jumalilta,
    niin kiihkeän toi kaipuun tähtiyö.

    — Oi, nuoruutemme kruunupäinen kevät,
    sun öittes valkeudessa valvottiin!
    Ah, liian joutuin syysyöt lähenevät,
    luo talvi luntaan kukkiin kuihtuviin!

    Jos jälkees jään, sun luomes umpeen suljen
    ja muiston raunioilla unelmoin,
    maanpaossani hiljaisena kuljen,
    ma kunnes vuorostani muuttaa voin.

    — Syvälle painan vasten sydäntäni
    sun yksinäisen soihtus, ystävyys:
    näin sulta saan ma viime lämpimäni,
     kun viimallaan mun jäätää kuolon syys.

 



SUVI




SUVI.


    Suvi, suvi, suuri suvi
    parhaillaan on päällä.
    Huvi, huvi, hurja huvi
    juosta poutasäällä
     alas uimarantaan.

    Koko perhe taitaa
    ilman paitaa,
    riekaletta,
    pienintäkään siekaletta
     hautautua santaan.

    Häpeemättä
     kukin vääntää kättä,
    kääntää selkää, vatsaa, jalkaa
    kunnes polttaa
    liiaks' alkaa
     ahjo auringon.

    Hurii! suoraan aaltohon.
    Ui, ui, ui!
    Ai, ai, ai!
    — Paikat kastui kai —
    Hahahaa!
    Loiskis! Roiskis!
    Paras suoraan sukeltaa —

    Syvemmälle,
    seljemmälle —
    tuonne paaden nyppylälle
    metriä on sata:
     kiivas kilparata.

    Suvi, suvi, suuri suvi
    parhaillaan on päällä.
    Huvi, huvi, hurja huvi
     uiskennella täällä — — —




KUKKA RUKKA,


    Kukka rukka
     kukkulalla
    katsoo ylös aurinkoon,
    mesikannut
     kukkuralla
    säästi sydänkammioon.
    Siihen lentää
    mettiäinen,
     herkkusuu tuo suuripäinen.

    Säälimättä,
     säästämättä
    pyrkii peto pyhimpään.
    Uhriansa
     päästämättä
    rosvo vast' on mielissään,
    kun on, juutas,
    juovuspäissään,
     mässää niinkuin hurja häissään.




KURKISTAJA.


    Vainion
     laidass' on
    pärekatto talo.
    Sieltä näin
    syksyöin
     vilkkaa myöhä valo
    Kumarrellen,
    kurkistellen
    alle ikkunan
     harppaan matalan.

    Mitä nään:
     sängyssään
    kontillaan on akka.
    Viimeisen
    hiilloksen
     huokuu tiilitakka.
    Katsos saitaa!
    Ilman paitaa
    kykkii villi noita,
     tappaa lutikoita.

    Pöydältään
     vierestään
    joskus jotain haukkaa,
    tirkistää,
    irvistää,
     päälle ryypyn naukkaa,
    päätä raapii,
    rintaa kaapii,
    haukotellen: haaa!
     tuikun sammuttaa.




KELLOKÄKI.


    Kuule, kuule: seinäkello
    kuinka käy ja kukkuu!
    Aivan niinkuin metsän käki,
    yölläkin, kun talonväki
    nukkuu,
    kellokäki
    kukkuu, kukkuu, kukkuu!

    Kiire, kiire kaikkialla!
    Voi, voi! Hetket juoksemalla
    ajan mereen hukkuu — — —
    Tarttunut on kiire vereen,
    hetket uppoo ajan mereen — — —
    kellokäki
    kukkuu, kukkuu, kukkuu!

    Kellot suuret, pienet soivat,
     laivat, junat, autotorvet
    kuni hullut huutaa voivat
    vihloen jo puhki korvat,
    kaikki villit
    höyrypillit
     soivat, soivat, soivat — — —

    Lempo, kuka
     ihmiskunnan vitsaukseksi
    kiireen hurjan keksi?
    Niinkuin muka
     hyvinkin ois hyöty tuosta!
    — Mitä, houkka, sillä voitat,
    että kiirehtiä koitat,
     juosta, juosta, juosta?

    Jokainen myös meistä kerran
     iäisyyteen hukkuu — — —
    — Malta, malta hiukan verran,
    turha tuo on vauhti kiivas!
    Miks' et ole viisas?
    Mukaudu vain elon mahtiin,
     taivu siihen tahtiin.

    — Kuule, kuule, kellokäki
    Kukkuu, kukkuu, kukkuu — — —

 


ISTUN RATTAILLA JUOPON RENTUN.


    Istun rattailla juopon rentun,
     valjaissa vaivainen koni.
    Eessä on pitkä ja taloton taival,
    kiihtynyt hermostoni.
    Veljeni huokuu viinaa ja likaa,
     miehessä monta lie vikaa.

    Täytyy sietää mun siivotonta,
    vaikkakin luonto on vastaan.
    Kaveri outo kirkuu ja kerskaa
    kaupasta parhaimmastaan.
    Suussa on kuolainen sikarin sätkä:
    mikä lie hirveä jätkä.

    Poikanen ohjissa, miehenalku,
    ruoskii ruunaansa selkään.
    Korvessa hongikko kahden on puolen,
    ihmekö, hiukan jos pelkään?
    Jos olen matkassa rosvon pahan,
    vieköön viimeisen rahan!

    Pullo on taskussa toverin roiman,
    ryyppää naukun ja kaksi.
    — Ruuna hoi! laukkaa, mies tämä naukkaa
    hullua hurjemmaksi.
    — Voi sua nättiä herraslasta,
    kurkkuas hienoa kasta!

    Puolessa pullo, puolessa matka,
    kumppali pyörällä päästä.
    — Ryppäänkö rattailta hullun raivon,
    enää ei henkeä säästä?
    Mitä? — Hän äkkiä vaikenee,
    itkee, itkee ja siunailee.

    Yhdestä pullosta ystävinä
     ryyppäämme viimeisen tilkan.
    — Piruko piittais, perillä vaikka
    joudumme aiheeksi pilkan?
    Kaksi on matkalla hullua miestä,
     tietoa tuskin on tiestä.




ITSERAKAS.


    Rakasta muit' en
    niinkuin itseäin.
    On itserakkaus
     syvin sisässäin.

    Ma alttareita
    sille pystytin
    ja uhrit parhaat
    niillä uhrasin.

    — Oon hourupäinen!
    varmaan arvioit.
    Mut yhtäläinen
    itse olla voit.

    — Jos intoon sytyt
    eestä ihanteen,
    ma luulen: lankeet
    itsepetokseen.

    — Oi, tunne itses
    oppi vanha on:
    Tie itses kautta
     kulkee valohon.




JOKAINEN MEISTÄ.


    Jokainen meistä lyödään ristinpuuhun,
    etikkaa, sappea vain työnnetähän suuhun
    ja pilkan piilut rintaan isketään
     ja ivan vasamilla viskellään.

    Kun riiput ristinpuussa verissäsi,
    kun naulain piikit pistää käsiäsi,
    voi tuskanhuuto nousta rinnastaa,
     — mut kukaan kuuntele ei huutoas.





ETSIJÄ

    


ETSIJÄ.


    Elon korpeen etsijä matkallaan
     pois pyörteestä maailman astuu.
    Hän Herraa huutaa tuskassaan,
    hänen silmänsä kyynelin kastuu:
     Yö kauhujen yllättää,
    ei valon hän pilkettä nää,
    ei tuiki tähtönen ainoa täällä,
     hän kirottu lie maan päällä.

    — Mitä etsin? Alkua olemuksen,
    elon tärkeintä arvoitusta.
    Minä tahdon tuntea totuuden,
    sitä vaadin — yö sysimusta!
    Oi, kaihoa polttavaa!
    Ken janoni sammuttaa?
    Niin, ken minä olen — ja mistä ja mihin
    näin harhailen eksyksihin?

    — Ah, turhaa, turhaa kaikki on vain,
    tää maa mitä päällään kantaa.
    Sua, Jumala, paastoten palvoin, hain,
    siis etkö voi vastausta antaa?
    Ellet — niin parasta ois
    mun tyhjiin raueta pois!
    Sua silloin, ihminen, sääli on vasta:
    Oi, kurjaa ihmisen lasta!

    — Epätoivo on julmempi kuolemaa,
     yön katse mun vereni hyytää — — —
    Oi, Luoja, on aika Sun armahtaa,
    verikyynelin poikasi pyytää:
     Saat — antaja elämän —
    mun henkeni mitättömän;
    mut henkeni hinnalla pyyntöni täytä:
     Oi, kasvosi minulle näytä!

    Mikä valkeus etsijän ympäröi,
    yö auringonnousulta näyttää?
    Sydän tyyntyy, joka niin rajusti löi:
    Pyhä, Suuri, Sanaton sielunsa täyttää.
    »Olet poikani rakkakin!»
    soi kuiskaus salaisin.
    »Oi, nouse, valaise veljies yötä,
    käy, suorita rakkaustyötä!»

    Hän nöyränä nousee, kulkee pois,
     on saanut hän tehtävän jalon.
    Ja on kuin sielunsa harput sois,
    käy eellään leimaus valon — — —
     Oman kansansa eksyneen
    hän johtavi valkeuteen.
    — Ole siunattu, etsijä! Kansasi kerran
     sinut huomaa mieheksi Herran.

   


MAHATMA GANDHI.


    — Gandhi, Intian tumma mies,
    sielusi suuri on, jalo!
    Maatasi painaa vieraan ies,
    sorretun kansasi luo käy ties,
     mahatma, Aasian valo.

    — Viidakon viisaus voittamaton
    kauttasi haastaa yöstä:
    — Voittaja vihan vain rakkaus on.
    Oommehan lapsia auringon;
    yöhön ei meitä saa syöstä.

    — Mutta et, vieras valkoinen,
    ymmärrä Intian mieltä.
    Valtikan toit sinä hurmeisen,
    hiellä, verellä hindujen
    aarteesi anastat sieltä.

    — Heiltä veit helmet, viljain ja maan,
    maksuksi myrkkyä juotat.
    Tehtaasi jauhavat turmiotaan,
    kurjuutta peittelet rihkamillaan,
    mammonaan, miekkaan luotat.

    — Nää, miten poikamme haltioissaan
    luopuvat aseistansa!
    Brahma, Vishnu huulillaan
    syöksyvät peitsiäs uhmaamaan
     kauniina kuolossansa.

          *   *   *

    Kaksi on valtaa vastakkain,
    — kumpiko kruunaama voiton?
    Toisella paino on kanuunain,
    heikompi vahva on hengessä vain,
    uskossa huomisen koiton.

    — Gandhi, Intian ihana mies,
    heimosi nostaja jalo!
    Vankilan koppiin kulki sun ties.
    — Virka, oi, viisas murheen mies:
     Milloin voittavi valo?




ISÄ MEIDÄN.


    Oi Isä meidän, Isä taivahissa,
    Sun nimes pyhä, pyhä olkohon!
    Maan päällä, syvyyksissä, korkeuksissa
    Sun tahtos yksin tapahtuva on.
    Suo sieluillemme virvoittava manna
    ja tahrat tuntojemme pyyhi pois.
    Oi Isä, syntimme sa anteeks' anna
    kuin mekin veljelle, mi velkaa ois.

    Oi Isä, lankeemasta meidät estä,
     meit' ahdingoissa auta voittamaan.
    Ei liikaa koetusta lapses kestä;
    pahasta päästä meidät aikanaan.
     Oi, itse oomme haihtuvaista unta,
    me turvaudumme Sinuun, totuuteen.
    On kunnia ja voima, valtakunta
     vain Sinun yksin iankaikkiseen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76847 ***