*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76848 *** language: Finnish TOINEN RAKKAUS Kirj. Paul Bourget Ranskankielestä suomentanut Timo Tuura Kirjallisia pikkuhelmiä XXI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909. PAUL BOURGET Paul Bourget syntyi Amiensissa 1852. Aloitettuaan opintonsa maaseudulla, päätti hän ne Pariisissa, lueskellen yliopistossa muunmuassa klassillisia kieliä. Hänen ensimäiset teoksensa olivat runokokoelmat _Vie inquète_ (1874) ja _Edel_ (1878). Näissä teoksissaan Bourget osottautuu pessimistiseksi, "maailmantuskaiseksi" runoilijaksi, Baudelairen hengenheimolaiseksi. Vaikutuksia hän näkyy saaneen englantilaisilta Shelleyltä ja Keatsilta — hän olikin etenkin nuorempana erittäin viehättynyt englantilaiseen kulttuuriin. — Bourget itsenäistyi pian. Oikean alansa hän löysi sivistys- ja kirjallisuuskritikkona sekä kertomakirjailijana. Laajalti tunnettu on hänen nykyajan Ranskan sielullista peruspohjaa erittelevä teoksensa _Essais de psychologie contemporaine_ (1884—85). Näissä tutkielmissaan Bourget analysoi sellaisten Ranskan sivistyksellisten merkkimiesten kuin Renanin, Stendhalin, Tainen, Baudelairen y.m. sielullista olemusta. Hänen tarkoituksensa on kaikinpuolin määritellä sitä henkistä ja siveellistä ilmapiiriä, missä hän sekä hänen sukupolvensa olivat kasvaneet ja kehitysvaikutelmansa saaneet. Yksityisluontoisempia nykyajan ilmiöitä, meidän ajallemme ominaisia siveellisiä ristiriitoja Bourget erittelee sarjassa romaaneja. Nykyajan voimattomuus rakkauteen on erittelyesineenä kertoelmassa _Crime d'amour_, nykyaikainen Hamlet-kohtalo on aiheena romaanissa _André Cornélis_, kasvatuksellisia vaikeuksia käsittelee Bourget teoksessaan _Le disciple_, kysymystä lapsen oikeudesta isäänsä hän pohtii kertomuksessa _La terre promise_, aikamme maailmankansalaisuutta hän kuvailee romaanissa _Cosmopolis_ j.n.e. — siis aina mitä aktualisimpia ja vaikeimpia probleemeja. Edellämainittujen teosten lisäksi on vielä mainittava romaanit _Mensonges_ ja _Une idylle tragique_ sekä novellikokoelmat _L'irreparable, Pastels_ ja _Nouveaux pastels_. Bourget ei välitä ulkonaisesta toiminnasta, sielulliset seikat, sisäiset elämykset ovat pääasiana hänen teoksissaan — häntä sanovatkin ihailijat "sielutieteellisen romaanin luojaksi". Tiedemiehen tunnollisuudella ja tarkkuudella hän selvittelee sankariensa ja sankarittariensa sekavia, monivivahduksellisia tuntemuksia, heidän siveellisiä ristikohtiaan — hän tahtoo riisua ihmisen alastomaksi. Tämä "tieteellinen" menettely johtaa usein puutteelliseen tulokseen — eihän kirjallisessa luomistyössä järki voi täysin korvata vaistoa. Hänen henkilönsä tuntuvat usein elottomilta, ne muistuttavat kovin paljon tieteen tuloksien kansantajuisen esityksen helpottamiseksi tekaistuja havainnollisia esimerkkejä. Mutta tästä huolimatta Bourget on nykyajan huomattavimpia kirjailijoita: hänen psykologinen tarkkanäkösyytensä on harvinainen ja esitystapa hänen parhaimmissa teoksissaan erinomainen. Aiheensa valitsee Bourget vallassäädyn piiristä — hänen päähenkilönsä kuuluvat kolmannen tasavallan ylhäisöön. Tämän yhteiskuntakerroksen, jonka jäsenillä on kaikilla mainehikas peritty nimi tai muutaman sadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja jotka voivat esteettömästi elää sisäiset taistelunsa ja ristiriitansa yhteiskunnallisten arkiseikkojen häiritsemättä kehityskulun vaiheita ja loppua — tämän yhteiskuntakerroksen naiset on Bourget kuvannut kehitysijässään, vaimoina — petettyinä ja petollisena —, rakastajattarina, äiteinä. Ja nämä samat naiset ovat Bourgetin ihailijain kantajoukkona. Viime vuosina Bourgetista on tullut Ranskan ylhäisön kirjailija toisessakin merkinnössä: hän on ruvennut mainitun yhteiskuntakerroksen yhteiskunnallisten ja siveellisten aatteitten kaunokirjalliseksi tulkiksi. Natsionalismi, kansalliskiihko ja klerikalismi, kirkollismielisyys ovat saaneet hänestä innokkaan puoltajan. Nykyistä menoaan mennen Ranska joutuu perikatoon, kansanvaltaisuus ja epäkirkollisuus tuhoavat sen. Pelastus on löydettävissä vain siten, että palataan oloihin ennen suurta vallankumousta; parhaimmiston on hallittava valtiota, kirkon henkistä ja siveellistä elämää. — Ikävintä on että Bourget aatteitaan kaunokirjallisessa muodossa ajaessaan on alentunut tekemään väkivaltaa taiteellisuudelle ja agitatorisia tarkoitusperiään tavoitellessaan on useinkin unhoittanut ne oikeudellisuuden vaatimukset, jotka voidaan asettaa yhteiskuntaoloja käsittelevälle kirjailijalle. TOINEN RAKKAUS. Heinäkuun keskivaiheilla 188... tapahtui, että Elie Laurence, toinen lähetystön kirjuri eräässä pohjoismaiden hovissa, riitaantui erään aatelismiehen kanssa. Sananvaihto syntyi whistipöydän ääressä, mutta peli oli tekosyynä, joka huonosti peitti kilpailua rakkausasioissa. Vaikkei nuori ranskalainen kolmeen vuoteen ollut pidellyt florettia, haavoitti hän kuitenkin vaarallisesti vastustajaansa. Tämä itserakkauden voitto oli turmiollinen hänen menestykselleen virkauralla. Haavoitettu aatelismies oli pääministerin vanhin poika ja lisäksi oli Laurence ryhtynyt kaksintaisteluun neuvottelematta päällikkönsä kanssa. Liian taidokas valtiomies, joka valtiollisten mielipiteittensä vuoksi ei muutenkaan ollut ministeristön suosiossa, sai käskyn palata takaisin — satunnainen onnettomuus, jonka johdosta hänen ystävänsä onnittelivat häntä, koska se soi hänelle tilaisuuden palata Pariisiin. Hän itsekin kiitti onneaan, sillä syyn romanttisuus korvasi hänelle seurauksen ikävyydet. Yhtäkaikki toi tämä vähäpätöinen vastoinkäyminen mukanaan todellisen vaaran. Laurence oli joutunut toimettomaksi henkisen elämänsä vaikeana ajanjaksona. Hänessä oli tapahtumassa käänne, jonka ulkonainen toiminta, niin vähäinen kuin se olikin ollut siinä toimessa, jonka hän jätti, oli salannut häneltä muutaman kuukauden ajan. Kun tämä toiminta oli lakannut, ilmenivät nuoren miehen sielunsairauden tuntomerkit heti. Elie Laurence oli silloin kolmekymmentäkolme-vuotias. Hänen ruumiinrakenteensa oli sopusuhtainen, mutta hänen olennossaan oli jotakin sanomattoman hentoa, joka teki hänet ulkomuodoltaan ikäänsä nuoremmaksi. Hänen ruumiinsa rakenteessa ja liikkeissä ilmenevää tavatonta nuorekkuutta kohotti hänen vielä miltei lapsellisten kasvonpiirteidensä hienous. Mutta syvät rypyt, jotka hymyillessä ilmestyivät silmäluomenkulmiin, ihonvärin sameus, joka ilmaisi veren heikkoutta, jonkunlainen väsynyt raukeus, joka uinui hänen hyvin sinisten silmiensä pohjalla, useat muut tuntomerkit ilmaisivat tarkemmin katsoessa liian aikaista ja salaista kulumusta tässä nuoressa miehessä, jonka ulkonäkö oli viehättävän nuorukaisen. Tällaiset luonteet herättävät mielikuvan liian nuoresta ja puoleksi surkastuneesta olennosta. Näytti siltä kuin olisivat intohimot hänet turmelleet häntä kypsyttämättä ja elämään väsyneen lapsen ulkonäkö oli ainoastaan näkyväinen todistus siitä näkymättömästä kehityskulusta, jonka olosuhteet olivat saaneet aikaan tässä luonnostaan liian hienossa ja hennossa olennossa. Jäätyään viisitoistavuotiaana orvoksi ja tultuaan kahdeksantoistavuotiaana pienen omaisuuden haltijaksi, oli Elie Laurence antanut elämänsä vieriä ohjaamatta sen kulkua. Koska hänessä oli sitä herkkätuntoisuutta, joka suuritta omantunnonvaivoitta salli leikkiä rakkauden komediaa pienimpiäkin oikkuja noudattaakseen — koska hänen kaunis profiilinsa, jota hienot ruskeat viikset tuskin tekivät miehekkäämmäksi, sopi miellyttävästi hänen käytöksensä hiukan naismaiseen sulavuuteen — koska sitäpaitsi hänen ainoana ajanvietteenään noina vuosina, jotka hän palveli ylimääräisenä Orsaykadun varrella, oli ollut mielistellä kaikkia naisia ja ottaa osaa kaikkiin seuraelämän huvituksiin, oli hän ollut tilaisuudessa joutua moniin seikkailuihin, ja hän oli heittäytynyt niihin ajattelematta, että ihminen satunnaisissa huvituksissa kuluttaa parhaimpansa. Helppous millä hän valikoimatta solmi nämät suhteet yhtyneenä seuraelämän aiheuttamaan jokapäiväiseen huumaustilaan oli ehkäissyt sen tunnevoiman täydellistä kehkeytymistä, mikä oli mahdollista hänen pikemmin nautinhimoiselle kuin intohimoiselle sydämelleen. Laurence oli siten elänyt ensi nuoruutensa rakastamatta niin, kuin olisi voinut, vaikkakin hän hyvällä syyllä saattoi pitää itseään naisten suosikkina. Hänellä oli koko joukko muistoja — mutta hän ei ikävöinyt mitään. Tämän kohtalon kummallisen luonnottomuuden täytyi johtaa kolmannenkymmenennen ikävuoden lopulla tuskaiseen henkiseen väsymykseen. Hämärää huomiota sydämensä sairaudesta seurasi tässä nuoressa miehessä jonkunlainen ruumiillinen raskasmielisyys, joka on katkera hinta nautintojen väärinkäytöstä. Sen tuntevat liiankin hyvin kaikki ne, jotka vain kerrankin ovat tyhjentäneet elinvoimansa. Ja Laurencella, joka oli pariisilaisten vanhempien lapsi, ei ollut asetettavana hurjistelujensa palvelukseen tuollaista kovaa ja sitkeää tempperamenttia, johon on keräytynyt maalaisperinnön tyhjentymätön kultakaivos. Hän oli kuluttanut elämäänsä — hän ei ollut elänyt. Kun hän kaksi vuotta sitten oli jättänyt Pariisin, olivat ne henkiset harrastukset, jotka syventyminen virkansa yksityiskohtiin oli hänessä herättänyt, estäneet häntä liian paljon ajattelemasta tätä surullista tosiasiaa, joka ei voinut jäädä huomaamatta niin pian kuin pakollinen toimettomuus antoi tilaisuutta pitkiin mietiskelyihin. Kun hän marraskuussa — jolloin toinen kuukausi, hänen vastoinkäymisestään oli kulumassa — oli asettunut asumaan entiseen pieneen huoneustoonsa, jonka hän oli pidättänyt itselleen Barbet-de-Jouy-kadun varrella, talossa, jossa omistajat harvoin asuivat, kun hän oli lähettänyt luunväriset nimikorttinsa perheisiin, joissa hän ennen oli seurustellut, uudistanut osan huonekalustoaan, käynyt katsomassa muodissa olevia näytelmäkappaleita, kotiutunut klubissa ja järjestänyt kaiken voidakseen juhlallisesti aloittaa moitteettomien huvitusten sarjan, alkoi hän tuntea perinpohjaista ja voittamatonta ikävää. Aistien tulen ensi savun hälvennettyä ja tuon harhaluulojen usvan haihduttua, joka saa kaiken näyttämään silmissämme kauniilta, kun olemme nuoria, näki hän elämänsä mauttoman ja tyhjän keskinkertaisuuden. Nousta kello yhdeksältä, kirjoittaa kirjeitä, lukea sanomalehtiä, syödä aamiaista kotona, pukeutua, käydä vierailulla, pukeutua vielä kerran, syödä päivällistä ja lopettaa päivänsä vierailulla, teaatterissa tai klubissa, kaikki tämä muodosti sietämättömimmän yksitoikkoisen elämänjärjestyksen, mitä ajatella saattoi. Hän tutkisteli itseään ja näki säälimättömän selvästi, että hänestä oli tullut, ei egoisti — sillä hän ei suuresti rakastanut itseään — vaan ihminen joka on hyvin välinpitämätön toisten suhteen ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että oli ollut sellainen aina. Hänellä oli ollut miellyttäviä ystäviä, mutta ne olivat joko poissa Pariisista tai naimisissa. Muuten, ennätettyämme kolmenkymmenluvulle eivät ystävämme enää meitä tyydytä emmekä me heitä. He elävät omaa elämäänsä, me omaamme. Hän tapasi entisiä rakastajattariaan tuntematta liikutusta, hänet esitettiin uusille kaunottarille ilman että hän tunsi uteliaisuutta. Koskei hän harjoittanut mitään erikoisopinnoita, tunsi hän kaikki kirjastonsa kirjat, eikä avannut niitä muuten kuin sattumalta hajamielisyydessä. Hänen asuntonsa neljää huonetta hoiti moitteettomasti hänen vanhempiensa kamaripalvelija, joka oli hänen palveluksessaan, ja siten kuluivat hänen päivänsä ilman taloushuolia, jotka ovat useiden poikamiesten kärsimyksenä ja ajanvietteenä. Ja hänen oli ikävä... Hänen setänsä, jolle hän kaunistelematta uskoi omituisen tautinsa, neuvoi häntä menemään naimisiin. Kaksi nuorta tyttöä, joiden pöytänaapurina hän oli päivällisillä, eivät miellyttäneet häntä, kun hän tahtomattaan tuli vertailleeksi heitä entisiin ystävättäriinsä. Hänen luonteelleen kun oli tunnusmerkillistä antaa ulkonaisten vaikutusten määrätä teot, ei hän taistellut vastaan, vaan odotti... mitä? Hän ei tiennyt itsekään — ja tämä johti yksinkertaisesti siihen, että totisen rakkauden mahdollisuudet, jotka siihen asti olivat levännet käyttämättöminä ja hyödyttöminä hänen itsetiedottoman olemuksensa syvyyksissä, saivat ravintoa. Henkinen olemuksemme noudattaa samoja lakeja kuin ruumiillinen. Jokaisesta käyttämättömästä kyvystä tulee taudin alkuaihe. Mutta tuo tauti ilmenee usein liian myöhään, ilmenee vasta silloin kun olemme ainaiseksi menettäneet tilaisuuden elää oikeata elämäämme. Tämä lyhyt elämäkerta — jossa moni nuori pariisilainen epäilemättä tuntee omien tunteittensa historian, sillä syyt Laurencen elämänväsymykseen eivät olleet poikkeuksellisia tekee ymmärrettävämmäksi merkityksen, jonka aivan satunnainen ja jokapäiväinen kohtaaminen sai tässä sielussa, joka laimeutensa vuoksi oli erittäin altis aavistamattomille yllätyksille. Tapahtumain vaikuttavaisuus tunne-elämäämme on samantapaisten lakien alainen kuin taulun värien keskinäiset suhteet: me päätämme taulun arvon siitä tavasta, millä se on kokoonpantu, ja kun elämän pohja on harmaa, tuntuu pieninkin vaikutelma värikkäältä. Eräänä iltana talvella, tuona kuolettavan ikävänä vuodenaikana, jolloin tunnit vierivät niin hitaasti, näki Elie rantakadulla, joka on yhdensuuntainen Invalides-esplanaadin kanssa, erään ministeristötoverinsa, joka kuusi vuotta sitten oli ollut huomiotaherättäneen seikkailun sankari. Aivan äkkiä, ilman että oli tapahtunut mitään, mikä teki moisen häväistysjutun ymmärrettäväksi, tiesivät salonkien juorupuheet kertoa, että Gérard Lairesse — se oli tuon nuoren miehen nimi — oli kadonnut, sekä myöhemmin rouva Claire Audry, kaksikymmentäkahdeksan vuotias nuori nainen, jonka käytös siihen asti oli ollut vapaa kaikista epäluuloista, ja melkein heti, sillä nykyinen maailmankansalaisuus tekee Euroopan tavallaan pikkukaupungiksi, kertoivat luotettavat henkilöt, että Gérard Lairesse ja Claire Audry elivät yhdessä Englannissa. Kaikki koettivat silloin paenneen naisen entisyydestä löytää jotakin, millä tahrata hänen luultua innoittavaa tekopyhyyttään ja ihmiset kostivat hirveillä panetteluilla aviorikoksen etäisen, kadehtitun onnen. Tästä ilkeydestä sai pian osansa aviomieskin, joka oli kylliksi kyynillinen ottaakseen onnettomuutensa tyynesti. Tämä oli nelikymmenvuotias, punakka ja harmaantunut mies, joka oli kuuluisa herkkusuisuudestaan ja jolla tiedettiin olevan ensiluokan keinottelukyky. Hän oli johtokunnan puheenjohtaja eräässä suuressa pankissa, joka koko omaisuudestaan sai kiittää hänen erinomasta liikeälyään. Oliko Audryn ja hänen vaimonsa välillä suoritettu joku tuollainen salattu perhenäytelmä, joka oikeuttaa vaimon kohtelemaan miestä niin musertavalla ylenkatseella, ettei hänen tarvitse välttää miestä häpäisevää oikeusjuttuakaan? Monet päättivät sen miehen vaitiolosta ja siitä taipuvaisuudesta, jolla hän mukaantui loppusuoritukseen poissaolevan ja itsensä välillä. Toiset selittivät tämän menettelyn johtuvan hänen käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, koska asia ei tuottanut hänelle mitään aineellista tappiota, ja koska se soi hänelle vapauden vielä lähemmin liittyä erääseen kevytjalkaiseen näyttelijättäreen Léona d'Astiin, joka useamman vuoden oli ollut hänen suojattinsa. Turhaan ihmiset tyhjensivät arvaamiskykynsä koettaessaan päästä selville tämän tosiromaanin henkilöiden tunteista, sitten joutui tämä samalla kertaa kuvaava ja selittämätön tapaus unhotuksiin. Lause: "Tiedättehän, silloin kun pikku rouva Audry..." kuultiin vielä silloin tällöin keskusteluissa. Jotkut haaveksivat naiset ihailivat salaa vapautunutta naista. Jotkut järkevät miehet säälivät salaa Gérardia. Tämä salaperäinen pako tuli uudelleen puheeksi oikeudenkäynnin yhteydessä, josta Audry selviytyi niin hyvin kuin voi omaisuus eheänä, mutta kunniattomana miehenä — ja siinä kaikki. "Heillä ei ollut lapsia..." sanoivat silloin tällöin ne, jotka vielä mainitsivat tätä tapausta antaakseen tukea teorioilleen, kun tuli puhe erilaatuisista aviorikoksista. Elie Laurence tunsi vielä paremmin tämän tositarinan kun häntä oli nuoruudessaan kiinnittänyt Gérardiin tuollainen puoliystävyys, joka syntyy luonteiden sopusoinnusta ja tapojen yhtäläisyydestä. He olivat samassa virastossa ja seurustelivat samoissa piireissä. Mutta senjälkeen kuin Lairesse oli paennut rouva Audryn kanssa, ei hän ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään Orsay-kadun aikuiselle virkaveljelleen, eikä Laurence ollut ajatellutkaan kotiin palattuaan ottaa selvää kadonneesta toveristaan. Hän hämmästyikin aikalailla nähdessään Pariisin käytävällä entisen toverinsa tulevan vastaansa käsi ojossa, ystävällinen hymy huulilla ja silmissä tuo jälleennäkemisen ilo, joka silmänräpäyksessä tekee tyhjäksi vuosikausien vieraantumisen. Hänen hämmästyksensä ilmeni niin selvästi, että Gérard hymyili vielä enemmän: "Minä olin kaiketi viimeinen henkilö, jota odotitte tapaavanne", sanoi hän ja jatkoi kuin kaikkia kysymyksiä torjuakseen: "Niin, rakas ystävä, on toista vuotta siitä kun palasimme... Mitä arvelette? Pariisi on toki messun arvoinen, sanotaan; ja minä tahtoisin sanoa: Pariisi kannattaa toki miekaniskun... Mutta olkaa levollinen, en ole saanut enkä antanut miekaniskua... Entä te?..." Ja hän tarttui sydämellisesti Elien käsivarteen, kääntyi ja seurasi häntä ja jälleennäkemisen ilo virkisti Laurencea. Nuoret miehet kulkivat tahdissa aivan kuin olisivat edellisenä päivänä nähneet toisensa ja vaihtoivat puheenaihetta siirtyen nopeasti ajatusyhtymästä toiseen kuten kaksi ystävää, jotka ajattelevat kaikki ääneen. Keskustelun liikkuessa yhteisissä muistoissa, tarkasteli Elie entistä toveriaan, joka hänen mielestään ei ollut lainkaan muuttunut entisestä. Gérard oli kookas, kasvot avoimet, silmät ruskeat rehellisine ja rohkeine katseineen, hänen kyömynenässään, suippoparrassaan ja hänen piirteidensä sotilaallisessa kauneudessa oli jotakin mikä muistutti Henrik Neljännen kuuluisaa ulkonäköä. Hänen hartiakkaisuutensa ja hänen liikkeittensä joustavuus ilmaisi tarmoa miehen, joka on kuin luotu taistelua varten. Synkkänä tammikuun iltana, jolloin Elie oli tavallista enemmän kärsinyt henkisestä lamaantumisestaan, vei Gérardin kohtaaminen hänet väkisinkin surullisiin vertailuihin: "Hän elää edes", ajatteli hän. "Oi jospa olisin hänen sijassaan!..." ja hänen tahtomattaan herätti hänen entisen ystävänsä läsnäolo hänen muistissaan Claire Audryn kuvan, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet eräänä iltana suurilla päivällisillä, jolloin hän oli istunut hänen vieressään... Hän oli hieno ja pitkä ja hänellä oli tapana hitaasti kääntää päätään, mikä herätti ajatuksen hyvin tyynestä olennosta. Hänen kastanjanruskean, tuhkanharmaalle vivahtavan tukkansa jakoi jakaus sivulta yksinkertaisesti kahden puolen hänen jalo-otsaista päätään. Hänen hyvin mustien ja hyvin hellien, hiukan kosteiden silmiensä katseessa kajasti ajatus, joka oli vakava aina totisuuteen saakka; mutta kun hän samalla punastui tavattoman helposti ja kun hänen muutamien liikkeittensä viehättävä epävarmuus lievensi katseen vakavuutta, tuli ajatelleeksi jotakin antiloopia muistuttavaa lempeän arkaa olentoa. Hänen suunsa aukeni kuin kukka ja näytti säännöttömät, mutta suloisen valkeat hampaat ja kun hän hajamielisenä leikitteli paksuilla rannerenkaillaan, tuli näkyviin voimakas käsi hiukan leveine sormineen — tahdon tunnusmerkkejä, sanovat ihmistuntijat. Hänellä oli sinä iltana päällään musta pitsipuku, joka jätti paljaaksi hänen vankan, mutta sirotekoisen kaulansa. Hänen ainoina koristeinaan olivat muutamat eriväriset jalokivet hiuksissa ja puvussa. Ja tämä kuva tuli yhä yksityiskohtaisemmaksi. Elie näki avaran ruokasalin, jossa oli kuvakudoksia seinillä, palvelijoita lyhyissä polvihousuissa, säihkyviä kristalliastioita hedelmillä ja kukilla koristetulla pöydällä, naisia avokaulaisissa puvuissa ja miehiä hännystakeissa. Tämä loisto ja komeus oli vertauskuva seuraelämän kuningatararvosta, josta rouva Audry oli luopunut seuratakseen Gérardia. Mitä tavattomia tunteiden myrskyjä tuo ylpeä olento olikaan saanut kestää mukaantuakseen sellaiseen uhraukseen? Muistelma herätti toisen ja Elie tunsi vielä kerran surullista hämmästystä, joka oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli kuullut nuoren naisen paosta. Vaikka hän oli tuntenut hyvin vähän rouva Audrya, muisti hän kärsineensä äkillisestä mielipiteitten vaihdoksesta, joka oli tapahtunut ihmisissä tämän paon johdosta, vaihdoksesta, joka oli tapahtunut hänessä itsessäänkin. Joka tapauksessa tunsi hän alati tavatonta mielenkiintoa elävään arvoitukseen, joka piili tuon naisen luonteessa... — Kaikki nämät kuvat liikkuivat ajatuksen nopeudella Elien aivoissa samalla kun hän parhaansa mukaan vastaili Gérardille, joka nyt kyseli heidän virkatovereinsa edistymistä. He tulivat Varennes-kadun ja Barbet-de-Jouy-kadun kulmaan. "Te olette uskollinen vanhalle asunnollenne", sanoi Gérard. "Minäkin olen etsinyt asuntoa tästä kaupunginosasta. Mutta löysin sopivan Balzac-kadun varrelta... Tulkaapa sinne meitä tervehtimään!" lisäsi hän ja otti salkustaan nimikortin, jonka ojensi Elielle. "Rouva de Velde tulee olemaan iloinen, kun saa teitä tavata, olen varma siitä, ja minä olen teidän ystävänne kuten ennenkin, eikö totta?"... Hän puristi Elien kättä tuolla lujalla tavallaan, jonka Elie niin hyvin tunsi entisestä. Laurence vastasi myöntävästi yhtä vilpittömästi ja sydämellisesti, kuin kysymyskin oli lausuttu. He erkanivat... "Rouva de Velde?..." mietti Elie pukeutuessaan neljännestuntia myöhemmin iltapäivävierailua varten... "Se lienee hänen tyttönimensä — Claire de Velde. Gérard kutsui tosissaan minua käymään heidän luonaan... Mutta kuinka saattaa hän päästää vieraan heidän onnensa yksinäisyyteen? Miten mahtaa tuo nainen ottaa minut vastaan? Miksi lähestyi Gérard minua kuten ystävä, joka on iloinen voidessaan solmia uudelleen entisen suhteen, kun tuon entisyyden pitäisi olla kuollut hänelle?... Miten saattoivat he palata Pariisiin siitä huolimatta, että tulisivat kohtaamaan niin paljon entisten tuttavien katseita? Vai olisiko tuo nainen, jonka olen nähnyt niin kainona ja arvokkaana, menettänyt kaiken hienoutensa?... Ovatko he onnelliset..." Kaikki nämä kysymykset liikkuivat nuoren miehen mielessä kuten sielunprobleemin hämärät tehtävät, jotka hän pikemmin tunsi kuin selvästi tajusi. Hän tuumi: "Tietysti he ovat onnelliset, sillä he elävät... He elävät. Mutta miten?..." Ja tämä "miten" vaivasi häntä siinä perheessä, missä hän söi päivällistä, niin itsepintaisesti, ettei hän voinut karkoittaa sitä koko iltana huolimatta läsnäolevien naisten olkapäistä ja erään tunnetun luennoitsijan sukkelista jutuista. Hän oli niin monta kertaa ollut samallaisessa seurassa ja niin monta kertaa kuullut samantapaisia keskusteluja. Seura ikävystytti häntä, kuten rautatievaunuun kytkettyä matkustajaa ikävystyttää kehno sanomalehti, jonka hän on moneen kertaan lukenut, otsakkeesta ilmoituksiin. "Totta tosiaan", ajatteli hän palatessaan puolenyön "ajoissa kotiin aina inhoon asti kyllästyneenä keskustelun yksitoikkoisuuteen, jos rouva Audry on jättänyt kaiken, päästäkseen ainaiseksi eroon noista ihmisistä, niin moittikoon häntä ken haluaa. Minä häntä kadehdin..." Ja hän hymyili kummalliselle mielijohteelleen ja alkoi pohtia eri otaksumia joita hän oli muodostanut Clairen ja Gérardin selittämättömästä rakkaussuhteesta. Sielutieteilijät ovat usein huomauttaneet, syytä ilmaisematta, että kaikista intohimoista uteliaisuus kuolee viimeiseksi. Vieläpä se näyttää kasvavan sitä mukaa kuin muut surkastuvat, sillä ketkä ovatkaan sille uskollisimmat? Vanhukset ja tyhjäsieluiset ihmiset. Niillä, joiden persoonallinen elämä on hyvin rikas, ei ole aikaa pitää silmällä jonkun heille aivan välinpitämättömän henkilön tekoja. Ellei Elie Laurencen sydän olisi ollut niin köyhä, ei hän olisi niin lakkaamatta sillä viikolla, joka seurasi hänen kohtaustaan Gérardin kanssa, ajatellut rouva de Veldea. Joka tapauksessa — todistukseksi siitä kuinka nuorena tämä mies oli elämästään huolimatta pysynyt — ei ainoatakaan alhaista ajatusta, ei mitään epäselvää toivoa rakkausseikkailusta sekaantunut hänen ajatuksiinsa. Hänen uteliaisuuteensa, jonka herätti se nainen, jonka hän oli tuntenut rouva Audryna, ei liittynyt tuota alhaista ajatusta: "miksi en se ollut minä?..." — useimpien miesten salainen napina, kun he lähestyvät naista, jonka varmasti tietävät astuneen harha-askeleen. Ja yhtäkaikki — sillä herkkätunteisessa sielussa tapaa sellaisia vastakohtaisuuksia — ellei Laurence olisi muistanut Clairen kauniita mustia silmiä, suloista hymyilyä ja viehättävää, ylpeätä esiintymistä, ei hän olisi niin pian soittanut sen talon ovikelloa, missä hänen ystävänsä asui Balzac kadulla. Lairesse oli sanonut: "Tapaatte minut aina aamulla kotona..." Kello ei ollut vielä yhtätoista. Elie oli tullut jalan pitkin Champs-Elysées-lehtikujaa ja hän tunsi olevansa halukas ottamaan vaarin pienimmänkin seikan, joka saattoi selvittää sitä arvoitusta, mikä kiinnitti hänen mieltään. Gérardin valitseman kadun omituinen ulkonäkö antoi ensiksi aihetta arveluihin. Balzac-katu, jonka entinen nimi on Moulin-Beaujon — entisen Folies-Beaujonin puutarhan mukaan, jonka halki se vuonna 1825 avattiin — ja joka sitten erään kadun varrella asuvan talonomistajan vaimon etunimen mukaan muutettiin Fortunée-lehtikuja-nimiseksi, on saanut nykyisen nimensä sen johdosta, että Père Goriotin tekijä kuoli sen varrella heinäkuussa 1850. Maaperän epätasaisuus tekee sen vaikeakulkuiseksi Charnps-Elyséesin puolelta. Tässä kaupunginosassa on paljon kalustettuja huoneita, joita kuten ilmotustauluista saa tietää, pitävät englantilaiset majatalonomistajat etupäässä englantilaisia perheitä varten. Toisin sanoen: asukkaat ovat poissa kaiken päivää, sillä englantilainen, joka tulee Pariisiin, lähtee asunnostaan kello kahdeksan aamulla ja palaa vasta yöllä. Mäenkö jyrkkyys vai nuo autiot matkustajakoditko lienevät syynä hiljaisuuteen sillä katuosalla, joka päättyy synkkiin Lord-Byron- ja Chateaubriand-katuihin. Joka tapauksessa ovat kävelijät siellä harvinaisia kuin jossain pikkukaupungissa maaseudulla. Elie oli siinä, että ystävänsä oli valinnut tämän rauhaisan kolkan keskellä loistavaa Pariisia, näkevinään samalla kertaa osoituksen yksinäisyyden tarpeesta ja halusta ottaa osaa suuren maailman elämään. Itse talo oli keskellä mäkeä ja sen eroitti kadusta pihamaa. Kun Elie tarttui ulkoportin kädenripaan, soi kello ja portinvartijatar tuli asuntonsa kynnykselle. Tämä asunto käsitti toisen puolen pihamaata, toisessa oli talli. Tallirenki alkoi juuri harjata hevosta, jonka vaahtoisuus ilmaisi, että se oli tullut pitkältä ratsastusretkeltä. "Onko Gérard käynyt ulkona tänä aamuna? Ja yksin?..." mietti Elie, joka tarkasteli taloa hyvin uteliaana. Se oli kaksikerroksinen rakennus, jonka etusivulla oli rakennuksen pituinen kuisti. Ulkokaihdin, joka oli pitkä ja suora kuten kuistikin, teki siitä jonkunlaisen kävelypaikan. Kuistin kummassakin päässä oli kaksi ovea: oikeanpuoleinen, joka oli auki ja josta näkyi kahden kerroksen korkeudelta matolla peitetyt portaat ja vasemmanpuoleinen, joka vei aivan erillään olevaan pohjakerrokseen. Tänne johdatti Elien kamaripalvelija, joka oli ensin vienyt Gérardille hänen korttinsa. Talon asukkaat asuivat nähtävästi erossa ja tämä huomio sai vieraan vielä suuremmalla mielenkiinnolla tarkastelemaan huonetta, johon hän nyt hämärästä eteisestä astui... Se oli Gérardin makuuhuone. "Suottehan anteeksi", sanoi Gérard, "että otan teidät vastaan näin... Olen juuri noussut kylvystä... Tiedättehän, ratsastuksen jälkeen kylmä vesi... Se on minun terveyssääntöni... Luulen että kuolisin ilman voimakasta ruumiinliikettä... Kuinka hauskaa, että tulitte!..." Ja näin puhuessaan hän pukeutui juovikkaaseen villaiseen aamupukuun. Elie oli jo istunut takkavalkean ääreen ja katseli häntä, kun hän seisoi siinä voimakkaana ja notkeana, iho hohtaen raittiin ilman ja kylvyn vaikutuksesta. Kookkaan vartalon jokainen liike ilmaisi tarmokasta miestä, joka oli yhtä varmasti luotu toimintaa varten kuin hän, Elie, hentojäseninen ja hermostunut kun oli, oli luotu uneksimista ja intohimoa varten. "Ja kuitenkin luullaan, että ihmisen kohtalon voi päättää hänen luonteestaan", ajatteli hän itsekseen tarkastellen huonetta. "Sallitteko että pukeudun teidän läsnäollessanne?..." kysyi Lairesse hetken kuluttua... Palvelija kulki edestakaisin ja Laurence teki itsekseen johtopäätöksiä tekemistään huomioista samalla kun hän puhalteli savuja ystävänsä tarjoamasta venäläisestä paperossista. Kaksi akkunaa, joiden välissä vuode oli, antoi puutarhaan, jonka lehdettömät puut kuvastuivat ruutuja vasten. Kirkas talviaamun aurinko paistoi iloisesti akkunoista ja täytti valollaan makuuhuoneen, jonka asukas oli nähtävästi rikas nuori mies. — Pienimmätkin yksityiskohdat ilmaisivat puuttuvaa naisen järjestävää kättä. Kaikki oli tässä huoneessa miehekästä, miltei jäykkää — huonekalujen jykevyys ja tummanvihreille seinille ripustetut aseryhmät, kaikki — saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä, että tämän poikamiesasunnon isäntä oleskeli paljon huoneessaan. Siinä ei vallinnut tuota jäykkää järjestystä, jota tapaa asunnoissa, jotka ovat ainoastaan nuoren miehen elämän valheakkunana, ja joiden säädyllisen ulkonäön tarkoitus on kätkeä kaksinaista elämää. Keskellä sijaitseva, aivan matala ja kapea vuode ainoine korvatyynyinen oli auki. Yöpöydällä oleva aukileikattu kirja näytti siltä, että sitä oli luettu ennen nukkumista, samoinkuin sinne tänne heiteltyjä sanomalehtiä ja avattuja kirjeitä oli silmäilty herättyä. Pienellä pöydällä oli aamiainen — yksi ainoa kuppi hopeisen teekannun vieressä. Kaikissa muissa esineissä, jotka ovat välttämättömiä mukavuuteen tottuneelle hienolle nuorelle miehelle, oli tuo ulkonäkö, joka tulee käyttämisestä, ja jota on mahdoton jäljitellä. Koko sisustus ilmaisi selvästi tuota ei-tahallista yhtenäisyyttä, jota on mahdoton määritellä. Sillä lyöhän olemuksemme leimansa esineihin, joiden keskellä elämme ja toimimme, miltei valokuvauksen vertaisella tarkkuudella. Gérard, joka huomasi vieraansa harhailevat katseet, vastasi sanattomaan kysymykseen, jonka luuli niissä lukevansa: "Suottehan anteeksi. Huonetta ei ole vielä siistitty. Mutta kamaripalvelijani on saanut käydä asioillani. Erästä tyhmää pelivelkaa suorittamassa. Tappasin eilen eräässä pelihuoneessa kaksisataa louisdoria. Minun ijälläni!... Nähkääs, en asu niinkään epämukavasti... Minulla on vielä työhuone ja tarpeentullen pieni ruokasali. Minulla ei ole kovin paljon tilaa, mutta on ilmaa ja aurinkoa..." Ja hän hengitti täysin keuhkoin. "Kesken kaikkea", lisäsi hän, kun palvelija oli poistunut, "jäättehän aamiaiselle?..." Silmäys, joka seurasi tätä kysymystä ilmaisi levottomuutta, jonka Elien myöntävä vastaus heti hälvensi. "Kirjoitan pari sanaa rouva de Veldelle", sanoi Gérard; "olen puhunut hänelle teistä ja hän on iloinen saadessaan tavata teitä." Gérard vei ystävänsä työhuoneeseen, joka oli jotakuinkin pieni, ja jonka kirjat ja paperit todistivat, että siellä oleskeltiin usein. Sillä välin kuin Gérard repäsi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti kirjelipun, jonka palvelija vei saamatta muita ohjeita, teki Elien mieli katsella Clairen valokuvaa suurella työpöydällä. Hän jätti sen kuitenkin tekemättä ja tyytyi mielessään pohtimaan sitä merkitystä, mikä huoneella ja Gérardin tavoilla saattoi oikeastaan olla. Oliko se harkittua ja teeskentelyä? Gérardissa ei mikään osoittanut onnellista rakastajaa, joka elää rakastajattaren kanssa, jonka hän valloittanut rohkeasti uhmaamalla kaikkia maailman ennakkoluuloja. Hänen yksinäinen ratsastusretkensä aamulla, hänen pelaamisensa edellisenä iltana ilmaisivat tuollaista hiljaista eroa, jonka tapahduttua suhde kuitenkin pysyy ulkonaisesti muuttumattomana. Samoinkuin sinä iltana, jolloin he olivat tavanneet Invalides-esplanaadilla, liikkui keskustelu miltei yksinomaan entisissä ministeristötovereissa. Gérard puhui heistä niinkuin eronsaanut upseeri puhuu armeijasta. Hän oli selvillä kaikista muutoksista ja virkaylennyksistä. Hänen silmänsä loistivat... Ne synkistyivät sitä mukaa kuin aika vieri ja ne olivat miltei raukeat, kun tuli aika mennä ensimäiseen kerrokseen. Oven aukaisi livrépukuinen palvelija, jonka napeissa oli kirjaimet C ja V. Jos Elien uteliaisuus oli taloon tullessa ollut suuri, olivat nyt hänen vaarinottamansa lukemattomat pikkuseikat kiihdyttäneet sen kaksin verroin suuremmaksi. Mutta luotuaan silmäyksen nuoreen naiseen, saattoi hän töintuskin enää jatkaa huomioidentekoa, niin valtasi hänet suloinen liikutuksentunne, jonka laatua hän ei kyennyt määrittelemään. Hän tunsi tämän heti. Rouva de Velde luki takkavalkean ääressä pienessä vaaleansinisessä vierashuoneessa, puettuna valkeaan aamupukuun, joka oli koristettu runsaasti pitseillä. Hänen kastanjanruskeassa tukassaan oli vielä tuo entinen hieno värivivahdus ja kuten ennenkin oli se kammattu yksinkertaisesti sivulta jakaukselle. Syvä totisuus, joka ennen oli luonut hänen kasvoilleen sielukkaan kauneuden, asui vieläkin hänen lempeissä mustissa silmissään ja hänen poskiensa ja otsansa viivoissa. Mutta tuo totisuus näytti kasvaneen. Se lähenteli nyt synkkämielisyyttä, joka väkisinkin teki tuskallisen vaikutuksen siihen, joka tunsi hänen tarinansa. Sillä olihan hänen asemansa elämässä sellainen, ettei tullut kysymykseen mikään väliaste korkeimman onnen ja syvimmän kurjuuden välillä. Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmällä kuopissaan, viehättävän suun ympärillä, joka tahtomatta toi katsojan mieleen kukan, oli tuskaisa piirre. Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä todisti hairahduksen onnea. Mutta se karkotti ajatuksenkin hairahduksesta. Ellei Elie olisi ollut niin hyvin selvillä tosiasioista ja hänelle olisi näytetty Claire de Veldea ja kerrottu, että tämä oli erään Pariisin seurapiirein kuuluisimman häväistysjutun sankaritar, olisi hän rohkeasti väittänyt sitä panetteluksi — niin paljon levollista ylpeyttä, todellista ylevyyttä, altistunutta tyyneyttä henki tuosta kolmekymmentä-neljävuotiaasta naisesta, joka kumarsi kuten ruhtinatar kun Gérard esitti vieraan. Kädenliikkeessä, jolla hän viittasi Elieta istumaan, ilmeni tuo siveä sulo, josta kokenut mies tuntee kunniallisen naisen _noli me tangere_, tuon ehdottoman, synnynnäisen, ikäänkuin ruumiillisen kainouden, joka lannistaa aremmankin himon. — "Ystävänne", sanoi hän, "on siksi usein puhunut teistä, että olen iloinen saadessani tavata teitä." Tämä yksinkertainen lause, joka kuitenkin asetti Gérardin hänen ja Elien väliin, lausuttiin hiukan matalalla ja verhotulla äänellä, mutta ilman että äänensävy tai kasvojenilme ilmaisi sitä hämmennystä, jota odottaisi maanpakolaiselta ja yhteiskunta-asemansa menettäneeltä maailmannaiselta kun hän kohtaa miehen, joka on hänet tuntenut arvossapidettynä ja kunnioitettuna. Se oli vielä vähemmän röyhkeyttä, jolla langennut olento käy kohti mahdollista loukkausta. Ei, se muistutti eniten sellaisen henkilön rohkeata varmuutta, joka on käynyt käräjiä omantuntonsa kanssa ja puhdistunut syytöksistä, eikä salli, että siitä väitellään. — Eikä hänen esiintymistapansa muuttunut keskustelun aikana, joka tapahtui ennen aamiaista, yhtä vähän kuin aamiaispöydässä istuttaessa. — "Mutta onko se sitten harkittua?" kysyi Elie itseltään kerran toisensa perästä. Hän istui neliskulmaisen pöydän ääressä Clairen oikealla puolella, vastapäätä Gérardia. Kaksi renessanssikaappia koristi ruokasalia. Laudoitetulla seinällä riippui yksi ainoa taulu, kuvaten höyrylaivaa sumussa. Keskustelu kävi kankeasti. Hämilläolo, jota he turhaan koettivat peittää sydämellisyydellä, oli vallannut kaikki kolme. Elie, joka yhä vielä selvitteli itselleen pienimpiäkin yksityisseikkoja, oli huomaavinansa tämän hämilläolon Gérardin äänensoinnusta, hänen epävarmoista eleistään, hänen pakoitetusta katseestaan. Hän pani merkille, että ystävänsä, jonka aamullinen ruumiinliikunto oli luultavasti tehnyt nälkäiseksi, söi ja joi hyvällä ruokahalulla, kun sensijaan rouva de Velde maistettuaan lautasellaan olevaa palasta, laski veitsensä ja kahvelinsa jäännökselle, kuten pikkutytöt, jotka tahtovat välttää nuhteita. Jo se tapakin, millä nuo kaksi ihmistä istuivat pöydässä, ilmaisi fysiologian ja verenkierron erilaisuutta. Ja hämilläolon tunne kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, siitäkin syystä, että Claire nyt tuntui ikäänkuin olevan poissa huoneesta, liikkumattomine kasvoineen, lyhyine vastauksineen, ajattelevan ja välinpitämättömän näköisenä samalla kertaa. Elie luuli löytäneensä keskusteluun aiheen taulusta, joka riippui häntä vastapäätä seinällä ja hän huomasi heti, että hän oli antanut isäntäväelleen tilaisuuden osoittaa sielunlahjojensa erilaisuutta, josta tapojen ja luonnonlaadun erilaisuus oli seurauksena. — "Se on englantilaisen Turnerin maalaama" sanoi rouva de Velde, "pidättekö siitä?..." Ja Elien vastattua myöntävästi, kääntyi hän hymyillen Gérardin puoleen. "Näettehän", virkkoi hän, "en ole ainoa, joka pitää siitä." — "Mutta olenhan aina uskonut teidän olevan oikeassa", sanoi Gérard, "kaunotaiteet ja minä, me olimme vieraat toisillemme jo Orsay-kadun aikoina. Muistatteko sitä, Laurence?" Elie muisti aivan oikein halveksumisen, jota Gérard, käytännöllinen toimen ja tarmon mies, osoitti tuohon aikaan kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ylenkatseellisesti kutsui elämän kirjalliseksi puoleksi, ja hän kuunteli kun nuori nainen puhui englantilaisesta maalaustaiteesta sillä tunteen hienolla arvostelukyvyllä, joka ilmeni kaikessa sattuvasti ja luonnollisesti, keikailematta älyllään, kuten henkilö, joka on paljon miettinyt ja vertaillut. Hän oli varmaan monta vuotta elänyt kirjojen ja ajatusten parissa. Hetkisen kuluttua oli keskustelun aihe vaihtunut. Gérard puhui vuorostaan Englannista ja Englannin kansasta, mutta hän oli johtanut keskustelun politiikan alalle. Hän arvosteli viimeisiä toimenpiteitä Irlannissa. Hän vertasi englantilaisia ja ranskalaisia siirtomaita. Claire vaikeni ja silitti sormuksettomalla kädellään hiuksiaan ja tuo liike vei Elien monta vuotta taaksepäin ajassa. Hän kuunteli kuitenkin Gérardia eikä voinut olla ihailematta hänen lausuntojensa täsmällisyyttä; hän veti sen johtopäätöksen, että ystävänsä ja tämän rakastajattaren olivat heidän erikoisominaisuutensa eroittaneet. Claire tuntui yhtä vähän antavan arvoa sille, mitä Gérard sanoi, kuin Gérard oli aikaisemmin ymmärtänyt Clairen puheen viehätystä. Elien valtasi raskasmielisyys, joka kasvoi kun hän, heidän palattuaan pieneen vierashuoneeseen kahvia juomaan, näki Gérardin suutelevan Clairea kädelle vastaukseksi tämän leikkipuheeseen. Talviauringon säteet hiipivät sisään alaslaskettujen kaihtimien läpi, joiden väri oli vaaleamman sininen kuin seinäpaperien, ja joissa kulki vanhanaikuinen välipitsi. Vieraasta tuo nuori nainen tuon nuoren miehen rinnalla — molemmat vapaat rakastamaan toisiaan, molemmat yhtyneet uhrattuaan rohkeasti tulevaisuutensa, molemmat rikkaat ja hienostuneen loiston ympäröimät — olisi ollut kuin onnen vertauskuva. Mutta miksi oli hämilläolontunne painostanut aamiaispöydässä tapahtunutta keskustelua, jossa kuitenkin oli huolellisesti vältetty kaikkea kosketusta suuren maailman elämään? Miksi oli pakotettu ilme luettavana rakastajan kasvoissa ja rakastajattaren silmissä silloinkin kun suudelma annettiin ja otettiin vastaan — ilme, joka kertoi toivottamasta kieltäytymisestä? Vai olisiko Elie erehtynyt ja kaikki salaisen ja auttamattoman eron tuntomerkit olleet olemassa vain hänen mielikuvituksessaan, vain hänen toivomuksenaan, kukaties? Oliko hän varma, ettei hänen äkillinen, kasvava surumielisyytensä johtunut äkillisestä ja kätketystä mustasukkaisuudesta? Huolimatta ensimäisen päivän ikävyydestä — tai ehkä juuri sen vuoksi — kävi Laurence ennen pitkää toisen kerran Balzac-kadun varrella olevassa talossa, sitten kolmannen ja neljännen kerran ja vaikka hänen halunsa oppia tuntemaan, minkälaatuinen oli Gérardin ja rouva de Velden suhde, oli vielä yhtä voimakas, liittyi siihen nyt sitä arkaa hellyyttä, joka ilmaisee syvempien tunteiden syntyä. Nämät tunteet ilmenivät pian siksi selvästi, että jos Elie olisi tutkinut sydäntään, ei hän olisi voinut olla niitä huomaamatta. Mutta myöhemmin elämässä, kun ihminen ei enää sommittele intohimoilleen ohjelmia, joita hän sitten uskollisesti seuraa, tapahtuu joskus, että hän erehtyy tunteistaan päinvastaiseen suuntaan. Samoin kuin me nuorina luulemme hetkellisiä tunteita ikuisiksi, samoin kuvittelemme me, jätettyämme jälkeemme nuoruuden, rakkautemme merkitsevän meille vähemmän kuin se itse asiassa merkitsee. Elie oli sitäpaitsi ystävyydessä siksi omantunnonarka, ettei hän luullut voivansa rakastaa ystävänsä rakastajatarta, ystävän, joka oli kutsunut hänet kotiinsa ja osoittanut häntä kohtaan rajatonta luottamusta. Valitettavasti on kalteva pinta, joka sympatiasta kaunista naissielua kohtaan vie intohimoon, joka käsittää koko hänen olemuksensa, niin huomaamaton ja niin hienojen onnen kukkasien peittämä, että vasta myöhemmin, vasta liian myöhään huomaamme, että alkava tuttavallisuutemme hänen kanssaan, jota emme milloinkaan olisi uskaltaneet rakastaa, oli alkuna rikolliseen hurmaukseemme. Kahdeksan viikon kuluttua, jolloin Elie oli ottanut tavaksi joka päivä käydä rouva de Velden luona, ei hän vielä ollut selvillä siitä mikä sija tuolla naisella oli hänen siihen asti niin tyhjässä sydämessään. Hän tiesi hyvin, ettei hänen enää ollut ikävä ja hän tiesi myöskin, että sensijaan, että hän olisi huomioidentekijänä tutkinut Clairen ja Gérardin suhdetta, hän otti vastaan kaikki sen tarjoamat niin hyvät kuin huonot puoletkin. Mutta mistäpä väsyneen sielunsa lymypaikasta hän olisikaan saanut voimia vastustamaan sitä lumousvoimaa, joka virtaili noista huomaamattomista atoomeista, noista hienonhienoista atoomeista, jotka leijailivat Clairen ympärillä kuten naisen ruumiillinen ja sielullinen tuoksu ja vaivuttivat hänet, uneksijan suloiseen horrostilaan. Jo ensi käynneillään oli hän tavannut Clairen miltei aina yksin, eikä hän sitä ihmetellytkään. Hän tunsi häntä jo tarpeeksi ymmärtääkseen, kuinka vaikeata olisi ollut niin ylpeän, mutta omasta yhteiskuntaluokastaan karkotetun naisen solmia uusia tuttavuuksia. Hän sai myöhemmin tietää, että Claire salaa aamuisin otti vastaan muutamia entisiä ystävättäriään, jotka olivat pysyneet uskollisina huolimatta ennakkoluuloista, joilla seurapiirien tekopyhyys kohtelee julkisia hairahduksia. Sitäpaitsi sai hän vielä tietää, että Gérard oli kutsunut tähän hiljaiseen kotiin pari entistä toveria. Mutta he eivät olleet miellyttäneet Clairea jonkun tuollaisen miltei huomaamattoman tahdittomuuden takia, joiden suhteen naiset ovat sitä arempia, kun heidän asemansa on epäilyksenalainen. Claire oli siten elänyt pienen kodin ylellisessä yksinäisyydessä ilman mitään seuraa, sillä siksi voinee tuskin nimittää kolmea vanhaa ihmistä, jotka olivat kaukaisia sukulaisia ja köyhiä — muuan leskirouva ja kaksi vanhaa poikaa. He ilmestyivät kerran viikossa päivälliselle. — Mitä Gérardiin tuli, ei tarvittu suurta huomiokykyä, saadakseen selville, että hän karttoi kahdenolon yksitoikkoisuutta. Milloin minkin tekosyyn nojalla läksi hän useimmiten iltapäivällä kaupungille. Ja Claire vietti päivät pitkät yksinään pienessä sinisessä vierashuoneessa, joka aivan äkkiä oli Laurencelle tullut maailman keskipisteeksi. Naivissa itsekkäisyydessään, joka on tavallista useissa aviomiehissä — itsekkäisyys, joka samalla ilmaisi oikeutettua luottamusta Clairen uskollisuuteen — otti Gérard pian tavaksi käyttää hyväkseen ystävänsä tiheitä käyntejä vapaudenhalunsa tyydyttämiseksi. "Elie pitää teille seuraa", sanoi hän rouva de Veldelle; "te kuulutte molemmat kissansukuun. Te voisitte elää liikkumatta jossakin huoneen nurkassa. Minä olen kuin vinttikoirat, minun täytyy liikkua..." Claire nyökäytti päätään vastaamatta. Elie esitti anteeksipyynnön — ja jäi. Tämän naisen hurmaava läheisyys lamautti hänen tahtonsa. Ennen kaikkea teki hänet vastustamattomaksi syvällinen ja lempeä viehätysvoima, sitä lumoavampi kun ei hänen olentonsa kiehtova sulous hetkeksikään hämmentynyt. Hänen liikkeistään ei yksikään ollut muita ripeämpi ja tämä verkkaisuus synnytti sopusoinnunvaikutelman, joka löi leimansa pieneen vierashuoneeseenkin. Pienet maljakot, joita oli asetettu sinne tänne ja joissa aina oli tuoreita kukkia, kirjat matalassa kirjakaapissa, pienet lakeeratut rasiat pieniruutuisen kaapin hyllyillä, kaikkityyni tässä suojassa, jolle kaihtimien läpi tunkeutuva himmeä päivänvalo antoi pehmeän valaistuksen, oli sopusoinnussa suloisen erakon luonteen kanssa. Pianolla, joka oli poikittain seinää vasten, oli avattuja nuottivihkoja. Uunissa paloi tasainen tuli ja Claire istui miltei aina samalla paikalla takkavalkean ääressä leposohvalla, joka oli päällystetty hopeakirjaillulla, vaalistuneella, ruusunpunaisella silkillä. Hänen pitkähköt jalkansa lepäsivät patjalla. Hänellä oli patjoja olkapäittensä takana, jotka olivat pikemmin korkeat ja terävät kuin viettävät ja pyöreät — mutta nämät pikkuviat antoivat hänen olennolleen tuon vähäisen kömpelyyden vivahduksen, tuon erikoisen sulon, joka hänessä oli viehättävämpi kuin jonkun toisen muodontäydellisyys. Hän ompeli jotakin tai luki. Mutta joko hän kultasormustimellaan pisteli neulaa ylös ja alas ompelukehykseen kiinnitetyssä käsityössään, tai toiletti mustaa kilpikonnanluista veistään pitkin sivuja, aina ilmaisi sama verkkainen, lempeä rytmi tyyntä ja uneksivaa olentoa, jota keskeymätön mietiskely tuntui varjelevan elämän jokaiselta kovalta kosketukselta. Ensi alussa verhosi Clairea tämä yksinäisyys kuin salaperäinen harso, jota nuori mies ei koettanutkaan kohottaa. Claire ei kätellyt häntä tervehdykseksi eikä jäähyväisiksi ja jos keskustelu joskus lakkasi, ei Claire milloinkaan ensiksi katkaissut äänettömyyttä. Elie piti siitä, että hän oli sellainen, samoinkuin hän myöhemmin piti siitä, että hän tuli tuttavallisemmaksi. Se ei ollut yksinomaan kuvittelua miehen, joka jokaisesta pikkuseikasta saa enemmän aihetta rakastaa entistä enemmän naista, jota on alkanut rakastaa. Niin arkaluontoisessa asemassa kuin Clairen, oli se todisteena sielunhienoudesta, että hän epäili koettelematonta ystävyyttä samalla kun otti vastaan koetellun. Todella herkkätuntoiset ihmiset, joille suuren yleisön mielipide ei ole pääasia, ovat sellaisia. Elie, joka mustasukkaisen huolellisesti otti vaarin pienimmistäkin seikoista, pani merkille, että Claire heidän tuttavallisuutensa alussa otti hänet vastaan kävelypuvussa, aivankuin olisi kaupungille menossa, silloinkin kun aikoi viettää koko päivän kotona. Myöhemmin sitävastoin, ja vaikka Claire sanattoman sopimuksen mukaan odotti häntä, oli hän kotipuvussa ja matalissa kengissä. Eikä Elie tiennyt kummassako pukimessa hän oli miellyttävämpi. Lyhyessä kävelypuvussaan, pienissä, kiiltonahkaisissa kengissään oli hänessä sitä, mitä Elie omituisesti kyllä nimitti "kokonaisuudeksi" — tuo viehättävä ja eloisa ulkoasu, jossa nainen on yhtä pukunsa kanssa, ja oli hetkiä, jolloin tuon yli kolmenkymmenvuotiaan pariisittaren ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli nuorekkuutta, joka teki hänet miltei lomalla olevan koulutytön näköiseksi. Sitävastoin näytti hän pitkässä kotipuvussaan, etenkin kun hän kietoi laahuksen jalkojensa ympäri, pitemmältä kuin oli ja hänen ruumiinsa kaarevissa ääriviivoissa oli jotakin käärmemäistä, jotakin levottomuutta herättävää ja raukeaa. Mutta kummassakin puvussa oli hän niin yksinkertainen, siveä, että tuntui mahdottomalta ajatella, ettei hän ollut kulkenut maailman läpi kärpännahkaviitassa — moitteettoman valkoisena ja puhtaana. Ajatus, että hän eli laittomassa suhteessa, kaikkosi mielestä, kun lähestyi häntä, samoinkuin, nähdessä hänet Gérardin kanssa yhdessä, ajatus, että rikollinen side yhdisti nuo kaksi. Ja kuitenkin valtasi tämä ratkaisematon arvoitus kaikki Elien ajatukset, varsinkin hänen kulkiessaan Barbet-de-Jouy-kadun ja Balzac-kadun väliä — tie, jota hänellä oli tapana kulkea kuusikin kertaa viikossa, aina kello viiden aikaan iltapäivällä. Se ei ollut hänen puoleltaan mietittyä, vaikkakin Gérard Lairesse, kun hän palasi kotiin ja tapasi siellä ystävänsä, ei milloinkaan ollut kutsumatta häntä päivälliselle ja pyytämättä viettämään iltaa heidän kanssaan. Ei. Mutta Elie oli runollisella vaistolla, jonka tapaa hienostuneissa ja elämäänkyllästyneissä ihmisissä, pikemmin tuntenut kuin huomannut, että rouva de Velde oli iltapäivän ihmisiä. Onhan jokaisella naisella joku aika päivästä, lyhyt hetki, jolloin hänen kauneutensa on sopusoinnussa värien ja — jos niin voi sanoa — esineiden sielun kanssa. On nauravia ja iloisia naisia, joiden ilakoiva hilpeys on miellyttävä aamulla. Heidän kanssaan tulee elää maaelämän yksinkertaisuudessa tai merenrannikolla ja etenkin ratsastusretkillä auringonnoustessa voi mies, joka heitä rakastaa, ihailla heidän raikasta suloaan. On toisia, ruhtinaallisia ja voitonvarmoja, joille yöllisten juhlien loisto soveltuu parhaiten ja joiden ihanuus täydellisimpänä säteilee juhlapukujen välkkeessä, keskellä kukkia ja valoa ja jalokiviä ja paljaita olkapäitä. Clairen hieno sulous, samalla kertaa totinen ja hyväilevä, hurmasi vielä enemmän alkavan puolihämärän pehmeässä valaistuksessa. Hän nojasi otsaansa käteensä ja nojautui leposohvan tyynyjä vasten, ja ennenkuin palvelija loi sisään puna- ja sinikupuiset lamput, puhui hän syvällä, hillityllä, matalalla äänellään. Saattoi silloin tapahtua, että häneltä pääsi joku kummallinen, hämärä ja surumielinen lausunto, jonka takana kuuntelijain mielikuvitus saattoi aavistaa peitettyä tunnustusta kärsimyksistä, joita hän ei milloinkaan valittanut... Sellaisena, harhailevin katsein, uneksivin suin, arkana ja kaihoisana, puolihämärään kietoutuneena, näki Laurence hänet mielikuvituksessaan kulkiessaan eräänä kauniina iltana jalan pitkin Invalides-esplanaadia, missä hän oli kohdannut Gérardin. Tuo kohtaaminen oli samalla kertaa niin lähellä ja niin kaukana! Ja niinkuin rakastuneille tapahtuu, muistutti jokainen pikkuseikka tienvarrella Clairesta. Kuinka usein olikaan hän kulkenut tätä samaa esplanaadia siihen aikaan, kun rouva Audry vielä oli vapaa! Mikä salaperäinen kohtalo olikaan ensin eroittanut hänet tuosta naisesta, yhdyttääkseen sitten heidän tiensä. Hän pysähtyi hetkiseksi sillalle ja katseli Seinen kylmiä, vihreitä aaltoja, joilla ahkerat hinaajalaivat vahvasti savua tupruttaen vetivät ketjuista perässään hiilillä lastattuja lotjia. Etäällä vasemmalla kohosivat Trocaderon korkeat, terävät tornit, jotka kuvastuivat kirkasta taivasta vasten; oikealla Tuileriain puut sulautuivat tummempaan taustaan. Kun hän seisoi ja katseli ankaraa työtä talvikylmässä, tunsi hän samalla kertaa sielullista ja aistillista mielihyvää ajatellessaan pienoista ja lämmintä suojaa, jossa nuori nainen häntä odotti... Nyt kulki hän leveää ja pitkää Frans Ensimäisen katua, jonka rauhallisten lehtokujien puoliyksinäisyydessä hän rauhassa saattoi kuvitella keskustelujaan rouva de Velden kanssa. Hän piti myöskin paljon Champs-Elysées-lehtokujasta, jossa vilisi ajopelejä, juuri siksi, että se oli vastakohtana Balzac-kadun maalaismaiselle hiljaisuudelle. Unelmien liittäminen kaikkeen, mikä meitä ympäröi, on salaisen ja itsetiedottoman lemmenonnen ilmaus. Me rakastamme enin silloin kun emme tiedä rakastavamme. Surullinen totuus, joka osoittaa mihin erehdykseen teemme itsemme syypääksi koettaessamme saavuttaa täyttä intohimoa. Mutta rakkauden laita on niinkuin pikkulasten. On turhaa koettaa säilyttää niiden ensi hymyilyjen viatonta suloa. Ne kasvavat. Ne tuottavat meille surua. Ne jättävät meidät... Eräänä iltana kun Laurence tuli tavalliseen aikaansa Balzac-kadulle, ei hän löytänyt ainoatakaan palvelijaa, joka olisi ilmoittanut hänen tulonsa, vaikkakin portinvartijan kello oli soinut. Rouva de Velden asunnon ovi oli auki. Hän kävi sisään. Hän kolkutti hiljaa pienen vierashuoneen ovea; ei kukaan vastannut. Hän avasi oven ja näki Clairen joka ei ollut kuullut hänen tuloaan. Claire istui puolipimeässä takkavalkean ääressä, kädet ristissä polvilla ja hänen asentonsa ilmaisi pohjatonta toivottomuutta. Tuossa naisessa, joka ei enää ollut aivan nuori, kun hän istui siinä valkopukuisena kuin aave ja tuijotti eteensä tuleen talvi-illan hämärässä aivan kuin olisi hän siinä nähnyt rakkaan, vanhan toiveen murskautuvan — hänessä oli jotakin julman, parantumattoman surullista ja epätoivoista. Se oli masennetun olentoraukan pohjatonta alakuloisuutta. Ja tämä sisäinen säröisyys oli niin syvänä vastakohtana ylpeän naissielun tavalliselle itsensähillitsemiselle, että nuori mies tunsi tuskaista liikutusta. Hän meni vaistomaisesti Clairen luo ja tarttui hänen käteensä: "Kärsittekö?" sanoi hän. Claire kohotti päätään ja käänsi häneen tuskan vääristämät kasvot. Hän tuli siitä niin liikutetuksi, että hänen sydämensä puristui kokoon ja suuret kyyneleet kohosivat hänelle silmiin — nuo miehekkäät kyyneleet, joita rakastava nainen ei milloinkaan saata nähdä tuntematta halua suudella niitä pois. Claire katsoi häneen ja voimatta enää hallita itseään, salli hän Elien nähdä sieluunsa saakka. Sanomaton kiitollisuus valtasi hänet ja hän sanoi tyynnyttyään: "Minulla oli vaikea hetki, mutta keliäpä ei joskus olisi sellaista. Mutta nyt olette te täällä ja silloin on kaikki taas hyvin... Teidän täytyy jäädä", lisäsi hän kun palvelija toi sisään lamput. "Gérard ei tule kotiin päivälliselle ja te teette laupeudentyön kun ette jätä minua yksin tänä iltana." Elie lupasi jäädä, ja joko oli Elien niin ilmeisesti osoittama sääli liikuttanut Clairea tai oli hän sinä iltana sellaisessa hermostuneessa mielentilassa, jolloin tuska äkisti muuttui hilpeydeksi, — joka tapauksessa oli hän aivankuin toinen ihminen nuoren miehen mielestä. Hän muuttui äkkiä siksi iloiseksi, vallattomaksi, lapselliseksi tytöksi, jollainen hän luultavasti oli ollut onnellisempina aikoinaan. Hän jutteli ja hänen silmänsä loistivat. Kun hän nousi ylös ilmaisi notkea sulo, että hänen tavallisen kylmyytensä alla piili hyväilevän hellä olento. Kun hän katsoi Elie'ta, tuli hänen tavallisesti välinpitämättömiin silmiinsä kostea kiilto. Ensi kerran johti hän keskustelun tuohon ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, johon jokainen tuttavallisempi ajatustenvaihto miehen ja naisen välillä pakostakin päättyy — olkoonpa mies kuinka omantunnonarka ja nainen kuinka kaino tahansa... Päivällinen oli päättynyt. Ulkona ulvoi tuuli. He istuivat yksin, ja puhuttuaan hetkisen niistä välttämättömistä pettymyksistä, joita tuskainen ja pettävä rakkaus tuottaa, virkkoi Claire, että ystävyys ainakaan ei valhettele. Hän kertoi aina haaveilleensa, että löytäisi, ei ystävättären vaan ystävän, koska naisen luonteessa on niin paljon horjuvaisuutta ja vaihemielisyyttä, kun taas miehen sielussa on yhtyneenä veljen uskollisuus ja sisaren hienotuntoisuus. Luoden katseen, joka oli täynnä liikuttavaa vilpittömyyttä ja vapaa kaikesta keimailusta, kysyi hän, uskoiko Elie sellaisen ystävyyden mahdollisuuteen — jos nainen oli täysin tosi ja mies vapaa tuosta väärästä itserakkaudesta, joka muuttaa jokaisen lähenemisen miehen ja naisen välillä valloitussodaksi. Hän lisäsi, ajatellen itseään ja mieli täynnä surullisia kuvia, että on suuri onnettomuus, että ihmiset tuntevat toisensa väärin lyhyenä elinaikanaan ja väärinymmärryksellään tuottavat toisilleen niin paljon kärsimyksiä. Viattomasti ja vilpittömästi kuin nuori tyttö, joka puhuu niinkuin ajattelee, kysyi hän sitten Elieltä: "Tahdotteko olla ystäväni?" Ja Elie vastasi: "Olen jo kauvan ollut ystävänne teidän tietämättänne." Hän kertoi millaisen muiston hän oli Clairesta säilyttänyt — ja tunnit vierivät nopeaan. He elivät nyt molemmat sen jumalaisen hetken, jolloin kaksi olentoa, jotka ovat luodut tekemään toisensa onnelliseksi äkkiä löytävät toisensa, eivätkä tunteensa yltäkylläisyydessä tee itselleen tiliä seurauksista. Ei hetkeksikään tänä unelmankaltaisena iltana juolahtanut Elien mieleen, että hänellä oli edessään nainen, joka saattoi olla hänelle muutakin kuin sisar. Se, mikä hänen luonteessaan oli naismaista, hiukan velttoa ja väsynyttä, teki, että hän oli juuri oikea henkilö nauttimaan niistä himmeistä väreistä, jotka kuuluvat molemminpuolisen rakkauden aamuruskoon — ja vasta Gérardin kotiinpalattua hän huomasi, kuinka vaaralliselle tielle Claire ja hän olivat astuneet. Lairesse tuli, hänkin ilon heijastus silmissään. Hän oli syönyt päivällistä muutamien ystävien seurassa ja viettänyt pari tuntia teaatterissa. Hänen kertoessaan iltansa viettämisestä, katseli Elie Clairea, jonka kasvot olivat uudelleen synkistyneet ja muuttuneet. — Hänet itsensä oli vallannut kiihkeä tuska, jonka hän säikähtäen tunsi rakkauden mustasukkaisuudeksi. Sekö siis oli tulos hänen epäitsekkäästä uteliaisuudestaan? Hän rakasti ystävänsä rakastajatarta! — Ja Claire? Se mikä alunpitäen oli hänen mielestään selittämätöntä rouva de Velden luonteessa, teki hänen käytöksensä vielä vaikeammaksi ymmärtää. Lukemattomat otaksumat vaivasivat hänen mieltään, kun hän palasi kotiin tuon kummallisen illan jälkeen, joka oli alkanut sydämellisellä säälillä, jatkunut avomielisyydellä ja nyt päättynyt levottomuuteen ja huoleen. Elie oli siksi paljon turmeltunut nuoruutensa huvituksista, että hänen sielunsa pohjaan oli keräytynyt katkeruutta ja epäluuloisuutta, joka ensimäisen tuntuvan iskun sattuessa kohosi pinnalle. Muutamat otaksumat olivatkin julmia. Hän kysyi itseltään, oliko hän ehkä tekemisissä syvästi turmeltuneen ja kavalan naisen kanssa, joka valmisti itselleen uutta suhdetta, ennenkuin rikkoi entisen. Mutta kaikki oli ristiriidassa tuon inhoittavan epäluulon kanssa ja Elie karkoitti sen halveksien itseään. Hän sanoi itselleen, että jos Claire oli rehellinen, niin tunsi hän häntä kohtaan vain ystävyyttä, ja tämä ajatus tuotti hänelle samalla kertaa helpotuksen ja tuskan tunteen, sillä jos se rauhottikin omantunnonepäilykset, joita hänellä oli Gérardin ystävänä, murskasi se hänen intohimonsa vaatimukset. Rakastava janoaa vastarakkautta kuten viisi päivää nälkää nähnyt himoaa leipäpalasta. Claire ei ollut valhetellut, mutta Elie ei tällä hetkellä kyennyt ymmärtämään sitä omantunnon kompromissia — niin hienoa ja kuitenkin niin vilpitöntä — jolla moni kunniallinen nainen koettaa pidättää lähellään sitä miestä, jota rakastaa, ja jonka tietää itseään rakastavan ilman, että tämä milloinkaan voi hänelle puhua rakkaudesta. — "Ei, hän rakastaa minua, hän rakastaa", sanoi Elie muistaessaan Clairen kasvojen äkillisen muutoksen, kun tämä oli nähnyt hänen itkevän hänen tuskaansa... Sen mukaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa muuttui, teki hän erilaisia päätöksiä. Milloin päätti hän, ettei enää milloinkaan menisi Balzac-kadulle, milloin, että tunnustaisi asian Gérardille, milloin päätti hän tehdä Clairelle ratkaisevan kysymyksen... Viimein teki hän päätöksen, joka tyydytti hänen epäilyksensä vanhan toverinsa suhteen, täytti hänen tarpeensa saada olla rouva de Velden läheisyydessä ja ylläpiti epätietoisuutta tuon arvoituksenkaltaisen naisen tunteista. Hän lupasi itselleen, että hän aivan täsmälleen noudattaisi sitä ystävyydenohjelmaa, jonka hän niin innokkaasti oli hyväksynyt. Ja usean viikon aikana hän pitikin sanansa ja tunsi sen johdosta sanomatonta ja syvää onnea, sillä Clairen muuttunut käytös tuotti viehätystä, joka aluksi tyydytti häntä miltei täydellisesti. Sitten tämä viehätys vähitellen väheni ja sen sijaan tulivat vakavat huolet. Ensiksikin kalvoi hänen sairasta mielikuvitustaan mustasukkaisuus, jonka Gérardin pelkkä läsnäolo aiheutti. Ei silti, että tämä olisi milloinkaan käyttänyt oikeuksiaan ilmaistakseen pienimmässäkään määrässä tyytymättömyyttään Elien ja Clairen ystävyyden johdosta. Pikemmin hän osoitti tässä suhteessa välinpitämättömyyttä, jonka ihmisiä vihaava katsoja olisi selittänyt salaiseksi hyväksymiseksi. Mutta Elie Laurence tiesi, ettei asia ollut niin. Hän oli nyt kyllin huolellisesti tutkinut sitä kummallista suhdetta, joka yhdisti nuo kaksi olentoa, tunteakseen ystävänsä todelliset tunteet. Gérardin suhde rouva de Veldeen oli nyt sillä kannalla, jolloin mies, jolla on itsekunnioitusta, velvollisuudentunnosta pysyy uskollisena sille naiselle, jonka maineen kerran on auttamattomasti turmellut. Kun tämäntapaisissa tapauksissa horjuvaiset ja heikot rakastajat kuten Benjamin Constantin Adolphe kostavat rakastajattarelleen näiden uskollisuuden kiduttamalla heitä, niin ilmeni Gérardin luonteen miehekkyys hänen ritarillisessa käytöksessään. Hän piti kunnia-asianaan kaikin tavoin osoittaa Clairelle kunnioitustaan, ja epäluulon Clairen uskollisuudesta olisi hän katsonut personalliseksi loukkaukseksi. Elie, joka ei olisi antanut Gérardille anteeksi sekaantumista tunteisiinsa Clairea kohtaan, ei antanut hänelle anteeksi tätä jalomielisyyttä. Rakastavaisten omituisella logiikalla hän vihasi ystävänsä välinpitämättömyyttä, niinkuin hän olisi vihannut hänen epäluuloisuuttaankin. Kumpaisessakin tapauksessa ei hän voinut torjua tuskaista tietoisuutta Gérardin oikeudesta Claireen. Mutta ennenkaikkea tuotti Clairen ihailtava sulous hänelle alituisia tuskia. Tekemättä selvää itselleen, kuinka varomaton oli tuollainen hellyydenosoitus ja luottaen tehtyyn sopimukseen, salli hän Elien tarttua käteensä ja suudella sitä pitkään. Toisinaan hyväili hän sisaren hellyydellä nuoren miehen hiuksia. Sanaakaan sanomatta hän hymyili hellää hymyä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän kiehtoi Elien, upotti hänet olentonsa tuoksuun ja kun Elie näki hänen ojentavan tuleen päin mustan, rei’ikkään silkkisukan peittämää jalkaansa tai taivuttavan päätään taaksepäin niin, että hänen vartalonsa kauneus paremmin tuli näkyviin, värisytti häntä. Rakkaus, joka oli asunut hänen sydämessään, valtasi nyt hänen koko olemuksensa, Miehen ruumillinen ja henkinen olemus ovat niin eroittamattomasti yhtyneet ja sekautuneet, että kaikista lujista päätöksistä huolimatta se, joka rakastaa naista ja saa olla hänen läheisyydessään, lopulta himoitsee häntä. Ja hurja salama leimahtaa sen silmissä, joka on vannonnut olevansa ainoastaan ystävä ja ystävättären silmissä värisee suruinen sääli ja pelko... Pelko? Minkälainen? Ah, Claire pelkäsi Laurencea, itseään, menneisyyttään, tulevaisuuttaan, kaikkea. Hänen käytöksensä oli taas muuttunut, minkä seikan Elie, ollen epävarman rakkauden sekavien kuvittelujen vallassa, väärin selitti johtuvan milloin sydämen heikkoudesta, milloin Gérardin määräyksistä, milloin tukahutetusta intohimosta. Kun onneton nuori mies tästälähin tuli Balzac-kadun hiljaiseen taloon, oli hänen kasvoissaan sisäisten taistelujen jälkiä, niin ilmeisiä hellälle naiselle, joka tunsi olevansa niihin syypää. Päivä päivältä tunsivat nämä kaksi ihmistä entistä selvemmin, että selvitys oli välttämätön heidän välillään ja kuitenkin näytti kumpikin koettavan sitä välttää. Olisi voinut luulla, että he syystä tai toisesta eivät olisi halunneet loppua tähän tuskaan. Monta kertaa oli Elie aikeissa puhua: Clairen silmien mykkä rukous pidätti hänet aina. Usein tapahtui myöskin, että Elie tuli tavalliseen aikaan ja ovi oli suljettu. Rouva de Velde kävi nyt ulkona iltapäivisin. Mutta missä hän kävi? Jokaisen poissaolon jälkeen näki nuori mies hänen käytöksessään jonkunlaista synkkää ja lempeätä päättäväisyyttä, joka koski häneen kipeästi, sillä hän tunsi, että häntä ikäänkuin pidettiin loitolla. Silmissä ja kasvojenilmeessä hän luki ajatuksen, jossa ei hänellä ollut sijaa. Ajatuksen? Hän ei olisi voinut sanoa, mikä se oli. Eräänä iltana, kun Elie oli aikaisemmin, jo kello viiden aikaan käynyt tapaamassa Clairea, ei hän enää voinut hillitä itseään, vaan huudahti lausuttuaan muutaman sanan: "Kuinka onnettomaksi olettekaan tehnyt minut tänään!..." He olivat yksin samassa pienessä sinisessä vierashuoneessa, jonka akkunat olivat raollaan. Kevätyön tähdet tuikkivat taivaalla ja puutarhasta toi vieno tuuli huoneeseen kukkivan sireenin tuoksua. Oli sellainen hetki, jolloin koko luonto henkii hiljaista onnea ja ihmissielun täyttää haikeus ja kyyneleet kohoavat silmiin. Claire seisoi akkunan ääressä, kun Laurence lausui nuo puoleksi moittivat sanat. Hän ei vastannut. Elie loukkaantui hänen vaitiolostaan ja jatkoi: "Ja jospa se olisi vain tänään!... Joka päivä, joka hetki kärsin minä teidän tähtenne... Ja voisi luulla, ettei teillä ole siitä aavistustakaan... Ettekö sitten näe etten voi kestää enää?... Ettekö todellakaan näe sitä?..." Hän puhui katkeran tuskansa purevassa itsekkäisyydessä, hänen äänensä oli kova ja koko hänen olemuksensa valtasi tuo hillitsemätön viha, joka saa miehen, kun hän rakastaa liian paljon, kiduttamaan rakastamaansa naista, jottei hänen ainakaan tarvitsisi yksin kärsiä. Claire katsoi häneen sanomaton murhe kasvoissaan ja sanoi kuin itsekseen: "Tiesin, että tämä hetki oli kerran tuleva..." — "Teette pahasti, puhuessanne minulle, aivankuin olisitte uhrini", jatkoi Elie aivan suunniltaan, "kun minä kuitenkin niin kamalasti kärsin. Vastatkaa, onko oikein tuomita minut tähän kidutukseen? Tiedättehän kuitenkin, että rakastan teitä. Älkää kieltäkö, te tiedätte sen... No niin, ellette rakasta minua niin sanokaa se edes, jotta saan rohkeutta teitä paeta... Älkää jättäkö minua tähän tietämättömyyden kiduttavaan tuskaan... Minkävuoksi olette sitten pidättäneet minua luonanne, miksi olette antaneet todisteita sympatiastanne, jollen todellakaan merkitse teille mitään?... Mikä on tarkoituksenne, sanokaa?..." — "Olettehan luvannut olla ystäväni", sanoi Claire koruttomasti, ja hän kalpeni kalpenemistaan. Hän hengitti lyhyeen. Hänen silmäluomensa värisivät ja silmäterät laajenivat luonnottoman suuriksi. Hän oli pohjattoman epätoivoinen — ja niin kaunis! Ja Laurence jatkoi: "Niin, lupasin kyllä, mutta minä en tuntenut sydäntäni... Ah!... Jos teissä on hitunenkaan hellyyttä minua kohtaan, niin sanokaa se minulle... Ei, älkää peljätkö... Olkaa oma itsenne, niinkuin minä olen tällä hetkellä, katsokaa minuun, näettehän, että puhun koko sieluni vilpittömyydellä... Tehkää tekin niin..." — Ja Elie veti hänet puoleensa intohimoisella liikkeellä eikä Claire vastustellut. Hänen päänsä oli kumarruksissa kuin liian voimakkaan mielenliikutuksen raskauttamana. Hän oli niin lähellä, että Elie hengitti hänen vaatteidensa tuoksua. Elie tarttui molemmin käsin hänen värisevään päähänsä ja painoi suudelman hänen suloiselle ohimolleen, aivan tukanrajaan. Se oli huulien kevyt kosketus, tuskin tuntuva suudelma, mutta se sai Clairen päästämään hiljaisen huudon. Hän riistäytyi irti aivankuin olisi häneen isketty haava ja työntäen Elien molemmin käsin luotaan, sanoi hän kauhua ilmaisevin liikkein: "Eikö teillä ole sitten mitään tuntoa, ettekö sitten ymmärrä mitään, kun voitte kohdella minua siten?..." Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa; ja Elie saattoi lukea hänen kasvoistaan kuten avatusta kirjasta ylpeän naisen mielenkuohun, naisen, jolle himoitseminen on sietämätön loukkaus, ja hänen mielentilansa muuttui äkisti. Hän tunsi nyt vain rajatonta surua tuskasta, jonka oli hänelle tuottanut samalla kun hän näki mahdollisuuden menettää hänet ainiaaksi... "Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi!" huudahti hän kuin lapsi; ja hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää kuten ainoastaan ne miehet voivat tehdä, joiden heikkohermoinen elimistö tekee heidät äkkinäisissä ja sairaaloisissa tunteenpurkauksissaan miltei naisten kaltaisiksi. Claire tuli hänen luokseen ja sanoi lempeästi: "Se ei ole teidän syynne, Elie, uneksin sellaista, mitä oli mahdoton toteuttaa..." Hän seisoi Elien vieressä valkoisempana kuin tuon iltapukunsa pitsit, josta Elie piti niin paljon ja katsoi häneen tummin silmin, jotka hänen kalpeissa kasvoissaan näyttivät kammottavan mustilta. Hänen läheisyytensä vaikutti rauhoittavasti. Hän sulki nuoren miehen kädet omiinsa ja selittämätön hellyyden ja lempeyden magnetismi virtasi läpi hänen olemuksensa. Elie jaksoi hymyillä hänelle... Kuinka kauvan he olivat tuossa asennossa, joka toi mieleen vanhemman sisaren, joka lohduttaa nuorempaa veljeään, sitä ei kumpikaan olisi voinut sanoa. Claire rikkoi ensiksi lumouksen. Hän sanoi aivan muuttuneella äänellä: "En voi hyvin... Olen väsynyt... Teidän täytyy jättää minut yksin, Elie... Totelkaa minua, jos tahdotte, että pidän teistä..." Ja Elie totteli. Hän nousi ja otti häneltä jäähyväiset niinkuin muinakin iltoina. "Hyvästi huomiseen saakka", sanoi hän kynnykseltä. Claire nyökähytti päätään ja teki liikkeen oikealla kädellään. — Kuinka usein näkikään hänet Elie sittemmin sellaisena unelmissaan! Clairen kasvojenilme sillä hetkellä, kun nuori mies kääntyi ovella lähteäkseen, oli ollut niin kummallinen ja Elie säilytti sen niin elävänä mielessään, että seuraavan yön ja aamun tunnit olivat miltei suloiset. Hän rakasti ja häntä rakastettiin. Toivon äärettömällä voimalla rakenteli hän tulevaisuudensuunnitelmia tämän varmuuden varaan huolimatta monista levottomuudenaiheista. Hän ilmaisisi Gérardille Clairen sydämen salaisuuden ja Gérard väistyisi syrjään hienotunteisuudesta. Claire olisi vapaa. He matkustaisivat yhdessä aurinkoisiin maihin. Elie näki mielikuvituksessaan maisemia kirkkaine taivaineen, sinisine virtoineen ja viehkeine huviloineen palmujen ja kukkien keskellä. Ja taivas olisi säteilevä kuin ikuinen onni, meri olisi ääretön kuin jalosydämisen naisen hellyys, palmut ja kukat ihania, tuoksuvia kuin onnellisen rakastajan ajatukset. Nuori mies uneksi vielä kodista, jonka Claire sulostuttaisi hillityillä, hitailla liikkeillään, hellillä hymyillään ja suurien silmiensä hyväilevillä, kosteilla katseilla. Ei ainoakaan arvelu vaikeuksista, jotka ensin oli voitettava, samentanut tämän kangastuksen ihanuutta ja odotuksen huume kohosi sitä mukaa, kuin läheni aika, jolloin Elie oli päättänyt lähteä Balzac-kadulle. Kello löi kaksi. Elie Laurence istui pöydän ääressä ja luki kuumeista levottomuuttaan hallitakseen Clairelta saamiaan kirjeitä, kun palvelija toi kirjeen, jonka käsiala sai Elien sydämen kiivaammin sykkimään? "Kuka toi tämän kirjeen?" kysyi hän, sillä hän näki, ettei suuressa kuoressa ollut postimerkkiä eikä leimaa. "Kaupunginlähetti, joka heti poistui", vastasi palvelija. Elien kädet vapisivat. Hän laski kirjeen, joka painosta ja paksuudesta päättäen sisälsi useita arkkeja, pöydälle entisten viereen. Niin, se oli kyllä Clairen varmaa, täyteläistä, säännöllisyydessään ja eräänlaisessa rehellisyydessään hiukan miesmäistä käsialaa. Elie ymmärsi, että nuo paperit, joita rakkaat sormet olivat pidelleet, ratkaisisivat hänen kohtalonsa. Lakkasinetti, jossa oli pääskynen, sulki kirjeen. Hän oli itse antanut tuon kaiverretun kiven ystävättärelleen erään keskustelun johdosta, jonka hän yksityiskohtaisesti muisti. Lapsellisesti ja rakastuneen taikauskoisuudella suuteli hän sinettiä ennenkuin avasi kirjeen. Se sisälsi aivan oikein useita arkkeja — ja ylinnä ensi sivulla oli sana, joka sai Elien vapisemaan. TUNNUSTUS EROTTAESSA. Kello yksitoista yöllä. Kun saatte tämän kirjeen, ystäväni, erottavat meitä monet penikulmat ja ennen kaikkea tahtoni, ettemme enää milloinkaan näe toisiamme. Antakaa minulle anteeksi, että sanon sen heti, mutta teidän on välttämätöntä tietää se voidaksenne lukea nämä rivit, niinkuin minä ne kirjoitan, tuntien päätökseni järkähtämättömäksi. Te jäätte Pariisiin jatkamaan elämää, jolla huolimatta siitä, mitä ensi hetken uskottekin, on tulevaisuus. Ja jos te vuodatattekin kyyneleitä näitä rivejä lukiessanne, niin ne kyyneleet tuottavat huojennusta — ne parantavat, niiden läpi pilkistää nykyhetken tuskasta huolimatta huomispäivän toivo. Minä itse tulen kaukana tästä kaupungista, jossa liian myöhään opin teidät tuntemaan, syrjäisessä kolkassa, väärän nimen suojassa elämään lopun elämääni, jota ei ainakaan tule katkeroittamaan erehdykseni hirveät seuraukset, jotka minun olisi pitänyt aavistaa, ja omantunnonvaivat, jotka minun olisi pitänyt ennakolta tuntea. Tämä on päätökseni, jota teitä rukoilen, jota teitä käsken noudattamaan. Mutta miksi puhua käskyistä ja rukouksista? Kun olette lukenut nämä lehdet, niin ymmärrätte yhtä epäämättömän selvästi kuin minäkin, että minua ja teitä eroittamassa on minun menneisyyteni, joka kieltää minua pyytämästä teiltä onnea. Ah! Menneisyyteni! Viimeinen naisellinen tunne pakoittaa minua näyttämään teille elämäni sisimmän olemuksen. Samalla kun jätän teidät ainaiseksi, täytyy minun antaa oikea kuva itsestäni, jotta ymmärtäisitte menettelytapani oikeutetuksi — jotta hyväksyisitte senkin, että teidät jätän. Tiedän tehneeni teon, jota inhimillinen moraali pitää rikoksellisimpana kaikista hairahduksista. Silloin kun sen tein oli omatuntoni täysin rauhallinen. Nyt ajattelen tuomiota, jonka te langetatte teostani. Kun ajattelen, että kohta olen teille vain muisto poissaolevasta, joka ei milloinkaan palaa, vainajasta, joka on ainaiseksi kadonnut, valtaa minut pelko. On kuin näkisitte tahroja omallatunnollani, nuo tahrat täytyy minun pestä puhtaaksi. Olen tuntenut naisia, joiden korkein toive on ollut saada maata juhlapuvussa ruumisarkussaan. Miksei ystävättärennekin, joka kohta on teille kuollut, soisi itselleen tätä iloa haudassaan — hiukkasen itsensä vuoksi, mutta ehkä paljoa enemmän teidän vuoksenne. Viimeiset hetket tässä pienessä vierashuoneessa, jonka niin hyvin tunnette, huonekalujen ympäröimänä, jotka niin monena talvi-iltana olivat pitkien keskustelujemme mykkinä todistajina, vietän ajatellen miellyttäväni teitä. Kun istun tässä ja kirjoitan teille, olen viimeisen kerran viettävinäni hiljaisen iltahetken teidän seurassanne, ystävän seurassa, joka minua ymmärsi ja joka piti minusta siten kuin olin häntä pyytänyt. Ei, Elie, älkää ymmärtäkö näitä sanoja moitteeksi. Ne ovat kidutetun sielun syytös kohtaloa vastaan, itseään vastaan, vaan ei teitä, jonka ainoa rikos on siinä, että uskoitte hellyydellänne voivanne tehdä minut vielä onnelliseksi. Te huomaatte, että se oli mieletön unelma. Mutta siitä unelmasta olen teille sieluni pohjasta kiitollinen. Mutta enhän tarttunut kynään tätä teille sanoakseni. Tahtoni lamaantuu kun ajattelen tuskaanne... — Minun täytyi hetkeksi pysähtyä, en voinut jatkaa. Nyt olen taasen aivan tyyni. Ajatukseni ovat kirkkaat. Toivoni saavuttaa kaikiksi ajoiksi teidän kunnioituksenne on niin voimakas, etten enää vapise. Tunnen, että minulla on voimia puhua itsestäni aivankuin puhuisin jostakin vieraasta. Jospa tätä voimaa siirtyisi teihinkin kun tätä luette! Kuinka usein olenkaan viime aikoina istunut tässä ajatellen, että minun on kerrottava teille elämäni tehdäkseni eron välttämättömyyden teille ymmärrettäväksi — tuskaisen eron, jota olen siirtänyt yhä tuonnemmaksi kuten tunnustustakin, jonka tuli käydä eron edellä!... Nyt kun minulla on voimaa toimia, on minulla voimaa kirjoittaakin. Mutta mistä alkaa tunnustukseni? Kuinka saatan puhua itsestäni, kun niin mielelläni tahtoisin puhua teistä. Tahdon koettaa... Ystäväni, en kerro teille lapsuudestani, enkä varhaisimmasta nuoruudestani. Tuota aikaa ei tee merkittäväksi mikään sielunliike, joka viisitoistavuotiaalle tytölle ennustaa romanttista kohtaloa. Lapsuuteni ja nuoruuteni olette nähneet elävänä ja totuudenmukaisena valokuvassa, missä istun isäni jalkain juuressa katsoen häntä silmiin. Niin, tuo tottelevainen ja lempeä lapsi olen juuri minä — muistan olleeni sellainen vuosikausia. En muista tänä aikana kertaakaan olleeni kapinallinen ja tyytymätön. Kuinka huomaamatta, tyynesti ja onnekkaasti kuluikaan aika yksinkertaisesti kalustetussa kodissamme Varennes-kadun varrella! Huonekalut olivat nimittäin vanhat, ja muistan, että minulta meni useita vuosia ennenkuin totuin nykyaikaiseen ylellisyyteen. Korkeat akkunat olivat puutarhaan päin, jossa kasvoi suuria puita. Sinne oli raivattu kävelytie erästä vanhaa naista varten, joka asui alimmassa kerroksessa. Palvelija työnsi häntä siellä edestakaisin pyörätuolissa, kun aurinko paistoi. Muistan tällä hetkellä selvästi — miten oikullinen onkaan muisti — kuinka seisoin nojaten otsaani akkunaruutuun ja katselin hellällä säälillä vanhusta. Oli kevät, kirkas iltapäivä, puut vihersivät puutarhassa. Isäni silitti palmikoitani ja nimitti minua pikku pyhimyksekseen. Se oli liian kaunis nimi niin pienelle tytölle. Minulla oli kuitenkin yksi hyve, jonka vuoksi en ollut tuiki arvoton tuota hyväilynimeä kantamaan. Hyvekö? Ei, vain vaisto, mutta todellinen ja vastustamaton. Minussa oli oikeudellisuutta ja lempeyttä. Toimia annetun ohjeen mukaan ja miellyttää niitä, joita rakastin, oli ainoa haluni ja se oli yhtä luonnollinen kuin leikkiminen ja ajatteleminen. Minulla oli synnynnäinen salainen mieltymys sisäiseen sopusointuun ja suurin onneni oli täyttää velvollisuuteni ja saattaa tekoni sopusointuisiksi tunteitteni kanssa. Ennenkaikkea inhosin vaistomaisesti valhetta siinä määrässä, että kärsin siitä. Monet lapset ovat varmaan kuten minäkin tunteneet tuskansekaista kummastusta joutuessaan ensi kerran tekemisiin seuraelämän valheellisuuksien kanssa — kun esimerkiksi äiti käskee palvelijaa sanomaan vieraille, ettei hän ole kotona, vaikkei todellisuudessa niin ole asian laita. Luonteeni tuskaatuottavasta erikoisuudesta johtui, että tämän tapainen kummastus vasta myöhään hälveni mielestäni, enkä milloinkaan ole oppinut hyväksymään noita pikku petoksia. Kaikessa salaisuudessa loukkasivat seuraelämän puheessa ja kirjeessä esiintyvät kohteliaisuusmuodot rehellisyydentuntoani siinä määrin, että käytökseni tuli vaiteliaaksi ja hiljaiseksi. Minua on pidetty ylpeänä, vaikka sieluni syvyydessä olin arka ja ujo. Epäilemättä ilmeni jo silloin sairaaloinen herkkätuntoisuuteni suuremmassa määrässä kuin mitä oli edullista onnelleni, sillä äitini silmät — suuret, mustat, aivan omieni kaltaiset silmät — seurasivat minua hiukan huolestunein katsein, aivankuin olisi äitini pelännyt minun äkkiä kiivastuvan jostakin, mikä ei ollut täysin vilpitöntä. Äitini oli synkkämielinen, omituinen nainen, joka välistä päiväkaudet oleskeli yksinomaan huoneessaan. Isäni pudisti päätään ja vastasi kysymyksiini: "Hän on aina ollut sellainen". Pidin isästäni enemmän kuin äidistäni, ja moitin itseäni sen vuoksi, niin arka oli jo silloin omatuntoni. Oi ystäväni, kun näin monen vuoden vierittyä muistelen itseäni nuorena tyttönä, joka uneksi kaunista unta synnittömästä uskollisuudesta ja kun vertaan silloista lasta naiseen, mikä minusta on tullut liioittelemalla tuota samaa unelmaa, niin kuinka saatankaan lohduttautua siitä, ettei minulla ollut kenelle jakaa nuoruuteni rikkaudesta — ettei minulla ollut ystävää, sellaista kuin te, jolle olisin voinut tuhlata nuo hukkaanmenneet aarteeni! Liian myöhään! Liian myöhään! Nämä sanat ovat muutaman kuukauden ajan lakkaamatta valittaen kaikuneet korvissani... Mutta olen vannonut olevani rohkea. Tulevaisuuteni näytti siis olevan viitottu, ja luulen että jos vanhempani olisivat eläneet vielä silloin kun menin naimisiin, ei minun nyt tarvitsisi kirjoittaa teille tätä surkeata ja jokapäiväistä tarinaa pettyneistä toiveistani. He kuolivat molemmat miltei yksiin aikoihin ennenkuin olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. En ollut vielä lakannut käyttämästä surupukua, kun enoni, joka samalla oli holhoojani, oli kihlannut minut sille miehelle, jonka nimeä kannoin kun te opitte minut tuntemaan. Jotta voisitte ymmärtää minun suostumukseni tähän, täytyy minun tunnustaa teille, ystäväni, muuan asianhaara, josta teillä miehisen kasvatuksenne vuoksi voi tuskin olla käsitystäkään. Minä olin siihen aikaan niin täydellisen tietämätön kuin suinkin mahdollista avioliiton merkityksestä. Pienimpiäkin yksityiskohtia myöten äärimmäisen säännöllinen nuorentytön-elämäni sekä kuuliaisuus, joka oli luonteeni pääpiirre, olivat varjelleet minut noilta viattomilta ja yhtäkaikki intohimoisilta unelmiltakin, joissa monet naiset antautuvat rakkaudelle, ennenkuin sitä tuntevatkaan. On lisättävä, että äitini valvoi tavattoman ankarasti luettavaani, ettei ainoakaan nuori mies ollut käynyt kotonani ja että vanhempieni horjuva terveys miltei tykkänään oli sulkenut meidät pois seuraelämästä. Enoni sanoi, että minun oli mentävä naimisiin herra Audryn kanssa. Minä vastasin, että tahdoin totella häntä — niinkuin olisin vastannut jokaiseen muuhunkin käskyyn. Kun ajattelen millä kevytmielisyydellä holhoojani itse asiassa minua neuvoi, milteipä käski ottamaan askeleen, joka ratkaisi koko elämäni, kun muistan millä viattomalla tietämättömyydellä minä itse katselin tätä liittoa ja kun toistan, että olen ollut samallainen suurimman osan elämääni, niin joudun todella ymmälle ja toivottomaksi. Kuinka saattavat henkilöt, jotka kaikissa muissa suhteissa ovat omantunnonarkoja ja hienotunteisia, kevein mielin myötävaikuttaa sellaiseen alhaisuuteen, mikä sisältyy suuren maailman sovinnaisavioliittoon? Herra Audry oli kosinut minua, koska miljoonani oli rasitukseton ja sijoitettu varmoihin arvopapereihin. Enoni oli antanut suostumuksensa, koska herra Audryn tulevaisuus liikemiehenä herätti hänen mielenkiintoaan. Sitäpaitsi luuli hän — vanhapoika kun oli — olevansa kykenemätön pitämään huolta parinkymmenvuotiaasta tytöstä. Ja sitten olin minä hänen mielestään pikku pyhimys. "Claire tulee olemaan aina ja joka paikassa onnellinen", sanoi hän — ja hän uskoi mitä puhui. Ja minä olisinkin ollut, ellen juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen ja tyytyväinen, huolimatta lemmettömän avioliiton kurjuudesta, sillä velvollisuudentunne oli siksi voimakas sielussani, että olisin tyynesti alistunut elämääni, elleivät odottamattomat asianhaarat olisi jo avioliittoni toisena vuotena antaneet unohtumatonta iskua tuolle rehellisyysintoilulleni, joka lapsena, nuorena tyttönä ja naisena on ollut sydämeni salainen uskonto. En kertoisi näin vapaasti tästä tapahtumasta, ellei oikeudenkäynti, johon herra Audry kolme vuotta sitten oli sotkeutunut, olisi yleisölle paljastanut hänen kunniantunnon puutettaan, jonka minä pitkän ajan yksin olin tuntenut. Minun täytyy myöskin selvittää teille, minkälaiset käsitykset minulla oli miehestäni avioliittomme alkuaikoina, jotta te paremmin ymmärtäisitte minua kohdanneen iskun kovuuden. Herra Audryssa on kaksi aivan erilaista ihmistä: se, jonka hän näyttää seuraelämässä ja joka on taipuisa, ja puhelias, miltei jokapäiväinen, antelias taipumuksesta ja myöskin harkinnasta — ja se, joka ansaitsee rahaa ja tekee kauppoja ja joka on leppymätön, kova, tunnoton ja piittaamaton kaikesta muusta paitsi voitosta. Minä tunsin vain ensinmainitun näistä kahdesta ihmisestä ja herra Audry tunsi minussa vain hiljaisen ja lempeän naisen, jota hän luuli voivansa mielensä mukaan taivuttaa. Eräänä aamuna tuli mieheni huoneeseeni ja silmät tylyinä käskevällä äänellä selitti minulle tyynesti, matemaattisesti, numeroiden avulla, heti tarvitsevansa neljäsataa viisikymmentätuhatta frangia. Hän oli kerran toisensa jälkeen kärsinyt suuria tappioita pörssissä ja luullut korjaavansa huonon onnensa epärehellisellä keinottelulla sen pankin nimessä, jonka johtaja hän oli. Voisin kertoa tuon keinottelun pienimmätkin yksityiskohdat, sillä kaikki herra Audryn sinä aamuna käyttämät ammattisanat olivat niin selvät, etten olisi voinut niitä unohtaa. Häntä uhkasi, lyhyesti sanoen, protesti ja oikeudenkäynti ja myötäjäisteni osalla saattoi ostaa hänen vihamiestensä vaiteliaisuuden. Avioliittosopimuksemme sanamuoto teki kuitenkin minun allekirjoitukseni välttämättömäksi. Kaikesta tästä tajusin ensi hetkessä vain yhden onnettomuuden, mutta se oli musertava: tiesin olevani naimisissa varkaan kanssa. Katselin noita kasvoja, joilta hyväsydämisyyden naamio oli riistetty pois ja näin roiston. Kun hän seisoi siinä kasvot sileiksi ajeltuna ja tukka lyhyenä, olin näkevinäni rangaistusvangin. Sanat, joilla hän koetti puolustaa menettelytapaansa ja jotka paljastivat hänen mielipiteensä rahan moraalista, hänen katseensa ja äänensä kun hän puhui, toiveet pikaisesta korvauksesta, jolla hän koetti viekotella minun suostumukseni — kaikki tuo osaltaan sai aikaan, että sielussani kapinanhenget ensi kerran heräsivät. Ja hänkin älysi kasvojeni äkillisestä muutoksesta, että hänellä oli edessään nainen, jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanut. Hetken ajan häntä peloitti kunniantuntoni äkillinen tarmonilmaus. Mutta mitäpä se oikeastaan häntä liikutti? Minä allekirjoitin. Hän oli pelastettu; — mutta minä, hänen vaimonsa, olin kadotettu. Jos olisin kasvanut toisenlaisessa ympäristössä ja jo varhain aavistanut niitä omantunnonsovitteluja, jotka ovat niin tavallisia nykyaikaisessa suuressa maailmassa, olisin ehkä antanut anteeksi miehelleni sen, että hän oli toiminut epäkunniallisesti. Mutta, kuten sanoin, minä en tietänyt mitään maailmasta. Sielussani oli jotakin särkynyt ajatellessani, että olin ainiaaksi sidottu kunniattomaan mieheen. Omatuntoni oli silloin neitseellisen puhdas ja arka, eikä tinkinyt alhaisen kanssa. — "Minä olen varkaan vaimo!..." — Näitä sanoja kertasin siitä hetkestä lähtien kahdeksan vuotta sieluni katkerassa yksinäisyydessä. Kahdeksan vuotta kannoin nimeä, jota inhosin ja jaoin kodin ja ylellisyyden miehen kanssa, jota halveksin. Kahdeksan vuotta minä olin se rouva Audry, jonka te näitte totisena ja hiljaisena, ja joka muistutti elävää kuvaa mielenrauhasta. Mutta jos olisi voitu katsoa tähän näennäisesti altistuneeseen sydämeen, kun istuin jonkun loisteliaan päivällispöydän ääressä puhellen naapurieni kanssa parisilaismaailman tuhansista keskusteluaineista, niin varmaankin olisi säikähdetty siellä riehuvain, päivä päivältä karttuvien, myrskyisten, tuskallisten ja kapinallisten ajatusten joukkoa. Kokemukseni perusteella ymmärrän nyt, minkä silloin vaistomaisesti tunsin: vaarallisin onnettomuus, joka voi kohdata nuorta ihmistä, joka intohimoisesti rakastaa oikeutta, on joutua kärsimään vääryyttä. Kenellä itsellään on tapana tehdä vääryyttä, hän alistuu tähän kuin välttämättömään kostoon, mutta nuorta sielua, joka pelkää pahantekoa, koskee vääryys kovasti sen sisimpään olemukseen. Ja jos koko yhteiskunta on kanssarikollisena vaikuttanut herkkää sielua kohdanneeseen vääryyteen, on se pelottava koetus, jolla voi olla seurauksia koko elämän menettelytapaan nähden. Tällainen on lyhyesti kerrottuna sieluni kehityskulku — salainen murhenäytelmä, jonka lopun ainoastaan maailma tuntee ja on tuominnut. Tämä omituinen sieluntila alkoi päivää myöhemmin kuin olin saanut tietää herra Audryn häpeällisen salaisuuden. Olimme tavalliseen tapaan syöneet yhdessä aamiaista ja mieheni meni kevein mielin, onnellisena ja voitonriemuisena hoitamaan liikeasioitaan. En tiedä miksi tulin katselleeksi häntä kun hän nousi vaunuihinsa — seisoin vierashuoneeni akkunassa, joka oli pihamaalle päin. Hevonen vikuroitsi ja vaunut vierivät pois. Tulin ajatelleeksi, että tuon miehen koko ulkonainen elämä oli valhe, johon maailma uskoi, ja minä sanoin itselleni, että minunkin elämäni oli ja tulisi aina olemaan valhe. Sillä minun oli elettävä hänen rinnallaan, jaettava hänen väärä kunniansa ja näyteltävä tuon näennäisesti kunniallisen miehen vaimoa, ilman että mikään, mikä kuului tämän vihatun velvollisuuden suorittamiseen, vastasi toiveitani ja unelmiani. Ja niin tulisi aina olemaan! Enkä minä ollut sitä ansainnut! Yhä uudelleen ja uudelleen palasin tähän hirveään ajatukseen ja näin olevani ennakolta ja ilman armoa tuomittu näyttelemään yhteiskunnallisten velvollisuuksieni ilvenäytelmää. Äkillinen tietoisuus auttamattomasta orjuudestani päättyi aluksi täydelliseen itsekieltäymiseen, mikä varmaan olikin järkevintä. Päätin alistua kohtalooni ja vaeltaa maailman läpi kuten nunna kulkee luostarinsa pihan poikki: itseeni sulkeutuneena, pyytämättä mitään siitä, mikä minua ympäröi ja odottamatta mitään tulevaisuudelta. Ja uneksimalla, lukemalla, harjoittamalla armeliaisuutta minun onnistuikin pitkät ajat toteuttaa tämä omituinen itsekieltäymisihanne. Minä pukeuduin tarkkaamatta pukuani. Minä puhuin ilmaisematta ajatuksiani. Minä hymyilin, ilman että ainoakaan piirto kasvoissani kertoi sisäisestä tuskasta. Olin huntupäinen nunna keskellä loistoa ja juhlia. Mutta luonto, joka on antanut meille palavan ja levottoman sielun, sallii meidän yhtävähän lamaannuttaa mielenliikutuksiamme kuin ruumistamme. Niin tarmokkaasti kuin koetinkin hallita itseäni, oli kuitenkin sieluni pohjassa onnen kaipaus, jota en voinut kokonaan tukahuttaa. Se puhkesi toisinaan sietämättömäksi epätoivoksi, kun näin nuoruuteni ajan vierivän, katoavan tuomatta mitään tullessaan. Olin menehtyä tukahutettuihin tunteisiin kuten kaikki suljetut luonteet, ja kätketty myrsky riehui rinnassani sitä rajummin, kun sillä ei ollut mitään ulospääsyä. Olin vähitellen oppinut paremmin arvostelemaan asioita ja tiesin paljon salaisuuksia, jotka osaksi olin arvannut ja jotka osaksi oli minulle uskottu. Kuinka usein illan kuluessa keksinkään puhellessani jonkun ikäiseni naisen kanssa hänen silmissään ja hymyilyssään salaisen onnen jälkiä, jotka niin hyvin tunsin! Hän on tänään nähnyt sen, jota rakastaa, ajattelin silloin. Tai vielä useammin aavistin synkän surumielisyyden ja tuskaisen kalpeuden takana, josta syytettiin teeskenneltyä päänsärkyä, noita salaisia taisteluita, joista täytyy vaijeta ja joista luulee kuolevansa — ne ovat rikollisen autuuden katkera hinta. Minussa oli jotakin, joka tuomitsi noiden naisten teeskentelyn. En voinut ymmärtää, ettei heidän sydämensä vuotanut verta, kun he näkivät rakastajansa puolisonsa rinnalla, kun heidän täytyi sietää, että tuo puoliso heitä sinutteli, kun se, jonka omia he koko sielullaan olivat, puhutteli heitä sanalla _te_. Mutta vaikka surkuttelinkin heidän häpeäänsä, kävi kuitenkin välistä kateekseni: kadehdin sitä, että he elivät, saivat tuhlata sydämensä rikkautta, — kadehdin heidän onnettomuuttaankin. Ajatuksissani vertasin sensijaan itseäni muotiompelijan pukemaan nukkeen. Näiden puuskien jälkeen valtasi minut pohjaton ja parantumaton synkkämielisyys. Seurapiiri, johon kuuluin, oli mielestäni järjestelmällisen epäsiveellisyyden pesäpaikka. Tuomitsihan se muodossa tai toisessa kaikki nuo olennot marttyyriuteen, jonka uhri minäkin olin. Se pakoitti heidät petoksen hinnalla ostamaan onnensa tai luopumaan kaikista toiveista. Tätä kirjoittaessani muistan hämärähetkiä, kun lepäsin yksin huoneeni leposohvalla ja esineiden ääriviivat hitaasti häipyivät pimeään. Nuo hetket ovat aina olleet katkerimmat hetkeni. Vuodatin hiljaisia kyyneleitä itseäni säälien kuten äitinikin oli itkenyt syvässä tuskassaan. Muistan toisia hetkiä valtameren rannalla ihanina heinäkuunaamuina. Meri oli sininen, purjeet valkoiset, meri ja taivas juhli. Huvilani akkunoista Trouvillessa katselin taivaanrantaa — ja olin yksinäisempi kuin leski. Alatteko aavistaa, ystäväni, mitä kummallisia päätöksiä saattoi syntyä tässä samalla teeskentelemättömässä ja haaveilevassa sielussa, jonka sisimpään olen koettanut teitä viedä? Tällä asteella oli sielunsairauteni, kun opin tuntemaan Gérardin. Antakaa anteeksi se tuska, jonka teille nyt tuotan, hyvä ja jalo Elie ystäväni. Minä kosketan tätä haavaa, jonka menneisyyteni synnyttämä lemmenkateus on teihin lyönyt ja tunnen kuinka sydänraukkanne vuotaa verta. Mutta miksi ollenkaan kirjottaisin tätä tunnustusta, johon panen kaiken hellyyteni, mitä en saanut teille antaa, ellen juuri tahtoisi puhdistua siitä, mikä on saattanut tehdä teidät mustasukkaiseksi. Sallikaa minun sanoa teille, minkävuoksi silloin olin heikko ja minkävuoksi nyt olen voimakas. Gérard rakasti minua ja hän sanoi sen minulle annettuaan monta kuukautta lukemattomia todisteita kunnioituksestaan, joka meihin naisiin vaikuttaa kaunopuheisemmin kuin valat ja vakuutukset. Sillä osoittaahan se meille, ettei meidän tarvitse pelätä sen miehen, joka tällaista kunnioitusta tuntee, käyttävän valtaansa väärin, jos kerran tekisimme hänet kohtalomme herraksi. Alituisen kiihtynyt ja kapinallinen kun mielentilani oli, olin minä hyvin herkkä Gérardin intohimolle juuri siitä syystä, että hänen luonteensa päähyve oli se, jota minä kiihkoisesti ihailin. Te tunnette hänet yhtähyvin kuin minä ja tiedätte, että hän on rehellinen ja että tuo rehellisyys ilmenee hänen elämänsä pienimmässäkin piirteessä. Hänen kasvojensa ilme muuttui heti kun hänen oli pakko keskustella mieheni kanssa, vaikkei meidän välillämme ollut muuta yhdyssidettä kuin hänen rakkautensa minuun ja vaikka olinkin jyrkän kieltävästi vastannut hänen tunnustukseensa. Niin ihmeelliseltä kuin kertomus tunteistani mahtaakin teistä tuntua, olen kuitenkin päättänyt kertoa kaikki. Syvä myötätuntoni tätä miestä kohtaan, jolla on ollut niin tärkeä osa elämässäni, sai alkunsa sinä iltana, jolloin näin hänen kasvoissaan tuskallisen ilmeen hänen kätellessään herra Audrya. Tämä salainen yhtäläisyys sisimpien tunteitteni kanssa teki Gérardin silmissäni poikkeusihmiseksi, ainoaksi, jota mielihyvällä ajattelin. Pidin häntä ainoana totuuttarakastavana henkilönä, jonka olin kohdannut tuossa valheellisessa seurapiirissä. Totuin puhumaan hänelle tekeytymättä toiseksi kuin olin. Hänestä tuli paras ystäväni, uskottuni, se, jolle annoin kaiken sydämeni hellyyden, sydämeni, joka oli maailmalta saanut osakseen vain kärsimyksiä. Hän tuli minulle yhtä välttämättömäksi, kuin kaikki muut miehet olivat vastenmielisiä. Ensimäisen kerran astuin ulos siitä henkisestä erämaasta, jossa niin kauvan olin nääntynyt. Minä rakastin häntä tai luulin rakastavani ja rakkauteni sai minut uneksimaan uutta elämää. Oi, jos säälitte hiukankaan! nuoren olennon ponnistuksia ja kyyneleitä — nuoren olennon, joka ei tahdo kuolla — ei teillä ole sydäntä tuomita kuolontuskassa kamppailevan sielun viimeistä yritystä saavuttaa rakkautta ja onnea. Mietittyäni perinpohjin asiaa, kysyin viimein itseltäni, mikä esti minua koettamasta tehdä toisenlaiseksi synkkä ja salaperäinen kohtaloni? Sanoin itselleni, että olin mieletön, ellen käyttänyt hyväkseni tarjoutunutta tilaisuutta alottaa uutta elämää todellisessa rakkaudessa ennenkuin nuoruudenkukoistukseni oli kuihtunut. Muutamia vuosia vielä ja se olisi myöhäistä. Mitä esteitä olikaan minun ja Gérardin välillä, jotka estivät minua menemästä hänen luokseen? Kaikki ennakkoluulot tietenkin; mutta sydämeni ja omatuntoni eivät tunnustaneet ainoatakaan velvollisuutta, — ellei velvollisuutta olla valhettelematta. Mutta minä en myöntänyt, että puolisollani oli mitään todellisia oikeuksia minuun — hänellä, joka oli ottanut minut vaimokseen — ymmärsin sen nyt — jotta myötäjäismiljoonani olisi tarpeen tullen hänen käytettävänään, hänellä, jota maailma kunnioitti, mutta en minä. En vielä tänäpäivänäkään myönnä hänellä mitään sellaisia oikeuksia olleen. En tunnustanut itselläni olevan velvollisuuksia muita kuin Jumalaa ja itseäni kohtaan ja varhaisempi uskonnollisuuteni oli kadonnut sielullisissa kärsimyksissä. Sanoin itselleni, ettei ollut mahdollista että oikeutta noudattava Jumala oli pannut minuun halun rakastaa ja tulla rakastetuksi, onnellistuttaa ja olla onnellinen ainoastaan antaakseen minun sitä julmemmin tuntea parhaimman itseni silpomisen. Mitä oli minun siis otettava huomioon? Itsekunnioituksen tarpeeni — se yksin. Se mitä olen kertonut teille kummallisesta ja kiihoittuneesta mielentilastani käy teille selväksi kun lisään, ettei maailman tuomio yhtävähän kuin kunnioitus avioliittolupausta kohtaan hetkeäkään painanut vaa'assa. Olinpa sitten oikeassa tai väärässä, mitään muuta tuomaria kuin omantuntoni en hyväksynyt. Ja omatuntoni kielsi minua valehtelemasta, se kielsi minua pitämästä sitoumusta, jonka olin tehnyt ymmärtämättä mitä se merkitsi, sitoumusta, miehen kanssa, jonka oikeata ihmistä en tuntenut. Ah! ennemmin kuin olisin pettänyt sitä miestä, jonka nimeä kannoin, ennemmin kuin olisin näytellyt salaisen avioliitonrikkojan surullista osaa ja kärsinyt kaiken kurjuuden, inhoittavat petokset ja vastenmielisen jakamisen, mikä siitä seuraisi, ennemmin olisin kuollut. Mutta entä jos ei minun tarvinnutkaan kärsiä teeskentelyä, petoksia ja jakamista? Mutta entä jos Gérardilla ja minulla oli uskallusta rikkoa välimme tuon tekopyhän seurapiirin kanssa, julkisesti kuulua toisillemme, yhdistää vapaat tahtomme ja kohtalomme, valmiina kärsimään kaikki tämän teon seuraukset — mikä oli silloin rikoksemme?... Minä en nähnyt siinä mitään rikosta, ja minä itse tein Gérardille tämän ehdotuksen ja tarjosin koko elämäni korvaukseksi hänen elämästään. Se tapahtui tuollaisen sieluntaistelun jälkeen, joka tekee ihmisen kykeneväksi alkamaan uutta elämää, sillä ihminen tunkeutuu silloin olemuksensa pohjimmaiseen pohjaan, sielunsa sieluun... Minun on oltava Gérardille siksi oikeudellinen, että tunnustan hänen hyväksyneen ehdotukseni ihastuksella, joka lämmitti sydäntäni. Mikä olisikaan tullut kohtalokseni, jos sellaisen askeleen jälkeen olisin nähnyt hänen silmissään epäröimistä, joka osoittaa naiselle, että hän on pettynyt herättämästään tunteesta? Ja kuitenkin! Olisi ehkä ollut parempi sekä hänelle että minulle, jos hän olisi ollut noiden seikkailijaan kaltainen, jotka maailmanmiehen rakkaudella rakastavat maailmannaista, ja jos minä olisin ollut noita uskaliaita naisia, jotka sydämensä tilikirjassa pitävät kaksinkertaista kirjanpitoa! Mutta en ole kuitenkaan suruissani siksi, että olen uhmannut vallitsevaa käsitystapaa — kuolemansurullinen olen muistaissani tuota taistelua, joka muutamissa suhteissa oli yhtä sankarillinen, kuin se toisissa suhteissa oli mieletön... Mutta sitä, mikä kerran on tapahtunut, ei voi enää muuttaa. Muuan vähäpätöinen pikkuseikka osoittaa paremmin kuin kaikki sanat, miten korkealle sielunvoimani olivat kohonneet. Kun päätöksemme oli tehty, pyysin minä Gérardia matkustamaan ensin ja odottamaan minua Englannissa. Ja tiedättekö, mitä minulla oli mielessäni? Minusta oli vastenmielistä salaa lähteä kodistani kuin rikoksentekijä. Halusin ennen lähtöäni keskustella mieheni kanssa ja ilmoittaa hänelle avoimesti päätökseni. Luulin, että jos olisin kertonut hänelle tuskastani, ylenkatseestani ja toiveistani, olisi se huojentanut mieltäni. Ikävä kyllä, täytyi minun hyljätä tämä tuuma, kun siviililaista sain selville minun ja herra Audryn keskeiset oikeussuhteet. Kuinka täynnä katkeraa vihaa olikaan sieluni kun istuin tuon pienen kirjan ääressä, josta sain tietää — sillä olinhan tietämätön kuin lapsi — että mieheni saattoi väkisin pakoittaa minut elämään kattonsa alla — ettei minulla ollut oikeutta pyytää avioeroa, kosk'en voinut häntä vastaan esittää ainoatakaan laissa mainituista pätevistä syytöksistä. Eihän hän ollut minua pahoinpidellyt. Häntä ei oltu tuomittu mihinkään häpeälliseen rangaistukseen. Ja vaikka hänellä olikin vuosikaudet ollut rakastajatar, ei hän ollut meidän yhteisessä kodissamme minua pettänyt. Saarrettu eläin ei voi sydämessään tuntea rajumpaa vihaa kuin mitä minä tunsin, keksiessäni tuossa epäoikeudenmukaisessa laissa miesten leppymättömän itsekkäisyyden jäljet, miesten, jotka ovat meidät naiset rautakahlein sitoneet. Lapsellinen harmini vaikutti ainakin sen, että yhteiskunnallisten ennakkoluulojen viimeisetkin jätteet hävisivät sielustani. Minä poistuin herra Audryn talosta vavisten, mutta ylpeänä, salaa, mutta tietoisena siitä, että menettelin niin, koska toisin en voinut menetellä. Ja kun postilaiva, joka vei minut Doveriin, kynti aaltoja, kun Englannin ranta alkoi kohota merestä, kun näin laivojen purjeet, lentävät selkälokit, avaran taivaan ja aavan ulapan, joka levisi edessäni äärettömänä kuin tuntematon tulevaisuuteni, niin ei ainoakaan omantunnonnuhde turmellut rajatonta riemukasta toivoa, joka valtasi minut. Olin kuin vanki, joka ihmeen kautta on päässyt vapauteen. Gérard ja minä asetuimme asumaan erääseen Wight-saaren pieneen rannikkokylään, viheriöitsevään kosteikkoon, jossa jokainen matkustaja on varmaan unelmoinut ikuisesta autuudesta. Talomme, jonka nimi oli _Poplar Cottage_ — puutarhan hoikkien poppelien mukaan — sijaitsi satasen metriä merestä, rotkon päässä, jota asukkaat nimittivät _chine_, ja jossa valtameren läheisyydestä huolimatta kasvoi ruohoa paljaalla kalliolla. En voi kertoa teille vapaaehtoisen maanpakomme kahdesta ensimäisestä vuodesta. Kaikissa tämänlaatuisissa suhteissa ilmenevät luonteiden erikoisuudet selvästi vasta silloin kun kaksi ihmistä, jotka — kuten englantilaiset sanoivat — ovat yhdistetyt myötä- ja vastoinkäymisessä, alkavat tarkata toisiaan. Kun intohimo herää, etenkin kun se on saanut alkunsa romanttisissa olosuhteissa, on sydän ikäänkuin lumottu. Vasta sitten kun lumous hälvenee, ruvetaan ajattelemaan tulevaisuutta. Tällöin arvostellaan toisiaan. Opitaan tuntemaan toisensa. Luonteiden kulmikkaisuudet, jotka ensi hurmaus kätki, näyttäytyvät nyt selvästi. Ja saattaa tapahtua, että, kuten Gérard ja minä, herätään ihanimmistakin unelmista sillä surullisella tietoisuudella, että on tehty erehdys, joka tällä kertaa on korjaamaton. Niin, ystäväni, ilman mitään ulkonaista iskua, ilman ainoatakaan tuollaista rumaa kohtausta, jossa unohtumattomin sanoin ja katsein tahrataan kaikki entiset haaveet, ilman että jokapäiväinen elämämme oli vähääkään muuttunut, olimme kolmannen vuoden alussa tulleet siihen turmiolliseen vakaumukseen, joka sisältyy näihin koruttomiin, mutta tuskaisiin sanoihin: me olimme pettyneet. Me emme olleet kylliksi toisillemme — se oli tosiasia, joka meille kummallekin oli selvä kuin päivä. Gérard oli ja on vieläkin — siksipä tiedänkin, että hän tulee lohduttautumaan minun lähtöni suhteen — mies, jonka luonto on määrännyt hyödylliseen toimintaan ja tosityöhön. Hänellä oli toiminnanmiehen pääominaisuudet: rehellisyyttä ja tahdonvoimaa, selvänäköisyyttä ja sitkeyttä. Vaikka hän koettikin minulta salata salaiset tunteensa, olin minä puolestani siksi innokas lukemaan hänen sydämestään mikä tulisi olemaan suhteemme tulevaisuus, etten voinut olla huomaamatta hänen alakuloisuuttaan ja lamaantumistaan. Ei ollut vaikeata keksiä, syytä siihen: Gérardin oli aivan yksinkertaisesti ikävä. Päätös, jonka hän oli tehnyt katkaistessaan minun tähteni uransa Ranskassa, oli rajoittanut hänen toimintaansa. Tie kunniaan ja taisteluun oli häneltä suljettu. Hän tiesi sen, mutta hän ei ehkä tunnustanut sitä itselleenkään, sillä se tunnustus on minun hänelle annettava, etten minä milloinkaan hänen kasvoissaan keksinyt noita sisäisten taistelujen jälkiä, jotka niin tuskallisen selvänä herättävät naisessa ajatuksen: "Hän on ajatellut minua ilman rakkautta. Mitä on hän ajatellut?..." Ei, se oli hänessä alakuloisuutta, joka oli parantumatonta sen vuoksi, että se oli itsetiedotonta! Pahinta oli, että minussakin oli tapahtunut vastaava käänne. Rakkaus ei enää tyydyttänyt tunteitani siten kuin sydämeni kaihosi. Niin paljon hyviä puolia kuin Gérardissa olikin, vaikka hän oli vilpitön ja jalo ja hyvä, puuttui häneltä mielikuvitus ja runollisuus. Sitävastoin oli nuoruuteni tavaton yksinäisyys sairaaloisuuteen saakka kehittynyt minun taipumustani romantiikkaan ja unelmoimiseen. Kaipasin hellyyttä, joka lyö leimansa yhteiselämän pienimpiinkin piirteisiin. Olemukseni värisi pienimmästäkin kylmyydestä, ja kylmyyttä oli minusta kaikki, mikä ei ollut alituista huomaavaisuutta, väsymätöntä vaalintaa, sydämellisintä hyväilyä. Olemukseni saattoi puhjeta kukkaan vain alati värähtelevän hellyyden ilmakehässä. Kuten kaikille, jotka ovat eläneet paljon itsekseen, tiesi äänettömyys minulle joko onnea tai onnettomuutta ja minun täytyi pian Gérardin äänettömyydestä huomata se kamala tosiasia, että hän rakasti minua vain velvollisuuden tunnosta. Te, Elie, tunnette kotielämämme ja olette nähnyt viimeisen tuloksen monivuotisista kärsimyksistä, joita en voi kuvata. Jos jokainen tuollainen salaperäinen kohtaus, joka vie kaksi olentoa lähemmäksi toisiaan, tuottaa ääretöntä onnea, tuottaa ääretöntä tuskaa jokainen kohtaus, joka eroittaa heitä toisistaan. Me elimme lähellä toisiamme ja kävimme päivä päivältä yhä vieraammiksi toisillemme. Gérard tukahutti luonteensa mukaisesti ja vaistomaisesti toiminnanhalunsa kaikenlaisilla rajuilla huvituksilla, joista minä en häntä moittinut, mutta jotka osoittivat minulle selvään kuinka vähän minä hänelle merkitsin. Hän oli alkanut ratsastaa, vaikken minä voinut tehdä hänelle seuraa. Hän harrasti innolla purjehdusta ja hänestä tuli erään Wight-saaren purjehdusklubin jäsen. Hän metsästeli ja oli poissa useita päiviä perätysten. Hän tahtoi matkustaa ja minä suostuin siihen. Huolimatta yhä uudistuvista sisäisen väsymyksen osoituksista, oli Gérard niin hyvä minua kohtaan, niin huolissaan epäluuloistani, jotka hän aavisti, niin luja päätöksessään loppuun asti täyttää velvollisuutensa, etten minä uskaltanut koettaa aikaansaada selvittelyä, jonka jälkeen minulla olisi ollut edessäni — niin, mikä. Minua peloitti. Sielussani ei ollut enää tunnetta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen minut toimimaan. Minua pidätti hänen luonaan ajatus toivottomasta yksinäisyydestäni, joka hänet jätettyäni olisi tullut osakseni, minua pidätti myös ajatus omantunnonvaivoista, joita hänelle tuottaisin. Vaikkei hän enää rakastanutkaan minua niin paljon, että oli onnellinen minun kauttani, rakasti hän minua kuitenkin siksi paljon, että minun kadottamiseni olisi tuottanut hänelle suurta surua. Aika, joka hävittää kaikki, on hävittänyt tämänkin esteen. Oi niitä kuoloa katkerampia hetkiä, jotka elin poppelien varjostamassa talossa, jonne myrskyllä kuului meren kohina kaukaisena loputtomana nyyhkytyksenä! Kun Gérard oli illalla kotona lukien tulen ääressä ja kun minä ompelin ja molemmat vaikenimme, katselin häntä salavihkaa. Näin hänen kasvoillaan pakotetun ilmeen, joka oli helppo havaita, sillä olihan hymyily luonnollista hänen jalolle sydämelleen. Tavallisesti silmäili hän englantilaisia ja ranskalaisia sanomalehtiä etsien kirjoituksista ja uutisista tietoja valtiollisesta elämästä, joka oli hänen salaisten haaveittensa esine. Jos uusi virkanimitys oli tapahtunut hänen entisessä virastossaan, mainitsi hän sen minulle aivankuin vasten tahtoaan, ja minä näin hänen otsansa ja silmiensä synkistyvän. Minä voin muutamalla sanalla kertoa teille kaikki kärsimykseni kun sanon, että minä ensiksi ehdotin, että palaisimme Pariisiin. Minun raha-asioitani järjestettäessä oli herra Audry, joka tässä suhteessa osottautui gentlemanniksi — siinä määrin järkevä ja itsekäs ihminen välistä voi tekeytyä jalomieliseksi — ilmoittanut minulle, että minä olin hänelle kuollut ja että jos minua halutti palata. Ranskaan joko yksin tai jonkun seurassa, ei minun tarvinnut pelätä hänen kostoaan. Niin ylpeälle naiselle kuin minä, tiesivät sellaiset sanat peruuttamatonta maanpakoa. Mutta mitä merkitsi nyt minulle enää entinen ylpeyteni? Pariisiin palaamalla antauduin alttiiksi vaaralle kohdata niitä, jotka olivat minut ennen tunteneet. Ah, mitä välitin minä mahdollisista loukkauksista! Oli minun vuoroni uhrata jotakin Gérardin vuoksi. Ranskaan palattuaan saattoi hän ainakin koettaa jatkaa katkennutta virkauraansa. Ilon välähdys, joka leimahti hänen katseessaan sillä hetkellä, kun astuimme Boulognen satamasillalle — tuolle Ranskan satamasillalle, jonka olin jättänyt niin täynnä mieletöntä, riemukasta toivoa — oli julma palkka uhristani. Sydämeni valtasi samalla kertaa surumielisyys ja voitonriemu. Ja uudelleen tunkihe mieleeni huolestunut kysymys: Millaiseksi muodostunee elämämme Pariisissa? Minulla ei ole surullisesta kohtalostani enää kerrottavana mitään, mitä te, Elie, ette tuntisi yhtä hyvin kuin minä. Gérard toi teidät kotiimme Balzac-kadulle, ja minä rakastin teitä. Miksi en nyt sanoisi sitä teille viimeisten jäähyväisten vilpittömyydellä? Olipa sitten syynä vastakohta teidän suloisen lapsellisen ja viehättävän luonteenne ja erään toisen luonteen välillä, jonka vaikutuksen alla niin kauvan olin ollut tai se, että onnettomuuteni oli tehnyt minut niin herkäksi eräänlaisille myötätunnonosoituksille — varmaa on, että rakkauteni ei vähitellen ja tietoisesti kehittynyt. Ette kai muista, että kolmannella käynnillänne loitte minuun niin hienotunteisen, säälivän katseen, että se tunkeutui sieluni sisimpään. Tuskin olin jäänyt yksin, kun puhkesin itkuun. Kaikki se, mikä oli tuskallista väärässä asemassani, näyttäytyi uudessa muodossa. Se tiivistyi täksi ainoaksi ajatukseksi: on mahdotonta, että hän kunnioittaa minua. Lannistettu ylpeyteni heräsi uudelleen voimakkaana eloon ja teidän kunnioituksenne saavuttaminen tuli ajatusteni päämaaliksi. Siksi uneksin, että olisin ystävänne — ainoastaan ystävänne. Vaikka tämä toivomus olikin itsekäs ja vaikka pidättämällä teidät läheisyydessäni tuotinkin teille enemmän tuskaa, niin antakaa minulle anteeksi, Elie. Olen kärsinyt paljon järjettömyyteni vuoksi! Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin huomasin, ettei ystävyys välillämme tulisi pysyväiseksi. Te rakastitte minua, tekin, koko nuoren sydämenne hehkulla, sydämen, joka siihen asti oli vain uneksinut, milloinkaan antautumatta. Minä käsitin sen liiankin pian. Mutta millä sanoilla kuvaisinkaan sitä riemun ja tuskan sekaista tunnetta, jonka tämä huomio minussa herätti? Kuinka tulkitsisin sitä loppumatonta kiitollisuutta, jolla ajattelen rakkauttanne? Tuo rakkaus, joka kaikesta huolimatta piti minua kunniallisena naisena, oli minusta kuin elävä olento, jota hellin kuin jumaloitua lasta. Kokeakseni vielä yhden päivän, yhden tunnin tuon tunteen taivaallista ihanuutta siirsin aamu aamulta päätöstäni tuonnemmaksi. Tämäniltaisen keskustelumme jälkeen en sitä enää voi. Niin, tämä ilta oli viimeinen. Me emme saa enää nähdä toisiamme. _Emme saa_. Oi rakastettuni, — sallikaa minun sanoa teitä siksi tällä hetkellä, jolloin tuotan teille niin paljon tuskaa — minä lähden enkä milloinkaan palaa. Jos tietäisitte, mitä omituisia ajatuksia hautoen minä siitä alkaen, kuin aloin teitä rakastaa, vietin ne hetket, jolloin ette ollut luonani, ymmärtäisitte paremmin kuin näistä kiireessä kirjoitetuista riveistä syyn loputtomaan maanpakooni. Olen kuvitellut, että eläisin kanssanne ja koettaisin vielä kerran alkaa uutta elämää ja aina olen ollut näkevinäni silmänne ja niissä ajatuksen, jota milloinkaan ette olisi lausunut julki, mutta jonka minä olisin lukenut — ah, kuinka julmaa! Ensimäisen rakkauteni muisto olisi aina kirveltänyt sydämessänne ja yhdessä sen kera tuo parantumaton mustasukkaisuus entisyyttä kohtaan, jota ei voi muuttaa. Ja tuo mustasukkaisuus on niin oikeutettua epäoikeudellisuudessaan. Te olisitte antanut anteeksi, että minulla on ollut ennen teitä mies, koska minut oli voitu pakoittaa tähän avioliittoon. Sallikaa minun nyt tällä viime hetkellä puhua teille sieluni sisimmästä. Te ette olisi milloinkaan täydellisesti antanut minulle anteeksi, että minulla on ollut rakastettu, koska minä itse olen valinnut hänet. Ja minä tunnen niin selvästi, että te olisitte ollut oikeassa. Kun nainen kerran on erehtynyt ensimäisessä vaalissaan, ei hän enää saata toivoa siltä, joka tietää hänen vapaasta tahdosta kuuluneen toiselle, saavansa osakseen sitä hellyyttä, joka yksin tekee ylpeän sielun onnelliseksi. Yhtä vähän voi hän toisen kerran antautuessaan toivoa voivansa säilyttää itsekunnioituksen, jota ilman minunlaiseni luonne e; voi elää. En tiedä lieneekö tämä luonnonvastäinen ennakkoluulo — mutta minä tunnen sen voittamattomana vaistona itsessäni. Oi ystäväni, — on julmaa sanoa sitä teille — vaikka te olisittekin onnellinen kanssani yhdyselämässä, jota ehkä ette ole uskaltanut, uneksiakaan, en minä, joka teitä rakastan, olisi onnellinen. Olisin ainiaaksi kadottanut tietoisuuden siitä, että olen menetellyt oikein, mikä tietoisuus koko elämäni ajan on ollut minulle välttämätön. Minä pakenen teitä nyt säilyttääkseni teidän sydämessänne sijan, joka minulla kerran siellä on ollut. Tuon kauniin unelman, jota niin moni nainen on uneksinut: kuolla, jotta saisi osakseen ylevämmän rakkauden, ikuisen rakkauden, — vien minä mukanani; älkää riistäkö sitä minulta, ystävä. Turmiolle menneen elämäni kurjuudessa on se ainoa onni, joka minulle on suotu. Sallikaa minun se pitää, jos minua rakastatte. Pakoani varten tarvittavat valmistelut olen sitäpaitsi suorittanut niin huolellisesti, että on turhaa koettaa minua löytää. Ne myöskin selittävät kävelyretkeni, jotka valitettavasti riistivät minulta niin monta viimeisistä yhdessäolo-hetkistämme. Mutta minä tahdon, ettette koetakaan löytää minua. Antakaa minun päättää päiväni tässä ainoassa suloisessa, hurmaavassa luulossa. Te olette usein valittanut, että sydämenne oli kuollut. Jos on totta, että minä olen saanut tuon sydämen jälleen sykkimään, niin täyttäkää kiitollisena tästä uudesta elämästä minun sieluni sisin toive. On koittava päivä jolloin te kiitätte ystävätärtä, joka eroamalla teistä jätti teille perinnöksi niin puhtaan ja kauniin tunteen, jumalaisen kukan, jota ei kukaan voi kuihduttaa. — Ja nyt, hyvästi rakas. Aamunkoitto alkaa himmeästi valaista tätä huonetta. Minun on vielä kirjoitettava kirje, jonka on lievitettävä surua, joka ei käyne niin kovin syväksi. Jättäessäni teidät ainaiseksi en löydä sanoja, joilla tulkita mitä tunnen. Tunnen tällä hetkellä teitä kohtaan jotakin selittämätöntä. Hyvästi, Elie, ajatelkaa kadonnutta kuin henkilöä, joka ei ole milloinkaan valehdellut, kuin onnetonta, joka ennenkuin oppi teitä tuntemaan sai katkerasti kärsiä erehdyksestään ja joka liian myöhään kohtasi teidät, mutta joka ei olisi lähtenyt sinne, minne lähtee ellei hän olisi niin sanomattomasti teitä rakastanut. _Claire_. Kun Elie Laurence oli lukenut tämän kirjeen, lähti hän viipymättä Clairen kotiin. Vaunuissa luki hän vielä kerran nuo sivut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Mutta hän näki samalla hirvittävän selvästi, että Claire oli ollut oikeassa ja että tämä toinen rakkaus ei voinut olla muuta kuin ero ja unelma. Hän astui vaunusta tuossa tutussa Frans ensimäisen ja Champs-Elysées-katujen kulmauksessa ja palasi, käymättä Balzac-kadulla, kotiin jalan tuota tuttua tietä, jota hän vielä eilen oli niin toivehikkaana kulkenut. Hän palasi vaistomaisesti totellen Clairen tahtoa ja samalla kun kohtalonsa katkeruus täytti hänen sydämensä, ymmärsi hän keskellä tuskaansa, että hän ensi kerran oli astunut _suuren rakkauden_ ihmemaailmoihin. Pariisissa, loka-, marraskuulla 1883. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76848 ***